HUONEITA VUOKRAAMASSA.
Pääkaupunkiin tullessani minulla oli vilpitön aikomus ruveta helsinkiläiseksi. Mutta siihen tarvitaan, paitsi nimikirjaimilla varustettuja kalosseja, isänmaan turvallisuudesta huolestunutta mielialaa ja muutamaa satsia omnibuspilettejä — siihen tarvitaan myös kortteeri Helsingissä.
Nyt tammikuulla sanottiin olevan sopivin aika tiedustella asuntoa itselleen, oikein laillinen vuokraamisaika. Siis ei muuta kuin iso aamulehti käteen ja astumaan. Ensimäinen, toinen, kolmas ja neljäs paikka olivat jo vuokratut. Viides oli vähän liiaksi syrjässä ja arveluttavan kallis, mutta muuten mukiinmenevä.
"Ehkä minä sittenkin — — —"
"Anteeksi!" keskeytti isännöitsijä. "Tämä on osakeyhtiön rakennus ja minä toimin ainoastaan yhtiön antamien määräyksien mukaan."
"Toimikaa kuinka tahansa, mutta — — —"
"Ainoastaan yksi kysymys", sanoi hän, koettaen lävistää minut katseellaan.
"Mikä kysymys?"
"Onko Teillä lapsia?"
"On, Jumalan kiitos — kaksi poikaa."
"Siinä tapauksessa —" ja hän osotti minulle ovea niin selvästi, etten voinut erehtyä tarkoituksesta.
"Mutta", rohkenin huomauttaa, "ne ovat jo aikamiehiä molemmat ja naimisissa."
"Ei auta asiaa. Minulla on ankarat määräykset."
"Sitäpaitsi ovat he jo useita vuosia asuneet Amerikassa."
"Kaikissa tapauksissa on Teillä lapsia", lausui hän päättävästi. "Ja sanamuoto yhtiön säännöissä on selvä: ei sellaisia perheitä, joilla on lapsia."
Niin siinä kävi. Tyhmä olin ollutkin. Eihän todenpuhuja saa yösijaa.
Sentähden päätin vast'edes turvautua pieneen viattomaan valheeseen.
Kuudes ja seitsemäs paikka olivat jo poimastut. Kahdeksannessa tultiin taas äskeiseen kysymykseen.
"Tosin on Luoja minulle lahjottanut kaksi poikaa", vastasin, ja jatkoin sitte itku kurkussa: "mutta meille käsittämättömässä viisaudessaan hän ne korjasi pois jo aivan pieninä."
"Molemmatko?"
"Niin, molemmat."
Tämä hätävalhe ei minua suuresti huolettanut, sillä olihan se talonomistajalle samantekevä, asuivatko poikani Amerikassa vai autuaitten majoilla.
Mutta mies toi nähtäväkseni yhtiöjärjestyksen, jossa selvällä präntillä sanottiin: "ainoastaan lapsettomille perheille."
"Uskotteko sielun kuolemattomuuteen?" kysyi isännöitsijä vakavasti.
"Uskonpa tietenkin."
"Voitteko siis väittää olevanne lapseton ajassa ja iankaikkisuudessa?"
"En väitäkään."
"Siis, minä en voi poiketa yhtiön määräyksestä" — ja taas käsitin, mihin päin hän viittasi.
Läksin. Mutta nyt olin jo siksi paatunut pahuudessa, että kun seuraavassa vuokraamattomassa paikassa tultiin tuohon kovanonnen kysymykseen, vastasin silmää räpäyttämättä:
"Tuota noin — juu … kyllä … minulla ei ole lapsia."
"Tjaa!" Isännöitsijä näytti olevan kahden vaiheilla.
"Onko ollut?"
"Ei ole ollutkaan."
"Mutta Teille voi tulla lapsia."
"Ei se ole luultavata."
"Kauanko olette ollut naimisissa?"
"Neljäkymmentä vuotta."
"Nykyisenkö vaimonne kanssa koko ajan?"
"Niin, nykyisen."
"Neljänkymmenen vuoden lapseton avioliitto", jutteli isännöitsijä puoliksi itsekseen. "No niin, onhan se nyt jonkunlainen vakuus, vaikka ei suinkaan riittävä… Saanko nähdä vaimonne?"
Sen hän sai, ja perusteellisesti.
"Esimerkkejä on olemassa", lausui hän, epäluuloinen ilme kasvoillaan.
"Tunnetteko ehkä kertomuksen Saarasta ja Aaprahamista?"
"Tunnen."
"Tjaa! Aapraham oli sadan ja Saara yhdeksänkymmenen vuoden — — —. Hm. Koko vuodeksi en minä ainakaan uskalla tehdä kontrahtia. Mutta jos tyydytte siihen, että nyt teemme sopimuksen puoleksi vuodeksi, niin voimmehan sitte jatkaa sillä edellytyksellä nimittäin, että perheoloissanne ei silloin ole syytä olettaa tapahtuvan muutoksia."
Täytyihän minun suostua siihenkin.
Ja nyt minulla on kortteeri Helsingissä. Mutta vahingossakaan en tohdi siinä kaupunginosassa puhua puolta sanaa pojistani. Sitäpaitsi vaati ylimääräinen yhtiökokous ennen kontrahtini lopullista vahvistamista siihen sen lisämääräyksen, että minun on omalla kustannuksellani jaettava makuuhuoneemme kahtia vahvalla, katosta lattiaan ulottuvalla lautaseinällä, johon tehtävä ovi suljetaan yhdeltä puolen avattavalla lukolla; avain on jätettävä isännöitsijän haltuun iltasin kello 6 ja on häneltä saatavana aamusella, kun minä olen lähtenyt toimeeni kaupungille. Tämä lautaseinä halkasee keskeltä vanhan perhesänkymme, — niin että minulla todellakin on salainen toivo saada pitää tämä kortteeri vielä puolelta vuodelta.