MITÄ SAA SYÖDÄ?
Sellaiset mielettömät aatteet kuin kasvinsyöjien oppi, ne minä tahtoisin peukalon kynnellä tappaa vielä saivarina ollessa, etteivät kasvaisi isommiksi. Meidän heikko järkemme on niin monessa vaarassa muutenkin.
Vapisevalla kädellä kirjoitan tämän kertomuksen. Olen ollut ihan kuoleman kielissä, ja vähällä piti, ettei se jo minua nielassut avaraan kulkkuunsa. Ainoastaan sattumaa on minun kiittäminen pelastuksestani — jos siinä mitä kiittämistä on.
Syynä näihin kärsimyksiini on se, että rupesin toteuttamaan aatetta käytännössä. Mieletön — pitihän minun tietää, että aatteet eivät ole sitä varten. Heti kun niitä alkaa panna käytäntöön, menettävät ne makunsa. Eikä sillä hyvä, ne kostavat katkerasti sille, joka niitä tuolla tavoin — nimittäin käytännössä toteuttamalla — yrittää profaneerata, s.o. vetää lokaan.
Mitä varten sitte aatteet ovat olemassa? Sitä varten, että niistä saisi puhua ja kirjoittaa, kuta kauniimmasti, sen parempi. Ainoastaan silloin ne pysyvät kirkkaina, puhtaina ja ylevinä. Mutta kaikkia käytännöllisiä aikeita aatteet kammoksuvat, sillä silloin ne tahraantuisivat pilalle. En ole vielä tavannut ainoatakaan aatetta, joka olisi suvainnut käytäntöä maille halmeille, enkä luule sellaista aatetta olevankaan. Eihän se silloin enää olisi mikään aate, vaan muuttuisi vallan talonpoikaiseksi käytännöksi.
Viime kokeeni oli, kuten sanottu, vähällä viedä henkeni.
Se veli Aatteen eli Aate-veljen aate Työmies-lehden kirjoituksessa "Vaiston viittauksia", ettei eläimiä saa syödä, se minut saattoi vuoteen omaksi.
Minä päätin olla syömättä niitä ja pidin päätökseni kuin mies. S.t.s. koetin pitää. En maistanut lihaa enkä kalaa, en munia, en voita, en juustoa enkä maitoa, en piimääkään — minulle niin rakasta piimää. Kasvinsyöjät eivät saa käyttää ravinnokseen mitään, mikä on eläinkunnasta kotosin. Päätin tulla toimeen kasviruuilla, maksoi mitä maksoi. Mutta tänä kirottuna poutakesänä se veti miehen hoikaksi. Paljas leipä ei tahtonut valua suusta alas, perunat olivat pieniä kuin neulannuput, kaikki kaalikset keltaiset ja kuihtuneet. Eikä vettäkään tahtonut enää riittää mielinmäärin särpimeksi, kun kaivot kuivuivat. En löytänyt sieniä metsästä, en ainoatakaan, ja jäkälätkin olivat kuivia kuin nuuska.
Marjoilla kuitenkin elelin jonkun viikon onnekseni, vaikka huomasin pahasti laihtuvani. Mutta marjatkin minun täytyi hyljätä lopulta. Niitä ei enää ollut saatavissa muita kuin vattuja. Ja yhtenä kauniina päivänä niitä syödessäni katsoa killittää marjan sisältä mato, ikäänkuin olisi tahtonut muistuttaa minulle veli Aatteen sanoja: "Mutta eikö tästä tappamisesta koskaan tule loppua? Kun te saarnaatte rauhaa ja sopua, niin luulisi teidän suovan rauhaa ja turvallisuutta muillekin kuin niille olijoille, jotka raa'alla voimalla kykenevät sen itselleen hankkimaan."
"Ole vait!" vastasin mielessäni ja pistin rohkeasti marjan suuhuni, ajatellen kuin ennen lapsena, että "yhtä vattua se on vatun matokin."
"Murhaaja!" kuiskasi silloin omatuntoni. Sain sellaisen pahoinvoinnin kohtauksen, että siinä menetin entisetkin syönnökseni.
Vihdoin ei minusta ollut jälellä muuta kuin luut ja silmäkuopat (silmät olivat vajonneet läpi pään niskapuolelle). Nahkaa minussa ei ollut. En näet kyennyt enää sängystä nousemaan ja pakenemaan eläimiä. Oli niitten pahin aika, elokuu. Ja eläimet näyttivät päättäneen joukolla syödä minut suuhunsa. Allani oli paksu, pehmoinen kerros luteita — muuta polstaria minulla ei ollutkaan, eikä täkkiä, vaan kirput, kärpäset ja hyttyset peittivät minut täydellisesti. Koetin maata ihan hiljaa, etten kääntyillessäni vahingossa tappaisi yhtään niistä. Rohkaisin mieltäni Aate-veljen miehekkäillä sanoilla: "Antaa niitten syödä, kunnes kyllästyvät!" Mutta eipä ne pojat vähällä kyllästyneet eivätkä lähteneet uutta ruokapaikkaa etsimään. Harvalla matamilla on niin uskollisia ja tyytyväisiä ruokavieraita. Täydellisesti todeksi havaitsin Aatteen syvästi harkitun oppilauselman: "Jos meistä ihmisistä tuntuu suloiselta, kun saamme kaikelta vaaralta turvassa, rauhallisina ja iloisina elää, niin tietysti eläimistä tuntuu tämmöinen asema yhtä suloiselta. Ja kun meidän ihmisten käsissä nyt on kaikki valta tällä maapallolla, niin meidän velvollisuutena on panna alkuun tämä uneksittu, suloinen rauha." "Tuo yleinen rauha on tosin vielä kaukana", huokasin mestarini sanoilla, mutta järkähtämättä uskoin hänen vakuutukseensa, että "varmasti se joskus astuu tiedonkin piiriin — vaisto viittaa siihen."
En voi sanoa, montako grammaa minussa vielä oli henkeä jälellä, kun vanha ystäväni Esa Huttunen — oudoksuen pitkällistä poissaoloani — saapui luokseni. Sen vaan muistan, etten jaksanut vastata mitään hänen kysymykseensä, mikä minua vaivasi. Viittasin ainoastaan vieressäni olevaan "Työmieheen" ja osotin sormellani puheenalaista kirjoitusta. Esa luki sen ja näkyi lopulta ymmärtävän yskän.
"Puolihulluja siellä ollaan Työmiehessä", murahti hän. "Nyt niinkuin ennenkin. Aina niillä on suurempi hätä siitä mitä saa syödä, kuin siitä mitä saa syödäkseen, joka kumminkin on tämän maallisen elämän tärkein kysymys. Muuan viisas siinä kerran pauhasi, että köyhän kansan pitäisi tottua syömään hevosen lihaa, mutta ei koskaan sanonut, missä hänellä olisi sitä tarjottavana. Nyt tämä toinen hyväkäs ei antaisi mitään. Kuinka sinä uskallat juoda vettäkään, kun joka vesipisarassa sanotaan olevan kokonainen eläinmaailma? Basilleista puhumattakaan. Niitähän sinä nieleksit tuhansittain joka silmänräpäys. Eikö pitäisi enimmän armahtaa juuri niitä, jotka ovat pienimpiä? Vegetariaanit kyllä käyttävät kumipohjaisia kenkiä, etteivät matoja tallaisi kuoliaiksi, mutta samalla hengittäissään tappavat miljoonittain vielä turvattomampia otuksia, bakteerioita, mikroobeja, tuberkeleitä ja mitä he kaikki lienevät nimeltään. Vasta sitte sinustakin tulee täydellinen aatteen mies, kun lakkaat hengittämästä. Eikä tuo näy kaukana olevankaan enää."
Kun en vieläkään jaksanut mitään vastata, jatkoi Esa puhettaan:
"Kuka sen sitten on vetänyt tuon rajan eläinkunnan ja kasvikunnan välille? Jumalako? Ei, vaan ihmiset, luonnontutkijat, joissa ei ole kahta yksimielistä ja jotka joka kolmas vuosi panevat nurin kaikki vanhat järjestelmänsä. Alhaisinten eläinten ja kasvien raja on niin hämärä ja riidanalainen, että toinen lukee eläinkuntaan kuuluvaksi sen, minkä toinen pitää kasvina. Ja jokaisella on yhtä hyvä oikeus asettaa nämä tällaiset rajat oman mielensä mukaan. Jos minulta kielletään muun kuin kasvien syönti, niin silloin minäkin vetäsen oman rajani: en lue eläinkuntaan muita kuin oman itseni ja syön kaikki muut, luen ne kasvikuntaan, näetkös."
Ponnistaen viimeisetkin voimani sain heikolla äänellä sanotuksi:
"Rakas Esa, hae jostain minulle hyvä pihvi!"
"Kyllä!" Mutta ennenkuin hän ennätti ovelle asti, lisäsin:
"Puljonkia myös. Viisi litraa puljonkia … ja kahdeksan pihviä!"
"Saamas pitää!" vakuutti Esa ja läksi hankkimaan.
Kun hän palasi, horjuin elämän ja kuoleman vaiheilla. Mutta toivo piti yllä riutuvia elinvoimiani, kunnes pääsin pihvien kimppuun. Niin minä söin kuin nälkäinen — ei susi, vaan susilauma. Ja join puljonkia päälle. Näin "viimeiset tulivat pahemmaksi kuin ensimäiset."
Nyt minä jo kykenin juttelemaankin.
"Sinä sanoit äsken", huomautin Esalle, "että söisit kaikki muut. —
Siis ihmisetkin, mutta sitä et suinkaan tarkoittanut?"
"Miks' en söisi? Mikä niissä on vika, kun vaan tottuu! Tottuuhan sitä ostereihinkin, sammakkoihin ja onkimatoihin. Jotkut kansat syövät käärmeitä ja vaikka mitä. Mutta meillä haudataan maahan parasta lihaa, Helsingistäkin viedään Malmille junalastittain. Ja köyhät näkevät nälkää."
"Elä enää jatka, hyvä mies! Minulle alkaa tehdä pahaa."
Esa silloin kysyi, olinko lukenut tarkoin sen kirjoituksen, jonka aatteita olin ruvennut toteuttamaan, ja luki minulle painolla seuraavan kohdan siitä:
"Vaistonko varassa paremmat tunnelmamme ovatkin? Eihän vaistoon voi luottaa. — Varmasti voi. Vaisto on todisteluihin perustuvan tiedon avain."
"Sitä kohtaa minä en oikein ymmärtänyt", myönsin.
"Tuskin lie ymmärtänyt itse kirjoittajakaan, koska muun osan kirjoitusta on lörpötellyt tyhmyyksiä. Vaisto on luonnonkansoilla ainoa tiedon avain. Ja juuri se on heidät opettanut ihmissyöjiksi. Perheenjäsen, joka ei enää muulla tavoin voi hyödyttää eikä palvella omaisiaan, voi heille ainakin hankkia hyvän lähtöillallisen, rupeamalla itse paistiksi. Käytännöllisempää toki on hauska erojais-ateria kuin meidän kuivat ja ikävät hautajaiset."
Silloin tunsin horjuvani ja sanoin kuin Feliks Paavalille:
"Mene tällä haavalla matkaas, Esa, muuten saatat minut ihmissyöjäksi!"
Sitte ryhdyin puhdistamaan vuodettani. Totta puhuen, on kirpuntappo minulle aina ollut sangen mieluista huvia. Minulla ei ole aseita eikä tilaisuutta muuhun metsästykseen. Ja kirppua vastaan minulla on persoonallista vihaa. Ne ovat sellaisia salapurijoita. Niiltä puuttuu miehuutta antautua rehelliseen taisteluun ja vastata tekojensa seurauksista. Purevat ja sitte livistävät pakoon, tehden ilmeistä pilkkaa minusta. Sentähden minä aina tunnen petomaista nautintoa, oikein riemua, kun saan niistä jonkun kiini. Painan sitä peukalon kynnellä, painan kunnes pamahtaa, painan vaikka se maksaisi sieluni autuuden.