V.
Tapahtumia Keuruulla.
Hankkeet kodon ja perheen suojelemiseen olivat levenneet Keuruullekkin. Klingspor'an kuulutusten johdosta koettiin täälläkin tehdä vastusta mitä voitiin. Se aluksi jäi siltain polttamiseen ja hävittämiseen, jott'ei vihollinen niin nopeaa voisi päästä kulkemaan eikä kuormastojansa kuljettamaan. Tämmöistä tehtiin ehtimiseen keväästä saakka. Luultavaa on, että olisi syntynyt tekoisempiakin sotavehkeitä ja oikein riitojakin; mutta venäläis-kuulutusten johdosta olivat kaikki ampu-aseet otetut ja annetut pois ja ko'otut kirkon sakaristoon, joka siten muutettiin ase-säilyksi. Sen vuoksipa ei ollutkaan hyvä ryhtyä vihollista suututtaviin vehkeisin; mutta oli kärsivällisesti katsominen, miten elot vietiin, laihot tallattiin taikka syötettiin hevoisille ja eläimet otettiin pois.
Mutta eipä tätäkään kiduttavaa lepoa piisannut koko sodan aikaa, sillä Keuruullakin ryhdyttiin vielä aseisin. Asian laita oli näet tämmöinen. Jo ennen olemme nähneet, kuinka Wiaporin antaumisessa sotaväki lähetettiin kotimaillensa, annettuansa aseet ja lupauksen, ett'eivät enään taistelisi Wenäläisiä vastaan. Suomen sotilaat eivät olleet ollenkaan mielissään koko pääsystänsä, varsinkin kun heidän antaumisensa oli häpeällinen päällikköjen, amiraali Cronstedt'in ja eversti Jägerhorn'in kelvottomuuden ja petoksen vuoksi. Päästyänsä he aluksi kokivat levittää kaikenlaisia kulkupuheita linnan antaumisesta ja muusta. He kuljeskelivat paikasta toiseen, etsien mikä työtä, mikä muuta; tiukka sentään oli tänä aikana työstäkin, kun ei kukaan ollut varma elostansa, hengestänsä ja maastansa sodan vuoksi. Moni ei tahtonut palata kotopaikoillensakaan, jossa sodan tiesi riehuvan, kun itse oli luvannut pidättäitä kaikista sotaisista vehkeistä, joten karvaalla sydämmellä hänen ristissä käsin olisi täytynyt katsoa, miten siellä sota raivosi. Sama väkisin otettu ja antaumisen alakuloisuudesta ja surusta annettu lupaus saatti myös monen pidätetyksi Suomen armeijasta. Kumminkin kävi tuo työtönnä vetkuileminen monelle ikäväksi, ilkeäksi, jotta moni tuumasi silloinkin, jotta "pakkolupa ei olekkaan mitään lupa" Ainakin yksi joutilaana kulkeva joukko tuumasi niin; — he näet useimmiten vaelsivat joukottain.
Tämä joukko ei ollut joutunut Jämsää edemmäs vielä Heinäkuun alussa; he olivat Savon jääkärilöitä. Jämsässä näkivät erään kuormaston, jota kuljettamaan otettiin Jämsäläisiä koko joukko, kun kuormasto oli joltinenkin; sen muistellaan olleen 50 hevosen vedettävän. Ei epäilemistäkään, että Jämsäläiset hyvin vastoin mieliänsä läksivät ajamaan vihollisen varoja, kun tiesivät tapana olevan että samat saivat usein vedättää kuormia niin kauas, jotta mies ja yhä useammin hevonen jäivät semmoiselle matkalle ijäksi päiväksi.
Kukatiesi samassa liitossa Jämsäläisten kanssa tai ainakin luottaen heidän mieli-alaansa, jonka tunsivat, päättivät nämä jääkärit, kun taas näkivät vihattuja vihollisiansa, tehdä heille vahinkoa, jossakin karata kuormaston kuljettajain päälle ja ottaa varat pois sekä lähettää Jämsäläiset kotiinsa. Tähän heistä näytti Keuruu sopivimmalta paikalta, koska ei sielläpäin ollut vihollisia Jyväskylää lähempänä. Sentähden läksivät he oikaisemaan Jämsästä sen kappelin Kuivasmäen eli Petäjäveden kirkolle, sieltä sitten taas tavallisinta tietä päästäkseen Keuruulle Pohjaslahden kylään. Kuormaston oli kulku Korpilahden ja Jyväskylän kautta Keuruulle ja sieltä pohjasempaan kulkevaa maantietä myöten; sillä kuormasto ei pääsnyt kulkemaan siitä, josta jalkamies.
Jämsästä lähtien jo olivat olleet talonpoikaisissa vaatteissa, jotta vihollinen ei arvannut varoa mitään, varsinkin kun eivät näyttäyneet muuta kuin joku sielläkään viholliselle; heitä oli noin 50 miestä. Pohjaslahden kylään tullessaan näyttivät siis hyvinkin rauhallisilta puetuksessaan. Lintulan ja Savonmäen taloissa sanoivat, mikä heidän aikeensa oli, ja näiden taloin miehet suostuivat heitä auttamaan. Heti mentiinkin pajaan takomaan miehistölle viikatteita, keihäitä ja muita teräaseita niin paljon kuin ennätettiin. Saatuansa läheisempiä tietoja seutuudesta, päättivät he sen paikan, lähellä Hoskarin taloja, jossa maantie Jyväskylästä Keuruulle kääntyy lähelle järven rantaa, parahimmaksi karata vihollisten päälle, kun tulevat. Tämä paikka on vähäisellä harjun-tapaisella ja maantien mutkassa, jossa varsinkin siihen aikaan kasvoi tien varrella tuuhea viita-metsikkö, jonka takaa oli hyvä piilota siksi kuin otollinen aika tuli. Tässä odottivat he päivää kaksi kuormaston tuloa, ollen varuillansa, pitäen aina muutamia vartioimassa vihollis-kuormaston tuloa.
Siten saivatkin pari tuntia ennen sen paikalle saapumista tiedon kuormaston tulosta. Miehet kerkeästi juoksemaan viidakkoon maantien mutkaan, ennenkuin viholliset tulisivat tämän paikan sivu pääsemään. Täällä ei heidän kauan tarvinnut odottaakkaan. Kun kuormasto tuli, hyppäsivät miehet väijyksistään. Wiholliset, joita oli 30 (?), ottivat kovasti vastaan ensinnä; mutta tässä ei vähän auttanutkaan panna vastaan. Jääkärit — joukossa kenties Jämsäläisiäkin — ottivat heiltä pian kuormaston, kaataen vartiat saaduilla keihäillänsä ja seipäillänsä, ett'ei jäänyt muuta kuin kaksi miestä jälelle, jotka pahoin haavoitettuina juoksivat järveen, jossa ruo'on ja vesakkoin suojassa piilivät kunnes vihollisensa lähtisivät paikalta pois. Saatuansa kuormaston, antoivat jääkärit talonpoikain ottaa minkä halusivat; osan veivät he Piilemän torppaan, neljänneksen päähän tien poskeen Pohjaslahden kylästä. Itse läksivät asiansa toimitettua kulkemaan metsiä myöten Saarijärvelle ja Karstulaan armeijaan, kun kerran olivat ruvenneet uudellensa sotimaan.
Mutta asia ei suinkaan kuormaston ryöstämisellä loppunut, päinvastoin oli se vaan verinen alku-kuvaus nyt seuraaville surullisille jälkinäytelmille. Järvessä säilyneet Wenäläiset näet olivat paenneet ja pääsneet tuomaan tapahtumasta sanoman tovereillensa Ätsärissä ja Alavuudella, jonne kuormaston oli määrä mennäkkin. Pohjaslahden enin osa asukkaita pysyi huoletonna ryöstämisenkin jälestä, kun tuskin kukaan oli ollut asiassa, eivät kaikki siitä tienneetkään, ennenkuin se oli jo tehty; syynä oli tosin muutamilla, että olivat ainakin aseitta kokeneet auttaa jääkärejä. Mutta heidän sentään tuli tili tehdä kuormaston kohtalosta, varsinkin kun jääkärit olivat puetetut talonpoikaisiin vaatteisin. Tämä kuormaston ryöstö oli tapahtunut perjantaina Heinäkuun 8 p., ja jo seuraavana sunnuntaina, eli Heinäk. 10 p. pölähti kirkkomäki vihollisia mustaksi: "oli silloin Keuruullakin ihmisiä." Kun kansa tuon näki, ei useakaan uskaltanut kirkkoon ollenkaan. Wesimatkalaiset Keuruunselän rannoilta, takaa ja muualtakin, joita on täällä kirkossa muita enemmän, eivät uskaltaneet ollenkaan veneinensä rantaan, vaan palasivat, kun näkivät vihollisia niin paljon ja ajamassa kiljumassa sinne tänne mäellä, ehkä olivat itsekin aivan syyttömiä ja tuskin olivat kerjenneet saada vihiäkään koko kuormaston ryöstöstä Hoskarin lähellä. Niin kutsuivat kellot turhaan ihmisiä Jumalan palvelukseen. Ainoastaan muutamia oli käynyt kirkkoon, ja pappikin, Rovasti Erland Rosenbach, oli käynyt alttarille; mutta Wenäläisiä tunki rähisten paljon kirkkoon, että hänen täytyi keskeyttää saarnansa ja lopettaa alotettu Jumalan-palvelus.
Palaavat kirkkomiehet toivat Pohjaslahteen sanan, että nyt oli vihollisia tullut kostamaan kuormaston ryöstöä Pohjaslahtelaisille. He kyllä tiesivät useimmat itsensä aivan syyttömiksi; mutta eihän se auttanut. Tuskin pääsivätkään pakoon, jättäen kiireissään hengen pelastuksen vuoksi vihollisen jättöihin talonsa kaikkine kaluineen, karjoineen omaisuuksineen, ennenkuin vihollisia vielä näkyi kylässä. Nähdessänsä talonpoikain paon, kiiruhtivat he mitä voivat rantaan sitä estääksensä. Kun eivät kerjenneet, ennenkuin pakolaiset olivat pääsneet veneisinsä, niin ampua paukuttelivat rannalta heidän peräänsä, kuitenkin tekemättä tiettyjä vahinkoja. Kuka asukas ei ennättänyt pakoon, se kiinni. Nyt pistivät he, useimpain asukasten pakoon päästyä, Ollilan ja Hoskarin talot palamaan kaikkine päivineen; sitten palasivat nämäkin pappilaan.
Täällä oli raivottu, miten vaan voitiin. Kirkko oli häväisty; vanha, kaunis ja kallis kalkki rosvottu, messu-kasukat olivat otetut satulain alaiseksi; ruumiista oli käsivarret murrettu ja tehty ilkeyttä, mitä vaan ajatella voi. Tuumana oli heillä ollut polttaa koko kirkko; mutta syystä tietämättömästä ei siitä tullut mitään. Sitä vastoin ruvettiin rovastia rääkkäämään. Jo ennenkin olivat viholliset katselleet häntä karsain silmin, varsinkin talonpoikain ruvettua siltoja ja rumpuja hävittämään; sillä talonpoikain liikkeitä luulivat aina herrasmiesten todenmukaisiksi töiksi. Senpä-tähden häntä jo viikon päivät tätäki ennen oli pidetty vartiain silmättävänä omassa kodossansakin, ehkä oli kaikkiin epäluuloihin aivan syytön, jos mielensä ei kallistunut toiselle puolenkaan ja hän oli kokenut pysyä puoltamatta kumpaakaan. Joka tilaisuudessa oli hän kokenut käskeä ja neuvoa asukkaita alallansa olemaan, koska muka toista tai toista puoltaminen voisi olla seurakunnalle onnettomuudeksi vaan. Tosin häneltä ei suinkaan ollut puuttunut uskallusta ja kykyä, vaan kaikissa muistellaan häntä vieläkin niinkuin erinomaisen toimeliasta ja seurakunnastansa huolehtivaa kirkkoherraa.
Pidellen Rosenbach'ia kaikin puolin pahasti, läksivät viholliset kuljettamaan hänen pois kotoansa. Hän sidottiin lujasti kärryin aisaan ja sai niin juosta hevosen rinnalla. Ajaja ruoski häntä yhtä paljon kuin kiirehdittävää hevostansakin, ja sitä pait sai hän kuulla ja pitää hyvänänsä kaikenmoisia pilkkasanoja. Näin juoksutettiin häntä yhtä mittaa useampia peninkulmia, kunnes rovasti raukka rääkkäyksestä ja juoksusta vaipui maahan. Kun ei rovasti enään jaksanut juosta, vaan alkoi venyä hevoisten jaloissa, täytyi heidän antaa hänelle kärryt ja niin viedä häntä, minne lienevät aikoneetkaan. Mutta totta tämä rovastin kulku näytti heille hyvinkin kadehdittavalta, kun rupesivat taas ajattelemaan keinoja miten saada hänen tilansa surkeammaksi. Pedot keksivätkin kantaaksensa tervaksia maantielle kärryin alle ja siihen pistää valkea. Tämän valkean antoivat he palaa, kunnes tuli poltti jo reijän kärryin lautoihin ja savu sekä liekki niiden läpi alkoi nousta rovasti raiskan ympäri ja alla. Eivät toki paistaneet häntä siihen, enkä tiedä kuinka kauas heidän riettautensa julkeni mennä julmuudessa. Samalla matkalla riisuivat hänen jo palasiksi ja rääpäleiksi revityt ja hakatut vaatteensa hänen yltänsä ja panivat hänen muurais-mättääsen. Ehkä hän koki rukoilla armoa, se ei auttanut; vaan hänen piti sinne kärsimään eläintenkin kiusauksia. Näin rääkättynä, juosten kasakka-hevosten rinnalla ja jakaen niiden kanssa pampulla pieksäntää, joutui hän Jämsään. Täällä sai sen aikuinen kirkkoherran-viran toimittaja Londén (?) kuulla hänen sanomattomista kärsimisistänsä ja toimitti että tämä syytön rovasti raukka vihdoin päästettiin irroillensa ja sai luvan palata Keuruulle. Monikin on tarkkaan tietävinänsä, että vasta rahan lunasteella saatiin viholliset mieltymään vähänkään ihmisiksi, ja myös rahan sanotaan ihastuttaneen heitä niin, että kerrassaan vapauttivat hänen; en sentään voi väittää kummallekkaan päin. Se vaan on varmaa, että Londén'in valittamisesta Rosenbach pääsi irti ja sai häneltä palatessaan kotiinsa myös eheitä vaatteita. Hänen paluunsa ei ollut meno-matkaa paljoa parempi; sillä nytkin juoksuttivat häntä kasakka-hevostensa välissä, ja antoivat hänen kärsiä samoja moiskimisia, joilla aina hosuivat hevosiansa; ruokaa ja juomaa tuskin annettiin nimeksikään.
Kotiansa Keuruulle palattua oli hän näistä hirveistä rääkkäyksistä luonnollisuuden mukaan jo kadottanut järkensäkin, jott'ei tuntenut ketään, ei kotoaan, ei tuttujansa eikä palkollisiansa: "Wenäläiset toivat häntä niinkuin luontokappaletta." Hän asettausi portaille, joiden eteen hänen tuojansa irroittivat hänen köysistänsä, ja rupesi mielipuolena kovalla äänellä saarnaamaan Babylon'in vankeudesta, sen kurjuuksista ja muista semmoisista. Kun kodostansa paennut ja tämän aikaa paossa ollut Ollilan isäntä kuuli hänen tuoduksi ja hänen viheliäisen tilansa, läksi hän rovastiansa noutamaan pakopaikkaansa, koska pappilasta oli eläminenkin supi hävitetty. Häntäkään ei rovasti raiska tuntenut aluksi; mutta Ollila tarttui vain tämän vastahankaa vetävän ja vihollisten ahdistettavana itseänsä luulevan Rosenbach'in käteen, talutti veneesensä ja souti hänen Kissen kylään, puolentoista eli kaksi peninkulmaa kirkolta Keuruunselän ta'a, jossa perheinensä siten eli paossa. Hyvän hoidon alla ja ihmisten holhottavana tointui hän piankin, jotta vielä rupesi pitämään kirkonmenojakin. Talven tullessa muutti hän Ollilan siivon ja kohteliaan väen kanssa muutamaan Ollilan riiheen, joka toisen huoneen kanssa oli jäänyt palamatta. Siellä niin ahtaalla elivät koko talven, kunnes kesä toi uusia aikoja ja uusia toiveita.
Kirkon rosvominen, rovastin kahlehtiminen ja Hoskarin sekä Ollilan poltto tapahtui sunnuntaina, Heinäk. 10 p. Heti samana päivänä oli myös asetettu sota-oikeus eli oikeimmin sota-tuomiokunta — sillä oikein se ei käyttäinyt eikä tuominnut. — Tätä oikeutta ja tutkimista varten otettiin kaikki kiinni, jotka suinkin saatiin. Papin syyllisyyden määrääminen — ei tutkiminen — otettiin ensimäiseksi käsille, ja sitä varten pantiin kaikki palkkaväki sekä kiinni että tunnustuksille, ja kasakoita lähetettiin pyytämään säikähtyneitä vieraita-miehiä. Rovasti kun oli syytön, niin heidänkin oli paha saada ketään tunnustamaan hänen päällensä mitään, jonka vuoksi viholliset tutkiat pieksivät monen pahanpäiväiseksi. Sanotaanpa heidän saaneenkin erään miehen tunnustamaan väärin rovastin päälle, että hän muka olisi yllyttänyt siltoja polttamaan ja kuormastoja ryöstämään. Siinä olivat nyt pieksännällänsä saaneet sen, minkä toivoivat ja parempaa todistusta eivät he ollenkaan tarvinneet. Rovastin sitoivat he siis, niinkuin pääkapinoitsian, kaivon vintin pylvääsen, laittoivat pilkan hänen rinnoillensa ja kaksitoista kiväärin suuta määrättiin ojennettavaksi häntä ampumaan. Ammunnasta ei siltä tullut mitään; mutta rääkäten, kuni äsken näimme, veivät he häntä Jämsään.
Pait pappia joutui monta muutakin tuomittavaksi, joka tässä oli sama kuin tutkittavaksi; sillä kun ei saatu tunnustamaan pieksännällä, niin ei pidettykään todistuksista aivan paljoa lukua. Tunnustusta ja todistuksia oli vaikea saada, kun moni oli syytön kuormaston ryöstöön, useimmat eivät koko tuumista olleet saaneet vihiäkään ennen sen tapahtumista ja nuo harvat syylliset olivat pääsneet melkein kaikki pakoon. Ensimäisiä tuomituita oli eräs vanha sotamies Ovist, joka tuomittiin hengiltä pois. Hän näet asui samassa Piilemän torpassa, jonne oli viety osa kuormastoa, ehkä hän ei ollut koko Hoskarin rymäkässä. Kaikki paikat viholliset nuuskivat ja näkivät kavioin ja pyöräin jälkiä vievän metsään, Piilemän torppaan, jonne tultuansa tapasivat Ovistin päivällisellä syöden knallia, joitten luulivat jostakin tuntomerkistä olevan omasta ryöstetystä kuormastostaan. Sen vuoksi veivät tään vanhan mies-paran pappilaan, jossa hän heti tuomittiin hirtettäväksi. Niin tehtiinkin, ja Ovist'in ruumis sai kauan raatona rippua vahvasta petäjän oksasta Hoskarin tykönä, jossa kuormasto oli ryöstetty, kunnes hiljemmin kesällä muutamat talonpojat uskalsivat ottaa raadon alas tien vierestä, ilkeänä näkönä matkaaville olemasta.
Saman itsepäisen tuomiokunnan uhriksi joutui myös kolme talon-isäntää, Tuomas Lintula ja kaksi Mäkelää, jotka viimeiset olivat ihan syyttömiä. Lintula yksin oli syypäitä; sillä hän oli ottanut Savon jääkäreitä vastaan, heidän ryöstämään tultua ja auttanut heitä. Hekin lähetettiin juoksemaan etelämmäs hevosten rinnalla; mutta kun väsyivät, annettiin heille kärryt. Heitä ei rääkätty läheskään niin paljon kuin rovastia. Kun tulivat tuolle puolen Jämsää, Längelmäkeä kohden, sattui Lintulan vartia nukahtamaan. Lintula, sukkela mies, päätti käyttää silmänräpäystä, veti vartiansa miekan hiljaan tupesta ja kihnutti sillä köytensä poikki. Tehtyänsä sen, tarjousi hän myös vanki-tovereinsa köysiä katkomaan, mutta kumpanenkin Mäkelä eivät epätoivoissaan antaneet katkoa rihmojansa, eivätkä alakuloisuudessaan tahtoneet paetakkaan; "mitä me", sanoivat he, "siellä te'emme, kun ovat polttaneet talomme, kun karjamme on hävitetty ja perheemme sekä muu hukassa?" Lintulankaan ei ollut aikaa kanan viivytellä, jos mieli ei vartiaa herättää ja hänen ehkä paikalla tulla ammutuksi. Siis pujahti hän metsään, sanottuansa jäähyväiset toivottomille, syyttömille tovereillensa; sitten hän piileskeli pakopirteissä ja muissa syrjä-majoissa, kunnes asiat siksi muuttuivat, että hänkin uskalsi tulla ilmoihin. Mäkelät menivät ja jäivät niin sille tielle, ett'ei heitä onnettomia sen kauemmin ole kuulunut eikä näkynyt.
Seuraavana sunnuntaina, Heinäk. 17 päivänä, poltettiin Pohjaslahdella kaikki edellisnä pyhänä polttamatta jääneet talot, ett'ei jäänyt mitään asuinhuonetta; vaan joku lato-paha tai riihi jäi edemmäs pelloille yksin ja kamottavina seisomaan hävityksen keskellä. Poltettujen taloin luku oli yhdeksän, joiden joukossa oli muutama töllikin. Näiden täten kodottomiksi jääneiden perheitten täytyi tämä kesä ja tuleva talvi asua kaukaisissa sydänmaan-kylissä, järvein takana ja Keuruunselän etäisimmillä saarilla, kunnes ajat hiukan paranivat ja he vähitellen rupesivat kykenemään itseksensä omia asumia uudesta hankkimaan. — Kauan muistellaan täällä vielä tätä sotaa nimellä "vihakesä", "ryssäkesä".