XII.
Äsken jätimme Wenäläiset voittajiksi Finbyy'n varustuksiin. Siinä he eivät kauan viipyneet; mutta hajosivat ympäri kyliä. Tultuansa kirkkomäelle sytyttivät he ne pitkät ja monenkertaiset rivit kirkkotalleja, joita oli paljon sileällä ja lavealla lakealla kirkon ja pappilan välillä, jotka kumpikin ovat samalla mäellä. Kohta nähtiin pitkiä tuliviivoja lieskaavan kummallakin puolen tietä Kaskiseen, kilvoitellen kesä-yön hämärää poistamassa nyt juuri koittavan auringon punaisen ruskon kanssa. Toisia riehui pappilassa, josta rosvottiin kaikki, mitä talonpojat olivat jättäneet eheäksi. — Rovasti parka! Yhtä karsain silmin, kuin talonpojat katsoivat häntä, syyttäen aivan suotta Wenäläisyydestä, silmäilivät myös viholliset rovastia. Se on muutamain kohtalo olla vihattuna kummallakin puolen, ehk'ei olisikkaan rikoksia kumpaakaan kohtaan, vaikka nämä kumpikin luulevat itsellänsä olevan tukeviakin syitä vihaansa, rakastavat pysyä siinä luulossaan, eivätkä uskalla ryhtyä asiata tarkastamaan ainoastansa pelosta, että kentiesi tulisivat näkemään itsensä harhaelleen. Kun viholliset havaitsivat tohtori Hägg'in talon autioksi ja varsinkin kun eivät löytäneet häntä itseään, sydämmistyivät julmasti; sillä jo edeltäkäsin olivat tuominneet hänen hirtettäväksi. Senpä tähden päättivät hirttää hänen kuvansakaan. He valmistivat vaatteista mustaan puetetun miehen, panivat paperisen papin-kaulustan hänen kaulaansa ja hirttivät sitten jonnekkin pappilan luoksi tämän kuvan, näyttääksensä miten tohtori Hägg'in olisi käynyt, jos olisivat tavanneet hänen.[24] Pikaan nähtiin tulen liekkien lieskaavan pulskan pappilan akkunoista ja siinä savun keskellä tulen valossa vihollisia riehuvan paloa vielä parantaaksensa, missä ei enään ollut rosvomista, ehkä ankara etelä-tuulikin kiirehti liekkien julmaa hävitys-työtä. Niin ei ainoastaan palanut tohtori Hägg'in oma omaisuus, mitä enään oli palamista, mutta arvattavasti myös monta pitäjän vanhaa kirjaa ja paperia, jotka sattui olemaan rovastin huostassa. Se ainakin varmaa, että näinä aikoina paljon katosi, jota sen kovemmin ei ole saatu jälleen; jonka kyllä olisi pitänyt käydä laatuun, jos olisivat seuranneet omia kaluja pakoon.
Melkein samaan aikaan kun tuli roimusi kirkkomäellä, olivat kaikki kylät ympäristöllä ilmi-valkeassa; ankara tuli kiidätti pelottavia tuli-pylväitä taivoa kohden. Kaikki tien varrella olevat kylät poltettiin Näsbyy'stä Kaalahtea myöten; — jo ennen olivat eteläisemmät kylät Näsbyy'stä Pielahteen enimmäksi osaksi poltetut. Harva talo vaan jäi palamatta näissä sekä 15 p. poltetuissa kymmenessä isossa kylässä, nimittäin Pielahden, Stobacka'n, Kallnäs'in, Granskog'in, Hertsböle'n, Finbyy'n, Näsbyy'n, Kirkkokylän, Kobnäs'in ja Kaalahden kylissä. Ei vihollisen tarvinnutkaan muuta kuin kantaa vähän pehkuja eli olkia huoneen ympärille ja sytyttää ne, taikka pistää tuli katto-tuohiin: lopun teki tuima tuuli. Kaalahden kylään jäi viisi taloa palamatta, ehkä kaikki talot ympäriltä paloivat. Kolme näitä oli toisissaan kiinni mäellä. Wiholliset tulivat sinne ja kiljasivat ovesta jo: "anna viinaa!" Nyt ei aikaa arvella ja heti toikin ainoa talossa olija muutaman viina-nassakan eteen. He ma'ustelivat, maistelivat ja joivat kunnes unhottivat koko asiansa ja muuttuivat niin siinä nassakan ääressä sovinnollisimmiksi ihmisiksi mailmassa. Siinä istuivat, puhua lipattelivat, kunnes tovin takaa torvet ja rummut kutsuivat kaikkia tulemaan viivyttelemättä pois kylistä: niin ei ollutkaan aikaa polttaa näitä taloja. Juttu toisten kahden talon säilymisestä on seuraava: Näissä taloissa yhtenään oli eräs erinomattain jumalinen ruoti-tuora, joka vietti päiväänsä vaan rukouksissa ja hartauden toimissa. Muun talonväen pelätessä ja pakoa puuhatessa, kehoitti hän kaikkia pysymään paikoillansa kotona, vakuuttaen näille taloille ei tapahtuvan mitään pahaa. Luonnollisesti eivät he luottaneet hänen vakuutuksiinsa, vaan pakenivat, kun yöllä kuulivat kelloin tapulista antavan sanaa vihollisten ilmestymisestä: ruoti-tuora vaan jäi. Sauvansa nojassa asettausi hän — tuora oli päälle-päätteeksi sokeakin — jyvä-aitan portaille. Kiivaasti rukoillen istui hän vihollisen polttaessa hänen ympärillänsä. Hän kuuli heidän hevosten kavioin kopseen, muukalaiset kirouksensa joka haaralta ympäristöstänsä; mutta kumma! ei yhtäkään vihollista tullut edes näiden taloin tienoille, vielä vähemmin poltettiin niitä, aivan kuni ukko oli sanonutkin. Kentiesi arvelivat viholliset näittenkin syttyvän toisista ympärillä palavista, kentiesi oli se muusta syystä.
Nyt tapahtui tuokin tuttu Bennvik'in ryöstö, joka todella oli vesiä silmistä puristava. Jo 9 aikana aamulla tuli tänne sana kasakkain tulosta, jotta pakenisivat; mutta tilan jäykkä ja tilan uskalias isäntä ei itse paennut, eikä päästänyt pakoon niitäkään, jotka hänen luonansa olivat turvaa etsineet. Mutta kohta ajaa hurahutti 50 kasakkaa ampuen karpiinoillansa kartanolle, jonka yli nyt vasta juoksi pakenevia, jotka tuskin kerkesivät rannasta vesille vihollisen saavuttamatta. Ainoastaan vanhus P. J. Bladh ja hänen poikansa C. E. Bladh eivät paenneet, vaan saatuansa vaimoväen vesille, palasivat he kartanolle kasakkain heitä uhkauksilla ottaen vastaan. Pian tarttui muutama ukkoa takin kaulustasta kiinni ja talutti kartanolta läheiselle mäelle. Poikaa nyt rupesivat toiset hätyyttämään, vaatien mikä rahaa, mikä muuta; he kiljuivat vuoroon: "dengi", "koschit", "raha", "votka" ja mikä mitäkin. Kun saivat yhtä, vaativat toista. Tässä oli hän heidän käsissänsä pääsemättömissä, kunnes yksi kasakka vapahti hänen, vapahti yhdestä pahasta toiseen vielä pahempaan. Hänkin vietiin samalle mäelle, jossa hänen isänsä jo oli. Siellä oli muitakin tilan asukkaita, joitten joukossa eräs mielipuoli ukko, jota sanottiin "Bäck vaariksi"; hän istui ojan partaalla ja rupatti itseksensä ulkoa raamattua Babylon'in vankeudesta. Heiltä mäellä tutkittiin kaikenlaista; tulkkina oli eräs Suomalainen Wiipurin seuduista, joka uhkasi hirttää vanhan Bladh'in, kun ei tunnustanut mitä ei tiennyt eikä ollut tehnyt. Waan äijä oli nytkin sama kuin ennen — yhtä jäykkä ja vakaa. Hänen köyttivät sitten ja taluttivat hihnasta kasakka-hevosen luoksi. Poikansa, nähdessään tämän, repäisi itsensä irti, juoksi luutnantti Kaminoff'in tykö, joka vähää ennen oli ollut Bennvik'issä majaakin, häneltä isällensä armoa anomaan. Mutta mitäs tämä jalo Wenäläinen teki? Irvisteli vaan ja nauroi. Wastaukseksi antoi hän hakea Bladh'in kaikki lakkarit, vei mitä sieltä löyttiin yksin nenäliinankin, saatikka sitten kultakellon. Päälle päätteeksi pantiin lämsä sekä hänen että vanhan isänsä kaulaan. Lämsästä sidottiin hän sitten muutaman kasakka-hevosen kanssa yhteen seipääsen, jossa sai maata, kumppaninsa nurmea ympärillä jyrsiessä, sen aikaa kun muut ja hevosen isäntäkin olivat Bennvik'iä ryöstämässä. Aina tavan takaa tulikin sieltä Bladh'in näkyviin ihastuksesta kiljuvia kasakoita, joilla kullakin oli jotain omaisuutta talosta. Millä oli hänen omat vaatteensa, kulla isänsä kalliita ampu-aseita; tuo kantoi ulkomaalta tuotua tähtikiikaria, tällä oli Indiasta tuotuja silkkipakkoja satulallaan; yksi söi voita yhdestä kourastaan ja jyrsi lihaa toisesta; toisen lakkareista tirkisti joku lusikka tai hopeinen kynttiläjalka; — siinä meni kaikki kalliin tavara.
Niin riehuivat, rähisivät kasakat tässä kaksi tuntia, kunnes Närpiöstä tuli kasakka palaamisen käskyllä. Silloin täytyi nuoren Bladh'in ja palveliain lähteä matkaan, talutettuina hevosten perässä; — äijä Bladh oli jo ennen viety. Bäck tuoralla oli oma kuljettajansa; mutta kun jo oli hyvin vanha, niin ei jaksanutkaan juosta niin nopeaa, kuin kasakat vaativat. Huolimatta ukko paran vanhuudesta kiirehti, nykki kuljettajansa häntä myötäänsä; kun Bäck oli mielipuoli, sydäntyi hän siitä ja koki tepastella vastaan. Kasakat nyt häntä pieksää muksuttamaan, jotta koko metsä kaikui hänen hirvittävästä älinästänsä, kun vielä pistelivät keihään kärjellä mieletöntä miesparkaa selkään ja hartioihin, jotta kulkisi paremmin. Siitäpä ei apua; ukko pani vastaan vaan, joten hän kuljettajineen jäi jälille toisista näkymättömiin — julma mölinä vaan kuului aina kun pistettiin piikeillä tai pieksettiin. Häntä ei saatu Närpiön kirkkomäkeä edemmäs kulkemaan, johon julmasti murhasivat hänen. Jos olisivat olleet oikeita ihmisiä, niin kyllä olisivat sekä katsoneet hänen harmaisin hiuksiinsa, että nähneet häneltä olevan mielen otetun.
Närpiön kirkkomäeltä sopi nähdä etelästä ison ilmivalkean suitsuavan taivasta kohden: Bennvik paloi. Toisaalla näkyivät viholliset olevan erinomaisessa hälinässä, ja vielä usealla muulla haaralla poltettiin. Kohta tulivat nekin Bennvik'iin vielä jääneet kasakat, joita jo toinen kurieri kävi käskemässä pois. Niin oikoivat aitain, ojain, peltoin ja risukko-niittyin yli. Sidottuina hihnasta, täyttä laukkaa ratsastavain kasakkain käsivarsiin ja satulan johonkin nappulaan, annettiin näiden vankien juosta tämänpäiväisiä maita Lapväärtiin asti, kenraalin luoksi, joka on 4 peninkulman matka. Häneltä toivoivat armoa eli oikeemmin sanoen oikeutta; mutta siinä olivat he kovasti erhettyneet. Kenraali oli kyllä kasvoiltaan sileä ja siveä; mutta oikeastaan oli hän sanapatturi ja kohtelias konna. Rääkäten ja antaen toisten rääkätä heitä, lähetti hän heidät, isän sekä pojan, Turkuun tutkittaviksi. Siellä heitä kauan pidettiin vankina, ilman aikojaan, muutamain Wenäläisten mutkistetemisista. Kerran olivat jo päästävinään pojan irroilleen; mutta sama, joka toi hänen Poriin, vaati häntä tulemaan taas Turkuun. Wihdoin pääsivät irti. Näistä omista ja isoista vaivaloisuuksista kertoo C. E. Bladh laveammasti tekemässä kirjassaan: "Minnen från sista finska kriget", josta enin osa tätä tapahtumaa Bennvik'issä on otettu.
Tämä vihollisten julma käytös näyttää lankeavan kreivi Orloff-Denisoff'in syyksi, joka käytöksissään näyttää olleen matata-mielisiä ja oman haluinsa orjan, ehkä korkea arvonsa ja sukunsa saa hänen nimensä ja monet mustat työnsä muutaman historiankin palstoihin kuvatuiksi kullalla, kunnialla ja kiitoksilla. Eräs sen aikuinen vanhus sanoi hänestä, että "oli pahempi kaikkia muita Wenäläisiä yhteensä", jolla lauseella näkyy olevan peränsä; sillä päällikkönä olisi hän kyllä voinut kieltää tämän riehumisen, raivokkaan vimman, joka on aina pimentävä hänen muistoansa. Tämän käytöksen selittäminen sodan muutamaksi täytymiseksi ja pakoksi ei käy laatuun eikä huojenna ollenkaan hänen — niinkuin ei myöskään Waasan rosvoamisen suhteen Demidoff'in — velkaa; sillä veri-velkoja ei niin hevillä voida sovittaa eikä pyhkiä pois, vähintäkään P. von Suchtelen'in kynän-piirroksilla, koska raivon, riehumisen muisto on elävä polvesta polveen.