ISÄNMAATA ETSIMÄSSÄ.
Kun kesän pitkän asuu jossakin kivimuurin kolossa Helsingissä, lähtee mielellään sunnuntaiksi katselemaan isänmaansa ihanuutta.
Mutta eihän sosialisteilla ole isänmaata! — "Onpas", sanotaan Työväen katkismuksessa, "vieläpä suurin kaikista: koko maailma."
Tästä rohvaistuna läksin kävelylle. Kaupungin puistoissa näkyi olevan paljo muitakin isänmaan etsijöitä. Samaan kokemukseen he tulivat kuin minäkin, siihen nimittäin, että meille kaksijalkaisille kaupunkilaisille kuuluvat ainoastaan käytävät. Ruohokentät ja pensastot säilytetään koiria varten.
Korkeasaari ja kaikki läheiset rannikot olivat myös niin täynnä väkeä, että tuskin isänmaata ollenkaan alta näkyi. Kiroillen tämmöistä ihmispesää, joksi meidän hyvä Helsinkimme on vuosien vieriessä muodostunut, vuokrasin veneen ja läksin Hietalahden rannasta soutelemaan. Jätän muutaman kilometrin merta taakseni, niin tottahan saan rauhassa nauttia isänmaani kesäisestä kauneudesta.
Pahin vastus oli päästä kunnialla lähtemään. Ahdas sataman purtilo oli niin täpösen täynnä sinne tänne puikkelehtavia höyry- ja purjeveneitä, että päätään kaupalle sinne läksi sekaan. Viisaalla varovaisuudella minun kumminkin onnistui heistä selviytyä ja päästä siunattuun alkuun. Sitte etempänä merellä oli jo väljempää.
Suuntasin matkani erääseen saareen, jonka toinen pää näytti asumattomalta. Siinä oli kallion suojassa viehättävä lahdelma, johon teki mieleni laskea. Pehmyt nurmikko hymyilevän lahden pohjassa houkutteli syliinsä. Mutta ennenkuin pääsin rantaan asti, ilmestyi rannalle hyvinvoipa herrasmies ja tuikealla äänellä ilmoitti, ettei ole luvallista nousta maihin.
Käännyin pois ja ohjasin veneeni toiseen saareen. Siellä kävi muutoin samalla tavalla, paitsi että miehiä oli vastassa kaksi, herralla renkinsä mukana. Herra kuitenkin poistui, nähtyään, etten aikonut väkivallalla tunkeutua hänen alueelleen. Ja silloin neuvoi renki odottamattomalla ystävällisyydellä, että Melkun saareen hänen luullaksensa on lupa nousta. "Se on Venäjän kruunun oma", hän selitti. "Tosin siellä on vahti, mutta se on toisella puolen saarta."
Sousin sinne ja nousin kuin nousinkin alastomalle rantakalliolle Melkun päässä. Jokohan olisi tässä minun isänmaatani — ajattelin — tässä Venäjän kruunun alueella? Monenlaisissa mietteissä siinä lojuin kalliolla ja paistattelin Jumalan päivää. Ilokseni huomasin, että saarella oli muitakin kaupunkilaisia, vaikka ei niin rasittavan lukuisasti kuin esim. Korkeasaarella. Heidän täällä olonsa laskin vain todistavan sitä, että tässä saaressa sai syntinen ihminen olla rauhassa.
Mutta siinä erehdyin. Jonkun ajan kuluttua ilmestyi metsän reunasta patrulli, ei tosin kaikkein pelottavimpia. Muutamia täysikasvaneita naisia siinä oli ja toisia puolikasvuisia. Sain määräyksen joko heti lähteä tai sitten tulla pyytämään vahtimieheltä lupaa. Valitsin jälkimäisen keinon. Vahdin asunnolle tultuani huomasin, että minua oli ilkeästi petetty. Siellä ei ollut mitään vahtimiestä, vaan jotain paljoa pahempaa — hiivatin äreä eukko. Häneen ei hyvä puhe tehonnut ollenkaan, ja lahjomisyritykseen minulla ei ollut varoja. Armotta hän käski minun paikalla lähteä tieheni. "Onhan täällä muitakin", väitin vastaan. "Ne ovat minun tuttujani", kuului ylpeä selitys. "No, jos asia siitä riippuu, niin mikä estää meidän tulemasta tuttaviksi? Voinhan ottaa Teidät syliini ja hätätilassa vaikka suudella."
Mutta kun tein yrityksen siihen suuntaan, sain sellaisen läimäyksen poskelleni, että katsoin parhaaksi poistua näyttämöltä.
Rantakalliolle tultuani huomasin tuulen kiihtyneen arveluttavassa määrässä, joten minua ei oikein haluttanut lähteä vastatuuleen kiskomaan raskasta venettä. Jäin sentähden vielä kököttämään kalliolle, odotellen mitä tuleman pitää. Ensin tuli se äskeinen patrulli uudestaan kiirehtimään minua, ja kun en ollut ollenkaan lähtevän näköinen, uhkasivat vahdilla, poliisilla, sakoilla y.m. ja palasivat sitte takasin. Arvasin heidän menevän viemään raporttia sille äreälle eukolle, jonka kanssa en enää välittänyt tulla lähempään tuttavuuteen. Menin veneeseni ja laittausin lähtökuntoon. En kuitenkaan kerinnyt irtautua rannasta, kun sulottareni jo tulla haihatti patrullin etunenässä, kädessään nokinen hiilihanko minun polosen pään varalle.
Silloin minulle tuli kiire. Eukko ei ehtinyt muuta kuin kallion liepeelle haukkumaan, kun minä jo vetelin venettäni vasten lainetta. Vastatuuli pelasti korvani kuulemasta kaikkia minulle aiottuja kohteliaisuuksia.
Tuulen suunnan vuoksi katsoin edullisimmaksi nyt soutaa Seurasaareen, jonka tiesin olevan yhteistä isänmaata, vieläpä sangen kaunista. Paha vaan, että niin moni muu oli tiennyt sen saman. Väkeä oli, ettei tahtonut sekaan sopia.
Aikani siellä oltuani vuokrasin veneen muille ja läksin jalkapatikassa kaupunkiin, sillä Seurasaaren yhdistää silta mantereesen. Koko tällä pitkällä matkalla en tavannut muuta minulle kuuluvata isänmaata kuin pölyisen ajotien. Sen kahden puolen oli kyllä kauniita paikkoja, huviloita ja puistoja, mutta ne olivat umpeen aidattuja, ja portinpielissä rehenteli "40 marks vite, 40 markan sakko." Meneppäs sitte sinne ihailemaan isänmaatasi!
Valehtelijaksi syytin silloin Työväen katkismusta. Missä on se "koko maailma", joka on minunkin isänmaani? — Paljoa enemmän iloa minulla on kuusta, joka talvi-illoin valaisee yksinäistä tietäni, tahi auringosta, jonka lämpöiset säteet niin suloisesti hivelevät luuvalon runtelemaa ruumistani, ja äärettömässä avaruudessa kimaltelevista tähdistä kuin kaikista noista sakkotauluilla aidatuista n.s. "isänmaani" kaistaleista.
Vai onko Työväen katkismuksen väite niin ymmärrettävä, että köyhälistön isänmaana on koko muu maailma, vaan ei maapallo?
Tarkkaan ottaen täytyy myöntää, että saan minä kerran palan isänmaata ympärilleni. Paha vaan, että se tapahtuu vasta sitte, kun en siitä enää voi nauttia.
Silloin sitä kyllä annetaan oikein roppakädellä: alleni, päälleni ja kaikille kupeilleni.
Vaikka ei meillä Helsingin köyhillä siinäkään ole kehumisia. Malmin hautausmaahan meitä sullotaan päälletysten useampaan kerrokseen — tiettävästi siltä varalta, että meistä aikanaan varmasti saadaan takasin vähintään sama määrä isänmaata kuin sekin, mikä meidän tieltämme on luotu pois!
Sanotaan kaikkien ihmisten olevan yhdenvertaiset lain edessä ja Jumalan edessä. Siinä voi olla perä. Mutta lain ja meidän köyhäin välillä ovat tuomarit ja asianajajat, ja meidän tiellämme Jumalan luokse ovat papit ja kirkko.
Niinpä viedään tosin meitä köyhiä Malmille samoilla ruumisvaunuilla kuin rikkaitakin. Mutta hautaan meitä ei enää lasketa seurakunnan leveillä liinoilla, vaan meitä varten on varattu karkeat likaiset köydet, joilla ruumisarkkumme pudotetaan kuopan pohjalle.
Ja minkälainen arkku! Höyläämättömistä laudoista kokoon lyöty, sakealla maalilla mustattu, ja oikein rutiköyhillä vielä niin harva, että kun multaa heitetään päälle, saa kerrankin suunsa ja sieramensa täyteen isänmaata.