XI.
Wihollisia ei näkynyt ennenkuin perjantaina eli 15 p., jolloin heitä kävi tarkastamassa. Palatessaan he hävittivät ja ryöstivät nyt autioissa eteläpuolen kylissä kaikki mitä näkivät ja saivat käsiinsä. Nyt he olivat päättäneet kostaa, ja koston pitikin olla julman. Muista kylistä olivat asukkaat muuttaneet paremmin jo pois; mutta Pielahden kylässä asui vielä monta. Sen tähden olikin siellä sitä suurempi liikunto pakoon pyrkimisen tähden nyt, kun viholliset tulivat. Kiiruusti ko'ottiin jauhoja ja mitä muuta ruokavaraa tarvittiin, saaristossa paossa ollaksensa. Hälinä ja pelko olivat sitä suuremmat, kuin kasakoita asetettiin kujain suihin ja veräjille kiinni ottamaan kaikkia, jotka olivat liikkeellä; niitä, jotka piilivät huoneissaan, aijottiin ajaa tulemaan ilmi, huoneita sytyttämällä. Jott'ei vihollinen näkisi, täytyi monen kontaten pyrkiä rantaan peltoin ojia myöten; toisia koki rukiin laihon suojassa paeta. Mutta pian huomasivat kasakat tuonkin, että asukkaita pyrki rantaan; ajettuaan peltoja ristin rastin ajoivat he rantaankin, kaikkia sinne pääsemästä estämään, jotta viimeiset pakoveneet jo saivat heiltä luotia peräänsä. Wiimeisiä oli eräs nuori äitikin neljän pienen lapsen kanssa. Melkein hengetönnä siitä kun ponnisti pelastaaksensa lapsiansa ja itseänsä vihollisten kynsistä, pääsi hänkin vihdoin rannalle. Ehkä lastensa ja oman kohtalonsa pelko sekä äskellinen nopea juoksunsa oli vienyt hänen voimiansa, oli hänellä toki vaaran hetkenä voimaa jälellä, saadakseen muutaman veneen rannalta. Nopeasti heittäysi hän lapsineen sen huostaan. Tuskinpa oli kerjennyt tehdä sen, kun samassa kasakoita ilmausi rannalle ja ampui hänen venettänsä. Luodit lensivät suhisten hänen ylitsensä ja sivutsensa; mutta ei yksikään sattunut häneen eikä lapsiin. Avutonna, airotonna oli hän nyt itkevine lapsi-raukkoineen kehnon veneen hallussa. Ei ollut hänellä leipä-palasta, ei vaatteitakaan suojellaksensa lapsukaisiaan meren kolkompaa ilmaa vastaan. Meren aallot vaan ajelivat häntä hiljalleen ulommas ulapalle avaralle. Hän olisi ollut perikadossa, ellei toinen pakolainen, eräs vanha ukko-parka olisi keksinyt hänen hätineen ja joutunut hänen avuksensa; he pakenivat sitten yksissä. Kun nyt halkoivat meren sinertävää selkää, näkivät kauhean kauniin näyttelyn: heidän kylänsä palaa roimusi ilmi-valkeassa. Tämä tulipalo näkyi kauas ja puristi kyyneleitä monesta silmästä, joka ei kastunut kun vihollinen ajoi kodista pois pakolaisuuteen.
Monta murhattiin niistä, jotka eivät pääsneet pakoon; toisia otettiin vangiksi. Kaikki, jotka kasakat ottivat vangikseen, vietiin Lapväärtiin. Muitten muassa oli eräs vanha sotamies, iki-ämmä ja eräs sotamiehen vaimo; nämä kolme istuivat samassa töllissä, kun hekin otettiin kiinni. Saivat sitten juosta kasakka-hevosten keskellä, lämsä käsivartensa ja kaulansa ympäri. Kun tulivat Lapväärtiin, näkivät muutaman kenraalin; heti äiti repäisiikse irti ja heittäytyi kenraalin jalkain juureen lapsineen, rukoillen taivasten nimessä armoa. Kun kenraalille selvitettiin, että oli säännöllisen ruunun-sotamiehen vaimo, antoi hän hänelle vapauden ja käski mennä kotiinsa. Mutta toisia ei päästetty palaamaan; he vaan salvattiin yhteen riiheen, jossa oli monta ("30 eli 40") muutakin onnetonta. Alusta vietiin kukin esiin tutkittavaksi kerran päiväänsä, varsinkin mainitut äijä ja ämmä. Kiväärin-piippuja ojennettiin heidän rintojansa vastaan, ja kaikenmoisia uhkauksia käytettiin, muka saadaksensa heitä tunnustamaan.
He kun tunnustivat minkä tiesivät — ja onneksi kumpikin puhuivat aivan yhtä, niin saivat pitää henkensä; mutta 20 vuorokautta pidettiin heitä salvattuina riihessä, jossa saivat kärsiä rääkkäysstä, uhkauksia ja ruuan puutetta useinkin. Ei heidän sallittu keskenäänkään haastaa, semminkään hiljaa. Kun äijä ja ämmä tästä huolimatta sanoivat toisilleen muutaman sanan, sai tämä vanha sotilas ruuan tuojalta semmoisen kolauksen vasten suutansa, että äijä parka virkki: "Nyt en tarvitse enään ruokaa." Ja niinpä kävikin; kohta sen perästä kuoli ukko ijästään sekä näistä sielun että ruumiin rääkkäyksistä. Ämmä taas, joka kentiesi vaimonpuolia oli ainoa vanki, sai erään tutun Lapväärtiläisen rukouksista vaihettaa nykyisen vankeutensa toista vastaan saman Lapväärtiläisen talossa; siellä vartioittiin häntä vielä muutama viikko, ennenkuin päästettiin vapauskirjan kanssa kotiinsa menemään. — Wangittuin joukossa oli myös Kauhajoen kappalainen, Abram Mellenius. Hän saarnasi ja piti tovereillensa onnettomuudessa vahvistavia ja lohduttavia hengellisiä puheita, joten usein sai heidät unhottamaan julman tilansa. Miten lie loppulaskussa käynyt kaikkein vangittuin; totta pääsivät irroillensa useimmat. Mutta ainakin kaksi ammuttiin lähellä pappilaa ja kolme varrastettiin keihäälle. Sanotaan petoin käyttäneen muutamia ammunta-pilkoikseenkin. Julmasti rääkättynä toivat kasakat Mellenius'en Kauhajoelta Lapväärtiin, juoksuttaen häntä hevostensa välissä. Riihessä hän kauan kärsi kurjuutta, kunnes vihdoin vietiin Turkuun tutkittavaksi. Siellä hän kyllä julistettiin vapaaksi, mutta sai vieläkin välillä usein kokea kuljettajainsa koiruutta.
Näin julmaa oli heidän ilmestymisensä voittonsa jälkeen. Syytä oli pelätä heidän kohta tulevan tervehtimään leirissään olevia talonpoikiakin, olletikkin kun vihollinen varsinkin Pielahden kahakassa näki tämän joukon olevan tottumattomia talonpoikia. Pait sitä on syytä varoa heidän saaneen tietoja hangastelioistansa sitäkin ennen. Epäluulot tästä lankeavat raskaina useammankin hartioille. Waikea voi olla saada ilmi sen työn tekijää, sillä tämmöiset pilatyöt tahtovat aina asua pimeydessä. Welkapääksi mainitaan samaa lukkaria Hellman, jonka Thornton käski irroittaa ynnä muita venäläisyyden epäluulon uhreja, ja onkin monta seikkaa miksi uskoa sen hänen työksensä; sitten mainitaan Markun lautamiestä, Joppas'ta, ja Närpiön urkuin-soittajaa Ramstedt'iä — samat, jotka vannoivat kihlakunnan oikeudelle uskollisuus-valansa; vieläpä varotaan erään talonpojan Finbyy'n kylästä tehneen sen. Warotaan sitä usean muunkin tehneen. Talonpojat näet luottavaisuudesta tai huolimattomuudesta antoivat kansakuntain ja yhdyselämäin ilkeimmän ja irstaisimman hylkiön — muutamain porttojen — vapaina kulkea sillan yli puolelta toiselle kodoistansa Wenäläisten leiriin; heidän sanotaan usein tehneen tuonkin ilkeyden ja sepä hyvin mahdollista onkin.
Kun viholliset näin olivat saaneet tietoja hangastelioistansa ja toiset tointuneet niistä säikäyksistänsä, joita Thornton'in ja Martin'in tekoliikkeet olivat tuottaneet heille, ja myöskin levähtäneet paostansa, niin päättivät rynnistää heidän varustuksiansa vastaan. He olivat myös huomanneet, ett'eivät talonpojat vartioineetkaan koko joki-rantaa sillalta joen suuhun asti. Saivat myös tietää tämän joen olevan suussansa kahlattavan ja siinä kovapohjaisen. Minkä niin kuulleet olivat päättivät käyttää hyväksensä. He laittoivat joukkosen jääkäreitänsä ampuilemaan talonpoikia vastaan sillan seuduista, jotta saisivat talonpojat uskomaan heidän siitä aikovan koettaa päästä yli, ehkä silta oli revittynä ollut jo leirissä-olon ensi päivistä. Silmätkäämme vielä kerran talonpoikain leiriä ennenkuin tämän ammunnan seurauksista virkamme.
Samana päivänä, jona viholliset käyttivät itsensä niin julmasti Pielahden kylässä, tuli talonpojille apuväkeä. Muistanemme vielä ehkä kenraal-majuuri Aminoff'in käyneen Maalahdella ja Mustasaaressa ennen Närpiölle tulemistansa, kuulustelemassa asukkaita sielläkin samasta asiasta. Hekin olivat suostuneet, ja tätä suojelusväkeä toi nyt tänne eräs soutumestari Hellgren. Hän nyt tultuansa oli päälliköttömässä talonpoika-joukossa etuisimpia, kunnes luvattu suojelusväen harjoittaja tuli vasta maanantaina Heinäkuun 18 p. Tämä luvassa jo kauan ollut "taitava" upsieri nyt oli entinen tuttumme katteini Ridderhjerta. Tämä hänen viipymisensä olisi hyvin moitittava, ellei hänellä olisi ollut pakoittavia ja aivan la'illisia syitä tähän viipymiseensä, nimittäin sairaus.[21] Tultuansa otti hän päällikkyyden suojelusväen yli, ynnä edellisistä tapahtumista epäjärjestykseen saatetun ja häviämäisillään olleen talonpoika-joukon yli, joka nyt taas hänen tultuaan oli oikein kokounut ja jälleen järjestäinyt. Kuitenkaan ei Finbyy'n sillan varustukset olleet koskaan aivan autioina.
Yöllä Heinäkuun 20 p. vastaan lähetti, kuni näimme, vihollinen isohkon joukon paraasta päästä jääkäreitä, mutta myös tarkk'ampujia ja kasakoita Finbyy'hyn, jotta "etelä-rannalla oli päätä kun mätästä." Jääkärit kokousivat sillan kohdalle ja näyttivät siitä pyrkivän yli, ampuen toiselle puolen, josta talonpojat vastasivat samoin. Enin osa heitä vetäysikin tälle suunnalle, arvellen apunsa siellä tarvittavan parahiten. Mutta tämäpä sillan kohdalta pyrkiminen olikin vaan tavallisia kavalluksia vihollisilta, jotka pyysivät kiinnittää talonpoikain huomion tälle suunnalle, paremmin mieltänsä myöten toisaalla toimiaksensa. Kasakat näet olivat käsketyt joen suuhun, jossa se oli kahlattava; sieltä päästyänsä pohjoisrannalle, jossa talonpojatkin olivat, oli heidän vielä käskynsä hyökkäistä täältä talonpoikain niskaan, jos nämä ennen eivät älyäisi kavallusta eivätkä olisi varuillansa. Sen tiedämme jo, miten heidän varuilla-olonsa laita oli. Kohta olivatkin kasakat yli joen ja oikaisivat samassa mitä kiireintä voivat talonpoikain taaksi. Nämä puolestaan olivat täydessä kahakassa jääkärien kanssa, jotka ampuivat hyvin virkeästi. Siten eivät tienneet mitään kasakoista, kun yht'äkkiä kuulivat takaansa kavion kopseen, aitain ratisten kaatuvan ja tuon hirmuisen sotahuudon: ihaa, ihaa! Nyt oli heidän hämmästyksensä suuri, kun näkivät kaiken olevan turmiossa ja itsensä kierroksissa. Siitäpä tyhmistyivätkin niin, ett'ei heistä mihinkään muualle kuin pakoon, olletikkin kun ei Ridderhjerta'llakaan ollut sen vertaa malttia, että olisi järjestänyt talonpojat ottamaan vastaan uudestaan; sillä heiltä ei puuttunut uskallusta mutta johdattajaa. Päin-vastoin pani Ridderhjerta'kin heti pakenemaan Markkuun päin, josta sanoo tietäneensä apua tulevan; näiden hänen sanainsa totuutta emme ollenkaan uskalla vakuuttaa, mutta pidämme uskottavampana hänen tätä tietä aikoneen päästä Suomen sotajoukkoon. Isoin osa talonpoikia seurasi häntä, muutamia toki jäi paikalle sekä omasta tahdostaan ampumaan, että täytymisestä kun joutuivat kierroksiin. Nämä osittain tapettiin, osittain vangittiin. Mutta vankeutta ja sen seurausta välttääkseen ei muutamat pyytäneet armoa, eivätkä antaneet sitä vihollisilleenkaan, ehkä kuinka rukoilivat. — Niin pelottava oli vankeus Wenäläisten luona, ja niin kaiketi toisenlaiset olivat nämä ajatukset siitä, mitä vihollisen olemme nähneet ajattelevan vankeudesta Suomalaisen säännöllisen sotaväen luona.
Rohkeita olivat useat talonpojat. Siinä suhteessa etuisimpia olivat varsinkin Anders Maars, Kristian Herrbål ja vanha sotamies Pihl. Tämä Pihl oli Brennvik'issä asuntoaan ja hänellä ammattina kalastaa ja linnustaa herrasväelle, jossa olikin varsin sukkela, jotta yksinkertaiset luulivat häntä velhoksi. Niinpä kertovat yksinkertaiset ämmät vieläkin, että kerran kun isäntänsä käski häntä linnustamaan, hän kiukuissaan mielestänsä muka alituisista käskyistä kerran noitui metson lentämään talon yli ja ampui sen sitten lennosta, jotta pudota kapsahti suoraan savutorvesta kyökkiin; mutta siitä olisi isäntänsä niin vihastunut, että pani paikalla pois hänen.[22] Pihl, joka ennen oli ollut sotamiehenä, oli saanut johtoonsa tykin, jota vedettiin työkärryillä. Kuu sen hoitajat, vetäjät ja vartiat — kymmenkunta miestä — alkoivat paeta, käänsi hän hiljakseen tykkinsä päin heihin ja uhkasi ampua elleivät palaisi, jonka tekivätkin. Nyt hänkin hyvässä järjestyksessä päätti paeta ja palata kun sai aseensa muassaan kulkemaan. Kasakat kyllä yrittivät sitä aina anastamaan; mutta pakenivat kun Pihl heidän lähestyessä vei sytytyssoittoa paloreijän luokse. Niin onnistui hänelle saada väkensä ja aseensa korjatuiksi, eikä tarvinnut laukaista kertaakaan; hänenpä tykkinsä yksin jäikin vihollisen saamatta: kaikki muut olivat menneet. Jo ennestään tunnemme vähän talonpoikia Anders Maars'ia ja Kristian Herrbål'ia tarkoiksi pyssymiehiksi, joiden luodeista nyt moni kasakka kaatui samoin kuin ennen moni hylje oli heittänyt henkensä. Leirissä olivat nämä langokset aina vierekkäin ja heillä oli yhteinen patterikin. Tästä ampuivat he nytkin ja saivat matkaan tuntuvia vahingoita vihollisille. Kummallakin oli erinomainen hyljepyssynsä, ja kun toinen ampui, niin laahasi toinen. Kun muut pakenivat, jäivät he kahden vaan järkähtämättä paikoilleen ampumaan. Joka laukauksella kaatui yksi kasakka, jotta ei heidän ollutkaan hyvä lähestyä pattereita. Kasakat näet huomasivat, että tästä nyt ammuttiin "mustilla pyssyillä", kuten kutsuivat hyljepyssyjä, joita suuresti pelkäsivät. Jos nämäkin kaksi miestä olisivat tahtoneet, niin olisivat helposti pääsneet pakoon, jos vaan olisivat ampuneet vihollisen liiaksi lähestyessä. Wiimeiseksi pakenevaiset yllyttivät heitäkin samaan; mutta nämä urhoot eivät lähteneet. Tappelun alusta heille samoin kuin muillekkin oli annettu määrä-laahinkinsa, joista olivat jo ampuneet 11, jotta vaan l laahinki oli jälillä. "Ei!" sanoi Maars, "keitos[23] on vielä yhtä vailla." Samassa tähtäsi hän muutamaa korkeaa upsieria, ampui viime laahinkinsa ja herra kaatui kuolleena hevosensa selästä. Taas vetäysivät Wenäläiset takaisin, ja vasta, kun ei ollut millä ampua, alkoivat nämä miehetkin peräytyä. Kun viholliset taas pakkasivat päälle, ei heidän ensinnä tarvinnut muuta, kuin ojentaa pyssynsä, niin pakenivat oitis. Mutta kun tuota tekivät kotvan eivätkä laukaisseet kertaakaan, kuten ei sopinutkaan, älysivät viholliset heidän olevan ampu-varoitta ja kiertivät heidät. Nähdessänsä loppunsa viskasivat he pyssynsä jokeen, ett'ei vihollinen niitä saisi, ja samassa hakkasivat viholliset heidät miekoillaan ja sapeleillaan hengettömiksi. Ei voi niin säntilleen määrätä, kuinka monta tässä tappelussa talonpoikia kaatui; mutta tuskin saapi sitä arvata 15 enemmäksi, pikemmin ei niitä ollut niinkään monta. Wenäläisten puolella on myös miestappio tietämätön; mutta huoletta saanee sitä arvata enemmäksi kuin 15, katsoen useain talonpoikain oivallisiin aseihin ja erinomaiseen tarkkuuteen. Johan Anders Maars ja Kristian Herrbål'kin ampuivat 12 (keitoksen) vihollista.
Wangiksi joutui 10 miestä, jotka seisoivat varustuslinjan päässä eivätkä hekään aavistaneet mitään kavallusta, jotta olisivat päässeet toisten kanssa pakenemaan. Kun näkivät itsensä kierretyiksi, anoivat he henkensä säästämistä. Henki heille heitettiin; mutta kaikkein toisten paettua, pieksettiin heitä toista tuntia näillä maan-mainioilla kasakka-pampuilla. Pieksännän vihdoin viimeinkin loputtua, ruvettiin heitä tutkimaan, ja ensi kysymys oli: "Kuka teistä tahtoo hirteen?" Kun tälle viisaalle kysymykselle ei tullut muuta vastausta kuin "en minä" rupesivat viholliset heidän vaatteitansa ja ruumiitansa tuiki tarkoin tutkimaan. Jopa olivat saaneet tutkia ja hakea monen vaatteet eivätkä olleet löynneet mitään vaarallista, kunnes tulivat muutaman miehen luoksi, jolla liivinsä lakkarissa oli paperilippu. Tutkia antoi sen toiselle, joka osasi lukea. Se lukikin sen ja päätti siitä sen omistajaa soveliaimmaksi hirsipuussa rippumaan. Tämä paperi näet oli vapaakirja sen omistajalle kaikista Wenäläisten hätyytyksistä; mutta sillä ehdolla vaan, ett'ei saisi "tätä sotaa kestäessä kantaa kalpaa hänen majesteettinsä keisari Aleksanteri I vastaan." Mies oli tullut tänne mainitun kersantti Wikström'in ja muutamain muiden kanssa; paperinsa oli hän saanut Wiaporin linnan antaumisessa Toukokuun 3 p. Kuten tuomittiin, kävikin: hän hirtettiin. — Toiset vietiin, sidottuina kaksi aina yhteen, Lapväärtiin. Yksi näitä oli jo ikämiehiä, jolle varsinkin kävi vaivaloiseksi kulkea näin pitkiä matkoja köydestä sidottuna, kuni muu eläin, jonka vuoksi usein virkkikin: "Se kun pyysin armoa! Olisinko tiennyt tämän, niin kernaammin olisin sinne kaatunut." Lapväärtistä lähetettiin vangit vartioituina Porin kaupunkia kohden marssimaan; vartioina oli heillä kymmenen miestä, jotta pakoon ei ollut hyvä pyrkiä, varsinkin kun heillä hyvät kiväärit oli, sekä kyllältä millä ampua, ja vankeja kuljetettiin köysistä. Waivaloista oli matka Poriin, jonne viimein tultuansa saivat kuulla heitä lähetettävän edemmäs etelään. Porissa pantiin he muutamaan pirttiin, jossa heidän piti odottaa, kunnes saisivat uudet kuljettajat. Pirtissä saivat olla yksin, ja miten hieroi puuhasi, sai muuan kätensä vapaiksi köysistään ja auttoi sitten toisiakin saamaan käsiänsä irti. Pakoon toki ei ollut tuumaileminenkaan, kun olivat keskellä isoa kaupunkia, jossa saattoivat tavata vihollisia, ennenkuin arvelisivatkaan; siis he istuivat siivolla, köydet viskattuina penkin alle. Kohta astui mies sisään, joka käski heidän seurata häntä; kartanolle tultuansa näkivät vangit taas 10 sotamiestä: heidän uudet kuljettajansa. Kun tulivat matkalle, rupesivat miettimään miten parahiten paeta; sillä he saivat yhä olla irti: tottapa heidän uudet kuljettajansa luulivat heidän niin köysittä tulleenkin. Tien muutamassa mutkassa, jossa myös ojat oli leveät, juoksi yksi vankeja, Maalahtelainen Israel Berts, sivulle ja sieltä metsään. Kuljettajat tosin ampuivat hänen peräänsä, mutta osaamatta. Berts juoksi mitä nopeinta jaksoi näissä oudoissa metsissä, luullen häntä ajettavan takaa; hän luuli juoksevansa itää eli koillista kohden. Tässä metsässä sai hän kulkea tallustella kauan; tämä ristin rastiin kulku oli ikävää, tukalaa ja vaivaloista, kun ei tiennyt missä samoili, mistä tavata ihmisiä ja saada ruokaa. Wihdoin vaeltaessaan tapasi hän yhden vankeus-kumppaneistansa, joka myös oli paennut; kotvan kuljeskeltuansa löysivät he iloksensa viisi-toista samoin paennutta. Yksissä he sitten samoilivat kolmatta vuorokautta näissä synkissä sydänmaissa, kunnes löysivät muutaman metsätalon. Kuu eivät osanneet yksikään Suomen kieltä, oli heidän vaikea saada talon säikähtyneitä asukkaita älyämään ja uskomaan, ett'eivät olleet rosvoja eikä Wenäläisiä, mutta vihollisen luota paenneita vankeja; sitten vasta saivat tietoja missä olivat ja mitä tietä päästä kotiin. Mikä toisten kolmen kohtalo oli, sitä ei tiennyt kukaan. Kentiesi pääsivät hekin pakoon? Kentiesi saivat hengillään maksaa onnellisempain veljiensä vapauttamisen.