IX.
Heinäkuun 3 p. tuli Kaskisten kaupungin satamaan ruotsalainen sota-alus eli "priki", nimeltä "Fredrik", jolla oli päällikkönä luutnantti D. J. Thornton. Tämä hänen tulonsa näinä vaaran aikoina ilahutti sekä kaupunkilaisia että varsinkin Bennvik'in kotiväkeä ja sinne tulleita pakolaisia, joita oli parikin kymmentä. Bennvik'issä olleet olivat juuri päässeet kovasta hädästä, jonka muutaman riehuvan talonpoikajoukon sinne-tulo tuotti. He näet olivat tulleet varustuksiinsa vaatimaan Bennvik'in omistajalla olevia muutamia tykkilöitä. Kun ei niitä annettu, syyttivät venäläisyydestä ja vihollisien puolen pidosta ja tahtoivat väkisinkin ottaa. He uhkailivat kovastikin; mutta paikan jäykkä omistaja ei myöntynyt, eikä luvannut elävänä päästää heitä sisälle, kun väkisin yrittivät rynnistää sinne. Syynä sanoi hän olevan sen, että kun ei heillä ollut ampuvaroja, niin tykit joutuisivat vihollisten käsiin, ja kun eivät tienneet miten niitä käyttää, ne heiltä otettuina vaan ojennettaisiin heitä itsiänsä kohti; josta näytti kaikki käyvän heidän omaksi onnettomuudeksensa. Niin teki isännän jäykkyys ja muutoin kunnioitusta herättävä olento, että talonpoikain täytyi vastoin mieltänsä ja kiukkuisina palata, eivätkä rohjenneet käyttää väkivaltaa. Kun vanhus Bladh näki tämän talonpoikain malttamattomuuden ja tiesi heidän tuimuutensa vannoneita ja luultuja vihollis-ystäviä vastaan, sekä myös oli kuullut puhuttavan heidän ei oikein sopineen keskenänsä Finbyy'n sillan luona, kehoitti hän luutnantti Thornton'ia käymään heidän varustustensa luoksi, heidän mieliänsä ja aivojansa jähdyttämään. Tänne Kaskisiin tultuansa läksikin Thornton jo seuraavana päivänä Närpiölle. Heti tultuansa talonpoikain leiriin, käski hän irroittaa erään lautamiehen, kun ei häntä tietty syyttää muusta kuin vannonnasta, virkkaen sen ei olevan eri rikoksen esivaltaa eikä talonpoikia vastaan, että miehen pakosta oli täytynyt vannoa. Sillan luona irroitti hän samasta syystä vangitun kirkkoväärtin. Myös käski hän päästää erään Lapväärtin lukkarin, Hellman'in, jota hätyytettiin vakoilemisesta vihollisille. Wasta näemme, että tämä viime päästäminen oli vahingoksi. Thornton'in näin käskiessä alkoivat muutamat murista, mutta kun hän, ollen varteva ja pulska mies, astui lähemmäs ja ankaralla äänellä kuulusteli napisiaa, ei kukaan uskaltanut vastata. Muutoin tämä Thornton'in käynti teki, ett'eivät enään vimman innosta käyttäineet, vaan hyvä sopu vallitsi kaiken nyt seuraavan ajan.
Kaskisiin tullessa oli Thornton ampua järähytellyt, jotta se kajahteli loitommaskin ja kuului Ristiinan kaupungissa oleville kasakoillekkin, jotka siitä pelästyivät ja luulivat nyt koko ruotsalaisen laivaston tulleen, tuoden Suomeen apuväkeä. Tämän heidän pelästyksensä kuuli Thornton ja päätti käyttää sitä hyväksensä. — Thornton kokosi Kaskisten "kalakaupungista" niin monta venettä kuin suinkin sai ja koki saada niihin aseihin kykeneviä kaupunkilaisia. Näiden sekä "prikin" väen, 8 muun sotilaan ja kahden aluksensa paatin kanssa lähti hän soutamaan Ristiinaan päin. Lähemmäs tultuansa oli hän täällä maalle pyrkivinänsä. Kun Ristiinan kirkkomäellä oleva vartiakunta huomasi hänen veneensä, teki se melun, ja niin pakeni siellä olevat 6 kasakkaa ja 20 jääkäriä upsierinensa. Wieläpä läksi itse Orloff-Denisoff'kin, näiden tultua melusanansa kanssa Lapväärtiin, leiristänsä säikäyksissään yhtä kyytiä marssimaan itää kohden Isolle-joelle ja Honkajoelle, josta vasta 11 p. palasi Kauhajoen kautta Lapväärtiin kenraali Kniper'in yhdyttyä hänen joukkoonsa. Näin oli teeskelty rynnistys muutamilla silakka-veneillä saanut koko tällä suunnalla olevan venäläisen sotavoiman pelosta pakenemaan laukausta ampumatta.
Sitten purjehti "Fredrik" pois ja majuri Martin'in johdossa tuli samaan satamaan korvetti "Der Biedermann". Wenäläiset palattuansa häpeällisestä paostaan asettivat taas kasakoita Ristiinan kaupunkiin, jotka käyttivät itsensä julmasti, muka poistaaksensa paon häpeää tällä törkeällä tavalla. Martin, sen kuultuansa purjehti sinne, ja kun viholliset taas näkivät sotalaivan niin pakenivat heti-kohta. Oltuaan siellä muutaman päivän, palasi Martin jälleen Kaskisiin, kun ei uskonut voivansa ainakaan pitkään pitää kaupunkia.
Näin olivat viholliset täydessä touhussa sen aikaa, minkä talonpojat hätyyttämättä olivat leirissään; tästäpä selveääkin, miten niin kauan saivat olla rauhassa. Mutta arvattava oli, että Orloff-Denisoff olisi nyt ähmissäänkin kostava talonpojille pakonsa jo häpeänsä. Sen hän näyttikin ihan syyttömille asukkaille Lapväärtissä, Ristiinan kaupungissa ja Närpiön kylissä, varustuksien ulkopuolella, eli toisin sanoen joen eteläis-puolella. Thornton käydessänsä talonpoikain varustuksissa varoi vihollisen vielä rynnistävän koko joukollansa ja tappion ennen pitkää tulevan talonpojille, ellei hallitukselta tai Suomen sotajoukolta apua tulisi. Siitäpä hän lähettikin jo Heinäk. 4 p. Suomen sotajoukon pääkorttieriin, joka nyt oli Uudessa Karlebyy'ssä kurierin sekä tulostansa että töistänsä ja siitä minkä nähnyt oli. Samalla kertoi sinne myös vanhus Bladh ja tohtori Hägg tapahtumat täältä. Wastauksia ja avun lupauksia tulikin; mutta päällikköin luvatta tämä apuväki jäikin välille Waasaan, joten talonpojat taas jäivät Jumalan ja omiin turviinsa.
Se hyöty näistä kirjeistä Suomen väestön päällikkyydelle toki oli, että kohta sen perästä tuli kuulutus, jonka kautta asukkaita kutsuttiin kokoon Närpiön pappilaan Heinäk. 11 päiväksi tuumaileman, eivätkö suostuisi asettamaan omaa suojelus-väkeänsä (landtvärn), jonka taitavat sotaupsierit harjottaisi ja johdattaisi, mutta jonka ei tarvitsisi kulkea yli maaherran lääninsä rajain minnekään päin. Kenraal-majuri Aminoff tuli tähän kokousta pitämään. Hän oli jo sitä ennen käynyt Maalahdella samassa aikeissa. Aminoff piti vähäisen puhelman rahvaalle, kehoitti heitä kiitettäviä sotaisia vehkeitänsä pitkittämään, kiitti heitä kun vapaehtoisesti panivat henkensä alttiiksi isämaansa suojelemiseksi ja lupasi pikaista apua. Myös tarkasti hän heidän varustuksiansa, kehui paikkaa hyväksi vastustuspaikaksi, mutta kielsi samalla muuttamasta suojeluslinjaa etämmäs, koska se voisi olla isoksi vahingoksi ja tuottaa nyt vielä arvaamattomia poloja kaikille seuduille Närpiön ja Waasan välillä. — Huolimatta niistä raskauksista, joita Aminoff'in esitys oli tuottava, suostuivat asukkaat siihen kernaasti; varsinkin siitä syystä, kun tämä laitettava suojelus-väki oli asetettava talonpoikain joukkoa auttamaan ja vahvistamaan. Joka ruodun oli nyt laittaminen kaksi miestä,[19] pait joka jo oli laitettu säännölliseen sotaväestöön. Melkein sukkelaan asetettiinkin ripeitä nuoria miehiä; muutamat ruvenneista suojelusmiehistä kyllä katuivat kauppaansa, mutta toisia oli valmiita astumaan siaan, jotta heidän lukunsa ei siitä vähennyt. Sittemmin pakoitettiin moniaat vastahakoisetkin asettamaan suojelus-miehensä. Nimismies sai Suomen päällikkyydeltä useampia kirjoja, joissa käskettiin ennen vapautettuin postitaloin ja pappilankin asettaa miehensä. Suojelusmiehen palkka tosiaan ei ollut kaksinen; muutamat saivat vuoteensa 3 riksiä, toiset pari plootua kuukauteensa; mutta palkastako tässä paljon huolittiinkaan. — Tämän suojelusväen melkein saatua kokoon, luulivat muutamat Maalahtelaiset ja Sulvalaiset itsiänsä enään ei niin tarvittavan ja lähtivät vähitellen kotiinsa päin. Eipä tietoa, sanoako tätä heidän lähtöänsä pahaksi vai hyväksi; sillä tuskin olisivat asiat käyneet paremmin, jos jokainen olisikin ollut saapuvilla koko ajan. Kun taas vihollinen koetti koetuksensa, niin oli suojelusväki jo melkein valmisna ett'ei jonkun kymmenkunnan poissa-olo voinut tuntua paljo minnekään. Tälle heidän pois-lähdöllensä ei saa hakea muuta syytä, kuin että luulivat itsiänsä ei enään niin kaivattavan; syynä oli sekin, että joutilasna-olo leirissä kävi tukalaksi ja maa kotona näytti paremmin tarvitsevan hoitoa ja huolta tänä tärkeänä kesäis-aikana, kuin tämä joukko, jonka viholliset näyttivät unhottaneen.
Tässäpä sopii kerrassaan haastella tämän suojelusväen vaiheista, kun siitä kerran on puhe. Sen olon-aika oli ylipäätänsä lyhyt, eikä se ottanut kokonaisna osaa muuhun, kuin yhteen kahakkaan. Heinäkuun 20 p. näistä tulemme laveammin juttelemaan. Silloinkaan ei ollut tämä väki tottumatonta talonpoikajoukkoa parempi, kun sen luvattu opettaja tuli vasta saman kuun 18 p. perille. Muutamat vanhukset sanovat suojelusmiehinä olleensa Pielahden kahakassa; mutta heitä on silloin vielä tuskin eri väeksi lukeminenkaan, kun töin-tuskin olivat ehtineet semmoisiksi kirjoitettaakkaan. Kun vihollinen sitten poistui Lapväärtistä ja Närpiöstäkin, yhdistettiin tämä väki katteini Gyllenbögel'in vapaehtois-joukon kanssa, joten melkein katoaa tämän sodan historiasta nimi "suojelusväki", jos sitä eri väestöksi luettaisiin. Yhdistettynä Gyllenbögel'in väestön kanssa oli osa suojelusmiehiä myös Lapväärtin tappelussa Elokuun 29 p., jossa von Begefach oli päällikkönä. Ihastuksella ja kunnioituksella muistelevat entiset suojelusmiehet tätä kenraalia: urhoollisempaa ja kelvollisempaa he eivät tiedä. Woiton perästä Lapväärtissä, tuli hänen luoksensa kurieri kovalla käskyllä pakenemiseen; — Fieandt'in tappio Karstulassa kenraali Wlastoff'ia vastaan teki näiden Suomen sotajoukon liian kauas eroitettuin sivujoukkoin toisiinsa kokoamisen tarpeelliseksi. Juuri olivat voittaneet ja heti pakoon! Se hämmästytti heitä ja vihastutti niin von Begefach'ia, jotta hän kiukuissaan ja kasvoiltansa vaaleana oli kovasti kiroillut ja oikein korviansa väännellyt.
Suostumuksen jälkeen ei suojelusväen olisi tarvinnut käydä lääninsä rajain yli; mutta tuolle puolen eli Oulun lääniin tuli kuitenkin osa. Lienevätkö kulkeneet sinne vapaehtoisesti vai liekö väkisin tahdottu viedä, sitä emme tiedä. Se vaan varma on, että toinen toisensa perästä palasi karaten kotiinsa, astuttuansa rajan yli ja joku jo ennenkin. Loppu palasi Kalajoelta. Sinne tultua, heitä ei ollut enään kaikkiaan muuta, kuin kolme-, korkeintaan neljäkymmentä miestä; muut olivat omin luvin palanneet. Näistä jälille jääneistä näytti karkaaminen väärältä, ehkä heitä väärin tahdottiin edemmäskin kulkemaan; mutta ei tämä marssinta toki ollut heidänkään mieltänsä myöten. He latoivat aseensa kokoon ja sanoivat kersantilleen, nimeltä Wikström, ett'eivät enään käy askelettakaan sinnepäin, ett'eivät aijo marssia koko maan rajan yli ja että vastoin suostumusta he jo ovat saaneet marssia maaherran lääninsä rajan tuolle puolen. Kersantti kertoi seikan päälliköille, jotka näkivät hyväksi antaa näittenkin palata kotiinsa; niin loppui tämä väki supi. Suojelusväestössä oli Mustasaarelaisia, Sulvalaisia, Maalahtelaisia, Petäjälahden ja Korsnäs'in miehiä, Pirttikylä-, Markku- ja Teuvalaisia; mutta enimmäksi oli kuitenkin Närpiöläisiä.