IV.
Näistä tapahtumista kului taas viikon päivät, seikkaen Kälviällä muuttumatta. Ei edes nytkään laitettu Kälviälle miestäkään säännöllistä sotaväkeä, ehkä rynnistys vihollisen puolelta oli odotettavana. Tämä huolettomuus ruotsalais-herrain puolelta oli heille omituista näinä viikkoina ja päästi heidän käsistään monen sopivan tilaisuuden lyödä vastustajiansa, niinkuin esimerkiksi nyt Witikassa kun viholliset olivat ikäänkuin puusta pudonneet. Talonpojat puoleltaan vartioivat entistä ahkerammin. Heitä oli tavallisesti 180 miestä kerrallansa vahdissa jo mainitulla Kapraalin mäellä. Kukin vartioi veronsa suuruuden mukaan. He elivät nyt entistä enemmin sotamiehen tavoin. Jokaisella näet oli kankaalla kiskotusta kuusen parkista tehdyt viilekkeet eli "kihängit" kuni sotamiehillä ainakin. Lakeissa ja hatuissa hohti samoin valkoinen nauha kuusen parkkia. Aina oli heillä joku mies erillään toisista vartioimassa. Joilla oli vuoro vahdata, sille puettiin erään kapraalin[5] sotavaatteet ja hänelle annettiin myös oiva kirkastettu pyssy käsiin. Tämä kaikki oli siksi täten toimitettu, että jos vihollinen, joka yhtä päätä lähetti tarkastelioitaan tänne, näkisi heidät, luulisivat heitä säännölliseksi sotaväeksi eikä talonpojiksi. Niin toivoivat sen ei uskaltavan tullakaan; sen ohessa syystä pelkäsivät vihollisen polttavan heidän talonsa ja tekevän kaikenlaista ilkeyttä, jos tuntisi heidät pelkiksi talonpojiksi. Käytöllisiä ampu-aseita ei heillä tainnut olla kahtakymmentä, mutta muutoin olivat aseet samat kun Peitsonkin luona.
Kaikki pelkäsivät nyt viime lauantain voiton seurauksia. Ihmisiä oli jo paennut entistä enemmin ja kaikkia paraita katuja oli koettu kantaa piiloon. Maa-kuopissa, lattiain alla, etäisimmissä ladoissa ja taloissa, riihien lakassa — jonne kalut katon kautta laskettiin — kiviaidoissa j.n.e. oli kaikenlaista kalua. Eläimet ajettiin vetisiä soita ja kylmiä ruokottomia korpia rämpimään. Tämmöinen pako oli tapahtunut supi semmoisista taloista, jotka olivat Suonperän ja Jatkojoen vartiapaikkoja ulompana, s.o. useimmista peltokorven kyläkunnan taloista. Sama oli laita Jatkojoen ja Ruotsalonkin kylissä. Hakunilta esim. vietiin yksin akkunalasitkin muassaan pakoon, ett'ei vihollinen saisi niitäkään rikkoa, jos tulisi. Kirkonkylän taloista taas oli vaan heikompi väki ja kalliimmat kalut ja omaisuudet paossa ja piilossa. Näin olivat asiat täällä. Wähän pohjoisempana alkoi pitkä rivi sotaväkeä — Raumalta Raaheen asti. — Se ei näyttänyt tietävänkään elävänsä sodan aikana. Kuitenkin rivissä paloi eriskummainen ja ihana valkea, ehkä pelko, ky'yttömyys ja mikä lie ollut muu oli saanut vallan hillitä valkean leimuamasta ja loistamasta.
Toukokuun 27 päivä oli perjantai.[6] Se valkeni samoin kuin muutkin. Mitä se toi muassaan, ei ihmisjärki voinut arvata. Kuluessaan näytti se itse sen.
Edeltä puolenpäivän alkoi Kokkolasta päin nousta tänne laumottain vihollisen joukkoja. Ne asettausivat Riipan ja Krekelän taloihin ja näihin tienoihin. Moniaita vahdissa olevia talonpoikia — joita tätä nykyä juur oli 180 — meni Krekelään vieraitaan katselemaan ja kuulustelemaan heidän aikeitansa. Se ei lie onnistunut, kun aivan pikaa palasivat paikoilleen. Muuan näistä, se jo mainittu Jakob Suonperä, veti palatessaan omalle puolelleen lautaa, jota myöten kuljettiin vähäisen ojan yli, jonka silta vihollisen jonkun hyökkäyksen vuoksi pidettiin revittynä. — (Jo ennen olemme nähneet että Suonperän taloin ja sen mäen välillä, jossa vihollisilla oli vähempi vartiajoukkonsa, on vähäinen neva, jonka halki tie kulkee. Sen tien katkaisee eräs oja, jonka yli tiellä on kahden sylen pituinen silta. Neva itse on vieläkin varsin vetelä.) — Tuon Jakob Suonperän aikeen huomasi muuan husaari. Hän tänne ajamaan täyttä laukkaa; mutta kun ei saavuttanut ennen hänen ojan yli pääsemistänsä, niin ampui Suonperää pistooleillaan. Waan vähäpä tästä! "niillä oli vaan kehnoja, neliskulmasia hauleja, jotka vaan vähän rapisivat housuissani." Ehkä pistoolin laukaus oli vaikutuksetta, jäi lauta ainakin vetämättä omalle puoleen. Jakob Suonperän isä Pietari käski siis uudellensa miehiä koettamaan saada lautaa pois, sillä tuolla paikallaan voisi se olla pahitteeksi heidän asialleen. Kolme neljä miestä läksikin matkaan, mutta kun yrittivät lautaa vetämään, lähetettiin taas vihollisen puolelta koko sade kuulia, jotka myös nekin menivät kaikki yli. Lopuksi taisivat toki saada laudan ainakin pois.
Saapa tuonkin mainita samassa, että eräs suomea selvästi haastava mies vihollisista lupasi niille, jotka ensin menivät Krekelään vihollisen vehkeitä tarkastamaan, kapallisen hopearuplia, jos sanoisivat, onko Ruotsin väkeä Kälviällä tahi milloin sinne tulevat ja muuta semmoista. "Tämä oli vaan viekkautta, että saisivat oikein tietää asiat." Sepä voikin olla syynä, miksi katselomatkaltaan niin rohki palasivat.
Päivä kului likelle puolta päivää eivätkä viholliset vielä liikkuneet, kun eivät vielä tarkoin tienneet, kuinka paljon ja minkälaista väkeä heillä oli vastassa. Waan tästäkin sallittiin heidän saada tieto. Tämä kävi näin. Riipan isäntä, joka jo oli ijällinen ja nyt herastuomarina, oli myös ollut talonpoikain joukossa. Waan levottomuus katkeroi hänen olonsa toisten miesten joukossa, kun näki vihollisen häälivän hänen kotonansa, jossa hällä oli kaikenlaista kamaa kätkettynä maahan ja läheiseen männikköön. Siis päätti hän varkain pujahtaa katsomaan, miten Riipassa nyt elettiin. Tällä käymällään ei hänen käynyt paremmin, kuin että Wenäläiset saivat hänen käsiinsä ja myös tunnustamaan — ett'eivät vartiat olleetkaan muita kun pelkkiä talonpoikia, jonnin joutavilla aseilla, etteikä likimailla ollut miestäkään Ruotsin sotaväkeä. — Tahdotaanpa syyttää hänen kadehtineen sitä, kun ei muitten talonpoikain tarvinnut pelätä vihollisen vierastelemisia niin kuin hänen ja muiden Peltokorpelaisten. Wieläpä kuiskataan hänen kielensä siksi liikkuneen vilkkaammin tunnustusta tehdessään, että salaisuudessa hänen kukkarossaan ryssän ruplia olisi kilahtanut. Siinä luulossa on ainakin muudan vakuutettu muka senkin tähden ett'ei hänelle eikä hänen talollensa tehty mitään erinomaista pahaa. Sitä siltä ei voi kiistää kumoomattomaksi totuudeksi, kun nyt enään ei ole täydellisiä todistuksia saatavina.
Tämä saatu tieto kyllä soi suloisesti venäläisten korviin, ehkä yhtäkaikki näyttivät epäilevän mitä tehdä, uskaltaako vai ei. Wihdoin päättivät hyökkäyksen, vaikka varsin varovan. Niin lähettivät Krekelän talosta "suuren summattoman" lauman miehiään Järvenaution talon kautta talonpoikain ta'a. Totta lienevät tinkineet tiedot seudusta Riipan äijä raiskalta, kun osasivat tehdä kaikki ikään kuin vanhat tutut näillä seuduin. Tämä lauma näytti hyvin väkevältä; siinä oli sekaisin kasakkaa, husaaria ja jos jotakin. Toinen yhä miehevämpi parvi vihollisia lähestyi toisaalta tietä myöten Riipasta ja Krekelästä talonpoikain vartiapaikkaa. Talonpojilta puuttui aivan varsinaista päällysmiestä ja kun näkivät nuot hirvittävät joukot laskeuvan sekä Krekelän kankaalta nevalle että tietä myöten marssivan heitä vastaan, alkoi monen sydän sykkiä. Wihollisilla näkivät olevan yllin-kyllin aseita ja muita varustuksia, joilla kyllä olisivat voineet taistella vaikkapa tuhansiakin vastaan eikä heitä ollut kahtasataa! Wenäläisten voimaa arvaavat äijät vielä 5000 eli joko 6000 miehen kokoiseksi.[7] Mutta jos kohta myöntäisimme heitä olleen vähemmän ja vaikkapa ottaisi tästä määrästä puoletkin pois, niin liiaksi heitä olisi ainakin ollut aseettomille, tottumattomille talonpojille, joita ei mikään päällikkö yhdistänyt järjestettyyn vastarintaan. Kaikki tämä — ehkäpä jollakulla arkuuskin — sai matkaan, että enin osa arveli poispötkinnön paraaksi neuvoksi. Niin menivätkin melkein kaikin ja jättivät riitelemättä viholliselleen tämän vartiapaikkansa, kun näkivät itsensä ei voivan tuon taivaallista muuta kuin että luultavasti kaikin olisivat menettäneet henkensä ja saaneet vihollisen vihan oikein riehumaan. Siltä eivät aivan kaikki paenneet, ehk'ei montakaan jäänyt. Nekin kyllä olisivat seuranneet joukkoa, ellei Jakob Suonperä, joka ensinnä jäi ihan yksin vihollisia rinnustelemaan, olisi saanut heidät pysähtymään manaten heidän arkuuttansa. Mahdollista olisi ollut, jotta Suonperä yksinkin olisi jäänyt tähän tappelemaan, sillä kun ensi laukauksensa ampui aina likemmäs rynnistäviä vihollisiansa vastaan, olivat nekin jo paossa, jotka sittemmin sai pysähtymään luoksensa. Niitä miehiä, jotka sai seisahtumaan, oli seitsemän; hän itse oli kahdeksas. He nyt tuliputkillansa lähettämään surmaa vihollisillensa, joita hajotettu silta nevalla esti niin rohki tulemasta Kapraalin mäelle. Itse ampuivat vartiapaikastaan nurkkain takaa ja porstuan ovesta. Heillä oli myöskin hirrenpää asetettuna vanhoille tuulimyllyn rattaille, jotta se näyttäisi tykiltä; sen olivat enimmäksi peittäneet kuusen ha'oilla. Talonpojille kyllä viskottiin tulisia tuliaisisia ehtimiseen, mutta ne lensivät vihisten vaan ylitse.
Näin he tässä ampuilivat siinä mielessä, että pitäisivät viholliset ulompana senkään aikaa kuin vaimoväki ja eläimet Suonperästä saataisiin pakoon. Isännän Pietari Suonperän jäykkyys ei tätä ennen ollut myöntänyt, että mitään laitettaisiin pakoon. Talossa olikin tulinen häsy ja kiirus: paraita lehmiä ajettiin rämeitä katsomaan; hevoset samoin; lampaat saatiin läheiseen niittylatoon; lattiat revittiin auki ja sinne pantiin jyviä ja muuta kalua j.n.e.
Tällä aikaa olivat edestä rynnistävät viholliset jo tulleet ojan yli. He ottivat siihen sillaksi jäännökset samasta ladosta, joka Spåre'llekin antoi siltavärkkiä, kun viikkoa ennen vei saaliitaan, joita viholliset nyt olivat kostamassa, Riipaasta Raumalle. Jopa alkoi samassa vilkkua takaakin Uuden-talon (toisen Suonperän talon nimi kylän kesken) mäeltä vihollisen keihäitä, kirkkaita kiväärejä ja kiiltolakkeja. Pian olisivat miehet pääsemättömissä kahden tulen keskellä, jos paikkansa pitäisivät yhä. Mitä tässä jäykkyys olisi auttanut enään ja miten se olisi voinut edistää heidän asiatansa? Enemmän verta vaan olisi kirjavoinut maata, muutamia perheitä olisi jäänyt turvattomiksi ja vihollisen raju kostonhimo saanut syttöä. Siispä pujahtivat hekin, liki tiiman tuimasti taisteltuaan, mäen syrjälle ja sieltä lymyten Klapurin kankaalle, joten pääsivät onnellisesti pakoon. Isäntä Pietari ei lähtenyt ainakaan talostaan pakoon. Samoin oli toisenkin Suonperän taloon jäänyt eräs hopea-hapsinen ruotivanhus, jolta kova kohtalonsa oli rikkonut silmän ja jota vahva sauva tuki näinä elonsa viimeisinä päivinä; ukot arvelivat "etteihän nuo nyt näin vanhoille koiruutta tehne."
Jo olivat viholliset kohta mäen haltiat; kasakat ajelivat mäellä tarkastaen joka nurkkaa, pensikkoa ja kiveä. Pian löysivät kätketyt tavarat; lattiat purettiin, kaikki vietiin tahi pantiin mullin mallin. Samassa vietiin Suonperästä 80 lammasta ja lisäksi muutamia lehmiä ja muita eläimiä. Äsken mainitut vanhukset olivat melkein ensimäisiksi joutuneet heidän käsiinsä; he otettiin lujille ja heille poritettiin jos jotakin. Waan pelkkä porinapa ei ollut kyllä. Kasakan pampuilla piestä muksutettiin heidän vanhoja selkärankoja ja korviaan. Pieksännällään olisivat pian tehneet lopun miehistä, ellei eräs poika-nulikka Kokkolasta, joka seurasi vihollisia vapaasta tahdostaan ja jonka luultavasti olivat viekoitelleet puolelleen, olisi sattunut samassa saapuville. Äijät hänelle vaivojaan valittamaan ja muka syyttömyyttään vakuuttamaan: "hehän olivat jo niin vanhat, ett'ei heistä enään vastustamaan eikä minnekään." Niin saivatkin pojan heitä säälimään, jotta meni "kenraalin" luoksi rukoilemaan heidän edestänsä. Päällikkö — kenraali eli joku alhaisempi — myöntyi pojan rukouksista ja vaikeroimisista, jotta käski päästää vanhukset irralleen. Alhaisempain täytyi totella ja ukkoin käskettiin mennä sinne missä muutkin omaisensa lienevät. Nämä monien vuosikymmenien kytristämät miehet alkoivat iloissaan juosta nytkyttää sauvat käsissä pakoon mäen syrjään samaa suuntaa kuin viimeiset vihollisen vastusteliatkin. Wihollisten kynsiä kihelmöi kun täytyi päästää äijät ja heidän mielensä teki nähdä vastoin päällikkönsä käskyä vanhusten veren vuotavana ja heidän kiristyksistänsä kuolevina. Muutamat kasakka häijyt niin ampuivatkin äijäin perään, vaan taivas ei sallinut tätä uutta veren-vuodatusta ja kuulat suhisivat maalinsa sivu: ukot pääsivät hengissä omaistensa luoksi. Kuka oli tämä jalo vihollis-päällikkö? Sitä emme tiedä emmekä tuskin koskaan tule tietämään, vaan kiitos ja kunnia semmoisesta lempeästä käytöksestä. Harvat, aivan harvat ovat muistelmat tästä sodasta tätä lajia, mutta sitä kernaammin viivymme mielinemme niiden muistelemisessa.