V.
Jo äsken jätimme talonpojat pakenemaan Suonperästä Kapraalin mäeltä. Heidän paetessaan tuli vielä pitäjältä uutta vartiaväkeä, mutta hekin kovin huonoilla aseilla. Muutamat tulivat nyt jo määrä-aikansa olleitten kansalaisten siaan, toiset ehtivät avuksi, kun saivat tietää vihollisen aikovan rynnistää. Waan hekin palasivat kuultuansa asian oikean laidan. Kaikki parkki-viilekkeet viskottiin tiepuoliin ja kaikki kokivat vaan kerjetä kotiinsa viemään sanaa vihollisen voitosta ja tulosta, jotta ihmiset ainakaan pääsisivät pakoon, sillä asukkaat Suonperän varustusten sisäpuolella olivat luottaneet talonpoikain vehkeitten onnistumiseen ja siis pysyneet ainakin enemmäksi aloillansa. Pakenevat joukot kasvoivat mitä etämmäs tulivat: moni äiti sieppasi syliinsä lapsensa kehdosta ja yhtyi pakenevain joukkoihin. Tuo oli surkeaa nähdä. Mennessään revittiin siltoja Kykyrin ja Kumpulan kirkkoherran maan luona, jotta ei vihollinen pääsisi niin rohki yli. Se revintä kyllä voi auttaa monta, mutta esti toisia pakoon pääsemästä, sillä vihollisia tuli kohta kirkonkyläänkin pakolaisten perään. Niin kerrotaan kahdesta miehestä, jotka olivat jääneet viimeisiksi, että kun huomasivat Kykyrin sillan revityksi, he alkoivat arvella miten mennä yli. Juuri samassa tuli päälle päätteeksi kasakkaparvi; kasakat saivat samassa miehet kiinni ja juoksuttivat heitä hevostensa jälessä takaisin Penttilän taloon asti; eivät toki juoksuttaneet pitemmältä — matka oli toista venäjän virstaa. He salvattiin Penttilän puutaloon ja aika vahti annettiin oven suulle. Siitä syytettiin ankarasti, että olivat rohjenneet repiä siltaa ja olivat kentiesi olleet Suonperässäkin. Heille irvistettiin ja poritettiin jos jotakin, jota eivät arvon älynneet; sen vaan äkkäsivät että heitä aijottiin hirttää huomenna; sillä sitä seikkaa ymmärretyksi saadakseen, kokivat viittoa väliin ortta katossa, väliin taas olivat kaulaansa sormillaan viiltävinään. Helppo on arvata, kuinka miesparkamme pelkäsivät, nähdessä kuoleman irvistelevän jo vihollistensa ilkeistä naamoista. Näin kului kokonainen kauhistuksista viljava yö. Miten heidän lopuksi kävi, saamme vasta nähdä; nyt on muuhun ryhtyminen.
Ehkä vihollisia jäi paljon Peltokorven kylään riehumaan ja sen suunnan tietä hallussaan pitämään, oli heitä sill'aikaa jo tullut isoja joukkoja kirkon seuduille. Heti kirkolle tultuansa kysyivät pappia. Taloihin jääneet harvat asujaimet osoittivat heidät siis Simukkalan kappalaisen puustelliin, jossa silloin asui kappalainen Kristofer Carlenius. — Kirkkoherraa ei silloin ollut Kälviällä; sen virka oli avoinna vuodesta 1806, jona kirkkoherra Elias Aleenius kuoli, jonka siaiseksi kohta vasta mainittu kappalainen Carlenius hartaasti halasi päästä, joka onnistuikin.[8] Kun viholliset tulivat Simukkalan kartanolle, ryntäsivät heti kiroten ja kiljuen sisälle, sivaltivat Carlenius'en käsiinsä ja alkoivat tinkiä: olivatko vastustajat Suonperässä talonpoikia? oliko hän eli muu herrasväki yllyttänyt heitä vastarintaan? kuinka lähellä oli ruotsin väkeä? Waan jotta mielestään paremmin saisivat papin tunnustamaan totuuden, tarttuivat papin tukkaan, repivät tuon kuni riivatut ja sujuttelivat häntä otsatukasta jotta pää permantoon kolahteli. Tuon keinon ei arveltu vielä välttävän, ja taas tuotiin ne kaiken maailman mainiot pamput esiin, joilla piestiin Carlenius'ta aika lailla. Sitten paljastivat miekan, vilkuttivat sen terää hänen silmäinsä edessä ja rupesivat viimein sen hamaralla hänen kaulaansa sahaamaan.
Rouva raiska rukoili armoa puolisonsa edestä polvillaan ja lupasi lunnahiksi kaikki mitä talossa parasta lienee. Kappalainen taas puoleltaan vakuutti jäykästi — "valoilla vannoen (!)" — itsensä ja talonpoikain olevan ihan syyttömiä: tuon tenän Suonperässä olivat muka jo paenneet säännölliset sotamiehet tehneet. Kun näin eivät saaneet tunnustusta mieltänsä myöten ja kuten totuuskin olisi vaatinut, niin sieppasivat miehensä kartanolle. Täällä tinkivät tuhatta hullummasti, uhkasivat polttaa poroksi kirkot ja muut majat, ellei heti tunnustaisi. Kuitenkin oli Carlenius'ella uskallusta kieltää kaikki, ehkä viholliset olivat kiertäneet hänen ja monet uhkaavat painetit pidettiin hänen rintojansa vastaan. Riipan äijän tunnustuksen sanotaan olleen syynä siihen, että viholliset tahtoivat tiedot tingityksi papiltakin. Rouvan hartaista rukouksista, polvillansa armottoman vihollisen edessä, ei piitattu mitään ennenkuin osasi luvata kantaa heille viinaa. Ei tarvittu siis muuta kuin tämä kaikkia muita voimallisempi sana "votka" papin hengen pelastukseksi. Lie tuo kreikkalais-uskoisiin juurtunut luottamus pappeihinsa myös tehnyt, että uskoivat tätä jäykästi kaikkia syytöksiä tyhjäksi tekevää pappia enemmän kuin henkensä menettämistä suuresti pelkäävää Riipan äijää.
Jättäkäämme nyt hetkeksi vihollinen tänne raivoomaan, juomaan ja rosvomaan Kykyrin ja Kumpulan siltain alapuolelle — etämmäs pääsemästä estivät häntä hajotetut sillatkin. Luokaamme silmämme niihin miehiin, jotka jo nä'imme onnellisesti pääsevän Kapraalin mäeltä Klapurin kankaita myöten omaistensa luoksi. Millä mielellä luulemme heidän ajatelleen heidän seikkainsa näin onnetointa loppua ja koko seurakunnan tulevaisuutta? Moni olisi jo epäillyt kaiketi ei ainoastaan asian onnellisesta lopusta vaan vieläpä omasta hengestäänkin, vaan Jakob Suonperä oli perinyt isänsä Pietarin jäykkyyttä, joka sulasi yhdeksi isänmaallisen innon kanssa. Heti suojaan päästyään päättikin Jakob Suonperä matkata Raumalle eversti H.H. Gripenberg'iltä apua anomaan noita jo voittavia vihollista vastaan. Hänen rohkea toverinsa torppari Henrik Råman eli Sandelin seurasi nyt kuni ainakin tämmöisissä seikoissa häntä. Nopeammin kulkeakseen ottivat hevosen. Matkallaan ajoivat he sivu vallesmanninsa Hallongren'in, joka koki jalkaisin paeta suomen väen turviin. Hallongren'in kerrotaan luonnoltaan olleen tuiki aran, ehkä hänkin ennen oli tainnut olla sotaväessä. Hän oli myös evännyt talonpoikia puuhistaan ja siksi vastasikin heidän kyytimiehensä ylenkatseella hänen pyyntöönsä päästä kyydille: "en minä arkoja ajele suojaan."
Heidän tultuansa Ala-viirteelle, saivat Savon jääkärit, joita siellä oli vartioimassa samaa rantatietä, jota miestemmekin oli matkaaminen, tietää missä mielessä he aikoivat Gripenberg'in tuumille. Tästä syttyivät taas sota-intoonsa nämäkin uljuudestaan kuuluisat ja vihollisiaan kauhistuttavat soturit, joita oli täällä lähes 300. Pitkään eivät olleet saaneet nähdäkkään vihollistaan ja siis "pyysivät hartaasti" Suonperää toverineen oikein uskosta kärttämään Gripenberg'iltä että päästäisi heidät vihollisen kimppuun; he lupasivat perkata Kälviän vihollisista puhtaaksi, olipa heitä sitten kuin paljon tahansa.[9] Asioitsiamme jättivät jääkärit hyvään toivoonsa ja läksivät viimeiselle taipaleelle. Kohta matkansa päähän päästyänsä saivat tilan tulla övesti Gripenberg'in puheille. Tämä oli hoikanlainen, pitkä ja ylevännäköinen mies. Wielä muistellaan Suonperän haastelua Gripenberg'in kanssa, joka soi vähän kummalta. Suonperän valitettua vihollisen käytöksistä Kälviällä ja heidän omista puuhistaan, mainitaan Gripenberg'in vastannen vaan: "Eipähän nekään hengistään eläne; täytyy niidenkin ruokaa saada. Mistä ne saavat sen vieraassa maassa, ellei talonpojilta?" "Elättäköön Keisarinsa heidät niinkuin Kuninkaamme elättää teidät", virkki Suonperä vastaukseksi. Siihen ei eversti ollut vastannut paljon mitään. Kun Suonperä sitten pyysi apuväkeä ja sanoi jääkärien toivon, mainitaan Gripenberg'in taas vastanneen: "Minäkö sinne väkeäni panisin tapettavaksi? En minä niin saa lähettää ruunun väkeä. Siitä ei tule mitään." Miten Suonperä toverinensa siltä haasteli, niin saivat Gripenberg'in vähän myöntymään, jotta lupasi ampuma-aseita sekä ruutia niin paljon kuin vaan tarvitsisivat. Suonperä virkki siihen: "Mitä niillä enään te'emme, kun viljeliät ovat hajonneet? Kun ennen olisimme saaneet niitäkään! Ampujia ja aseitten käyttäjiä tarvitsemme." Silloin lupasi Gripenberg heille kolme miestä.
Heti läksivät asioitsiamme kuultuansa tuon lupauksen. Wihoissaan palasivat sieltä ja vieläkin väittävät Gripenberg'in salaa olleen venäläisten puolustajan ja heidän lahjoman. Todistukseksi vetävät hänen niukkuutensa häntä puhutellessaan ja hänen antaumisensa Kainuulla (Kalix) Maaliskuun 25 p. vuonna 1809. Tämä syytös petollisuudesta on pantu Gripenberg'ille viaksi muutamilta kirjailioiltakin, mutta provessori Cygnaeus'en kirja Gripenberg'in kunnian pelastuksesta näyttää selvään tämän syytöksen olevan väärän ja aivan pahanilkisen. Sillä vaan ankara täytymys johdatti hänen käytöksensä autaumisessaan vihollisilleen, ehkä ajattelemattoman ja toisen kunniasta huolimattoman oli vallan helppo syyttää kaikki isänmaan kavalluksen päähän. Kummastella siltä emme saa, että kansa sai saman väärän luulon mieleensä Gripenberg'in käytöksestä, kun jokainen epätoivo on nopea pahinta uskomaan ja semmoinen petollisuuden usko sai todellisen esineensä jo itse ylipäällikkö kreivi Klingspor'assa.
Palatessaan Kälviälle saivat miehemme eräässä torpassa kuulla, miten asiat tällä vuorokaudella olivat muuttuneet. Wenäläiset olivat jo nimittäin aika kyytiä pötkineet. Syyn siihen kerrotaan olleen seuraavan: Muutamat talonpojat olisi Ruotsalon kylässä pohusillaan ruvenneet näet rämistämään rautapeltejä ja taputtelemaan tyhjiä tynnyrin pohjia. Tänne päin vahtia ratsastelevat kasakat — jotka kentiesi olivat liiaksi maistelleet papin viinaa — siitä hiiden kyytiä sanaa saattamaan kirkonkylään, jotta nyt vihollinen tulee kaikkine väkineen: he olivat muka jo kuulleet rumpuin räminän. Siis kokivat joutua pakoon mitä ennättivät. Nämä tiedot saatuansa astuivat Suonperä ja Råman torpasta Simukkalaan, jossa olivat kuulleet olevan kolme sotaherraa, joilla oli hyvät hevoset. He olivat niin hyväilleet viinapulloa, jotta mielensä oli jokseenkin hämärtynyt ja siltä jäivät tovereistaan. Ensistä arvelivat talonpoikamme, lymyten aidan taaksi, mitä tehdä noille. Pian päättivätkin. Suonperällä oli oivallinen kivääri hyvässä laahingissa ja Råman'in kourissa taas oli pätevä hyljepyssy. He nousivat ylös, astuivat rohkeasti portaita kohden ja seisahtuivat vasta Simukkalan salin ovella. Jo olivat langettamaisillaan viimeisen tuomion mokomain juomari vihollistensa yli, kun Carlenius'en rouva sai rukouksillaan heidän vihansa huojennetuksi ja heidät luopumaan ensi aikeistaan. Wenäläiset säikähtyivät sangen suuresti, nähdessään näiden julmine aseineen seisovan oven kynnyksellä; lienevät säikähdyksestä silloin selvenneetkin, kun niin rohki sitten saivat vähän vaatteitaan kokoon ja kiiruhtivat virkkuin varsainsa selässä pakoon toisten perään. "Mikä meidän olisi ollut ampua heidät kuoliaaksi?" virkki vielä Jaakko Suonperä, mutta he antoivat heidän päästä pakoon hengissä, kun vihollisen kostoa tuiki pelkäävä rouva raiska niin hartaasti rukoili. Samassa kiireessä vihollisten paossa ei heidän ollut aikaa enään huolehtia Penttilän ladosta eikä sinne salvatuista miehistä, vaan ne pääsivät irralleen paenneille omaisilleen kertomaan vihollisen äkkinäistä pakoa.