II.
Wiimeksi mainituista tapahtumista oli jo kulunut pari viikkoa. venäläisten päällikön kenraali Tutschkoff'in leiri oli Kokkolassa Wetelijoen oikealla rannalla Kaukolan ja Finnilän taloissa. Ruotsalaiset olivat paikoillansa levähtämässä, kuni jo näimme. Eteläisin joukko oli kolmas väestö-osuus Raumalla[1] övesti H. H. Gripenberg'in komennon alla, vartiajoukkoja venäläiset olivat pistäneet noin 1/2 peninkulmaa eli enemmänkin leiristänsä pohjaseen Riipan taloin pellolle Kälviällä pitkin pitäjään-tietä; rantatietä varttoimaan olivat taas asettaneet joukkosen Jatkojoelle, jonka yli vievän sillan talonpojat olivat repineet hajalle ja jonne Finnilän tienoosta on melkeen sama matka kuin Riipallekin. Ruotsalaisten viimeiset vartiajoukot olivat Alaviirteellä Lohtajan pitajäässä.
Näinä parina viikkona oli talonpoikain olo ja elo jo muuttunut kovasti. Tien varrella olevista taloista, samoin kuin vihollisen hallussa olevista, olivat asukkaat paenneet metsiin ja synkkiin sydänmaihin, vieden muassaan kaikki mitä voivat ja kerkesivät. Niistä taloista, jotka eivät vielä olleet vihollisen vallassa, eivät asukkaat kuitenkaan olleet supi paenneet, mutta huonompi väki vaan. Metsätalot ja syrjätorpat olivat vieraita täynnä. Kummako siis, jos tautejakin tahtoi ilmauta! Ison vihan ajoista säilyneitä pakopirttejäkin viljeltiin. (Ne ovat maahan kaivetuita kuoppia, joihin mahtuu muutamia henkiä. Heidän kattonsa kuuluvat olleen harjattomia ja maantasaisia turpeiskattoja. Usein on pari tämmöistä kuoppaa vieressään). Kansa luuli, että nyt taas oli tekeminen ison vihan vihollisten kanssa. Monenkaltaiset sadut saattivat heidät siihen uskoon: vihollisilla olisi muka muassaan "koiran-kuontolaisia", jotka löytäisivät kaikki, kätkipä miten tarkkaan hyvänsä. Kuka ei ole kuullut vanhain haastavan ihmisen muotoisista eläimistä, nimeltä "kalmunkit", jotka muka vaskipilleillään imisivät veren tämän puolen ihmisistä. Kummallakin vainosuvulla luultiin olevan oma muotonsa: "koiran-kuontolaisilla" ihmisen ruumis ja koiran pää; "kalmunkeille" annetaan pitkä häntä ja ihan karvainen ruumis. Näin ei heitä luultu suinkaan ihmisiksi, vaan pedoiksi heitä arveli sivistymätön kansa. Tämä tunto ja semmoiset sadut ovat pysyneet meidän aikoihimme, ehkä luultavasti saivat alkunsa ison vihan aikana jos ei sitäkin ennen. Todella tämmöisten satuin esineet olivat ryökkeimpiä Don-virran kasakoita eli Aasian rajan sivistymättömiä pakanoita, jotka omilla hietiköillään olivat oppineet eroittamaan ihmisten ja eläinten sameimmatkin jäljet ja joille oma julmuutensa tuotti ansaitun eläinten ja petoin rinnalle arvaamisen. Mutta kun ihmiset nytkin kuvailivat täkäläisiä vihollisiansa ison vihan röykkeiksi vihollisiksi, olivat he väärässä. Isosta vihasta oli jo lähes sata vuotta kulunut, joka aika oli ainakin ennättänyt sivistää ylhäisempiä säätyjä; ja kyllä oli rahvaskin paljon muuttunut, ehkä raakuus kyllä vielä vallitsi. Niinpä tapaammekin usean päällikön pidättävän käskettäviänsä jokseenkin ihmisten rinnalla. Kun alhaisempi sotilas toki tiesi olevansa korkeampain komentajain silmäin alta, riehui se sangen julmasti: eipä aina suunnallisen päällikön lähisyyskään voinut pidättää vimmaantumasta. Kälviällä ei aivan monta inhottavaa rääkkäystä tapahtunut, johon lie paraina syinä ollut Tutschkoff'in leiri Kokkolassa ja asukasten paossa olo.
Haastettuamme tämän, on aika ryhtyä taas kertomukseen Kälviällä tapahtumista vehkeistä näiden kahden viikon kuluttua. — Taas tapaamme pitäjään miehiä ko'ossa; he olivat kokouneet vartioimaan pitäjästään samoin varustettuina ja samoista syistä kuin kokousivat Peitsonkin tykö. Nyt vartioivat he kahdella suunnalla: vastatusten kumpaakin vihollisen vartiajoukkoa. Riipan pellolla oli noin sata vihollista, joita vielä oli edusvartioina kymmenen[2] miestä noin neljänneksen päässä Riipasta kirkolle päin, tahi toisin sanoen olivat nämä kymmenen miestä lähellä Suonperän taloja: vähäinen neva, jonka yli pitäjääntie kulkee, eroitti heidät talosta. Heitä vastaan vartioivat taas talonpojat Suonperässä, Kapraalin mäellä.
Heti kun venäläiset Riipalle tulivat, tekivät töitä, joilla kielsivät ihmis-arvoansa. Eivät nimittäin olleet kauan talossa, ennenkuin riensivät aitan ovelle. Tätä rikki murtaakseen ottivat miehissä hirren, jolla töyttivät oven auki. Kun tuossa työskentelivät, karkasi eräs mies tuvasta kirves kädessä heitä aitan ovelta ajamaan. Tämä mies parka oli mielipuoli, jota ei oltu saatu muitten kanssa pakenemaan. Muudan vanha ämmä oli hänen kanssaan jäänyt myös taloon. Tämän vaivaisen miehen ottivat nyt käsilleen ja kasakat pampuillaan pieksemään, rangaistakseen häntä rohkeudestaan. Ämmä, joka jo oli ijällinen, juoksi hätään avuksi kokien selvittää miehen olevan mieltänsä vailla. Siitä eivät viholliset huolineet, vaan sanoivat hänen tarvitsevan selkäänsä, kun tuli kirves kädessä heitä vastaan. Äijän pään-vikaisuuden kiistivät valheeksi ja väittivät vaan hänen olevan tuiki pahankurisen. Siis pieksivät kiljuen ja karjuen pieksemistään. Wihdoin vaipui äijä poloinen: hän oli pyörtynyt. Niin makasi maassa kasvot kaikki verissä ja koko ruumiinsa vereslihalla, kunnes taas potkimalla saivat hänen tointumaan. Ämmä rukoili hänen edestänsä, mutta se ei auttanut yhtään — ämmälle itselleen eivät tehneet pahaa. Nyt alkoi miehen mielipuolen kanssa uusi leikki. Wihollisensa vetivät hänen käsistä ulommas kartanolle ja jättivät nauraen sekä irvistellen hänen sinne makaamaan veriinsä. Nyt valmistausi kymmenkunta kasakkaa hevostensa selkiin. Päällikkö kiljasi käskyn ja heti ratsasti yksi täyttä laukkaa pahoin jo piestyä miesparkaa kohti. Pian ajoivat toisetkin samoin. Nähtävästi oli heillä aikeena hevosillaan poljetuttaa tämän onnettoman mielipuolen hengiltä pois. Useampia toveja koettivat uudelleen tätä hirmutyötään, mutta korkeampi käsi varjeli aina raukkaa. Siten eivät saaneet täyttää julmaa aikomustansa sillä keinoin, eivätkä toki enään muutakaan rääkkäystä käyttäneet. Lienevätkö vihdoin ämmän rukoukset myönnyttäneet heidän kovat sydämmensä, tahi liekö ollut joku muu syynä. Semmoisia käytöksiä kuin tämä ei suinkaan saata lukea sodan koviksi välttämättömyyksiksi, ehkä tapana on sillä sanalla peittää monta inhottavaa tuhotyötä, joita raakuuskin häpeää, jos kohta ei tunne katumuksen tunteita.
Jatkojoella oli vihollisen vartiajoukko samoin noin 100 miehen kokoinen. Heitäkin vastaan vartioi joukkonen Ruotsalon kylän miehiä omasta toimestaan. Näiden toisiansa vartioivain joukkoin välillä syntyi kerran riitakin, ja koska tämä riita luultavasti oli ainoa joka tässä tapahtui, niin voipi sen kertoa tässä.
Eräänä päivänä menivät talonpojat ilman-aikojaan likemmältä katselemaan, miten vihollinen elelee ja muuta semmoista. He lähestyivät vihollisiaan ja tulivat lähelle rantaa, s.o. lähelle Jatkojoen rantaa, jonka yli vievää siltaa talonpojat pitivät revittynä. Sillan kohdalla ja alapuolella on joki jakaunut moneen haaraan, jotka tekevät pikku saarekkeita ja sitten kohta taas juoksevat yhteen. Rantain väliä voi tässä olla toistasataa askelta ja vasemman puolinen kohoaa korkeaksi törmäksi. Oikean käden puoliselta rannaltaan huomasivat, kuinka "muudan ryökäle pujahti lepikköön" rannalla. Täältä näkyi sitten hartaasti harovan koukulla jotain joesta. Kohta tuleekin rysä näkyville. Ryssä näet kalasti noin rysällä. Tuosta toisten kalavesille tulemisesta suuttui talonpoika Eerik Kippo, joka oli ollut Järvenkin kahakassa, jotta hän, arvellen: "Äläs vielä hävytön! Et kauan ihmisten rysiä koe", lähetti tuonne tuuheaan pensikkoon luodin hyvästä pyssystään. Mutta väli oli liian pitkä ja lepikkö peitti ammuttavan, ett'ei luoti tainnut sattuakaan. Kohta toiset viholliset ottivat aseensa ja alkoivat korkealta törmältään ampua peukuttaa miehiä kohti. Kipolla vaan sattui olemaan ase, jonka vuoksi miehemme läksivät hyppyyn. Kun oli paras tulvan aika ei vihollisenkaan ollut hyvä päästä toiselle puolen jokea miehiä takaa ajamaan, ehkä joki kyllä on pikkarainen.
Muuta kahakan-tapaista tässä tuskin tapahtui, kun kumpikin vartiajoukko kentiesi päätti paraaksi olla aloillansa eikä suotta suututtaa toistansa, ennenkuin hätä tulisi ja täytyminen pakottaisi. Eivät talonpoikain vastustus-tuumat tässä olleetkaan niin todelliset, joten miehiä meni Ruotsalonkin kylästä Suonperään vartioimaan, jossa aijottiin lujasti panna vastaan.