VI.
Wiimeksi jätimme ukot rantatietä kulkemaan Långvik'in kylästä. He astuivat sieltä Norrnäs'in isoon kylään. Jo edeltäkäsin olivat he lähettäneet sinne erään Herrström'iläisen ynnä erään entisen kersantin, nimeltä Thölberg, jonka myös saivat joukkoonsa Herrström'in kylästä, jossa äijä asui. Nämä tulivat kylään vähää ennen joukkoa ja kokivat toimia asiatansa; heillä näet oli asiana antaa tiedoksi Norrnäs'iläisille talonpoikain tuumat sekä kehoittaa heitäkin yhtymään joukkoon. Heillä oli oikein kynäilty kehoitus- ja käskykirja muassaan, jonka muutamat muistelevat olleen sotamarsalkki Klingspor'an allekirjoituksella varustetun. Mutta jos hänen nimensä olikin alla, niin oli se kuitenkin arvattavasti Ridderhjertan eli Jakobson'in tekemä. Kirja käski heitä sotaan Kuninkaan ja esivallan nimessä ja vakuutti kivenkovaan erään Ruotsin sotajoukon astuneen maalle jonnekin Waasan ja Närpiön välillä.
Norrnäs'in kylän miehet eivät tahtoneetkaan niin kernaasti ryhtyä aseihinsa. Kerrotaan heidän käyneen neuvoa etsimässä Bennvik'in omistajalta, nimeltä G. J. Bladh, joka käski kaikkein olla alallansa. Arvattavasti sen aikuinen herastuomari Erik Snickars, kaikissa erinomattain älykäs ja kykyinen mies, oli saanut kyläläisensä myös ajattelemaan seurauksia ja mahdollisuuksia. Pait sitä olivat he pitäneet kovin sopimatonna, ruveta nyt vihamiehiksi niille kasakoille, jotka omalla tahdollansa olivat asetetut talonpoikain luoksi, kun eivät tehneet mitään eri ilkeyksiäkään. Mutta Thölberg ja talonpoika olivat innokkaita, ja kun itse joukko saapui, niin se ei kauan kehoittanut eikä houkutellut vastahakoisia, mutta sanoi ampuvansa paikalle jokaisen, joka olisi vihollisen vangitsemista vastaan. Kun Norrnäs'iläiset kuulivat toisten tuumat liikunnoistansa, kävi usea heidän puolellensa; ei ollutkaan kauan nilkuttaminen kahden puolin, mutta parasta yhtyä joukkoon. Heti aljettiin tässäkin pyytää kasakoita, jotka sattuivat olemaan yhdessä paikkaa, "totta yöksi saamassa komentajaltansa käskyjä" eli jotain muuta semmoista; heidän hevosensakin olivat päällikön maja-kartanolla sidotut hänen kamarinsa akkunain alle. Talonpoikia astui majatalon tupaan ja käski heidän antautua. Sen tekivätkin, kun näkivät kartanolla sen mahdottoman joukon, — kaikki pait päällikkö, joka suuren ruumiinsa ja pitkän huulipartansa tähden kylän kesken kantoi nimeä: "isoviiksi" ("storborren"). Hän liikkui ensin kamarissansa sapelillaan, mutta heittäysi sitten ulos akkunasta, juoksi joukon läpi sapeli kädessään ja pakeni niin peltoa vasten. Kaksi vilkasta ja ripsaa talonpoikaa ajoi häntä takaa ja tavottivatkin, että kasakan täytyi kääntyä päin suojellaksensa itseänsä. Toinen talonpoika löi korennolla, joka hänellä oli aseena, kasakkaa käsivarteen, että se meni turruksiin ja sapelinsa samassa usiampia syliä hänen kädestänsä. Nyt läksi kasakka taas juoksemaan ja entistä vielä vilkkaammin, jotta talonpojat jo pelkäsivät hänen pääsevän karkuun ja niin helposti tuottaman heille kadotuksen. Mutta eräs ukkokäpä, joka kulki puujalalla, katseli vähän syrjästi tätä leikkiä. Olevinaan koukussa ja viatointa, kuukkasi hän vastaan sille tielle, jota näki kasakan pakenevan. Hänellä sattui olemaan kirves kädessänsä ja oli sillä karsivinaan jotakin rankaa, ei tietävinään mistään mitään. Mutta samassa kun kasakan piti juosta hänen sivutsensa, heitti hän rangan kasakan kintuille, josta se paikalla kompastui ja talonpojat saavuttivat hänen, joten vihdoin vaan ukon avusta saivat kasakan käsiinsä. Hän ynnä toiset 13 kumppaniansa köytettiin ja lähetettiin menemään samaa matkaa, jota muutkin vangit kaluineen kiluineen.
Ehkä jokainen tiesi rahoja olevan heidän vöissänsä, niin ei kukaan koskenut niihin; semmoinen järjestyksen henki voi vallita talonpoikaisessakin sotajoukossa, jossa kuitenkin kapinan henki vimmastutti monta miestä. Kerran oli yksi mies (talonpoika vai sotamieskö?) näpistänyt rahaa muutamasta pussista; mutta kun talonpojat saivat tämän tietää, ottivat he pois varastetut rahat ja lähettivät ne alukseen. Mutta tämän rehellisyytensä vuoksi saivat sittemmin kärsiä; sillä tämän varkaan mainitaan haastaneen käräjiin rauhan tultua v. 1809 ne, jotka olivat ottaneet häneltä Wenäläiset rahat pois, kiistäen muka, että olivat nämä ryöstäneet hänen rahansa, josta syystä hän vaati rosvoin-rangaistusta heille. Oikeuden päätös oli tuominnut samat miehet maksamaan kysymyksessä olevat rahat, vaan ei määrännyt toki muuta rangaistusta. Tämäpä olikin kyllä loukkausta isämaanrakkaudelle ja rehellisyydelle; mutta sen täytyy niin olla maissa, joissa kaikenlaiset asiat tutkitaan samain lakien jälkeen, eikä juri'a eli omantunnon tuomiokuntia ole saatu toimeen.
Kaikesta näemme rahvaalla olleen mielessä tehdä vahinkoja vihollisille eikä mitään hirmutöitä; päin-vastoin tahtoivat he päästä vähimmällä mahdollisella ankaruudella näissä seikoissa. He tahtoivat enemmän heikostuttaa vihollista, kuin kostaa hänelle. Waan asiain pakosta täytyi talonpoikain välistä huolia enemmän omasta onnestaan kuin jonkun vihollisen hengestä. Niinpä ammuttiin tässä Norrnäs'in kahakassa yksi, joka nakkausi hevosensa selkään ja läksi ajamaan kiiruusti Närpiölle päin, jossa oli isompi joukko majaa ja eräs eversti Birnkoff komentajana. Jos Birnkoff nyt olisi saanut tiedon talonpoikain vehkeistä ja rantavartiain kohtalosta, ei hän suinkaan olisi viipynyt tehdä tehtäviänsä hillitäksensä ja kostaaksensa talonpoikain liikuntoja. Luoti meni kasakkaa selästä läpi ja rinnasta tultua ulos vielä hevosen niskasta pään kautta ulos, jotta kumpikin kaatui siihen.
Warovaisuuskaan ei auttanut aina; vaan Tjerlaks'in (Tervalahden) kasakoita pyydettäissä pääsi yksi metsiä ja syrjäteitä myöten pakoon. Sepä tekikin, ett'eivät talonpojat enään uskaltaneet pitkittää näitä valloitus- ja vangitus-tuumiansa, vaan alkoivat ajatella suojeluskeinoja itsellensä; sillä he miettivät eversti Birnkoff'in, 130 kasakkansa sekä husaariensa ynnä komentonsa alla Närpiöllä olevan jääkäri-osuuden kanssa, alkavan kokea hävittää heidän joukkoansa. He päättivät pysähtyä ja varustautua Långbro-nimisen sillan korvassa. Tämä silta vie erään mitättömän ojan yli, eikä ansaitse ensinkään nimeänsä; sillä sen pituus on korkeintaan neljä tai viisi syltää. Se etu on sillä paikalla, että se nytkin vielä, saatikka sitten ennen, on hyvin lieju ja vetelä; niinmuodoin kasakoillakin oli paha ratsastaa sen yli. Waikea sitä oli kiertääkkin, kun vetelää oli niin pitkältä.
Talonpojat toivat rinta-suojia, että itse seisoen suojain takana voisivat ampua pitkin tietä, jos vihollisia tulisi. Päällikkyyttä oli ukko Thölberg pitävinään, koska joskus ennen oli ollut sodassa. Mutta joukko totteli paremmin talonpoikaisia päälliköitänsä, joita joka kyläkunnan miehillä oli omansa. Heitä ei kukaan ollut valinnut eikä he myöskään paljon erottaineet muussa toisista talonpojista, kun että heidän neuvojansa seurattiin ja pidettiin paraina. Niin oli Anders Maars Herrström'iläisten johtaja, hänen lankonsa Kristian Herrbål Töjbyy'n (ennen Tööbyy'n) kyläläisten, Erik Snickars[15] Norrnäs'iläisten, Karl Röös Nempnäs'iläisten, Gabriel ja Paulus Rusk Kaalahden kylän miesten johtaja.