X.
Pitkään olivat talonpojat olleet harjauntunutta neuvojaa ja johtajaa vailla. Sen tapaisna heillä oli kersantti Wikström, joka ynnä kymmenkunta miestä, yhtyi heidän joukkoonsa. Nämä olivat olleet Wiaporin linnassa, kun se annettiin Wenäläisille, jotka saatuansa linnan, päästivät siellä olleen sotaväen rauhassa kulkemaan kotiinsa; heidän oli toki pitänyt luvata, ei enään kantaa kalpaa Wenäläisiä vastaan. Mutta tässä ja ehkä vastakin tapaamme sotilaita, joitten ei haluttanut joutilaisuudessa eikä rauhankaan askareissa viettää näitä rauhattomuuden päiviä. Tämä Wikström asetettiin päälliköksi, kun muka oli ollut säännöllisessä sotaväessä ja pait sitä itse osasi kerskailla kelpo lailla. Mutta hänen päällikkyytensä ei alusta alkaen ollut äkkinäisen talonpojan päällikkyyttä järjekkäämpi; kentiesi teki sen, minkä teki, usein vaan talonpoikia mielittääkseen ja päällikkyyttä pitääkseen; mutta ei hänen pelkonsa työt ainakaan olleet niille mieliksi.
Närpiön joen eteläis-puolella on useampia kyliä, jotka tähän saakka olivat pitäineet rauhassa. Heillepä kasakat eivät tehneetkään mitään pahaa, kun näkivät heidän rauhassa askaroitsevan maansa hoidon kanssa; he heitä vaan kehoittivat edeskin-päin näin rauhassa olemaan. Mutta ajan pitkään antoivat hekin osansa miehiä leiriin. Pikaan huomasivat tarkastelevat kasakat, ett'ei nuoria miehiä näissä kylissä enempää näkynytkään, josta rupesivat kantamaan epäluulojansa. Kun olivat antaneet lisäväkeä ja kun näkivät vihollisten katselevan karsain silmin heitäkin, vaativat nämäkin kyläkunnat päästä varustusten suojeltaviksi, siten että varustuslinjaa siirrettäisiin etelämmäs. Tämä heidän vaatimuksensa kyllä oli oikea, mutta tuiki vaarallinen. Tähän pyyntöön suostui Wikström aivan vastoin kenraal-majuri Aminoff'in kieltoa, ja niin päätettiin muuttaa linjaa Näsbyy'n, Hitsböle'n, Granskog'in, Kallnäs'in, Stobacka'n ja Pielahden kyläin tuolle puolen, jotta, kuni vaativat, "koko pitäjästä suojeltaisiin." Lienevätkö talonpojat unhottaneet vai halveksineet Aminoff'in järkevän neuvon. Luultavasti tekivät he sen huolimattomuudesta, sillä tällä aikaa eivät suinkaan olleet herjenneet luottamasta voimiinsa; päin vastoin oli tämä luottamus lujennut ja kiihtynyt, varsinkin kun vihollinen tähän asti oli heittänyt heidät rauhaan, josta luulivat vihollisen ei uskaltavan tulla heidän kanssaan otteluun, ja jonka vuoksi ei kukaan ollut heidän voimiansa kokenut. Sen kyllä jo älysivät, että puhe maalle astuneen apuväen tulosta oli joutavaa juorua; mutta kun Aminoff taas kävi kehoittamassa, oli heidän luottamuksensa ja toivonsa yhtä lujat kuin koskaan ennen.
Äsken mainittuja kyliä suojellakseen, vietti Wikström isoimman tykkinsä Teuvan tielle Kallmåssa'n nevalle, jotta ei vihollinen sitä tietä pääsisi tunkemaan pitäjääsen. Taas suojellaksensa pitäjästä vihollisten hävityksistä eteläiseltä suunnalta, vietti hän kolme vähempää tykkiä, jotka he samoin kuin edellisenkin olivat saaneet luutnantti Thornton'in aluksesta, Lillmåssa'n nevalle, Pielahden kylästä muutamia Wenäjän virstoja etelään päin. — Wihollisen päävoima oli nyt Lapväärtissä ja Ristiinan kaupungissa sekä Tinkan (Tjöck'in) kylässä, jonne Lillmåssa'n nevalta oli ainoastaan kolme neljännestä; jo siitäkin näkee, kuinka järjettömän luottavia talonpojat olivat, kun uskalsivat niin lähelle vihollisiansa, ehkä tiesivät kyllä sen läheisyyden eikä heillä sen parempia vastustuslaitoksia ollut. Nevan poikki kulkevalle maantielle sekä sen varsille oli hakattu kumoon puita poikkipuolin makaamaan; myös ruvettiin heti luomaan pattereita ja muita rinta-nojan tapaisia. Tykit, jotka tuotiin näihin uusiin varustuksiin, olivat lavoilla, ja itse talonpojat vetivät niitä tavallisilla työ-kärryillä; Wikström itsekin oli näiden viejäin joukossa. Mutta ennenkuin aseineen ennättivätkään paikalle, tuli heitä vastaan pakenevia talonpoikia, jotka sydän kurkussa kertoivat muutaman kasakkaparven valloittaneen heidän uudet varustuslaitoksensa. Samassa nähtiin samat kasakat lemmon kyytiä ajavan eteenpäin, joten hätyyttivät näiden tykkein vetomiehet, hoitajat ja vartiat. Talonpojat ampuivat kyllä muutamia laukauksia oivallisilla hylje-pyssyillään; mutta siitä ei apua, kun ei tarpeeksi ampuvaroja. Myös kokivat talonpojat lähettää muutamia tykinpommia vihollisia vastaan, mutta kun itse eivät älynneet käyttää tykkiä, ja Wikström oli liian pelkuri siihen, niin lensivät kuulat aina yli. Muutamia laukauksia näin ammuttuansa sattui päälle-päätteeksi, että kiireissään laukaisivat yhden tykkinsä väärin, pannen näet laatinki-tötterön eli patroonan ruuti-puolen tykin suuta vasten ulos päin ja kuula-puolen paloreijän alle eli sisälle päin. Kummako siis, jos se enään ei lau'ennutkaan? Eipä saatu laahinkia poiskaan. Joka kerta kun talonpojat veivät sytytyssoittoa paloreijän luokse, peräysivät kasakat; mutta pian he taas ratsastivat lähemmäs. Tuota peliä kotvasen pidettyänsä, arvasivat jott'eivät talonpojat voisikkaan laukaista ja hyökkäsivät siis sitä ottamaan. Kyllä saivat vastaansa muutamia laukauksia; mutta se ei estänyt kasakkaparvea, ja niin "tuli talonpojille yhtä monta tietä kuin oli miestäkin." Wikström oli ensimäinen paossa; sillä heti kun viholliset tulivat, käski hän talonpoikain seisoa vaan, kun itse muka läksisi noutamaan Kallmåssa'n nevalla olevia tykkiä. Hän tulikin tykkinensä; mutta häntä tuli Hertsböle'n kylässä vastaan samat kasakat, jotka olivat ottaneet toiset tykit, lähetettyänsä saaliinsa Lapväärtin leiriin. Tämänkin tykin valtasivat he, kun Wikströmillä ei ollut aikaa ei kääntää ei laahata, saati sitten ampua. Taas kannusti Wikström komeata kasakka-hevostansa ja kiirehti mitä sukkelinta voi Finbyy'n varustusten läpi aina Waasaan, jossa säikähdytti asukkaat, kertoen sydän kurkussansa, kuten viholliset ajoivat häntä takaa ja olivat tuossa tuokiossa taas tulevat kaupunkiin. Kasakoillapa ei ollutkaan semmoisia tuumia; he näet tyytyivät saaliisensa, joka oli neljä tykkiä ja yksi täysi muona-arkku, jonka Wikström oli tuonut tullessansa toisen kerran ja saanut sotakorvetti "Der Biedermann'ista". Osa palasi hiljalleen Orloff-Denisoff'ille, joka nyt rappasi Ristiinassa, kertomaan arvaamatonta voittoansa, kun olivat lähteneet vaan tarkastamaan ja saaneet koko 4 tykkiä; toisia jäi ajamaan paenneita ja pakenevia talonpoikia takaa.[20]
Niin oli talonpoikain ainoakin, ehkä kelvoton johtaja mennyt matkoihinsa; tämä ensi tappio vähensikin kelpo lailla heidän luottamustansa itseensä ja omiin voimiinsa, siitäpä vallitsi myös epäjärjestys leirissä ja kauhu kylissä. Tämä tappio oli Heinäkuun 13 p. Sitä seuraavia päiviä käyttivät asukkaat paetaksensa ja muuttaitaksensa paraine kaluineen kaukaisille saarille meressä, eli kaukana metsissä oleviin aittoihin, jotka olivat raketut sydänmaihin, karjan hoitoa ja viljaa vasten kesän-ajaksi. Moneen kylään jäi vaan muutama vanhus katsomaan vihollisen käytöstä, sillä loppukuvaelman piti nyt alkaa. Hän luuli harmaiden hapseinsa pyhittäneen häntä rääkkäyksistä ja kiristysten julmuuksista. Toisista kylistä ei taas paennut muu kuin kehnompi väki, vaimoja ja lapsia. Näinä rauhan päivinä Pielahden tappion jälkeen vallitsi kuolon kamaluus. Täällä lukitsivat muutamat huoneitansa tietämättä, sallittaisiinko heidän koskaan enään palata niiden parsien alle, jotka jo monta vuotta olivat suonut suojan; tuolla seisoivat töllit jo autioina, eikä enään savupylväitä nousta jollottanut savu-torvista ei yöllä eikä päivällä. Wäliin talutti tytär heikkosilmäistä isäänsä rantaa kohden, väliin kantoi äiti kuopustansa samalle pelastavalle suunnalle vähää vanhempain lasten seurassa. — Närpiölle onneksi, oli Orloff-Denisoff pakkoveroin kannannassa Ristiinan kaupungista, jotta oikein virvottaisi itseään ja joukkoaan, palattuansa marssinnastaan Ikaalisten sydänmaissa; sillä hänen viipyessänsä, kerkesi kansaa edes vähän pakoon.