VI.
Kahakka Alahärmässä.
Sunnuntaina Heinäkuun 10 p. laittoi Alahärmän lautamies Juhana Filppula seurakuntansa talonpojille sanan eli kentiesi oikeimmin käskyn ottaa aseet käsiinsä ja käydä vartoimaan vihollista vastaan Heinäjoen pohjois-puolelle, sille kohdalle, jossa maantie kulkee yli joen ja koski on varustettu kulkua varten. Moni sanoo hänen tehneen sen vaan omasta päästänsä; ehkä toiset väittävät erään herrahtavan miehen tulleen käskyn kanssa Lapualta, josta majuri Ehrenroth'in edellisnä perjantaina oli täytynyt vetäitä Alahärmän läpi pääjoukkoon Uudessa Karlebyy'ssä; — hänen vetäymisestään ovat joen pohjois-puolella olevat patteritkin, joita vielä näytellään —. Kyllä eivät kaikki totelleet käskyä; mutta ne, jotka aikoivat tulla, tulivat heti sanan saatuansa. Näitä oli parikymmentä miestä, joiden joukossa oli muutamia Ylihärmäläisiäkin. Nämä rupesivat vartioimaan sunnuntaina jälkeen puolenpäivän joki-töyräällä, kukin kerskaten kunnostaan ja aseistaan, vaikka usealla oli vaan viikate vihollisen kivääriä vastaan. Mainittavaa on, että lautamies Filppula itse, asian oikea toimeen-pania, ei ollenkaan tullut saapuville, ehkä uhkasi "hirttää muut oman porttinsa päälle", ellei mies kustakin talosta läksisi vartioimaan. Hyvin pitkälliseksi eivät liene aikoneetkaan tätä vartioimistaan, kun ei kenelläkään ollut muassaan evästä, eikä ampuvaroja tuskin kolmeksi laahingiksi kullakin, eikä toisilla ollut muuta kuin se mikä tullessa pyssynsä piipussa. Myöskään eivät olleet erinomaisen tarkkoja vartioimisessaan, vaan päästivät riitelemättä ihmisiä kulkemaan lauttapaikan yli sekä Kauhavalle ja Lapualle että sieltä taas Uuteen Karlebyy'hyn. Tämän huolettomuuden seuraukset eivät viipyneetkään kauan näyttäimästä.
Joku matkamies näet oli puhunut Kauhavalla tästä talonpoikain vartioimisesta ja rinnustus-tuumista. Tämäpä puhe levisikin pian ympäri Kauhavaa, että se tuli tutuksi siellä oleville vihollisen vartiajoukoillenkin. Sentähden läksikin sieltä kasakka kuin noidan nuoli Lapualle, päällikölle kertomaan asiata. Tämä majuri (?) oli juuri murkinalla rovastissa, kun muutama upsieri astui sisään hänelle kertomaan kasakan sanomia. Heti hyppäsi majuri ylös, heitti syömisensä siihen ja antoi muutamia käskyjä. Nyt ruvettiin rumpuja rämistämään ja pillipiiparit kävivät puhaltamaan. Kohta oli väki aseissaan, joista majuri valitsi sata jalkamiestä ja viisikymmentä kasakkaa, jotka hän lähetti ynnä muutaman vähemmän tykin marssimaan Härmään.
Tällä aikaa oli muutamia talonpoikia tunkenut Pesolan kylään, noin neljänneksen päähän Pirin jo mainitusta lauttapaikasta. Kun siellä ollessaan saivat kuulla kasakoita olevan tulossa, niin päättivät paeta Pirin lauttapaikan toiselle puolen. Lossi tai lautta sattuikin olemaan samalla puolen, johon he sukkelaan hyppäsivät ja pääsivät niin pakoon ennenkuin vihollinen tuli. Mutta yksi mies, joka ei jaksanutkaan juosta niin nopeaa, ei ennättänytkään lossiin ja jäi toiselle puolen, jotta heti jälestä tuleva vihollinen sai nähdä hänestä vilahduksen, ennenkuin pääsi lymyämään laihopeltoon. Sekä huoneiden takaa, solista ja muista paikoin kokivat hakea häntä; toiset ajoi peltoakin ristiin rastiin; mutta häntä ei löytynyt. Häntä haettaessa, voinee jokainen arvata miehen hädän ja pelon.
Kuu vihollisen vähän jälempää tullut jalkaväki oli saapunut, asetettiin se huoneitten soliin ja nurkkain ta'a suojaan. Sieltä he alkoivat tuiman ammunnan toisella rannalla seisovia talonpoikia vastaan, jotka luoti-pyssyillänsä kokivat vastata. Talonpojista kyllä kuului kuulain outo sohina kamalalta; mutta kuitenkin ampui se, kellä pyssy ja varoja oli vastaan, ehkä harva luoti ehti toiselle rannalle, kun väli oli niin pitkä. Kun kuulat ja ruuti loppui, täytyi talonpoikain juosta pakoon männikköön. Heidän täällä juostessa, katketa rusahteli mäntyin latvoja ja oksia heidän päällensä, ehkä vahingoittamatta. Pakoon päästyänsä rupesi jokainen soimaamaan toistansa pelkuriksi, kunnes yksi ratkaisi riidan, kehuen "sitä rohkeimmaksi, joka huonoin juoksemaan", joilla sanoilla riitakin raukesi nauruun. — Tässä kahakassa ampuivat viholliset Elias Filppulan rinnasta läpi, että kuula pysähtyi selkärankaa lähelle, nahan alle; siltä se ei ollut sen vaarallisempi, kuin että armeijan sotatohtori otti sen pois ja paranti miehen, josta sitten Suomen upsierit ja väestö hyvin suositteli häntä.
Wenäläiset kun näkivät talonpoikain pakenevan, pyrkivät toiselle puolen jokea; mutta lossi oli poissa pohjoisrannalta. Siksi komennettiin muutama kasakka jokeen, uiden sitä sieltä noutamaan. Kasakka pääsikin onnellisesti yli ja toi lossin, johonka vihollisia astui päästäksensä pohjoispuolelle, jossa uhkasivat polttaa sekä kirkon että talot ja tappaa kaikki, jotka saisivat käsiinsä. Mutta samassa tuotiin esille eräs torpparin vaimo, Maja Jungell, jolta rupesivat tinkimään missä Suomalainen sotaväki olisi. Ämmä ei ollutkaan arkoja akkoja, vaan valhetella pöläytteli heille minkä mitäkin ja sanoi muun muassa sen etujoukkoin ei olevan neljännestä etäämpänä ja että talonpojat vaan luottaen heidän lupaamaan apuunsa olisi uskaltaneet vastustaa ja nyt kaikki paenneet sen luoksi. Siitä tuli semmoinen hätä vihollisille, että paikalla pyörtivät takasin, vieden tykkinsä muassansa, jota heidän ei tässä tarvinnut käyttääkkään.
Kaikki tämä tapahtui päivän tuskin noustua maanantaiaamuna, ja nyt pakenivat viholliset aamupuhteella, viivyttyänsä kotvasen lossin saamisessa ja muissa toimissa. Jo Pirin kylään tullessaan, olivat Pesolan kylässä vuoteiltaan herättäneet kaksi kaikista sotatuumista ihan tietämätöntä miestä, kumpikin taloin isäntiä, jotka ensivihoissaan jo pistivät keihäillänsä kuoliaiksi. Kolmas isäntä, Kaarle Pesonen, oli sattunut olemaan ulkona käymässä, kun kasakoita ajaa karahutti kartanolle ja kävi häneen käsiksi. Hän, suojellakseen itseään, otti puuta mitä sai ja hosui sillä ympärinsä, moksuttaen useampaa vihollista aika lailla; mutta vastarinta ei tässä auttanut: viholliset voittivat hänen, yksinäisen miehen. Sitten päästivät he hänen irti. Oliko hän nyt vapaa? Oi surkeaa vapautta! He päästivät hänen vaan vähän edemmäs ja ajoivat sitten hevosinensa hänen päällensä ja polkivat niin hevosen kavioilla syyttömän mies-paran aivan kuoliaaksi. Nytkin palatessaan näkivät näissä kylissä ihmisiä pelästyneinä juoksevan sinne tänne hakien piilopaikkoja. He nyt niitä pyytämään vangeiksensa. Wankeja saivatkin useampia, jotka vietiin Lapualle. Täällä pidettiin heitä salvattuina riihiin ja alati uhattiin tappaa heidät välistä ampuen, välistä hirttäen, välistä paistaen ja miten milloinkin. Semmoisessa hengen hädässä ja tuskassa heitä pidettiin melkein ruuatta ja juomatta seuraavaksi tuorstaiksi, jolloin Adlercreutz ja Döbeln karkoitti kenraali Rajevskijn Lapualta, hänen hyvistä varustuksistansa.
Syksyllä polttivat Wenäläiset, uljaan von Döbeln'in heitä taas löylytettyä Juuttaassa Syyskuun 13 p., koko Pirin kylän, kun pakenivat, ett'ei takaa ajavat Suomalaiset pääsisi muka niin nopeaa heidän perässänsä. Tämä kuitenkin oli varsin joutavata, kun heillä ensinnäkin olisi ollut leveä joki yli tultavana, ja he sen yli päästyänsä paljoa viipymättä olisivat voineet kiertää koko palaneen Pirin kylän.