"NUOREN SUOMEN" TYÖPÄIVÄ.
"Äiti, voileipää! — Kuuletko, äiti? — Isä, kuuletko?"
Saatuamme vielä joka välimerkin kohdalla eräitä sysäyksiä kylkeemme, niin äiti kuin minäkin, tiedämme milloin meidän "Nuori Suomi" — kohta nelivuotinen — alottaa työpäivänsä.
"Miks', isä, et nouse antamaan Jaakollesi voileipää?"
Myönnän kyllä tämän huomautuksen isän velvollisuuksista täysin oikeutetuksi, mutta itsepintaisesti kumminkin koetan pitää kiini unen päästä ja olla nukkuvinani, odotellen, että äidin sydän ensiksi heltyisi, eikä minun vielä tarvitsisi nousta lämpimästä vuoteestani. Paha vaan, että äidillä taitaa olla samanlaatuiset tuumat.
"Anna, hyvä äiti, voileipää ainoalle pojallesi!"
Nyt voin jo olla huoletta. Poika muisti vihdoin pyytää "kauniisti", niinkuin oli opetettu. Ja, oikein laskettu, äiti jo liikahtelee. Kohta on se asia selvillä. Saanpas sittenkin vielä pienen aamutorkun, joka minusta maistuu niin hyvälle. Mutta tätä toivoa rakentaissani en ollut kuullut kaikkia asianomaisia. Ennenkuin äiti oli ehtinyt toimittaa voileipää määräpaikkaansa, tunnen pienen, pehmoisen käden hivelevän partaani ja lämpimän hengityksen korvassani.
"Isä, joko sinä olet ostanut sen uuden hevosen? Eikös nyt jo ole 'ens viikolla'? — Minä olenkin sinun poikasi, en olekaan äidin poika."
Tällä kertaa hän tosin minun puolestani olisi vielä saanut tunnin verran olla äidin poikana — tuon valtin arvon minä muuten tunsin hyvin vanhastaan — mutta samalla tiedän kokemuksesta, että on turha vaiva koettaa nukkua silloin, kun Jaakko kerran on herätyspäällä. Eihän poika raukka sitä tiennyt, että olin valvonut toimistossa myöhään yöhön ja vielä ottanut töitä kotiin, kun tahdoin saada koko viikon joulurauhaa ja levätä asiaksi asti. Hän oli jo aikaa ollut unen helmoissa, ennenkuin minä kotiuduin. Nyt koetin parhaani mukaan selittää, että jouluun on useampia päiviä — täytyy siihen mennessä nukkua monta yötä ja kiltisti antaa pestä silmänsä, muutoin joulu ei tule ensinkään — ja että minä sitte kyllä ajoissa ostan hänelle hevosen.
"Minkälaisen hevosen sinä ostat?"
"Sinisen."
"Onko sillä häntä?"
"On kaksikin."
Pitkällisen harjoituksen jälkeen osaan suunnilleen vastailla hänen kysymyksiinsä puoli-unessakin. Jos en ollenkaan vastaisi, panisi hän sen kovin pahakseen. Mutta hevosen Jaakko tuntee siksi hyvin, että viimeinen vastaukseni saattoi hänet hetkeksi syviin ajatuksiin.
"Missä sillä on toinen häntä?"
"Selässä."
"Vai niin!"
Sillä ijällä ei pojan ole lupa epäillä isänsä tiedonantoja enemmän kuin hänen mielipiteitänsäkään. Ja vaikka olisi lupakin, ei ole sitä halua vielä. Voi sentähden aavistaa, mikä sekava vyyhti oli pienten aivojen selvitettävänä, kun ei millään hevosella luonnossa tai kuvakirjoissa ollut näkynyt kahta häntää. Mutta aivojen toiminta ei mennyt hukkaan. Voitonriemulla hän nousi istuilleen ja huudahti:
"Niin, se on harja, isä!"
"Harjaksiko sitä sanotaankin?"
"Niin. ja se on kaulassa eikä selässä."
"Sitäpä minä en muistanut. Missä paikassa se on kaulassa — kaulan allako?"
"Ei ole. Voi, kuinka isä on tuhma! Kaulan vieressähän se on."
Turvaun aina tilaisuuden sattuessa siihen sotajuoneen, että itse rupean kaikkea kyselemään ja annan Jaakon selittää asioita. Silloin hän heti näyttää joutuvan hämilleen ja käy harvapuheisemmaksi. Tällä kertaa se kuitenkin oli tarpeetonta, sillä vihdoin ilmestyi äiti voileipineen ovelle ja sai hänet sen avulla pois sängystä kanssansa keittiöön. Kuulin vielä Jaakon vaativan itselleen kahvia — ei kahvin vuoksi, vaan vehnäsen ja sokurin — sekä sitte kääntävän puheen joulukuuseen ja omeniin y.m. siihen kuuluviin makeisiin. Nyt se diplomaatin alku siellä vakuutti olevansa "äidin poika" aina jouluun asti, koska isä on niin ruma ja äiti kaunis — muka! Kaikkipa tässä jo osaavatkin naisten heikkoon kohtaan! Siihen ajatukseen nukahdin ja sain kuin sainkin vielä unta muutaman silmäntäyden. Mitä vaivaa minun aamu-uneni suojeleminen Jaakolta lienee maksanut äidille, en voi sanoa, mutta lopulta se nähtävästi oli mennyt sivu hänen voimiensa, koska herätessäni kuulin Jaakon iloisen naurun ja tapasin hänet ratsastamassa hartioillani, pitäen molemmin käsin kiini tilapäisen ratsunsa "harjasta."
"Minnekkä nyt ajetaan, isä?"
"Kuka sinä olet?"
"Jaakko — sinun poikasi."
"Sanoppa koko nimesi!"
"Jaakko Jääskeläinen… Ptruu, nyt käännetään metsään joulukuusta ottamaan."
"Elä, hyvä mies, revi tukasta! Ei sitä paljo ole ilmankaan."
"Onkos sillä uudella hevosella harja ja pää?"
"On kyllä."
"Katkasinkos minä entiseltä hevoselta pään?"
"Katkasit — ja olit paha poika."
"Niin — minä olen sinun poikasi. Isällä on niin kaunis partakin."
Poika parka! Hän on ollut melkein koko lyhyen ikänsä Karjalassa, jossa kivetkin ovat mädänneitä.
Koko perheen yhteisillä ponnistuksilla saatiin "Nuori Suomi" aamupäiväksi häviämään näköpiiristäni, että voin rauhassa työskennellä. Mutta kun hänet tuotiin päivälliselle, ei tarvinnut kysyä, missä hän oli ollut. Oli suoja ilma, lumi nuoskaa, ja poika märkä kuin kuikka kiireestä kantapäähän, korvatkin lunta täynnä. Hänet oli löydetty syvältä lumihangesta, jonne toiset yhtä viisaat olivat hänet haudanneet. Paraillaan vetivät sielumessuja, kun pelastus saapui — onneksi niin aikaseen, ettei veisuja vielä tarvittu. Posket olivat pojalla punakat kuin pihlajanmarjat, ja silmistä loisti kadehdittava elämänilo, jonka ei luulisi koskaan sammuvan. — Mitä antaisinkaan, jos saisin takasin ne ajat ja mahdollisuuden alkaa uudestaan! Mutta meidän on suotu elää täällä toinen elämä ainoastaan lapsissamme — niin pitkälti kuin jaksamme heitä seurata.
Syödessään ei Jaakko tällä kertaa rikkonut kuin yhden juomalasin, ja siitä viattomasta syystä, että katsoi velvollisuudekseen tarttua siihen ainoastaan toisella kädellään, niinkuin isäkin. Keittoa tosin läikähti pöytäliinalle melkein lautasellinen, pienempiä vahinkoja mainitsematta, mutta kaikeksi onneksi ei äiti ollut saapuvilla sillä hetkellä.
Iltapäivällä minä kumminkin päätin vielä mennä toimistoon muutamiksi tunneiksi. Jaakko aikoi lähteä joko mäenlaskuun taikka lumisille. Jälkimäisessä tapauksessa arveli hän antaa selkään Kallelle ja Villelle, jotka olivat panneet hänen haudalleen "niin paljo multaa", että hän ei voinut huutaakaan. Molemmat haudankaivajat kyllä olivat lähes puolta vanhemmat kuin Jaakko ja näköjään samassa suhteessa voimakkaammatkin, mutta Jaakko ei pelkää mitään, ei pöppöjäkään.
Miten Jaakon uhkarohkeat aikeet lienevät onnistuneet, siitä en koskaan ole saanut selkoa. Minun kotiin tullessani sanottiin hänen olevan salissa tai minun kamarissani — "luultavasti pahanteossa, koska on ollut niin kauan hiljaa."
"Sinäkään et sitä milloinkaan kurita, vaikka se on niin vallaton", lisäsi vaimoni noin vaan ohimennen, varmuuden vuoksi, sillä saman ajatuksen on hän jo ennen lausunut vähintäin tuhannen kertaa.
Hm. Astun saliin.
"Kuuleppas, Jaakko, mitä sinä nyt olet tehnyt?"
"Minä vaan laitan nämät kauniimmaksi, kun joulu tulee meille."
Keskeyttämättä työtään vilkasi hän minuun yli olkansa kuin ainakin asiaankuulumattomaan henkilöön. Poika oli löytänyt mustepulloni — itse ison varastopulloni — ja maalasi nyt korkilla mustia kuvioita huonekalujemme päällyksiin. Nuo huonekalut, vastikään päällystetyt punasella plyyssillä, ne olivat olleet meidän ylpeytemme — ja senverran sitä riemua kesti, tuskin kahta viikkoa.
"Näin mummolassakin on. Eikös ole, isä?"
Veressäni alkanut kuohahdus asettui, kun muistin että minun äitini huonekalujen päällysvaatteessa tosiaan oli tummia ruusuja vaaleammalla pohjalla. Tuo vaihtelevampi värisovitus oli siis paremmin tyydyttänyt Jaakon kauneusaistia kuin meidän yksitoikkoinen. Ja maustahan ei pidä riidellä!
Mutta vaimoni ei ottanut asiaa ollenkaan taiteen kannalta. Mahdollisesti olisi hän muutamilla hyvin tähdätyillä iskuilla ainaiseksi tukahuttanut nuoressa sielussa piilevän itsenäisen luomiskyvyn, ellei minun olisi onnistunut ehkäistä nousevaa myrskyä, suuntaamalla sen pieneksi perhekohtaukseksi meidän kahden välillä. Jaakko sillä aikaa ehti keittiössä jo kaataa täyden vesisangon palvelustytön sänkyyn, ja pelasti nahkansa siitäkin, koska hän vaan "kasteli taimilavaa."
Palautetun perhesovun lujittamiseksi ehdottelin vaimolleni, että nyt monesta ajasta kävisimme jossain konsertissa tai teaatterissa.
"Turhaa kulunkia vaan", vastasi hän. "Molempia saat kotona kyllältäsi, joshan Jaakko vähänkin on luonnossaan."
Aivan oikein. Kuinka en tullut ajatelleeksikaan Jaakon "iltatunnelmaa", jota en viime päivinä ollut nähnyt! Ja nähtävä se on; ei siitä toisen kertomalla saa kunnollista kuvaa. Painatan tähän sentähden ainoastaan joitakuita päänumeroita hänen vaihtelevasta ja sisältörikkaasta ohjelmastaan:
1. Soitantoa kaikilla mahdollisilla soittokoneilla.
Soittokoneiksi kelpaavat mitkä esineet tahansa, sekä huone- että talouskapineet tahi niiden puutteessa halot; ääni lähtee taiteilijasta itsestään.
2. Venäjän sotaväen lauluja.
Sanat lausutaan epäselvästi, mutta sävelet ovat jokseenkin paikalleen opitut Viipurissa, jossa mainittu sotaväki marsseillaan "laulaa" pitkin katuja.
3. Omia laulusovitelmia.
Sävel useimmiten vivahtaa eri kirkkokuntien messuihin. Sanat omatekoiset, esim. "Linnut laulavat kesällä puissa ja äiti on antanut Jaakolle namusia, eikä kissanpoikia saa viedä koskeen" j.n.e. — Laulunumeroita yli ohjelman voi yleisö pyytämättä saada, minkä korvat kestävät.
4. Ratsastusnäytteitä.
Tarpeen vaatiessa käytetään hevosina samoja esineitä, jotka äsken olivat soittokoneina.
5. Pantomiimeja Suomen eläimistöstä. Esitetään erinomaisella taidolla ja luonnonmukaisuudella.
Suosituimmat osat ovat: hevosen, karhun, kissan, koiran ja sen kotieläimen, jonka nimeä pidetään rumempana kuin muiden — vaikka me emme ole juutalaisia. Näissä tehtävissä tulee taiteilija nuohonneeksi joka nurkan ja kaikkien huonekalujen alukset.
6. "Posetiivinsoittaja" — kuvaelma.
Taiteilija esiintyy vuoroin posetiivinsoittajana, vuoroin taas tämän seurassa olevana marakattina.
7. "Kulkukauppias", moninäytöksinen näytelmä.
Aihe tietysti Karjalasta saatu sekin: ontuva kulkukauppias, jolla on puheessa vähä vikaa ja joka etupäässä myy "rlihmarlullia."
J.n.e. samaan suuntaan.
Kun tämä tämmöinen urakka suoritetaan kaiken muun vakaisen päivätyön päälle, ei ole ihme, jos illan sankari lopulta vedetään esiin jonkun sängyn tai sohvan alta, jonne hän on nukkunut. Usein taas väsyy "yleisö" kesken ohjelman ja pakottamalla pakottaa tuon vaivojansa säästämättömän taideniekan levolle ennenaikojaan. Silloin nukkujan pölyisille poskille tavallisesti jäävät yöksi kyynelten uurteet.
Mutta kunhan äiti aamulla saa hänet taivutetuksi pesuastian ääreen, ovat kasvot taas kirkkaat kuin keväinen päivänpaiste, ja kaikki huolet unohdetut.
Ei kumminkaan aivan kaikki. Joulukuusi ja se uusi hevonen ovat vielä huomennakin mielessä. Ja kun joulu vihdoin tulee ja kuusi sytytetään ja Jaakko istuu uuden hevosensa satulassa — niin sitä iloa soisin teidänkin olevan näkemässä.