I.

Päivän lieska oli jo sukeltanut Pohjanlahteen. Ei tuulen henkeä puhaltanut Koivulahden saaristoissa, eikä vavahdustakaan kuulunut yön hiljaisuudessa. Waan siellä täällä kukkui käkönen aavistavaa kukuntaansa. Mutta yö oli valoisia Pohjolan öitä, ja valpas silmä huomasi kohta meren selältä, saarien salmista juoksevan aluksia rasva-tyynellä veden-pinnalla rannemmaksi.

Warovasti lähenivät alukset lähenemistään, ja laskivat, katsellen tarkasti ympärillensä, rantaan Hokluot (Hohkaluodon) sillan viereen, Itähankmon (Hankomaan) mantereen ja joltisen Bodö'n saaren välille. Aluksessa oli Ruotsin sotilaita: kenral-adjutantti J. Bergenstråle'n osuus nousi tässä maalle.

Kauan oli kansa jo toivonut apua Ruotsista vihollista vastaan, luvaten antaa apunsa vihollisen vastustamiseen. Näiltä seuduin lähetti rahvaskin useampia sanoja Ruotsin puolelle; mutta pitkään siitä ei apua. Nyt viimeksi olivat merikatteini Wörstén ja kultaseppä Löfgren lähteneet yli Kurkun kulkemaan sekä omasta toimesta että monen monituisen yllytyksistä, koettaakseen joko tuolta apua olisi toivottavana. Luultavasti oli nämäkin avunhuudot syinä Kuninkaalle päättäymään juuri tällä aikaa ja näille seuduin lähettääksensä Ruotsista sotaväkeäkin eikä ainoastansa sodan johdattajia. Tämä on yksi niitä harvoja kertoja tätä mainioa sotaa sodittaissa, jolloin Ruotsin valta omalla väellänsä kokikaan suojella Suomeansa. Mutta liekin se ollut salliman tahto, että asiain piti niin juosta, ja Suomen kansan yksin käydä verisenä ja kunnialla uusien aikain portille. Sillä useimmiten eivät Ruotsin harvat yritykset tässä suhteessa menestyneetkään.

Bergenstråle oli saanut Kuninkaan käskyn Umeå'sta astua aluksiin, ja tuli, kahdessa päivässä Pohjanlahden yli purjehdittuansa, 4 tykin ja 1090 miehen kanssa Länsipohjalaisia ja Jemtlantilaisia Itähankmon (Hankomaan) satamaan, yöllä 24 ja 25 päiväin välillä Kesäkuussa. Nopeastipa saapui tähän joltinen joukko talonpoikia, joilta Bergenstråle sai tarkempia tietoja vihollisesta, hänen olopaikoistansa ja muusta. Wihollisia näet seisoi kaksi pataljoonaa jalkaväkeä ja 200 Keisarin henkivartia-kasakoita kenraali Demidoff'in komennettavina Waasan kaupungissa ja sen tienoilla Tuovilan (Tobyy'n) kylässä, peninkulman matkan päässä Waasasta etelätien varrella. Toinen sotajoukko vihollisia oli Munsalassa ja Wöyrillä kenraali Jankovitsch'in johdossa, jonka von Döbeln ja Adlercreutz olivat voittaneet Uudessa Karlebyyssä. Mutta Wenäjän pääväestö oli asettunut vielä lähemmälle Waasaa, Wähään-kyröön, lepäämään paostansa, johon Siikajoelta pakotettiin; tällä oli päällikkönä kenraali Rajevskij, joka myös komenti kaikkia nyt Pohjanmaalla olevia venäläislaivoja. — Tälläisiä joukkoja karkoittaa oli nyt Bergenstråle'n sekä käsky että mieli kykynsä mukaan. Eikä epäillytkään ollenkaan panna aikomuksensa toimeen. Liekö syynä ollut urhoollisuus, seuduista tietämättömyys, tai kerrassaan tuhma into, hurjuudelta se sivulta-katsojalle näyttää. Sillä, jos hän kohta varmaan luulikin vähin väkineen voittavansa Demidoff'in ja niin valloittavansa Waasan, olisi hänen pitänyt ajatella ja älytä, että Rajevskij ja Jankovitsch, koko Wenäjän armeijain kanssa, olisivat heti häntä hätyyttämässä. Kun taas häntä vastassa Lapvärtissä oli ruhtinas Orloff-Denisoff, joltisen joukon kanssa hänkin, ei pääsisi pakoonkaan, ja niin hän helposti olisi kukistettu Waasaan. Mahdollista on, että, ehkä älysikin asiat ja tiesi vihollistensa olopaikat oikein, luuli ehtivänsä tehdä tehtävänsä niin sukkelaan, ett'ei Rajevskij'lle kerkeisi vihiäkään, ennenkuin kaikki olisi päätetty. Jos asian laita oli semmoinen, niin on myöntäminen Bergenstråle'lta ei puuttuneen itseensä-luottamusta. Kuinka uskallettua hänen yrityksensä oli, sen selvittävät tapahtumat parahiten.

Noustuansa maalle veneistään, kehoitti ja käski hän talonpoikia ryhtymään aseihinsa ja yhtymään samaan seuraan. Talonpojat eivät tarvinneet paljon yllytyksiä eikä käskyjä. Wanhasta näet kyti viha isonvihan aikuisia vihollisia vastaan, ja sota, sen todet ja valhetellut tapahtumat, olivat uudellensa virittäneet vihan, jos pitkän ajan kylmyys olisi alkanut sitä sammuttaa. Täällä todella ei kansa tämän sodan aikana kärsinyt mitään pahempia poloja, vainoja ja hirmuja, jotka alati olivat tarjona sotajoukkoin jaloissa oleville maakunnille; mutta polvesta polveen elivät tarut niistä ajoista, jolloin Koivulahtikin kylläksi tiesi olevansa lähellä Wenäläisten monivuotista leiriä Isossakyrössä. Senpä tähden lensikin kutsunta-sana niin satumaisen nopeasti joka kylään, jotka täällä usein ovat penikulmankin päässä läheisimmistään. Kutsunta-sana riensi kylästä kylään, talosta taloon, lisäten enimmiten aina, totta lujuuden vuoksi, sanat: "joka ei lähtene, hirtetään oman porttinsa päälle" — samat sanat, jotka tapaamme jokapaikassa, jossa vaan kutsuttiin kansaa sotaan ryhtymään; lie se mistä syystä hyvänsä, vaan pait Pohjanmaalla tavataan nämä sanat seuraamassa sotavehkeisin ryhdyntä-kutsumisia Satakunnassa, Hämeessä, Savossa ja vieläpä Karjalassakin. — Sekä huolimatta käskyn uhkauksista, että suuttumatta sen kovuudesta, kokousi miehiä ehtimiseen sitä myöten, miten sana minnekin joutui. Koivulahti, kuin tiedetään, on rantamaita, ja silloin liiatenkin niinkuin vielä nytkin ovat Koivulahtilaiset pitäneet hylkeitten ammuntaa elatuskeinonansa. Siten heillä monella oli hyljepyssyjä, jos toisilla olikin vaan tavallisia luotipyssyjä ja monelta mitä käsiin päätyi. Millä oli oikaistua viikatteen poikkiainta, kellä keihästä tai muuta seivästä: joukossa meni kaikki kalusta.

Heti maalle astuttuansa ja saatuansa tietoja edes lähisemmistä seuduista, oli Bergenstråle eroittanut erään joukon sotaväkeänsä Lappsund'in sillan luoksi, Koivulahden ja Hankmon kyläin välille, käskyllä ei päästää ketään yli sillan Kirkonkylään, mutta päinvastoin antaa jokaisen vapaasti kulkea sieltä Hankmon kyliin. Tämä varovaisuus olikin tarpeesta, jos mieli oli ett'ei vihollinen saisi selvää tietoa Bergenstråle'n tulosta, olosta ja vehkeistä; sillä ainahan on seurakunta sekanainen. Pait sitä, että tämä näin esti juoruin kantajat kulkemasta, tarvittiin se myös kohta säännöllistä sotaväkeä vastaan. Wenäläiset näet kumminkin olivat tavalla tietämättömällä saaneet vähän vihiä jonkun ruotsalais-joukon maalle astunnasta, eli ainakin että jotain semmoista oli tuuma tehdä jossakin Waasan tienoossa. Kentiesi olivat kuulleet puhuttavan Wörstén'in ja Löfgren'in sekä muiden Ruotsiin-lähdöstä apua sieltä toimittamaan, jonka huhu oli voinut sitten suurentavalla tavallaan kertoa toivotusti jo tuleentuneen; lie syy ollut mikä hyvänsä, varuillaan olivat. Hepä siis lähettivät tiedustelijoitansa joka suunnalle rantamaille. Tuli näet Koivulahdellekin ratsastaen kirkonkylästä Itähankmon kylää kohden muutama venäläis-katteini, yksi jääkäri ja kolme kasakkaa, ynnä Waasan ja Mustasaaren nimismies, nimeltä Löfman. Kun nämä vakoilijat tulivat mainitun sillan luoksi, antoivat vastassa olevat Ruotsalaiset heidän estämättä ratsastaa yli sillan. Itse he siksi aikaa pistiihen piilimään kuusien ja kivien taaksi, kunnes toiset ratsastaa kopsuttivat sillan yli. Mutta samassa kun sen olivat tehneet, kiertivät he heidät heti. Wankien ei ollut vastaan ponnistamista, ja he vietiin sieltä veneisin Hokluot-sillan luo, josta he taas toimitettiin laivoihin, joilla Bergenstråle oli tullut saaristoon ja joita oli tässä kaksi. — Kolmannen hän jo matkalla oli eroittanut luutnantti af Lund'in päällikkyyden alla purjehtimaan Waasan eteläpuolelle, jossa se näiden seikkain tapahtuessa olikin. — Talonpoikia tarjousi kernaasti soutamaan nyt nimismiestänsä, ehkä muutoin tuskin kukaan maksostakaan olisi ruvennut soutamaan häntä vähääkään. Sillä pait sitä, että oli vannonut uskollisuus-valansa Wenäjän keisarille, ja että nyt palveli vakoojana vihollisia, oli hän mainio ja vihattu talonpoikain kiusaaja, ja kaikin päin muutoinkin pidettiin häntä oikeuden rikkojana. Sentäänpä antausivatkin talonpojat häntä pahoin pitelemään, kun kerran olivat saaneet hänen käsiinsä, eikä lakien käsi suojellut enään häntä. He sitoivat nimismies-parkansa mastoon kiinni, kädet ristiin sidottuina selän takana. Jolla mielestänsä oli sananen vaihtamatta, se puhutteli häntä nyt kaikenmoisilla haukunta-sanoilla. Moni syljeskeli vallesmanniansa silmille, haki kaikenpäiväsiä parjauksia, ja muistuttelipa moni niitä aikojakin, kun oli ollut Waasassa tervaräkärinä jollekkin kauppiaalle, ennen vallesmanniksi pääsemistänsä.

Mutta Bergenstråle, saatuansa hevosia tykkejä vetämään, läksi joukkonsa marssimaan kirkonkylää kohden. Tänne tultuansa lähetti Bergenstråle vähemmän osuuden katteini Sandman'in komennettavana, Kosköö'n, Karperöö'n ja Smedsbyy'n kyläin kautta, sieltä kulkevaa rantatietä tunkemaan Waasan pohjois-tullista, samalla kun itse aikoi hyökkäistä itätullista, valtatietä kuljettuansa. Tässä Sandman'in osuudessa oli 128 Jemtlantilaista ja 48 Länsipohjalaista. Eroitettuaan tämän joukon läksi Bergenstråle marssimaan Weikkars'in kylää kohden. Wälillä hän piti vähäisen katselmuksen talonpoikain kanssa, joita vielä tuli ehtimiseen hänen joukkoonsa, tarkastellaksensa heidän miesmäärää, aseita ja ammunta-varoja. Tässä sattui hän luomaan silmänsä erääsen vanhuksen, joka seisoi jäykkänä pyssy kädessänsä. Bergenstråle kysyi, eikö hänellä olisi poikia eli nuorempia miehiä panna edestänsä, kun itse oli jo niin vanha. "On", vastaa vanhus, "mulla on kaksi poikaa, ja ne ovat hevosinensa tykkejä vedättämässä." "Saat ukko", sanoo taas Bergenstråle, "mennä kotisi. Waan poikasi seuratkoot!" "En", vastaa ukko, "en lähde. Tahdon tapella maamme vihollisia vastaan." Myhäellen kääntyi nyt Bergenstråle hänestä. Totta täytti hänen sydämmensä ne tunteet, jotka haudan partaalla horjuvan harmaahapsisen vanhuksen tälläisen käytöksen täytyy kussakin herättää. Sitten piti hän joukollensa vähäisen puheen, jossa sanoi vakaasti toivovansa "Jumalan ja talonpoikain avulla" saada vihollisen karkoitetuksi ja kaupungin valloitetuksi ennen auringon laskeumista. — Tämä aurinko, Juhannuksen aurinko, oli juuri hetkeä ennen taas sukeltanut varina ja tulisna taivon rannalta pois. Ei ole vieläkään muisto saman päivän ihanuudesta luonnossa ja luoduissa haihtunut useankaan ukon mielestä, joka silloin oli joukossa näitä toimittamassa. Semmoiset päivät ovat juhlia luonnolle, koko kansoille ja erityisille, eikä niitä muistaminen lakkaa, ennenkuin kuolema jäätää sydämet.

Ruotsalaisten tultua Martoisten kylään tapasivat he Holtin talossa Wenäläisiä 17 jääkäriä ja yhden ala-upsierin. Luutnantti Hamrén, joka johdatti Ruotsalaisten edusjoukon, piiritti tämän vartiakunnan, kun vielä yö-unessaan makasivat. Siitä he toki pian heräsivät. Hamrén kehoitti heitä antaumaan; mutta he vastasivat kiväärin ammunnalla. Ruotsalaiset puoleltaan vastasivat samoin, ja niin nousi hirveä räiske. Waikeaa on sanoa, taistelivatko Wenäläiset näin tuimasti todesta urhoollisuudesta vai rajusta toivottomuudesta, kun näkivät itsensä olevan yksin tätä heidän rinnallaan summatonta voimaa vastaan. Eräs ukko antoi siitä sen selityksen, että olivat "unen horroksissa" ja "vähän pöllöjä." Wihdoin suojellaksensa itseään monta vertaa mahtavampia Ruotsalaisia vastaan, joita yhä ehti tulla enempi paikalle, taikka kentiesi oikeimmin liikuttaaksensa heitä säälimään, sieppasi venäläis-kersantti tuvasta, jossa olivat majaa, lapsen ja piteli sitä edessänsä akkunan ulkopuolella, josta Ruotsalaiset lakkaamatta olivat ampuneet sisälle ja tehneet piiritettyin joukossa aika vahinkoja. Siltä ei sattunut lapseen eikä kersanttiinkaan: tottapa siitä akkunasta silloin ei ammuttu. Ammunta ei toki herjennyt, kun toisista akkunoista räiskytettiin, ammuttiin toisiinsa. Taisipa olla niinkin, että piirittäjät olivat niin palavassa innossa, ett'eivät tuon merkin merkitystäkään joutaneet kyselemään; eikäpä se niin kummaakaan, kun tämä oli sekä talonpojille että useimmalle sotamiehellekkin ensimäinen tappelunsa ja he siitä innoissaan. Eivät he havainneet sitäkään, kuinka eräs Wenäläinen pisti kätensä akkunasta, kaksi sormea yläällä, ja pyysi armoa. Kun ei sormista älytty mitä tarkoitti, ja huutonen ei kuulunut, niinkuin ammunnalta ei sopinutkaan, ammuttiin vaan edellensä, ja muutama luoti vei miesparan sormet. Hän siitä suutuksiin ja alkaa laahata taas kivääriänsä, niin sukkelaan kun verta vuotava kätensä myönti, ja ampui entistä kerkeämmin ja innokkaammasti. Näin lähettivät molemmin puolin papu-sateita toisilleen vielä kotvan. Kuu se vihdoin näin näytti Ruotsalaisille mahdottomalta, aikaa tuhlaamatta saada vielä elossa oleviakaan antaimaan, ja ajasta oli tuiki tiukka, annettiin jo käsky käyttää tehoisampia keinoja. Tykki näet tuotiin eteen ja sillä mielittiin lähettää läpi huoneen seinien, jossa viholliset suojelivat itsensä. Tuota julmaa asetta ei kyllä käytetty; mutta sen siaan sytytettiin sama tupa joka nurkasta. Koska siis viholliset näkivät itsellensä kohta tarjona olevan taistelemista luonnon voimia vastaan ja tulen alkavan jo sisälle leimuta, nostivat taas ulos lapsen, sitä pelastaaksensa, ja sitten pyysi kolme miestä armoa, jonka saivatkin kun toiset älysivät heidän mielensä. Oli neljäskin elossa vielä tätä vartiajoukkoa, mutta tämä juoksi, jo päästyänsä kerran ulos, jälleen tuleen muutamain hurjain talonpoikain ajamana; sai siellä niin loppunsa. — Siten pääsivät Ruotsalaiset taas kulkemaan edellensä.

Tiedon näistä tapahtumista pian levittyä tienoosen, kokivat täkäläiset talonpojatkin auttaa asian menestymistä. Jott'ei Rajevskij'lle tulisi tietoja asiasta, asettuivat talonpojat Merikaarron (Wähäkyröä) ja Weikkars'in (Mustasaarta) kylissä tiepuoleen väijymään kuriereja, joita alati ajoi Rajevskij'n ja Demidoff'in välillä. Nytkin niitä olisi kulkenut aivan kuin ennenkin, mutta mitä jo ammuttiin tai otettiin vangiksi näissä paikoin, kuka toisilta enemmän Waasaan päin asettuneilta. Niin ei päässyt yksikään kulkemaan sanaa viemään kenraaleille. Yksikin ukko oli ottanut vangikseen erään kurierin, joka oli lähetetty Wähästä-kyröstä ja tullen Waasasta mieli palata sinne jälleen. Ottaja tuli luutnantin luoksi Weikkars'iin pyytämään kasakan aseita omikseen, kun oli ottanut hänen vangiksi: "sitten hänkin muka kykenisi lähtemään Waasaa valloittamaan." Kun luutnantti sanoi itsellänsä ei olevan lupaa antaa, pyysi hän edes kasakan varalaukkua, jotta olisi millä ampua jos jostain sattuisi saamaan pyssyn. Mies sai laukun, hankki itselleen pyssyn ja läksi Waasaan.