IV.
Jerusalemista Tiberiakseen.
Oleskelimme kaikkiaan kymmenen päivää Jerusalemissa, jossa olimme ehtineet hankkia ja saada monta ystävää, ja jossa meillä oli ollut monta mieluista hetkeä muistellessa siellä kerran tapahtuneita, ainiaan unhottumattomia tapauksia. Täytyypä tunnustaa, että se aika tavallaan oli liian lyhyt; mutta tarkkaan käyttäen sitä saatoimme sentään edes joinkin määrin oppia tuntemaan pääkohdat ja pääasiat tästä merkillisestä paikasta. Koska vuodenaika, joka tosin tänä vuonna oli erittäin suotuisa, ei sallinut kauemmin viipyä, päätimme lähteä 30 p:nä Huhtikuuta maitse Damaskukseen. Sitä varten olimme jo edellisellä viikolla tehneet sopimuksen ja todistajilla vahvistetun välikirjan dragomaani Williams'in kanssa, joka oli ollut saattajanamme matkalla Betlehemiin, Mar-Sabaan, Kuolleelle merelle, Jordanille ja Jerikoon; hän suostui rupeamaan saattajaksemme tällekin matkalle, jonka oli arvattu kestävän 11 päivää. Määräpäivänä, joka oli keskiviikko, kävimme aamupäivällä vielä hyvästeillä muutamien ystävien luona, ostelimme minkä mitäkin, kirjoitimme kirjeitä omaisille kotimaahan y.m., y.m. Vielä viimeisen kerran kävimme "pyhän haudan kirkossa", hyvästelemässä sen paikan, joka olikin meille tullut oikein rakkaaksi; vielä kerran astuskelimme sen monia sokkeloita, oikein juurruttaaksemme mieleen koko sen merkillisen rakennuksen. Silloinkin oli se melkein typö tyhjä; ainoastaan muutamat pyhiinvaeltajat siellä juuri paraillaan laskeutuivat hyvin kunnioittavasti ja hartaasti polvilleen ja suutelivat pyhän haudan edessä olevaa kiveä. Olivatpa tunteeni omituisen risteilevät, kun taas läksin ja nyt ainiaaksi tästä paikasta. — Viime kerran söimme sitte päivällistä ystävällisen isäntä Bayerin luona, ollaksemme valmiit pitkälle, vaivalloiselle ja vaaralliselle matkalle. Määrähetkenä seisoi kolme satuloitua ja yksi satuloimaton hepo Johanniittein vierasmajan rappusten edessä odottamassa. Satulattoman hevosen selkään ladottiin ja nuoritettiin kiinni matkakapineet, jotka olivat vähän lisäytyneet ostoksista täältä Jerusalemista. Mekin olimme jo rappusilla valmiina nousemaan satulaan, mutta dragomaani Williams'ia ei näkynyt. Hetkikautisen odotuksen päästä selvisi meille, että hän ei ollut varsin tarkka ajasta, joka asia meitä alkoi vähän huolettaa, ja monesti se pelko sitte matkalla huomattiinkin oikeaksi. Levottomina, kun häntä ei ruvennutkaan näkymään, aloimme jo ajatella, että hän ehkä ihan viime hetkenä pettää meidät, hän kun jo etukäteen oli saanut puolen sovitusta summasta. Koko dragomaani-joukko on yleensä tuttu petollisuudesta, valheellisuudesta ja säännöllisyyden puutteesta. Heidän ammattinsa näyttää painaneen heihin jonkinlaisen leiman tavallisimmista sen kansan synneistä, jonka keskuudessa he ainiaan oleskelevat. Ja ystävämme Williams oli aivan ammattiveljiensä kaltainen. Viimein hän kuitenkin tuli täysin tajuavana suuren arvokkaisuutensa, ja pyytämättä vähintäkään anteeksi viipymistänsä kysyi hän, olimmeko valmiit lähtemään, vaikka hän ihan selvään näki meidän jo odottelevan häntä. Kolmen neljännestunnin viivähdyksen jälkeen olimme sitte kaikki viimein valmiina ja pudistimme viimeisen kerran ystävällisen majatalonisännän Bayerin kättä jäähyväisiksi ja sydämmestämme kiitimme häntä kaikesta vaivastaan sekä ystävällisyydestään, jota hän oli osottanut meille koko oloaikanamme hänen kattonsa alla. Ajatus, että luultavasti emme koskaan enää tässä elämässä saa nähdä toisiamme, teki eron tavallista vakavammaksi. Toisessa elämässä jälleen näkemisen toivo oli sentään tässäkin tilaisuudessa elävänä mielessäni. Olihan hänellä sama usko ja toivo, kuin meidänkin sydämmissämme eli; hänhän eli myöskin kanssakäymisessä saman Herran Jesuksen Kristuksen kanssa, jonka kanssa mekin joka päivä seurustelemme. Siispä, vaikka paikan rajat nyt erottavatkin meitä, olemme kuitenkin hengessä toistemme yhteydessä. Hän toivotti sydämmestään ja kyynelsilmin meille onnea ja Jumalan siunausta matkalle. Jo sitä ennen olimme itse huoneessamme langenneet polvillemme Herran, kaikkivaltiaan ja laupiaan Isän, eteen ja palavassa rukouksessa avanneet sydämmemme hänelle ja anoneet suojelusta, apua ja armoa tuleviksi päiviksi, joiden arvaamattomia vaiheita vähän peljäten läksimme kokemaan.
Damaskus-portille astuimme jalkaisin, koska ei ole varsin hauska ratsastaa alas viettävää katua suuressa ihmistungoksessa. Kun portilla nousin satulaan, ojensi arabialainen mies, jonka oma hevonen oikeastaan oli, jalustimesta kiinni pitäen minulle kätensä jäähyväisiksi ja sanoi jotakin, jota minä tosin en ymmärtänyt, vaan josta kuitenkin selvään huomasin, että hän sydämmestään toivotti meille Jumalan siunausta pitkälle ja monin puolin vaivaloiselle matkallemme. Sitte ratsastimme hiljakseen eteen päin: ensinnä dragomaani pyssyineen, revolvereineen ja patrooneineen, hänen jäljestään ystävä v. R., sitte minä ja viimeksi "mukari", jonka asia oli hoitaa hevosia ja kuljettaa meidän tavaroitamme. Päivä oli kirkas ja lämmin, vaikka pahin kuumuus oli ohitse, kun kello oli jo 3 iltapuolella. Monesti vielä kääntyivät silmämme taa päin katselemaan muistorikasta kaupunkia, jossa olimme viettäneet viime päivät ja josta olimme saaneet niin paljon muistoja, jotka luultavasti eivät koskaan hälvene.
Tie kävi suoraan pohjoista kohti ja oli erittäin kivinen ja vaikeakulkuinen. Kysymys, johon en ollut vielä saanut vastausta: mistä kaikki tuo kiven paljous on tullut, joka kaikkialla peittää maata, nousi taas itsestään mieleeni. Että tämä maa on kerran ollut viljeltyä, jopa hyvästikin, ehkäpä kuin kaunein puutarha, koskapa niin paljo ihmisiä voi siellä elää, se on ilmi selvä; vaan että se nyt on enimmissä paikoissa kivien, hiekan ja soran vallassa, sitä ei voitane muuksi selittää kuin Jumalan kiroukseksi, joka raskaasti painaa maata ja kansaa, joka sitä ennen vallitsi, vaan sittemmin veti päällensä Jumalan vihan. — Vasemmalle puolen tiestä jäi "Syrialainen orpohuone" majesteetillisine tornineen, jossa olimme viettäneet niin monta suloista hetkeä ystävällisten ihmisten seurassa. Samoin jäi vasemmalle Mizpa Samvil, jossa olimme eräänä iltapäivänä käyneet. Oikealle puolen jäivät Öljymäki ja Getsemane. Noin tunnin kuluttua, jonka ajan olimme vielä nähneet "taivaaseen astumisen tornin" Öljymäeltä milloin missäkin valossa, oli oikealla puolellamme Gibea, jota ei kuitenkaan juuri näkynyt. Sepä johti taas ajatukset raamattuun ja varsinkin siihen aikaan, jolloin Israel, Jumalan kansa, sai ensimmäisen kuninkaansa. Gibea oli aikoinaan Benjamin'in sukukunnan kaupunkeja (Tuom. 19:14; Hos. 5:8). Siinä syntyi Saul, jonka suuri Samuel voiteli Israelin ensimmäiseksi kuninkaaksi; se oli myöskin hänen hallituskaupunkinansa (1 Sam. 10:26; 15:34; 23:19). Tämän kaupungin asujamet antoivat kerran muille sukukunnille aihetta hävityssotaan Benjamin'ia vastaan, jolloin tämä kaupunki poltettiin poroksi (Tuom. 19:20). Siinä oli myöskin temppeli (1 Sam. 10:5: 2 Sam. 21:6). Gibea nimeen siis liittyy suuria muistoja Israelin historiasta. Nykyään on se ainoastaan pienoinen kylä, kuten niin moni muukin ennen tärkeä paikka "pyhässä maassa." — Heti sen jälkeen näkyi Er Ram eli muinainen Rama-Benjamin, joka sijaitsee kauniilla paikalla korkealla kunnaalla ja oli muinoin rajavarustus (1 Kun. 15:17), mutta nykyään samoin kuin Gibeakin pieni, mitätön kylä, jossa köyhyys ja kurjuus vallitsee. Muuten ovat näköalat näillä seuduilla hyvin avaroita, ja laskevan auringon valossa esiintyivät ihanoina monivivahtavan valonheijastuksen tähden, joka melkein jokaisessa silmänräpäyksessä vaihteli.
Ratsastettuamme noin kolme tuntia huonoa kivistä tietä myöten, jolla hevosiemme oli hyvin vaikea päästä eteen päin, saavuimme El-Bireh'in edustalle, joka lienee muinainen Beeroth (kaivot), Benjamin'in sukukuntaan kuuluva kaupunki (Jos. 9:17; 18:25; 2 Sam. 4:2; 23:37). Se sijaitsee tien oikealla puolella olevalla kunnaalla, josta avara näköala aukenee katsojan silmien eteen yli Juudan vuorten ja ympäröivän seudun. Täältä voimme vielä selvästi nähdä osia Jerusalemista, kuten esim. Öljymäen, missä "taivaaseen astumisen tornin" huippu muistuttaa matkailijaa pyhän kaupungin läheisyydestä. Paikka on vähäinen kylä, missä on muutamia savihökkeliä, eikä se missään suhteessa eroa muista arabialaisista kylistä.
Vaikka se on vain kolmen tunnin matkalla Jerusalemista, pidetään hyvin todenmukaisena, että Jesuksen vanhemmat, palatessaan pääsiäisjuhlasta Jerusalemista 12:sta vuotiaan Jesuksen kanssa, jäivät tähän yöksi. Kerrotaan, että Juutalaiset tavallisesti matkoilla ollessaan, välttääksensä liiallista rasitusta, ensi päivänä kulkivat vain vähemmän osan matkasta. Sillä tavoin totuttiin vähitellen matkan vaikeuksiin ja vaivoihin. Ja vielä tänäkin päivänä noudatetaan päänsiallisesti samaa tapaa, josta matkailijalle on se suuri hyöty, ett'ei hän heti väsy eikä työlästy matkaan, joka näillä seuduin tuottaa useita vaikeuksia. Muistellessani jo mainittua kertomusta Vapahtajan aikaisimmasta nuoruudesta heräsi minussa uusia ajatuksia. Minusta oli kuin ihmeellinen pyhyys olisi levinnyt yli seudun, jota ijankaikkisen Jumalan ainokaisen Pojan pyhät jalat olivat kosketelleet. Olin hengessä näkevinäni tuon pojan, puhtaana ja pyhänä, matkalla vanhempiensa kanssa pyhään, suurista ja jaloista muistoista rikkaaseen kaupunkiin ja sieltä takasin. Tutkimukseni esineenä oli luonnollisesti Luuk. 2 luku, kun me hiljaa miettiväisinä ratsastimme ylös ja alas näitä kunnaita. Usein on matkustavilla vieläkin tapana viipyä El-Bireh'in kylässä yötä, erittäinkin jos on teltta mukana. Me olimme kuitenkin jo päättäneet viettää yömme eräässä toisessa paikassa, jonne oli kahden tunnin matka. Pelkäsimme näet ratsastuksen seuraavana päivänä liiaksi rasittavan, jos mieli pyrkiä aina Nablukseen saakka, kuten aikomuksemme oli. Riensimme sen vuoksi eteen päin kivisellä polulla, sillä alkoi jo hämärtää. Aurinko oli jo k:lo kuuden jälkeen laskeumaisillaan ja ratsastaminen pimeässä näillä seuduin ei ole ainoastaan vaarallista, vaan myöskin vaivaloisempaa kuin päivällä. Mahdolliset päällekarkaukset ja teitten kurjuus tekevät sen niin vaaralliseksi, eikä pimeässä ole helppo välttää teitten epätasaisuuksia, joka seikka suuresti enentää matkan vaivoja. Vasemmalle kädelle jäi Ramallah'in kylä, minne opas tahtoi meitä yöksi jäämään, uskotellen sen olevan meille paljon edullisempaa, kuin yön vieton Djifnassa, minne olimme päättäneet mennä. Ennen kuin pääsimme viimeksi mainittuun paikkaan, kuljimme vielä erään raamatussa mainitun muistorikkaan paikan Beth-Elin ohi, joka jäi vasemmalle puolen tietä. Kartassa ei tällä enää ole nimenä Beth-El, vaan Betin. Syyttä eivät ajatukseni hetkistä viihdy tapauksissa, mitkä niin läheisesti liittyvät tähän paikkaan, joka raamatussa on saanut hyvin etevän sijan. Betin eli Beth-El on sangen korkealla seudulla, jota useat laaksot ympäröivät. Kaikkialla rajoittavat näköalaa vuoret. Etelässä eivät ne kumminkaan ole korkeammat kuin, että Omar-moskean korkeudelta Jerusalemista voi nähdä paikan. Muinainen Beth-El on raunioina, muistuttaen meitä vain sen entisestä merkityksestä. Paikalla oli merkitystä entis-aikoina asemansa ja lähteittensä sekä senkin vuoksi, että Israelin esi-isät siellä usein oleskelivat. Pyhä raamattu todistaa selvästi, että uskonsankari Abraham siellä sangen usein kävi karjaansa juottamassa. Rehevät laaksot ja vesirikkaat lähteet olivat varmaankin houkutelleet suurta patriarkkaa siellä viipymään. Siellä, Herran huoneessa, hiljaisuudessa seurusteli hän varmaankin Jumalan kanssa. Todenmukaisesti Herra myöskin tässä paikassa ilmestyi hänelle ja vahvisti häntä uskossa, jossa hän yhä enemmän ja enemmän kehittyi ja tuli siten kaikkein sekä vanhan että uuden liiton uskovaisten isäksi.
Mutta erittäinkin patriarkka Jakobin historiasta on paikka tunnettu. Kun tämä mies, joka isältänsä Isakilta oli perinnöksi saanut lupauksen tulevasta Messiaksesta, oli tehnyt suuren synnin, puhunut valhetta ja pettänyt isänsä, ja hänen sen vuoksi täytyi paeta kodistansa veljensä Esaun vihaamana, vietti hän yönsä tässä paikassa, "kun aurinko oli laskenut." Unessa näki hän tikapuut, jotka ulottuivat maasta taivaaseen saakka; tikapuilla liikkuivat Jumalan enkelit ylös ja alas, Herra itse seisoi ylinnä ja sanoi: "Minä olen Herra, Abrahamin, sinun isäs, Jumala, ja Isakin Jumala: tämän maan, jonka päällä sinä makaat, annan minä sinulle ja sinun siemenelles. Ja sinun siemenes on oleva niin kuin maan tomu, ja sinun pitää leviämän länteen ja itään, pohjoiseen ja etelään päin. Ja sinussa ja sinun siemenessä pitää kaikki sukukunnat maan päällä siunatuiksi tuleman. Ja katso minä olen sinun kanssas, ja varjelen sinua, kuhunkas ikänä joudut ja saatan sinun jälleen tälle maalle; sillä en minä hyljää sinua siihen asti, että minä kaikki teen, mitä minä olen sinulle puhunut." Herättyänsä täytyi Jakobin tunnustaa: "Totisesti on Herra tässä paikassa, enkä minä sitä tiennyt." Äkillinen pelko valtasi hänet, herännyt omantunnon ääni soi hänen sydämmessään, tehdyn rikoksen paino tuntui nyt niin raskaalta ja hengessä näki hän Herran pyhyyden. Kaikki tuo saattoi hänet huudahtamaan: "Kuinka peljättävä on tämä paikka! ei tässä muu ole, kuin Jumalan huone ja taivaan ovi." Pois lähtiessään pyhitti hän kiven muistopatsaaksi ja kutsui sen paikan Beth-El'iksi. (1 Moos. 28.)
Enemmän kuin kolmekymmentä vuotta oli Jakob viettänyt vaiherikasta elämää, ennen kuin hän taas saapui samalle paikalle. Kun hän ensi kerran tuli sinne, oli hän yksinäinen pakolainen ja tunsi itsensä kaikkien hylkäämäksi, mutta toisella kerralla oli hänellä mukanansa vaimoja, lapsia, suuri joukko palvelijoita ja karjaa. Jumala oli täyttänyt lupauksensa, siunannut häntä runsaasti ja varjellut elämän vaikeuksissa. Täällä hautasi hän, kuten 1 Moos. 35 kertoo, Deboran, Rebekan imettäjän erään tammen alle, jonka hän kutsui "kyynelten taimeksi." Täälläkin ilmestyi Jumala ja antoi hänelle toistamiseen nimeksi Israel, täällä hän myöskin rakensi lupauksensa mukaan alttarin Jumalalle.
Vielä mainittakoon jotakin, joka välttämättä kuuluu kertomukseemme Beth-El'istä. Kuten tiedämme, jakaantui Salomon kuoleman jälkeen Jumalan omaisuuden kansa kahteen valtakuntaan: Juudan ja Israelin. Tämän jaon kautta sai Beth-El suuren merkityksen rajalinnoituksena molempien valtakuntien välillä. Sitä paitsi pidettiin sitä paikkaa pyhänä. Israelin kuningas, Jerobeam, rakensi sinne alttarin, valmisti kultaisen vasikan ja vietteli kansan uhraamaan tuolle epäjumalalle, vierottaen sen siten pois elävästä Jumalasta. Hän tahtoi estää kansaa menemästä Jerusalemiin uhraamaan Israelin liiton Jumalalle. Eräänä päivänä pani hän toimeen suuren uhrijuhlan Beth-El'in vasikan kunniaksi. Juuri kun Jerobeam seisoi alttarin vieressä, aikoen sytyttää uhria, tuli eräs Jumalan mies Juudasta. "Ja hän huusi alttaria vastaan Herran sanan kautta ja sanoi: alttari, alttari! Näin sanoo Herra: katso, Davidin huoneelle on syntyvä poika, Josia nimeltä: hän on uhraava sinun päälläs korkeuden pappia, jotka sinun päälläs suitsuttavat, ja on polttava ihmisen luita sinun päälläs. Ja hän antoi sinä päivänä ihmeen ja sanoi: Tämä on se ihme, jonka Herra on puhunut: katso, alttarin pitää halkeeman, ja tuhka, joka on sen päällä, pitää hajoitettaman." Kuningas vihastuen profeetan sanoista ojensi kätensä ja käski vangitsemaan hänet. Mutta ojennettu käsi kuivettui eikä hän sitä enää voinut vetää takasin. Jumalan tuomio oli kohdannut häntä, joka aikoi koskea Jumalan silmäterään. Se todisti liiton-Jumalan voimasta ja vanhurskaudesta. Ainoastaan Jumalan miehen rukousten kautta tuli käsi jälleen terveeksi. Se taas todisti liiton-Jumalan armosta ja laupeudesta. Alttarille ja tuhkalle kävi, kuten Jumalan mies oli ennustanut (1 Kun. 12:26-33. 13:1-6. 2 Kun. 23:15, 16, 20.) Itse linnoitus ja alttari ovat nyt raunioina ja eläimet käyvät siellä laitumella; kaikki muistuttaa jälkimaailmalle, kuinka ihmistyöt ovat katoovaisia. Ainoastaan se, mitä Herra tekee ja puhuu, pysyy ijankaikkisesti, ainoastaan Hänen teoillansa on ijankaikkisuuden luonto.
Jos vielä muistamme, että Israelin suuri profeetta Elia, josta vasta enemmän, viimeisellä matkallaan Jordanille (2 Kun. 2:23) kulki yli tuon korkean seudun, missä Beth-El sijaitsi, läpi sitä ympäröitsevien laaksojen, olemme mieleemme johdattaneet pääasiat siitä, mitä pyhä raamattu kertoo Beth-El'istä ja sen merkityksestä. Kulkiessaan noilla pyhillä seuduilla herää matkailijassa syvä tarve muistella tapahtumia, jotka ovat vaikuttaneet Jumalan kansan elämään. Sen kautta helpottuvat matkan vaikeudet ja katoomatoin kuva seuduista jääpi muistiin; Jumalan kaikkivalta, vanhurskaus ja laupeus vaikuttavat sen kautta niin valtavasti mielialaan, ettemme koskaan elämässä sitä unhota.
Äänettöminä riensimme eteen päin, jätimme Beth-Elin muistoineen suorittaaksemme sen päivän matkamäärän. Aurinko laskeutui ja iltarusko levitteli yli vuoriseudun punertavaa hohdettaan, joka loi esineisiin omituisen lumousvoiman. Lukemattomissa vivahduksissa vaihtelivat värit auringon viimeisten säteitten valaistessa vain korkeimpia paikkoja ympärillämme. Päivän loiste heikkoni heikkonemistaan, kunnes kuun ja tähtien kelmeä valo sen viimein voitti. Lopuksi valaisi tuona hiljaisena iltahetkenä vaan kuu polkuamme ja ympäristö näytti meistä niin ihmeellisen juhlalliselta ja omituiselta. Lukemattomat tähdet kirjailivat taivaankantta ja lisäsivät pilkkinällään seudun ihanuutta. Kuta lähemmäksi tulimme kylää, sitä tiheämmässä näkyi molemmin puolin kivistä tietä viljeltyjä peltoja ja puita, mikä seikka oli todistuksena asukasten uutteruudesta ja vireydestä. Ratsastaessamme alas vuoren rinnettä näimme kaukana siellä täällä valoja tuikkavan; siellä asui ihmisiä ja valmistivat luultavasti illallistaan päästäkseen sitten levolle. Pyhässä maassa asukkailla on, näet, tapana mennä aikaiseen levolle ja nousta varhain aamulla työhön. Lähellä kylää kuulimme vasemmalla puolella tietä pienen puron lorisevan, joka teki minuun kummallisen vaikutuksen tuona hiljaisena iltahetkenä. Mieleeni juohtui kotimaa kohisevine koskineen, lirisevine puroineen, joita matkustaja siellä kaikkialla kohtaa. Tultuamme ensimmäiseen asuntoon, joka oli harvinaisen suuri, meni opas sisään kysymään yösijaa, mutta se olikin autiona. Se kuului kauvempana kylässä olevaan luostariin, joka siellä omisti vieläkin suuremman rakennuksen. Suuntasimme matkamme sinne varmasti toivoen edes siellä saavamme suojaa yöksi, joka alkoi tuntua niin kostealta ja kolkolta. Ovathan luostarit niin hyvin Palestiinassa kuin muuallakin maailmassa yleensä tunnetut vieraanvaraisuudesta. Mutta turhaan pyysimme yösijaa, ei edes ovea avattu vieraille, ainoastaan eräs munkki eli palvelija avasi akkunan ja lausui äreästi muutamia meille käsittämättömiä sanoja. Vaikea on tietää syytä tällaiseen tylyyteen. Kenties vaikutti siihen se seikka, että me olimme protestantteja, mutta luostari oli katoolilainen. Opas ja mukari menivät kylään hakeakseen yösijaa muualla; me sillä välin istuimme luostarin portailla ihanassa kuutamossa ihmetellen tähtitaivasta. Yön viettäminen taivasalla ei tuntunutkaan niin kamalalta, kuten voisi luulla. Mieli, ajatus oli kiintynyt suurenmoiseen luontoon, joka meitä ympäröitsi. "Yksi yö taivasalla tuossa ihanassa luvatussa maassa, mitäpä se! Ottihan Mob kiven pään-alaisekseen ja nukkui rauhallisesti hätävaraisella vuoteellaan; Jumala ja Jumalan enkelit häntä suojelivat. Voipihan meillekin käydä samalla tavalla." Niin ajattelin ainakin minä, sydämmeni täytti pyhät ajatukset ja muistot. Ne pian keskeytti kumminkin oppaan tuttu ääni: hän oli saanut meille yösijan erään likellä asuvan arabialaisen luona. Tämä ystävällinen mies oli luvannut majoittaa meidät niin mukavasti kuin mahdollista. Seurasimme opasta ja pian olimme ensi kerran arabialaisessa tuvassa, joka eurooppalaiselle ja erittäinkin sivistyneelle sellaiselle näyttää hyvin omituiselta. Tutustaakseni lukijaa asuntoihin näissä kylissä, joihin matkailija itämailla joutuu, koetan antaa jonkinlaisen kuvauksen arabialaisen tuvasta. Siihen johti suuri ovi kartanon puolelta, missä oli kaikellaista likaa, joista ohi töin tuskin voi kulkea. Tuvassa oli kolme akkuna-aukkoa ilman lasia, sillä ne suljettiin yöksi ja päivälläkin, kun aurinko kovin paahtoi, puisilla luukuilla. Lattia oli savesta, kuten seinätkin ja katto, joka usein on kupulakinen tai tasanen. Mitään, jota huonekaluksi voisi kutsua, ei tuvassa ole, ei ainoata tuolia, ei sänkyä, sohvaa, pöytää eli muuta sellaista. Uunista ei tietysti voi olla puhettakaan, onhan se tarpeetoin tässä ilman-alassa, missä sadeaika korvaa talven. Lattialle levitetään tavallisesti olki- eli korsimatto, jonka päällä syödään ja levätään yö. Iltasilla valaistaan tupa jonkinlaisella öljylampulla tai kynttilällä, jos sellaista löytyy, monessa tapauksessa istutaan pimeässä, — ruvetaan nukkumaan, kun päivä on laskenut, päivän valjetessa noustaan ylös ja mennään työhön. Köyhemmillä on vain yksi tupa, minne paitsi ihmistä myöskin eläimet ja välttämättömät tarviskalut sijoitetaan. Rikkaammilla on vähintäinkin kaksi tupaa, toisessa asuu talonväki, toisessa palvelijat (orjat), eläimet y.m. Meidän yömajassamme, jonka omisti eräs rikkaampi mies, oli kaksi tupaa, joista parempi annettiin meidän käytettäväksemme. Paitsi tavallista olki- eli ruohomattoa toi emäntä tupaan suuren joukon kauniita tyynyjä ja useita patjoja ja peitteitä, tehdäksensä olomme niin mukavaksi kuin mahdollista. Kaikki todisti omistajan varallisuutta. Hyvästi olisimmekin toimeen tulleet, kun vain turkkilaisten, arabialaisten ja muitten itämaalaisten tavoin olisimme oppineet istumaan jalat ristissä alla tai maan asukasten tavoin tottuneet noihin monenlaisiin veren-imijöihin, jotka nyt verrattomalla raatelemishalulla, kävivät kimppuumme. Mutta näissä suhteissa puuttui meiltä vielä alkuperusteetkin, jonka vuoksi yömajamme mukavuuden kannalta katsoen ei ollut liioin kehuttava. Istuimiksi asetimme useampia tyynyjä päällekkäin ja koetimme sillä tavoin toimeen tulla, kunnes veren-imijät alkoivat ilmoittaa läsnäoloansa. Illallisen söimme lattialla, ja mukana olevalla veitsellä ja kahvelilla koetimme sitä saada suuhumme niin sievästi kuin mahdollista. Maan asukkaat käyttävät siihen tarkoitukseen tavallisesti sormiansa ja tekevät he sen varmaankin yhtä taitavasti, kuin me syömme veitsellä ja kahvelilla. Isäntä ja emäntä katselivat käytöstämme hämmästyneinä, kenties surkutellen taitamattomuuttamme; luultavasti ei heillä usein ollut sellaisia vieraita. Muitten sivistyneitten ihmisten tavoin pitivät he velvollisuutenaan istua kanssamme tuntikaudet. Otsallaan oli emännällä jonkinlainen diadeemi (pääside), johon kuului kaikellaisia koristeita, ja rinnoillaan kantoi hän joukon erilaisia kauniita esineitä. Tämäkin vahvisti meidän luuloamme, että he olivat hyvin varakkaita ja että me vierailimme kylän rikkainten ja enin sivistyneitten ihmisten luona. Emmekä tässä luulossamme ollenkaan pettyneet, kuten jälkeen päin saimme kuulla. Kun tarjosin isännälle ja emännälle tupakkaa, oli ystävyyden liitto solmittu heidän ja kutsumattomien vierasten välillä. Todistukseksi siitä kannettiin sisään vielä useampia tyynyjä, peitteitä ja patjoja, tahdottiin tehdä yön viettoa vielä mukavammaksi. Mutta silloinpa lisääntyi myöskin veren-imijöitten luku ja pian olimme kokonaan heidän vallassaan. Sillä aikaa kantoi mukari sisään kaikki matkavehkeet, satulat y.m. hevoset jätti hän kuitenkin ulkopuolelle. — Jonkun aikaa tulkin avulla keskusteltuamme kohteliaan talonväen kanssa, jonka vilkasta huomiota ja osan-ottoa meidän oli onnistunut herättää, aloimme valmistautua levolle tuolle pehmoiselle, patjoista, peitteistä ja tyynyistä rikkaalle vuoteelle. Ensiksi ripotimme kumminkin vuoteellemme hyönteismyrkkyä, jota ystäväni R. oli runsaasti ottanut mukaansa. Tällä keinolla taisteli ystäväni R. matkalla aina väsymättä veren-imijöitä vastaan. Kaikesta huolimatta eivät hyönteiset kumminkaan suoneet rauhaa ratsastuksesta ja vaivoista väsyneille ruumiillemme. Noin puoleksi tunniksi poistuivat ne luotamme, peljäten myrkkyä, jota olimme ympärillemme sirotelleet, mutta pianpa ne siihenkin tottuivat ja nyt ei auttanut muu kuin turha taistelu noita vihollisia vastaan, jotka eivät pitkään aikaan suoneet meille vähääkään rauhaa. Viimein väsymys sai voiton ja me nukuimme hetkiseksi, mutta jo aikaisin, ennen kuin aurinko säteillään ehti valaista seutua, heräsimme rientääksemme taas kohti uusia kohtaloita, näkemään uusia, tuntemattomia seutuja, jolloin uudet tapahtumat, uudet muistot herättävät uusia ajatuksia ja tunteita.
Herättyäni juohtui mieleeni, että olihan nyt toukokuun 1 päivä. Heti olin ajatuksissani kotona, mistä en vielä ollut tietoja saanut. Kuinka erilaisissa olosuhteissa olinkaan nyt kuin kotimaassani tänä päivänä. Siellä vaelsivat ylioppilaat valkoiset lakit päässä Alppilaan tai Kaisaniemeen. Oli kuin ylioppilaslaulu olisi soinut korvissani; olin näkevinäni tuon ihmispaljouden: siinä varmaankin monta tuttavaani, jotka nyt seuraten nnorisojoukkoa, vaelsivat tervehtimään kevättä, sanomaan kesää tervetulleeksi. Mutta — ei ollut aikaa heittäytyä näiden mielikuvitusten valtaan; meillä oli suoritettavana vähintäinkin 8 tunnin matka, jos mieli saapua seuraavaan lepopaikkaan. Oli sen vuoksi välttämätöntä lähteä tielle niin aikaiseen kuin mahdollista. Lähteissämme vahvistimme voimiamme kahdella kupilla kakaota ja kahdella keittämättömällä munalla. Ennen kello viittä olimme jo satulalla. Ihana ja viileä aamu-ilma virkisti meitä suuresti ja olimme iloisella mielellä. Lauloimme lauluja Jumalan kunniaksi, kiittäen häntä siitä, että niin ihmeellisesti oli meitä eteen päin auttanut. Puolen tunnin perästä saavuimme erääseen kylään, nimellä Yebrud. Ulkopuolella sitä oli hautauspaikka, jossa kasvoi ääretön joukko valkoisia lempikukkia. Opas kertoi asukasten näillä kukilla ja niiden mehulla parantavan silmätauteja. Kuta edemmäksi tulimme, sitä rikkaammalta näytti kasvullisuus. Kaikkialla oli viljeltyjä ketoja ja kaikenlaisia ihania puita. Kaikki teki meihin erittäin miellyttävän vaikutuksen. Tähän asti olimme matkustaneet läpi kolkkojen, viljattomien, metsättömien seutujen, nyt oli luonto ympärillämme ikään kuin kokonaan muuttunut. Nyt voimme ihmetellä laaksoja, joissa kasvoi toisissa öljy, toisissa viikunapuita. Kaikkialla nautti silmä vihannasta, ihanasta luonnosta. Tie oli tosin monin paikoin kivistä ja epätasaista, usein saimme kulkea jalkaisin ja taluttaa hevosiamme. Kuta pohjoisemmaksi tulimme, sitä rehevämpänä esiintyi kasvullisuus, sitä vihannampana luonto. Täällähän juuri oli raja muinaiselle Efraimin sukukunnalle, josta sanottiin: "Josef on hedelmällisen puun oksa, tuore hedelmäpuu lähteen tykönä, jonka oksat nousevat yli muurin. On kuitenkin hänen joutsensa vahvana pysyvä ja nopsat hänen käsivartensa. Kaikkein väkevimmän kädestä Jakobista, häneltä, Israelin paimenelta ja kalliolta, siis Jumalalta, joka sinua on auttava, siltä kaikkivaltiaalta, joka sinua on siunaava, tulkoon sinulle taivaan siunaus ylhäältä ja syvyyden siunaus alhaalta, kuin myös nisäin ja kohtuin siunaus. Sinun isäs siunaukset olkoot minun isäni siunauksia voimallisemmat: ne ylettykööt hamaan ijäisten kukkulain ihanuuteen; ne tulkoot Josefin pään yli, Nasirin päälaelle veljeksistä." (1 Moos. 49:22, 24-26). Tuo siunaus ei ole vieläkään täydellisesti hävinnyt, vaan ilmestyy se siellä täällä, joskin kirouksen tuomio vuosisatoja on ikeellään sortanut hänen jälkeläisiänsä, joka sai siunauksen.
Sen jälkeen herätti huomiotamme tuo n.k. "ryövärien lähde" (Ain Haramîje), eräs kallioon hakattu lähde vasemmalla puolen tietä. Me pysähytimme hevosemme, sillä ystäväni R. tahtoi maistaa lähteen vettä, jota hän sitten kehuikin erittäin raittiiksi ja hyvänmakuiseksi. Se, joka ei ole matkustanut näillä seuduin, voipi tuskin mielessään kuvailla, kuinka suloisten vaikutusten alaisena retkeilijä on noina raittiina aamuhetkinä, jolloin ilma on viileänä vielä eikä aurinko ole noussut niin korkealle, että sen säteet tekisivät kuumuuden sietämättömäksi ja rasittavaksi. Joka laaksossa on kätkeyneenä vähäinen maailma. Oi jos ihminen voisi johtaa mieleensä kaikki muinaiset tapahtumat noissa laaksoissa, jos saisi tietää kaiken, mitä on puhuttu noitten lähteitten vieressä, missä omaisuuden kansan jäsenet kauvan, hyvin kauvan sitten juottivat karjaansa! Kaikkialla tarjoovat suuret puut viileää varjoansa väsyneelle matkustajalle, ne ovat kuin ystäviä, joiden vieraanvaraisuuden myöhään unhottaa. Suuret tutut nimet raamatusta juohtuvat mieleen, sellaiset kuin Samuel, Debora, Elia y.m. ja heidän elämäntyönsä esiintyy elävänä etehemme. Ne ovat nimiä, jotka maailma mielellään tahtoo unhottaa, mutta elämäntyöt, joihin ne kuuluvat, ovat Jumalan armontaloudessa paljosisältöisiä.
Kappaleen matkaa edempänä sijaitsee muinainen Silo, jota nykyään kutsutaan Selun'iksi. Se on oikealla puolen tiestä, siis itään päin. Matkustajilla on usein tapana poiketa tähän paikkaan, mutta meistä ei siihen ollut mitään syytä. Sillä voimmehan me muutenkin muistella tämän paikan merkitystä. Se oli aikoinaan Efraim'in sukukunnan hallussa ja oli liiton arkilla ensin paikkansa siellä. Sodassa filistealaisia vastaan sen kumminkin tästä säilöpaikasta anastivat pakanain voittoisat laumat. Todistuksen majassa, joka Josuan ajoista Eli'n aikaan asti oli täällä Silossa, jakoivat Israelin lapset luvatun maan arvalla eri heimokuntien kesken (Jos. 18). Tässä kaupungissa eleli myös pappi Eli, joka kuullessaan, että Jumalan arkki oli ryöstetty ja hänen molemmat poikansa tapetut, lankesi maahan taakse päin istuimelta ja kuoli (1 Sam. 4). Silon temppeliin vei hurskas kansa pienokaisen äskensyntyneen poikansa Samuelin, pyhittääksensä tämän kaikeksi elin-ajaksi Herralle, joka oli lahjoittanut hänelle lapsen, jota hän niin sydämmellisesti oli rukoillut. Hurskaasta, yksinkertaisesta lapsen sydämmestä lähti tuo hänen rukouksensa, jota vieläkin voimme pitää mallirukouksena (1 Sam. 1, 2). Kun valtakunta jaettiin kahteen osaan, tuli ilo kuulumaan Israelin valtakuntaan (1 Kun. 11:29; 14:2). Se sijaitsee jotenkin ylhäällä vuoriseudussa, mutta ei sanota paikan olevan erittäin kauniin. Muuten onkin se nykyään vaan pieni, vähäpätöinen kylä, jossa asuu arabialaisia ja beduiineja.
Ratsastettuamme herkeämättä neljä tuntia, pysähdyimme tien vieressä olevaan vähäiseen kylään, nimeltä Lubban, jossa oli rikasvetinen lähde. Kuumuus ja ratsastus olivat saattaneet hevoisemme aika janoisiksi niin, että ripein askelin syöksyivät lähteelle. Dragomaanimme huomautti, että kylässä matkustajat tavallisesti viipyvät aterioimassa; tätä varten olikin siellä varpukatolla varustettu pieni vaja, jonka lattialla olkimatto oli levitettynä, mitä ei koskaan saa puuttua. Mekin levitimme lattialle matkapeitteemme ja panimme matkatyynyjä pään-alaiseksi nauttiaksemme hetken lepoa, joka olisi ollut hyvinkin tarpeellista tuon rasittavan ratsastuksen jälkeen, johon emme edes olleet vielä oikein tottuneet. Huone olisi ollut hyvinkin sopiva tuohon tarkoitukseen, koska siellä vallitsi miellyttävä viileys; mutta lukemattomat kärpäset, jotka siihen vuoden-aikaan ovat oikeana maanvaivana niillä seuduin, tekivät nukkumisen mahdottomaksi. Ruoka maittoi hyvinkin, vaikk'eivät laitokset täälläkään olleet suurenmoisia eivätkä vaihtelevia. Pysyväisenä ruokalajina matkallamme olivat munat; joskus saimme sentään ostaa kanan tai kyyhkyläisen; ei siis juuri ruokalajia vaihdeltu. Heti k:lo 11 jälkeen suoriuduimme taasen matkalle. Kulku kävi suoraan muinaista Sikem'iä, nykyistä Nablusta kohti. Tien laadusta en voi muuta sanoa kuin, että se on väliin hyvää ja väliin hyvinkin huonoa. Mutta kaikkialla huomaa kasvullisuuden enenevän ja kylienkin luvun kasvavan todistukseksi, että maanlaatu on näillä seuduin parempaa. Kuta enemmän kello lähestyi kahtatoista, sitä sietämättömämmäksi kävi kuumuus. Niin helteisessä ilmassa emme olleet tähän saakka olleetkaan. Päässämme oli Jerusalemista ostettu korkkihattu, mutta sittenkin tuntui kärsimättömän lämpöseltä; tuskanhiki vieri otsalta. Oli vaikeata, mahdotontakin suojata itseään auringon säteiltä, jotka tunkeutuivat polttavina läpi kaiken. Eivät puutkaan voineet suoda meille varjoa, sillä aurinko oli korkeimmillaan ja sen säteet lankesivat melkein pystysuoraan päällemme. Olimme sitä paitse jotenkin lavealla kentällä, jossa ei siis juuri monta puuta ollutkaan. Etäällä näkyi kylä, jonne kulkuamme suuntasimme. Aluksi luulin sen olevan mahdollisesti määräpaikkamme, koska korkea vuori, jonka otaksuin olevan Garizim, näytti olevan aivan kylän vieressä. Luulossani erehdyin suuresti; raskaan matkamme perille emme vielä isoon aikaan tosiaan voineet päästä. Lisäksi vaivasi minua kovasti jano, joka näin kuumassa ilman-alassa on vaikeimpia tuskia, joiden rasitettavaksi ihminen voi joutua. Tulin taasen ajatelleeksi Vapahtajan sanoja: "Kuka ikänä juottaa yhden näistä vähimmistä kylmällä vesipikarilla ainoastaan, opetuslapsen nimellä, totisesti sanon minä teille, ei hänen pidä palkata oleman." Eikä meitä ainoastaan janottanut vaan alkoi hirveästi väsyttääkin; jäsenetkin kävivät niin aroiksi, että jo alkoi tuntua ratsastaminen taakalta, vieläpä sietämättömältä taakalta. Useampia kertoja kysyin dragomaanilta, emmekö jo pian saavu edes Jakob'in kaivolle, jonka tiesin olevan vaan hiukan matkaa Nabluksesta. "Pian, pian", kuului aina vastaukseksi, mutta tämä "pian" kesti minusta liian kauan.
Olimme jo sen korkean vuoren juurella, jonka etäältä olimme nähneet, ja dragomaani ilmoitti sen olevan Garizim. Kaksi tietä oli valittavanamme tullaksemme kaupunkiin: toinen kulkee suoraan vuoren yli, toinen taas sen vieritse Jakobin kaivon ohi ja on vähän pitempi edellistä. Luonnollisesti valitsimme jälkimmäisen, koska halusimme nähdä tuon merkillisen kaivon, vähän huoahtaa sen vierellä ja virkistykseksi juoda sen "eloisaa vettä." Mieleemme ja sydämmeemme oli syvästi painuneena tuo kaunis ja opettavainen kertomus Jesuksen keskustelusta Samarian vaimon kanssa Jakob'in kaivolla. Kertomus tuosta heidän kohtauksestaan on ihanimpia evankeelisessa historiassa. Kaivolle kulkiessamme palautinkin muistiini tämän kertomuksen eri kohdat. Varmaankin oli Herra Jesus kulkenut opetuslapsinensa juuri samaa tietä, jota me nyt tulimme, kun hän aikoi Judeasta Galileaan. Saman lavean, polttavan lakeuden poikki, jonka juuri olimme jättäneet, oli hän tullut päivän kuumimpana aikana, nim. k:lo 12, koska sanotaan, että hän "liki kuudetta hetkeä" tuli Jakobin kaivolle. Matkasta väsyneenä istahti hän levähtämään tuon vilvastuttavan, eloisan veden luo. Sillä välin käväsivät opetuslapset läheisessä kaupungissa ostamassa ruokaa. Kun he olivat poissa ja Jesus istui siellä yksinänsä, tuli eräs Samarian vaimo vettä ammentamaan. Jesus alkoi puhella hänen kanssaan. Väsymyksestä välittämättä oli ihmiskunnan Vapahtaja nyt, kuten aina, kun tilaisuus tarjoutui, valmis johtamaan syntisraukkoja autuuden tietoon, antamaan heille ijankaikkisen elämän vettä. "Anna minun juodakseni", sanoi Jesus vaimolle. Mutta vaimopa ei heti täytäkään hänen pyyntöänsä, vaan viitaten siihen vihamielisyyteen, joka vallitsi juutalaisten ja samarialaisten välillä, ja siihen ylenkatseeseen, jolla edelliset kohtelivat jälkimmäisiä, lausui: "Kuinka sinä minulta juoda tahdot, joka olet juutalainen, ja minä olen samarialainen?" Jesus, joka rajattomasti rakastaa ihmisraukkoja, tarjoo nyt vaimolle, joka ei tahdo antaa hänelle edes Jakobin kaivon vettä juoda, elämän vettä s.o. Jumalan armahtavaa armoa, joka yksin sammuttaa sielumme ijankaikkisuuden-janon. Ennen kuin vaimo kumminkin voi tätä vettä juoda, täytyy hänen tuntea janoavansa, tuntea hengellistä janoa. Tätä herättää Jesus paljastamalla hänelle hänen syntinsä ja syvän lankeemuksensa. Hän tuo salatun asian päivän valoon ja osottaa olevansa profeetta, joka voi nähdä peitetytkin synnit. Tämä seikka sekä Vapahtajan puhe tuosta merkillisestä vedestä, joka sammuttaa janon ijankaikkisesti, saivat vaimon vakuutetuksi siitä, että hän oli tekemisissä profeetan kanssa; sen tähden sanookin hän: "Herra, minä näen, että sinä olet profeetta." Ja tämän keksittyään alkaa hän kysellä Jesukselta ylevämpiä asioita; tuo salassa, sydämmen syvyydessä uinaileva tarve oli herännyt. Ijankaikkisuuden jano polttaa tätäkin synnin ja hengellisen li'an syvälti haavoittamaa ja tahraamaa sydäntä. Vaimo alkaa puhua rukouksesta, jumalanpalveluksesta, jonka suhteen hän oli erhetyksessä, josta ainoastaan Hän voi päästää, joka oli taivaasta tullut ilmoittamaan Isän pyhää neuvoa ja tahtoa meidän autuudestamme. Hyvä, että hän kääntyi luottaen Jesuksen puoleen, sillä ainoastaan siten voi hän saada vastauksen ja selvikettä syntisille muuten selviämättömiin, tajuamattomiin kysymyksiin. "Meidän isämme ovat tällä vuorella (Garizim'illa) kumartaneet ja rukoilleet, ja te sanotte: Jerusalemissa on se sija, jossa pitää rukoiltaman." Tällä tavoin esittää hän suoraan, mitä tietää Jumalan palveluksesta, päästäkseen selvemmälle ja saadakseen enemmän tietoja tästä tärkeästä kysymyksestä. Hän saakin. Jesus sanoo: "Vaimo, usko minua: se aika tulee, ettette tällä vuorella ettekä Jerusalemissa Isää rukoile. Ette tiedä, mitä te rukoilette, mutta me tiedämme, mitä me rukoilemme; sillä autuus on juutalaisista. Mutta hetki tulee, ja jo nyt on, että totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa; sillä Isä tahtoo myös senkaltaisia, jotka häntä rukoilevat. Jumala on henki, ja jotka häntä rukoilevat, niiden pitää hengessä ja totuudessa häntä rukoileman." Näiden yksinkertaisen ja samalla syvämielisten sanojen johdosta vastaa vaimo "Minä tiedän, että Messias on tuleva, joka kutsutaan Kristus: koska se tulee, niin hän ilmoittaa meille kaikki." Hän tietää siis Messiaksestakin, ja näistä sanoista kentiesi voimme huomata hänen aavistaneen, että mies, jonka kanssa hän puheli, oli juuri tuo Messias, jolta hän odotti tietoja kaikesta, mikä vielä oli salattua ja peitettyä. Samoin kuin salama, joka äkkiarvaamatta kirkastaa synkän pilvitaivaan, paljastaa valollaan esineet, selkenee hänellekin totuus, kun Jesus sanoo: "Minä olen se, joka sinun kanssas puhun." Mutta nyt, kun opetuslapset palasivat kaupungista ruokavaroineen, ei vaimolla enää ollut aikaa viipyä. Hän jätti vesiastiansa ja kiiruhti kaupunkiin levittämään tietoa tuosta merkillisestä miehestä, jonka hän oli tavannut kaivolla. "Tulkaat katsomaan sitä ihmistä, joka minulle sanoi kaikki, mitä minä tehnyt olen: olleeko hän Kristus?" Suuri joukko kaupunkilaisia noudattikin hänen kehoitustaan ja läksivät katsomaan. Ihmisjoukkoja toisensa perästä kiiruhti Jakobin kaivolle; he eivät menneet kumminkaan juomaan sitä vettä, joka ainoastaan hetkeksi sammuttaa janon, vaan elämän vettä, jota oli niissä sanoissa, jotka tulvivat tuon lähteen luona istuvan miehen suusta. He löysivät lähteen, josta todella eloisaa, oikeata elämän vettä pulppusi. Vielä hämärtäessä istui Jesus kaivolla tuo kuunteleva joukko ympärillään. Jäipä hän pyynnöstä kahdeksikin päiväksi heidän kaupunkiinsa täyttämään Isän tahtoa, joka oli hänet lähettänyt. Ja useat uskoivat häneen vaimon puheen tähden; mutta vielä useammat sen tähden, että he itse kuulivat ja tiesivät, että hän oli totisesti Kristus, maailman Vapahtaja. — Sydän ja ajatukset näihin tapahtumiin suunnattuina me saavuimme perin väsyneinä ja janoisina tuolle kaipaamallemme kaivolle, josta toivoimme virkistäytyvämme. Toivo petti kumminkin kokonaan, sillä, vaikka kaivo oli 25 metriä (84 jalkaa) syvä, ei siinä kumminkaan ollut vettä. Lähellä sitä tapasimme erään fransiskaani-munkin, joka ystävällisesti tarjoutui opastamaan meitä kaivolle, joka on muutamia askelia tiestä, heti vuoren jyrkänteen alapuolella. Tämä ystävällisyys näytti lähtevän toivosta saada meiltä vähän rahaa palkkioksi. Kaivon yli on rakennettu kurjannäköinen, rikkinäinen pieni kivirakennus, joka kentiesi on aikoinaan ollut jollekulle pyhimykselle pyhitetty.
Kaivo itse on syvemmällä rakennuksen alla. Ystäväni R. astui heti munkin avulla alas, toivoen saavansa sieltä vettä, ja olin minäkin juuri aikeissa ryhtyä tähän vaivaloiseen yritykseen; mutta kun huomasin, ett'ei vettä ollut lainkaan saatavissa, luovuin aikeestani, koska muutenkin voin selvästi nähdä kaivon ympyriäisen aukon. Muutamia pikku kiviä pudottelimme sinne saadaksemme tietää, oliko se syvä. Ja omasta kokemuksestani voin todistaa, että se tosiaan, kuten vaimokin Jesukselle sanoi, on hyvin syvä, koska viipyi useita silmänräpäyksiä, ennen, kuin kuulimme pudottamamme kiven paiskahtavan pohjaa vasten, joka tuntui olevan lujaa kalliota. Heti kaivon ulkopuolella näkee oikealla puolen laveita vainioita, joiden takana voi erottaa kaksi kylää, joista toinen lienee muinainen Sikar, nykyinen Askar, josta äskettäin mainitsemamme vaimo oli tullut kaivolle vettä noutamaan. Katsellessani näitä kenttiä, joilla nytkin hiljaisen tuulen tuudittama vilja kypsyi leikattavaksi, muistui ehdottomasti mieleeni, että nämät varmaankin olivat ne vainiot, joilla kypsynyt vilja odotti leikkaajia silloin, kun Vapahtaja puhui tässä opetuslapsilleen ja vaimolle. Kenttä muistuttaa myös sitä tapausta, kun Jakob'in pojat paimensivat laumaansa ja myivät veljensä Josef'in, joka sittemmin oleskeli Egyptissä (1 Moos. 37:12-36).
Olimme siis pettyneet odottaessamme saavamme virkistävää vettä. Janon ja ylellisen ponnistuksen väsyttäminä käännyimme lähintä kaupunkia kohti, joka oli noin 1/2 tunnin matkan päässä. Emme enää viivytelleet tarkemmin katsellaksemme Josef'in hautaa, joka on muutaman minuutin matkan päässä pohjoiseen Jakob'in kaivosta. Se on vähäinen neliskulmainen valkeaksi sivuttu rakennus, joka muistuttaa muhammettilaista rakennustapaa. Todennäköistä on ja niin oletetaankin, että tämä on sama paikka, johon Josefin, Jakobin pojan, luut asetettiin, kun Israelin lapset olivat tuoneet ne Egyptistä luvattuun maahan. Kuolinvuoteellaan antoi, näet, Josef Israelin lapsille käskyn: "Jumala on totisesti teitä etsivä, viekäät pois minun luuni täältä" (Moos. 50:25). "Ja Josefin luut, jotka Israelin lapset olivat tuoneet Egyptistä, hautasivat he Sikemiin, siihen pellon kappaleeseen, kuin Jakob osti Hemorin, Sikemin isän, lapsilta sadalla penningillä. Ja se tuli Josefin lasten perinnöksi" (Jos. 24:32).
Kaupunkiin matkustaessa jää Garizim'in vuori vasemmalle ja Ebal-vuori oikealle. Kaupunki, jonka nykyinen nimi on Nablus, muinoin oli se Sikem, sijaitsee näiden korkeiden vuorien välillä vesirikkaassa ja hedelmällisessä laaksossa, jossa joka suunnalla on puu- ja hedelmätarhoja silmää viehättämässä. Kun ratsastimme kaupunkiin, kuljimme ensin ohi erään sotilaskasarmin, jonka vieressä ulkopuolella on rikasvetinen lähde. Aioimme ensin kulkea kasarmin puolelta lähdettä, mutta eräs sotilashenkilö tuli uhkaavin liikkein käskemään meitä ajamaan toista tietä kaupunkiin. Kaupunkiin tulijaan tekevät nuo rehevät öljy-, viikuna-, ja oranssipuutarhat, jotka seppeleen tavoin ympäröivät sitä, oikein hurmaavan vaikutuksen. Joka taholla näkee moskeoita kupukattoineen ja minareetteineen. Moskeoita lienee luvultaan 5. Kaupungin asukasluku nousnee noin 13-14 tuhanteen, joiden joukossa on muutamia satoja kristittyjä ja noin 150 samarialaista, jotka ovat jäännöksiä siitä kansasta, joka jo muinoin asui tässä pyhän maan osassa. Muut asujamet ovat muhammettilaisia; löytyypä joitakuita juutalaisiakin. Kaupunki on myös erään pashan asuntopaikkana. Villakauppansa ja silkkitehtaidensa tähden on Nabluksella suuri merkitys: lähinnä Jerusalemia on se maan sisäosassa olevista tärkein. Vilkkaan kaupan sekä viljavien ja vesirikkaiden lähiseutujen avulla ovat sen asujamet päässeet oikein hyvään varallisuustilaan. Näytti ainakin siltä, kuin köyhyys ei täällä olisi ollut niin silmiinpistävä, kuin monella muulla seudulla. Kokonaista kaksikymmentä lähdettä sanottiin löytyvän kaupungin alueella ja porinaa kuuluikin joka taholta, minne vain kääntyi. Asukkaiden ei siis tarvitse koota sadevettä säiliöihin, kuten Judeassa. Ratsastaessamme englantilaiseen lähetyshuoneistoon, jonne Jerusalemissa tapaamamme saksalainen lähetyssaarnaaja F. oli kutsunut meitä asumaan, kuljimme ohi hautausmaan, joka sijaitsi kaupungin luoteisessa laidassa. Tämä muistutti meille siitä levosta, johon ne ovat tulleet, jotka ovat Herrassa nukkuneet. Puitten ja yrttitarhain viehättävä tuoksu muistutti elosta ja kukoistuksesta tässä elämässä ja nuo meluavat, reuhaavat ihmisjoukot taasen, jotka karsain silmin katselivat meitä, siitä levottomuudesta, joka vallitsee tässä maailmassa. Tuntui tosiaan oikein suloiselta astua lähetyshuoneeseen, jonka yksikerroksisessa kivirakennuksessa täkäläisellä seurakunnalla on kirkkonsakin. Huoneiden sisustus oli yksinkertainen, mutta kauneuden aistia osottava. Saimme taasen nähdä pöytiä, tuolia, sohvia ja sänkyjä, niin kuin sivistyneessä Euroopassa. Täällähän olimme saavat rauhassa levätä seuraavana yönä. O, mikä ero edellisen yösijamme ja tämän välillä! Ehdottomasti tulimme tehneeksi vertauksia, vaikka se olikin aivan tarpeetonta. Lähetyssaarnaajan rouva, jolle meillä oli mukanamme kirje hänen mieheltään, joka oli vielä jäänyt Jerusalemiin, otti meidät vastaan oikein harvinaisen ystävällisesti, eikä hän ainoastaan sanoin osottanut ystävällisyyttään, vaan myöskin työssä ja toimessa. Hän tunsi hyvin sikäläiset olosuhteet, vuosikymmeniä kun oli jo elänyt niissä, ja arvasi heti, että jano ja väsymys rasitti meitä. Sen tähden valmisti hän paikalla kylmästä vedestä, sokerista ja sitruunamehusta suloista limonaadia ja tekipä heti vuoteenkin, johon saimme asettua lepäämään. Kaikki sujui häneltä hiljaan ja tyynesti, mutta kumminkin huolekkaasti. Hän osottautui tosikristityksi, joka on tottunut palvelemaan muita Herransa tähden.
Hetkisen levähdettyämme lähdimme tarkemmin katselemaan kaupunkia ja sen ympäristöä. Itse kaupungissa ei ole juuri mitään huomattavaa: rakennukset ovat kivestä, kadut ahtaita ja likaisia, kuten tavallista itämailla. Kaikesta huomaa, että runsaasti on sillä jo ikää. Kerta kävellessämme kaupungilla, poikkesimme basaariinkin, joka yleensä on itämaalaisille lempipaikka, mutta Nabluksessa ei kumminkaan ollut suuressa arvossa. Jotenkin kevyesti puettu lapsijoukko ympärillämme pysähdyimme erään basaarissa olevan lähteen reunalle, jossa oli runsaasti vettä. Meidän siinä seisoessamme ammensi lähteestä eräs mies vettä nahkasäkkiinsä, sitte tuli toinen, joka kaikkien nähtävissä otti kylvyn ammeessa, vähintäkään välittämättä katselijalaumasta, joka seisoi lähteen vierellä. Kaikki näytti käyvän aivan luonnollisesti: samaa vettä, jota käytettiin ammeessa huuhtelemaan lian ruumiista, samaa vettä vietiin nahkasäkeissä kotiin juomavedeksi. Puhtaudesta ei täällä näytetty muutenkaan juuri suurta huolta pitävän.
Kaupungin ympäristö herättää eloon paljon muistoja muinaisilta ajoilta ja tekee pysyväisen vaikutuksen matkustajaan. Garizim'in ja Ebal'in vuoret kohoavat jyrkästi taivasta kohti kaupungin molemmin puolin. Molempien nimet pakottavat jokaisen ehdottomasti ajattelemaan aikoja sitten vierineitä tapauksia. Samassa laaksossa, näet, jossa nykyinen Nablus on, sijaitsi muinoin Sikem'in kaupunki. Luokaamme hetkeksi katseemme kaupungin muinaisuuteen, ennen kuin jätämme sen. Raamattu antaa siitä ihmeen selvän kuvan. Paikan historia ulottuu Abraham'in, tuon suuren uskonsankarin, aikoihin saakka. Herran käskystä oli tämä jättänyt Mesopotamian lähteäksensä sille maalle, jonka Herra oli hänelle osottava. Hän vaelsikin "hamaan Sikem'in paikkakuntaan, Moren lakeuteen asti" (1 Moos. 12:6). Siellä näkyi Herra Abraham'ille ja antoi hänelle merkillisen lupauksen: "Sinun siemenelles annan minä tämän maan." Tämän ilmestyksen johdosta rakensi Abraham alttarinkin Herralle.
Sittemmin mainitaan Sikem'iä pyhässä historiassa, kun kerrotaan, että patriarkka Jakob palatessaan maanpaosta Mesopotamiasta "tuli rauhoitettuna siihen kaupungin Sikem, joka on Kanaan maalla, ja sijoitti itsensä kaupungin kohdalle." Hänkin "rakensi sinne alttarin ja rukoili väkevätä Israelin Jumalan nimeä" (1 Moos. 33:18, 20.)
Tärkein tapahtuma Sikem'in historiassa on epäilemättä kumminkin se, josta kerrotaan Moos. 27 ja Josuan kirjan 8:30-34. Edellisessä paikassa kerrotaan, kuinka Herra Mooseksen välityksellä käski, että Israelin kansa, mentyään Jordan'in ylitse pyhään maahan, kokoontuisi juuri tähän laaksoon, ja että puolet sukukunnista nousisi Garizim'in vuorelle ja toinen puoli Ebal'ille. Näillä vuorilla seisoen saisivat he kuulla Herran käskyt ja kiellot ja vahvistaa ne sanoen: amen. Jälkimmäisessä raamatunkohdassa mainitaan, että "Josua rakensi Herralle, Israelin Jumalalle, alttarin Ebalin vuorella, niin kuin Mooses, Herran palvelija, Israelin lapsille käskenyt oli, niin kuin Mooseksen lakikirjassa kirjoitettu on. Ja he uhrasivat Herralle sen päällä polttouhria ja kiitos-uhria. Ja hän kirjoitti siellä kiviin sen lain muodon, jonka Mooses Israelin lapsille kirjoittanut oli. Ja koko Israel heidän vanhempainsa, päämiestensä ja tuomareinsa kanssa seisoivat molemmilta puolin arkin tykönä pappein Leviitain edessä, jotka kantoivat Herran liiton arkkia, niin muukalaiset kuin kotonakin syntyneet, puoli heistä Grifim'in (Garizim'in) vuoren kohdalla ja toinen puoli Ebal'in vuoren kohdalla, niin kuin Mooses, Herran palvelija, käskenyt oli, ensisti siunaamaan Israelin kansaa. Sitte kuulutti hän kaikki lain sanat, siunauksen ja kirouksen, kaiken sen jälkeen, kuin kirjoitettu on lakikirjassa." Tuo hetki mahtoi tosiaan tuntua sanomattoman suurenmoiselta kansasta, joka oli juuri valloittamassa maata, jonka Herra oli luvannut heidän isilleen, heille ja heidän jälkeläisilleen. Molemmista joukoista kajahti yksimielinen "amen", johon kaiku vastasi kummastakin vuoresta, jotka ikään kuin sisarukset toinen toisensa vieressä kohosivat kohti korkeutta. — Sivumennen olkoon tässä mainittuna, että Garizim'in vuorelta (870 metriä korkea), joka on hiukan korkeampi kuin Ebal, on lavea näköala: idässä kohoaa Gilead'in vuori, pohjoisessa Ebal ja Hermon, lännessä pilkottaa Välimeren pinta.
Sikem'in historiasta voisin vielä esittää verisen kertomuksen kuningas Abimelek'istä (Tuom. 9:6) ja mainita jotakin valtakunnan jakamisesta Salomon poikien, Rehabeam'in ja Jerobeam'in välillä (1 Kun. 12), mutta edelläkerrottukin jo riittää huomauttamaan meitä, ett'ei tällä kaupungilla ollut niinkään vähäpätöinen asema siihen aikaan, kuin Israel, Jumalan omaisuudenkansa, sijoittui Kaanaan maahan.
Ohimennen mainitsin jo, että kaupungin nykyisten asukkaiden joukossa on myöskin jätteitä vanhoista samarialaisista. Jokaiselle niillä tienoin matkustavalle ovat ne vielä nytkin merkillisiä ilmiöitä. Heidän historiansa ulottuu kauvas entisiin aikoihin. Koskapa se vaimo, jonka keskusteluista Jesuksen kanssa Jakob'in kaivolla äsken kerroin, kuului niihin, tahdon mainita jotakin heidän alkuperästään ja omituisuuksistaan.
Erityisenä kansana ovat samarialaiset olleet siitä ajasta asti, kun Assyrian kuningas Sargon II (vv. 722-705 e.Kr.) heti valtaistuimelle noustuaan valloitti Samarian ja siirsi suuren joukon muukalaisia sinne. Nämät siirtolaiset lainasivat osaksi maahan jääneiden israelilaisten uskonnon; he sekoittivat kumminkin siihen pakanallisia arveluja, tapoja ja muotoja. Heidän uskontonsa oli siis juutalaisuuden ja pakanuuden sekoitusta; itse kansakin muuttui sekakansaksi, sitten kun maahan muuttaneet siirtolaiset alkoivat solmia avioliittoja alkuasukasten kanssa. "He pelkäsivät Herraa ja palvelivat myös epäjumaliansa pakanain tavan jälkeen, kusta he tulleet olivat." (2 Kun. 17:24, 33.) Heidän keskuudessaan toimi kyllä juutalaisia pappeja, ja nämät opettivat heitä palvelemaan yhtä ainoata Jumalaa, mutta pakanallista epäjumalanpalvelusta ei voitu sittenkään kokonaan karsia pois. He hyväksyivät vaan Mooseksen kirjaa ja muutamia ulkonaisia juutalaisten tapoja. Jumalanpalveluspaikakseen päättivät he Garizim'in vuoren, kuten selvästi huomaa vaimon puheesta Vapahtajalle. Kun juutalaiset palasivat Babel'in vankeudesta, eivät he tahtoneet lainkaan seurustella samarialaisten kanssa, koska he pelkäsivät omaankin uskontoonsa tunkeutuvan jotakin pakanallista ja tahtoivat kaikin mokomin säilyttää itsensä ja jumalanpalveluksensa niin puhtaina ja saastumattomina kuin mahdollista. He asettuivat täydelliselle vastustuskannalle samarialaisten suhteen ja osottivat tämän kantansa jo Jerusalem'in temppeliä rakennettaessa. Samarialaiset tarjoutuivat, näet, auttamaan tässä työssä, mutta saivat kieltävän vastauksen. Sanballât'in johdolla koettivat samarialaiset väkivallalla estääkin Jerusalem'in muurien tekemistä (noin 440 e.Kr.). Kun ei heidän sallittu yhtyä rakentamaan temppeliä Jerusalem'iin, lienevät he juuri tästä syystä rakentaneet Garizim'in vuorelle pyhäkön, jonka sittemmin Johannes Hyrkanus hävitti vuonna 129 e.Kr. Kiivaana pysyi vihamielisyys juutalaisten ja samarialaisten välillä Kristuksen aikoihin asti. Sanaa "samarialainen", käyttivät juutalaiset pilkkanimenä, kuten selvästi näkyy Joh. 8:48. — Huolimatta ankarista vainoomisista ovat samarialaiset kumminkin pysyneet erityisenä uskonnollisena lahkokuntana meidän aikoihimme asti. Vähääkään ei sentään löytyne tämän lahkon jäseniä muualla kuin Nabluksessa, jossa heillä on oma synagoogansa elijumalanpalvelushuoneensa. He ovat ankaria monoteistejä (yhdenjumalanpalvelijoita) ja kuvainpalveluksen vihaajia, Uskovat hyviä ja pahoja henkiä olevan olemassa, kuolleiden nousevan ylös ja Messiaksen ilmestyvän 6000 vuoden kuluttua maailman luomisesta. Viettävätpä he juutalaisten sabbatia ja muita juutalaisia juhlapäiviä, muiden muassa pääsiäisjuhlaa uhraten pääsiäslampaan Garizim'in vuorella, sitä uhratessa lienevät juhlamenot hyvin omituisia, ja uhraamisenkin sanotaan käyvän niin raamatunmukaisesti kuin mahdollista. Me olisimme kyllä olleet tilaisuudessa näkemään näitä juhlamenoja, jos olisimme viivähtäneet seuraavan päivän Nabluksessa, sillä pääsiäislammas piti teurastettaman juuri saman päivän illalla, jonka aamuna me lähdimme kaupungista matkoihimme. Me emme luulleet voivamme lykätä lähtöämme kokonaista päivää eteen päin, Me tahdoimme viettää levollisina sunnuntain Nazaret'issa, sittemmin kumminkin kaduimme tätä seikkaa, kun huomasimme, että olisimme kyllä erityisittä ponnistuksitta ennättäneet sunnuntai-aamuksi Nazaret'iin. — Mainittakoon samarialaisista vielä, että heillä on myös sakramenttina ympärileikkaaminen ja että heidän keskuudessaan on sallittu naida kahdesti, siinä tapauksessa, ett'ei ensimmäisessä avioliitossa ole ollut lapsia. Ylimmäisen papin virka on perinnöllinen. Heidän huostassaan väitetään olevan viiden Mooseksen kirjan vanhimman käsikirjoituksen. Professori Orelli mainitsee kirjassaan "pyhässä maassa", että hänen onnistui saada nähdäkin tämä käsikirjoitus.
Tuossa kestiystävällisessä lähetyshuoneessa olimme saaneet levätä yömme tyynesti ja nauttineet rauhaa, jota kyllä jo olimme kaivanneetkin. Sen tähden olimmekin erittäin kiitollisia isäntäväellemme, kun seuraavana aamuna k:lo 8 lähdimme matkalle. Sinä päivänä oli meidän vaan 7 tuntia ratsastettava. Olimme jo ratsastaneet noin kaksi tuntia ohi useiden kylien, kuten Râfidian, Savâtan, Bêt Ufênin, Bêt Ilan, ja seudulla, joka enimmiten oli hyvin viljeltyä ja jossa kaikkialla näki runsaasti puita, kun edessämme korkealla kummulla kohousi muinainen pääkaupunki, Samaria, eli nykyinen Sebastije, josta näkee lavealti ympäröiville seuduille. Neljännestunniksi pysähdyimme sinne, oppiaksemme tuntemaan tätä paikkaa, joka historiallisessa suhteessa on tärkeäarvoinen. Nykyään on se vaan pieni kurjannäköinen kylä, jossa elelee noin 300 asukasta. Ne ovat muukalaisia kohtaan hyvin ilkeitä, jonka tähden täytyykin olla varoillaan seurustellessa heidän kanssaan. He myyvät mielellään "vanhanaikuisia" kaluja ja rahoja ja vaativat niistä hyvinkin kalliita hintoja. Mutta varallaan saa hyvin olla, sillä he saattavat pitemmittä mutkitta ryöstääkin matkustajan. Tuo mainitsemani prof. Orelli kertoo eräästä tällaisesta epämiellyttävästä tapahtumasta hänen käydessään kylässä. Me puolestamme emme lainkaan ryhtyneet kauppoihin heidän kanssaan. Mitään muuta mainittavaa ei tässä paikassa ole, kuin ristiretkien aikuisen kristityn Johannes-kirkon jäännökset ja niiden vieressä muhammettilainen moskea. Nykyinen Sebastije ei olekaan aivan samalla paikalla, kuin muinainen Samaria. Kun olimme kulkeneet kylästä vähän matkaa, näimme vasemmalla puolen rivin korkeita pylväitä, jotka selvään osottivat, että muinainen Samaria oli ollut sillä paikalla, siis vuoren huipulla. Pylväiden luku on nykyään 15; ne todistavat vieläkin jälkimaailmalle, että kaupunki, joka tässä uljaili, oli suuri ja mahtava. Muitakin raunioita on täällä herättämässä matkailijan huomiota. Katsellessaan näitä muhkeiden rakennusten ja taideteosten jätteitä juohtuu epäilemättä matkustajan mieleen tuo ennustus, jonka profeetta Mika lausui juuri tästä kaupungista: "Minä teen Samarian kiviraunioksi kedolla, joka pannaan viinamäen ympäri, ja vieritän hänen kivensä laaksoon, ja särjen perustukseen asti maahan. Kaikki heidän epäjumalansa pitää rikottaman, ja kaikki heidän paikkansa tulella poltettaman, ja minä hävitän kaikki heidän kuvansa; sillä ne ovat porton palkasta kootut; sen tähden pitää heidän jälleen porton palkaksi tuleman." (Mika 1:6, 7.) Ei kukaan, joka vaan on käynyt sillä vuorella, jolla Samaria on sijainnut, ja hiljalleen astuskellut sen alapuolella olevaan laaksoon, voi kieltää, että tämä ennustus on käynyt sanasta sanaan toteen. Herra on totuutta harrastava sanoissaan, tuomioissaan ja teoissaan; synnin täytyy saada ansaittu palkkansa, kun koston hetki on tullut.
Suuria muistoja liittyy Samarian nimeen; paljon synnin tekojakin saastuttaa sitä. Katsaus kaupungin historiaan saattaa meidät siitä vakuutetuksi.
Kaupungin perustamisesta kerrotaan 1 Kun. 16:23, 24 seuraavaa: "Assan Juudan kuninkaan ensimmäisenä vuonna neljättäkymmentä oli Omri Israelin kuningas kaksitoistakymmentä ajastaikaa, ja hallitsi Tirzassa kuusi ajastaikaa. Hän osti Semeriltä Samarian vuoren kahdella hopeasentnerillä, ja rakensi vuorelle, ja kutsui kaupungin, kun hän rakensi, Semerin, vuoren herran, nimellä Samariaksi." Tuo Omri, joka kaupungin perusti, oli kumminkin jumalaton mies, joka "teki pahaa Herran edessä." Suurenmoisesti, muhkeasti elettiin kaupungissa, ylellisyydellä ei ollut mitään rajoja. Ei missään muualla, kuin tuossa kaupungissa, jonka asemakin oli paljon ihanampi, kuin Jerusalemin, ollut niin paljon tilaisuutta silmäin pyyntöön, lihan himoon ja elämän koreuteen, siellä kun, näet, oli suurenmoisia palatsia ja epäjumalain temppelejä. Sattuvammin, kuin profeetta Jesaia 28:1, ei voi kuvata kaupunkia ja sen elämää. Hän sanoo: "Voi sitä ylpeätä juopuneitten kruunua Efraim'ista (Samariaa), jonka kaunis kunnia on pudonnut kukkainen, joka on ylemmäisellä puolella lihavata laaksoa, jossa he viinasta hoipertelevat." Voimakkaammin ei voi sen häviötä ja kukistusta ennustaa, kuin sama profeetta heti seuraavissa sanoissa: "Katso, väkevä ja voimallinen Herralta, niin kuin raesade, niin kuin vahingollinen tuuli, niin kuin vesimyrsky, joka väkevästi lankee, pitää väkivallalla maahan päästettämän, että juopuneitten ylpiä kruunu Efraim'ista jaloilla tallataan. Ja ne hänen kunniansa kaunistuksen pudonneet kukkaiset, jotka lihavata laaksoa ylemmäisellä puolella ovat, pitää tuleman niin kuin se, joka varhain suvella kypsyy, jonka joku nähtyänsä ja käsillä pidellessänsä syö." Eikä ainoastaan Jesaia vaan profeetat Amos ja Hoseakin ovat lausuneet tästä kaupungista tuomitsevia sanoja, ja heidän sanojensa totuuden todistavat jälkimaailmalle raunioina makaavat kaupungit. Tämän kaupungin historiaan liittyy läheisesti tuon surullisesti kuuluisan Ahab'in, Omrin pojan ja seuraajan, elämäntoimi. Tämä Ahab nai Sidon'issa pakanallisen kuninkaan tyttären, Isebel'in, joka toi mukanaan Israelin kansan keskuuteen Baalinpalveluksen. Tälle epäjumalalle rakennettiin temppeli ja alttari Samariaan (1 Kun. 16:31, 32.) Vaikeata on nyt enään tarkemmin määrätä, missä tämä temppeli sijaitsi.
Monta kertaa piiritettiin tätä kaupunkia. Jo kuningas Ahab'in aikana kokosi Benhadad, Syrian kuningas, kaikki sotaväkensä piirittämään Samariaa, ja häneen yhtyivät kaksineljättäkymmentä kuningasta. Ihmeellisesti pelasti Herra kaupungin kumminkin sillä kerralla. Kukistuksen aika ei ollut silloin vielä tullut (1 Kun. 20.) Tässä kaupungissa oleskeli silloin taas, kun sitä toista kertaa piiritettiin ja kovat ajat koittivat, suuri profeetta Elisa, Elian seuraaja. 2 kun. 6 ja 7 mukaan sai kaupunki silloinkin kokea Jumalan laupeutta. Lopulta kumminkin, kun synninmitta oli kukullaan, ja Jumalan hyvyyttä, armahtavaisuutta, pitkämielisyyttä ja armoa halveksittiin, koitti kaupungille samoin kuin koko kansallekin häviön päivä. Assyrian kuningas Sargon II valloitti ja hävitti kaupungin vuonna 722 ennen Kristusta. Tosin se sittemmin rakennettiin uudelleen, mutta toisen vuosisadan lopulla e.Kr. hävitti sen perinpohjin Johannes Hyrkanus. Vuonna 63 e.Kr. joutui Samarian maakunta roomalaisten haltuun, ja entisen pääkaupungin linnoitti uudestaan roomalainen sotapäällikkö Gabinius. Keisari Augustus antoi tämän pääkaupungin vuonna 30 e.Kr. lahjaksi Herodes suurelle, joka antajaa kunnioittaakseen kutsui sen Sebastijeksi ja kaunisti komeilla rakennuksilla. Mutta vaikka hän sijoittikin sinne suuren sotajoukon, ei se enää entiseen mahtavuuteensa kohonnut; naapurikaupunki Nablus pääsi, näet, voitolle. Kuudennelle vuosisadalle saakka j.Kr. oli Sebastijessa piispanistuin. Perustivatpa ristiretkeläisetkin näille seuduin hiippakunnan, mutta se ei kumminkaan kauvan pystyssä pysynyt.
Tämän kaupungin historia todistaa siis Jumalan armosta ja laupeudesta, mutta toiselta puolen osottaa se myös, että ankaria ovat ne tuomiot, joiden alaisiksi synti ja vääryys saattavat. Jumalan sanan totuus esiintyy taas tähänkin paikkaan nähden niin selvänä, ett'ei yhdenkään pitäisi sitä epäillä.
Me jätimme Samarian kukkulan ja ratsastimme eteen päin määrättyä päämäärää kohden. Yhä ihanammaksi muuttui seutu ja runsaammalta näytti kasvillisuus; me saavuimme viljaville paikoille, joissa lähteet ja lorisevat ojat kostuttivat maata. Milloin kuljimme vuorien rinteitä ylös, milloin kulki tiemme alhaalla laaksoissa, joissa vilja tähkäpäisenä aaltoili, jopa joskus hedelmöivänäkin. Siellä täällä näkyi arabialaiskyliä ihanien, rehevien puitten välistä, jotka ympäröivät vuorten rinteitä. Seutu kuului muinoin Efraimin sukukuntaan; patriarkka Jakob'in siunaus lepää vielä jossain määrin siinä. Päästyämme yhdelle näistä vuorista, sitten kun olimme puolentoista tuntia ratsastaneet, näimme etäällä suuren, Hermon'in valkoisen huipun, joka koko komeudessaan näytti olevan aivan lähellä, vaikka me olimme siitä ainakin kolmen päivän matkan päässä. Ilman selkeyden tähden näyttää kaikki olevan hyvin lähellä. Erään Djeba nimisen kylän läheisyydessä pysäytimme hevosemme, siinä kun oli runsasvetinen lähde, josta raikasta vettä viehättävästi kumpueli, ja suuret viikunapuut, joita oli kokonainen metsistö, tarjosivat suloista suojaa paahtavan auringon helteeltä. Paikka oli aivan kuin matkustavaisia varten valmistettu suurus- ja leposijaksi. Vatsan vaatimukset ja väsymys alkoivatkin jo hyvinkin tuntua. Ihanammassa ruokasalissa olen tuskin milloinkaan syönyt, kuin tässä lorisevan lähteen reunalla suuren viikunapuun alla, jonka sakeat oksat antoivat runsaasti siimestä meille kaikille. Ensin tuo hyvänmakuinen kahvi, jota emme juoneet tavallisista pienistä kupeista, vaan suurista läkkimitoista, ja sitten ruoka vahvisti ja virvotti ruumiin ja sielun voimia. Aterioidessamme kokoontui vähitellen ympärillemme joukko pieniä kauniita poikalapsia, jotka tietysti kaikki kerjäsivät "bachschisch." Pojat nauroivat hyvin ivallisesti, kun katselivat meidän syömistapaamme, ja heidän silmäyksensä meidän laitoksiimme ilmaisivat ilman pyytämättäkin, että he toivoivat niistä saavansa vähän maistaa. Hetki sen jälkeen saapui myös muutamia täys'ikäisiä miehiä, ja heidän ohessa vanha vaimo, joka näytteli meille hyvin muodostettua saviastiaansa. Hän kertoi, että samoja saviastioita, joista hän oli tuonut yhden näytteille, kuljetetaan aina Stambul'iin (Konstantinopoliin) asti, jossa hän itsekin sanoi kerran käyneensä. Lipeämpikielistä vaimoa en ole juuri milloinkaan tavannut: puheen ainetta ei häneltä puuttunut silmänräpäykseksikään koko aikana, kun viivyimme viikunapuun alla. Hänen puhelunsa loppui, niin kuin ennakoltakin voi arvata, kerjäämällä meiltä rahaa. Kerjääminen on helmasynti, josta ei juuri kukaan ole vapaa tässä maassa. Yksin pienet lapsetkin, jotka tuskin vielä osaavat sanoa "isä" ja "äiti", ymmärtävät kerjätä; he kurottavat pienen, likaisen kätensä ja sopertavat, vaikka tosin suurella vaivalla ja epäselvästi, sanan "bachschisch."
Hyvin tarvitsemamme lepoaika oli päättynyt ja me jätimme paikan, vaikk'emme ilman kaipuutta; sillä raikkaan veden juonti ja puitten siimes olivat suuresti virkistäneet meitä ja sulostuttaneet silmiämme ja mieliämme. Ilomielisinä pitkitimme matkaamme näillä ihanilla seuduilla, joilla viljarikkaat pellot todistavat maan olevan voimakasta ja asukkaiden uutteria. Me kuljimme sitten, pysähtymättä sivu monien paikkojen, joista mainittakoon Dotan, joka raamatullisessa suhteessa ansaitsee huomiota. Siellähän Herra prof. Elisan pyynnöstä löi syrialaiset sokeudella, näiden ollessa sodassa Samariaa vastaan (2 Kun. 6), ja teki siten uuden ihmeen sekä ilmoitti kaikkivaltansa ja laupeutensa. Samalla paikalla, joka sijaitsee ahtaassa vuorensolassa, tapasi Josef veljensä paimentamassa karjaa, kun hän isänsä käskystä meni heitä katsomaan, ja siellä hänen veljensä myivät hänet ismaililaisille, jotka veivät hänet Egyptiin (1 Moos. 37).
Ennen kuin olimme saapuneet seuraavaan majapaikkaan, alkoivat "dragomaani" ja "mukari" riidellä keskenänsä, kumpanenko kahdesta edessä olevasta tiestä olisi oikea ja suorin. Riita päättyi siten, että dragomaani, jota me seurasimme, ratsasti yhtä ja mukari toista tietä. Ja nyt alkoi kilpailu, kumpanenko heistä ennättäisi ensin kylään. Pian selvisi nyt, samoin kuin monesti ennen ja jälkeen, että mukari, tuo vanha Muhammed, joka lukemattomia kertoja oli kulkenut tätä tietä, oli oikeassa. Vaikk'ei hän luullaksemme sanottavasti rientänyt, saapui hän kylään ennen meitä, jotka kaikin voimin hätyytimme hevosiamme kiirehtimään. Suuresti olimme me kumminkin voitolla siten, että meidän kulkemamme tie meni läpi ihanien maisemien, pitkin miellyttävää laaksoa, jossa avautui näkyviimme monta kaunista näköalaa ja puutkin tarjosivat runsasta siimestä.
Ollessamme vielä vähän matkan päässä Djennin'in kylästä, johon aijoimme seuraavaksi yöksi, huomasimme jo etäältä sellaisia puita, joita emme vielä tähän asti matkallamme olleet nähneet, nim. palmuja sakeine, kummallisine latvoineen. Paikan nimi oli En-Gannim siihen aikaan, kun Israelin lapset omistivat maan. Se kuului Isaskar'in sukukuntaan, ja oli tunnettu suuresta hedelmällisyydestään (Jos. 19:21; 21:29; 1 Moos. 49:15). Että paikka nytkin on hedelmällinen ja sen ohessa vesirikas, huomaa helposti katsellessa ympäristöä, jossa lähteet ja ihanat puutarhat viehättävät matkustajan silmää. Kylässä on noin kolme tuhatta asujanta, joista suurin osa on muhammettilaisia, joilla on ainakin kaksi moskeaa, toinen suurempi ja toinen pienempi.
Illalla, kun aurinko oli laskenut ja täysikuu kelmeällä valollaan valaisi kauniin iltataivaan, menimme lähemmin tarkastamaan paikkaa ja kansan tapoja. Sitä ennen olimme hankkineet itsellemme yösijaksi yksinkertaisen savimajan, joka suuruudeltaan ei voinut vertoja vetää sille huoneelle, joka meillä oli Djifnassa. Iltakävelyllämme kylän likaisilla kujilla olimme tilaisuudessa tarkastamaan kansan käyntiä moskeassa. Kaikki miehet olivat saapuneet kotiin päivän töistä ja valmistautuivat menemään levolle. Mutta sitä ennen piti heidän toimittaa iltarukouksensa moskeassa, joka sijaitsi kylän toisessa syrjässä. Me seurasimme heitä aina moskean sisäänkäytävän luoksi. Sisäänpääsy moskeaan oli meiltä kielletty. Esikartanossa pesivät kaikki itsensä suuressa lähteessä, jonka jälkeen he menivät itse pyhäkköön ja yhdistyivät siellä iltarukoukseen, joka kesti noin kaksikymmentä minuuttia. Iloisina ja laskein keskenänsä leikkiä palasivat he sieltä suurissa joukoissa illalliselle, joka odotti heitä kodissa. Verrattoman ahneesti he syöksyivät ruoan kimppuun: yksikään ei ollut, näet, syönyt eikä juonut, sitten kun aurinko nousi aamusella. Ramadan, muhammettilaisten paaston-aika, joka kestää kokonaisen kuukauden, oli alkanut lauvantaina Huhtikuun 19 p:nä k:lo 6 illalla. Silloin ei ole kenenkään lupa syödä, juoda eikä polttaa tupakkaa auringon ollessa taivaalla. Illallinen kesti, niin sanoaksemme, aamuun asti. Yön käyttävät he paaston-aikana tavallisesti samalla tavalla kuin päivän muina kuukausina. Läpi koko yön kuulimme hirmuista metelöimistä, puhetta ja laulua, joka teki sen vaikutuksen, ett'ei meille tullut uni silmään. Paitsi tavallisia veren-imijöitä, oli nyt tullut häiriötä lisäämään tuo metelöiminen, joka teki nukkumisen mahdottomaksi. Mitään pelkoa emme sentään tunteneet, vaikka huoneen ovea ei voitu lukita. Varmuuden vuoksi annoimme tosin dragomaanin, kaikki puolustus-aseet vieressään, maata aivan oven alla; mutta, jos jokin vaara olisi uhannut, olisi hän ollut viimeinen meitä puolustamassa, sillä hän makasi huolimatta kaikista elävistä niin sikeessä kuin kaikkein parhaammassa vuoteessa ainakin. Hän oli varmaankin tottunut näihin yövieraisiin; ne eivät näyttäneet häiritsevän häntä vähintäkään. — Joka vaan pääsee arabialaisen majaan, hänen ei yleensä tarvitse peljätä päällekarkausta. Arabialaisten kesken on, näet, vieraanvaraisuus hyvin korkeassa arvossa. Vaikkakin olisit joku hänen vihollisistansa, niin, kun sinun vaan on onnistunut päästä hänen kattonsa alle, pitää hän velvollisuutenansa suojella sinua kaikesta vaarasta. Vieraanvaraisuus on syvään juurtunut hänen sydämmeensä, se on yksi hänen uskontonsa kauneimmista ohjeista, jota vastaan hyvin harvoin rikotaan. Sen tähden voipikin muukalainen arabialaisen halvan katon suojassa turvallisesti heittäytyä levolle, jos hän vain muuten voipi nauttia sitä.
Lauvantaina 3 p. Toukokuuta lähdimme liikkeelle hyvin aikaisin. Satulaan istuessa oli mieli alakuloinen ja ruumis väsynyt: yö kun oli ollut levoton ja uneton. Ainoa mikä antoi jonkinlaista lohdutusta, oli toivo vielä sinä päivänä päästä Nazaret'iin, jossa arvelimme saavamme levähtää ei ainoastaan seuraavan yön, vaan vieläpä koko sunnuntainkin.
Djennin'in kylän jätettyämme saavuimme pian Palestiinan suurimmalle lakeudelle. Kysymykseemme, mikä sen nimi on, saimme dragomaanilta vastaukseksi, että se on Jesreel'in lakeus eli, niin kuin maan asukkaat sitä nyt kutsuvat, Merdsch ibn Amir. Kutsutaan sitä raamatussa vielä Esdrelon'iksi ja Megiddoksi. Sitä ympäröivät koillisessa Galilean maakunta, idässä pikku-Hermon ja Gilboan vuoret, joitten takana, Jordanin toisella puolella, häämöttää Gilead'in vuori, lännessä taasen Karmel ja etelässä ja lounaassa _Efraim'in vuoriselänne. Ainakin neljä tuntia kuluu lakeuden poikki ratsastaessa. Se on kauttaaltaan hyvin viljavaa. Molemmin puolin tietä rehottavat vainiot, joilla vilja parhaallaan hedelmöi. Silmämme kohtaa kaikkialla kyliä, joissa asuu toimeliasta, ahkeraa kansaa. Tähän tasankoon liittyy suuria historiallisia muistoja sekä muinaisilta että uudemmilta ajoilta. Syystä voipi sanoa, että se on ollut Palestiinan tappelukenttä. Se on aikojen vaihdellessa saanut olla sotatantereena, ja siinä on taisteltu monta mainiota taistelua, joissa verta on vuotanut virtanaan.
Jo "tuomarien aikana" mainitaan tätä tasankoa sotatantereena. Siellä asuivat kananealaiset, jotka suurine sotavoimineen ja rautavaunuineen olivat israelilaisten vaarallisia vihollisia. Jos. 17:16 sanotaan: "Kananealaisilla, jotka asuvat maan laaksoissa, on rautavaunut, ja Beth-Sean'in asuvaisilla ja hänen tyttärillänsä, ja Jesreelin laaksossa asuvaisilla." Eräällä näiden kananealaisten kuninkaista, nimeltä Jabin, joka asui Hazor'issa, oli Sissera niminen sotapäällikkö; tämä asui Haroset-Gojim'issa ja vaivasi Israelin lapsia kaksikymmentä vuotta, koska he olivat tehneet pahaa Herran edessä. Debora profetissa, joka silloin oli Israelin tuomarina, määräsi, Herran käskystä, Barak'in kymmenen tuhannen miehen kanssa menemään Tabor'in vuorelle ja sieltä käsin hyökkäämään Sisseraa vastaan. Siinä syntyi tappelu, verta virtasi, ja Israel voitti taistelussa, jonka jälkeen Debora ja Barak veisasivat Jumalan kunniaksi tuon ihanan kiitosvirren, joka vielä on luettavana Tuomar. K. 5 l.
Sen jälkeen kun israelilaiset olivat voittaneet kananealaiset, tunkeusi kansoja idästä, jotka taas kovasti vaivasivat heitä; midianilaisia ja amalekilaisia ne olivat. Nämä menettelivät niin hurjasti, että hävittivät viljankin, joka kasvoi vainiolla. Niitä villejä joukkoja vastaan, jotka olivat asettautuneet Jesreelin laaksoon, meni Gideon johtaen valittua joukkoaan ja voitti midianilaiset kovan tappelun jälkeen (Tuom. K. 6, 7 l.). Ja samalla paikalla voitti David amalekilaiset (1 Sam. K. 30 l.) Mainitulla tasangolla voittivat filistealaiset onnettoman Saul kuninkaan. Epätoivoisena asemastaan lopetti mies parka itsensä syöksyen miekkaansa, sitten kun aseenkantaja oli kieltäytynyt pistämästä häntä kuoliaaksi (1 Sam. K. 31.) Siellä kuoli Juudan valtakunnan kuningas Ahasia Jehun pahasti haavoittamana (2 Kuning. 9:27.) Siellä sai myös juutalaisten kuningas Josia kuolin haavan tappelussa farao Nekoa vastaan. Myöskin roomalaisten ja ristiretkien ajalta tietää historia monesta tappelusta tällä tasangolla. Ja uudemman ajan historia kertoo ranskalaisten Napoleon Bonaparten ja Kleber'in johtamina Huhtik. 16 p. 1799 siellä voittaneen monivertaisesti suuremman turkkilaisen sotajoukon. "Tälle tasangolle ovat siis juutalaiset, pakanat, saraseenit, kristityt ristiretkeilijät ja antikristilliset ranskalaiset, egyptiläiset, persialaiset, drusilaiset, turkkilaiset ja arabialaiset, siis sotilaita kaikista taivaan kannen alla asuvista kansoista, asettaneet telttansa ja nähneet sotalippunsa Taborin ja Hermonin kasteen kostuttamina." (Clark).
Tämän tasangon reunalla oli Nabot'in viinitarha, jota julma Isebel niin kovasti halusi, että hän, voidakseen tyydyttää himoaan, tahrasi kätensä Nabotin viattomalla verellä. Siellä oli Ahabin ja Isebelin huvilinna (1 Kuning. 21), jossa Jumalan tuomio hirmuisena kohtasi Isebel'iä tämän ja monen muun julman työn ja epäjumalten palvelemisen tähden (2 Kun. 9.)
Sekä raamattu että historia antaa siis kaikkina aikoina jokaiselle, mutta erittäinkin matkustajalle, aihetta viipymään ajatuksineen tällä tasangolla. Tuntui kummalliselta kulkea juuri niillä paikoilla, missä koko kansojen ja niin monen yksityisen henkilön kohtalo on ratkaistu miekka kädessä, missä Israelin Jumala, Kaikkivaltias, ihmisten vihamielin ja katkerina verta vuodattaessa, on johtanut taistelevien kohtalon. Nykyään on hiljaista tasangolla: ratsastaessamme sen poikki näimme ainoastaan muutamia henkilöitä, jotka joko matkustivat päinvastaiseen suuntaan kuin me tai toimielivat maatöitä. Omituista oli nähdä, miten kivetöntä maa on tällä tasangolla; ja missä paikoin se ei ole viljeltyä, siinä kasvaa korkeata ruohoa. Itse ratsastus kävi joutuun, koska emme lainkaan kohdanneet noita Palestiinassa niin tavallisia vastuksia. Mutta eipä sittenkään tasanko näyttänyt tahtovan ikinä loppua. Pieni-Hermon ja Tabor jäivät oikealle, kun vihdoinkin lähestyimme sen laitaa. Jo loitolla näkyi valkeita kattoja, joiden oppaamme sanoi kuuluvan Nazaret'in taloihin. Sen kaupungin asema on todella omituinen; se on rakennettu vuorelle, eikä sitä kumminkaan matkustajan silmä juuri näe. Ihmeellinen tunne valloitti minut, kun aloimme nousta vuorelle, jolla kaupunki sijaitsee. Ajatukset ja kuvittelut, jotka minulla lapsuuteni ensi hetkistä saakka oli ollut Nazaret'ista, alkoivat käydä yhä selvemmiksi. Nouseminen kävi hitaasti, kun vuori oli niin jyrkkä ja kivinen, että hevostemme oli vaikea suoriutua. Auringon säteet pilvettömältä taivaalta nekin puolestaan vaikuttivat, että väsymys ja jano rupesivat minua kovasti vaivaamaan. Sen tähden hartaasti toivoinkin lepoa ja virvotusta. Kuuma auringon paiste keskellä päivää ja kuuden tunnin ratsastus tekivät koko ruumiin hirveän araksi. Mutta siitä huolimatta oli mieli avoinna ulkoa päin tuleville vaikutuksille. Halumme, kerran saada astua tähän kaupunkiin, oli nyt tyydytetty, eikä vaivojemme palkka ollutkaan vähäinen. Olihan Jesus maan päällä vaeltaessaan niin monta, monta kertaa jaloillaan polkenut tätä samaa vuorta, jota myöten me nyt hitaasti ratsastimme. Itse kaupunki on siveän ja kauniin neitosen kaltainen, joka on jäänyt yksin asumaan. Sen asema korkeiden vuorten keskellä ja kumminkin niin piilossa ihmisten katseilta on valtava. Kaunis, suuremmoinen Tabor, jolla tammimetsää kasvaa, kohoaa siitä vaan puolentoista tunnin matkan päässä, ikään kuin erakko tasangolla.
Ensimmäinen huolemme kaupunkiin tultua, jossa sanotaan olevan 3 tai 4 tuhatta asukasta, suurimmaksi osaksi kristityitä, oli yömajan hankkiminen. Mutta siinäpä jouduimme pulaan. Olimme toivoneet saavamme asua sikäläisessä fransiskaani-luostarissa, vaan se oli mahdotonta, kun kaikki paikat olivat täynnä englantilaisia ja ranskalaisia pyhiinvaeltajia, joita päivää ennen oli tullut kaupunkiin noin 500.
Päivystäjänä oleva munkki, joka sujuvasti puhui saksaa, otti meidät ystävällisesti vastaan ja vei vierasmajaan, jossa hän varsin kohteliaasti tarjosi meille hyvää viiniä, joka suuresti virkisti meitä; mutta asuntoa hän ei sanonut voivansa antaa meille. Kenties oli syy hänen epäävään käytökseensä meitä kohtaan osaksi siinä, että olimme protestantteja. Kaikki majatalot kaupungissa olivat täpötäynnä. Ensi silmänräpäyksessä arvelimme, pitäisikö vielä samana päivänä ratsastaa Tabor'ille; mutta pelkäsimme, että siellä voisi käydä samalla tavalla, sillä meille kerrottiin, että sinnekin oli saapunut sadottain pyhiinvaeltajia. Ja miten oli siinä tapauksessa käypä pyhälepomme Nazaret'issa, josta jo edeltäkäsin niin paljon olimme iloinneet. Vihdoin onnistui meidän saada majaa englantilaisen lähetyssaarnaajan asunnossa, jonka ovet meille ystävällisesti avattiin, vaikka hän itse sillä kertaa oli matkoilla. Iloisina siitä, ettemme tarvinneet jäädä taivasalle seuraavaksi yöksi ja päiväksi, asettausimme hänen vierashuoneeseensa niin mukavasti, kuin asianhaarat sallivat. Syötyämme yksinkertaisen atrian nautimme hetkisen lepoa, kunnes päivän kuumin aika oli ohi. Jälkeen puolenpäivän teimme pitkän kävelyretken ympäristön vuorille. Länteen päin kaupungista, aivan sen läheisyydessä, kohoaapi eräs jotenkin jyrkkä vuori. Tämän me valitsimme ensimmäisen vaelluksemme päämääräksi emmekä katuneet tätä valintaa, sillä näköalat siitä juuri ovat mitä laajimpia ja kauneimpia koko "pyhässä maassa."
Vuoren kukkulalla oli muutamia puolitekoisia kivirakennuksia; niissä asui eräs mies kolmen tyttärensä kanssa, jotka ystävällisesti tarjosivat meille istuimia ja kukkasia. Mies oli, jos oikein ymmärsimme häntä, kristitty arabialainen, joka oli jäänyt leskeksi ja eli yhdessä kolmen tyttärensä kanssa, jotka näyttivät miellyttäviltä ja ystävällisiltä naisilta. Hän kertoi meille olleensa 20 vuotta kristittynä ja asettauneensa asumaan tälle kukkulalle, että alati saisi nauttia yksinäisyyttä ja olla piilossa muilta. Aivan luonnollista on, että muukalaisia kumminkin usein on käynyt ja käypi heidän yksinäisessä asunnossaan. Se kai lienee ollut syynä siihen, että kaikilla talon asukkailla oli niin hieno, sujuva käytös, kun vierasvaraisuuden harjottaminen tuli kysymykseen.
Meidän aikamme meni kumminkin enimmästi katsellessa ihanoita, laajoja näköaloja, joiden joukossa Välimeri ja Karmel etunenässä vetivät huomiomme puoleensa. Parin viikon kuluttua näimme täältä taas tuon meren, jolla olimme matkustaneet öitä ja päiviä päästäksemme siihen maahan, jossa nyt olimme. Tällä kertaa päilyi sen pinta tyynenä kuin kuvastin. Sieltä näkyi valkeita purjeita ja useita höyrylaivoja, muutamat liikkeessä, toiset ankkuroituina satamassa. Katsellessani tuota tunsin vienon tuulahduksen koti-ikävää sydämmessäni. Auringon säteet loivat lämpöistä valoa, suloisia purppuravivahduksia sen siniselle ulapalle, ja värien vaihtelu oli verrattoman kaunis. Ah, miten monen monta kertaa, ajattelin, lienee Jesus pitkät ajat oleskellessaan tässä hiljaisessa, syrjäisessä kaupungissa Galilean ylängöllä tältä samalta vuorelta katsellut tuota suurta, ihmeen ihanaa merta! Eiköhän Vapahtaja usein liene ajatellut, miten sanansaattajat vastaisuudessa veisivät evankeliumia hänestä, ihmiseksi tulleesta Jumalan Pojasta, tuonne meren takaisiin maihin, kauvas, hyvin kauvas joka maailman ääreen.
Välimeren rantamaalla kohoaa Karmel'in vuoriselänne niin mahtavana ja majesteetillisena, että se ehdottomasti vetää puoleensa matkustajan huomion. Ptolemais'in kaupungin vierellä olevan merenlahdelman eteläsivulta lähtee tämä vuoriselänne, joka aikoinaan oli Asser'in ja Isaskar'in sukukuntien rajana. Sittemmin erotti se Galilean Tyruksen alueesta. Meillä ei ollut tilaisuutta käväistä tällä vuorella, koska sellainen matka olisi vienyt ainakin päivän määrätystä ajastamme. Sen tähden halusimme hartaasti Nazaret'in kukkulalla seisoessamme painaa Karmel'in kuvan mieliimme niin tarkoin kuin mahdollista. Ja vuorta katsellessamme esiintyivät raamatussa kerrotut tapahtumatkin sielun silmien eteen elävinä. Tuona tyynenä iltahetkenä, kun aurinko loi omituisen kirkkaan hohteen vuorille ja laaksoihin, tuntui kuin olisimme eläneet noiden asiain tapahtuessa, jotka ovat yhdistettyinä Karmel'in nimeen. — Jo siitä seikasta, että profeetta Jesaia mainitsee Karmel'in kauneutta yhteydessä Saron'in kanssa (Jes. 35:2), voi päättää, kuinka erinomaisen kaunis tuo vuori mahtoi olla. Sen metsällä peitetyt huiput, joilla seisoessa näki joka taholla viljavia, vesirikkaita laaksoja ja ihania maisemia, tarjosivat paimenillekin reheviä syöttömaita. Paljon oleskeli siellä myös erakoita ja pakolaisia (Amos 9:3; 2 Kun. 2:25). Vielä nytkin kasvaa Karmel'illa siellä täällä sievää metsää, vielä voi se yhä vetää kauneudessa vertoja useimmille pyhän maan paikoille. Korkeudeltaan on se 1750 jalkaa yli merenpinnan. Vuodesta 1826 oli siellä ollut luostari, jonka kaunista asemaa suuresti kiitetään; siinä kehutaan myös muukalaisia kohdeltavan erittäin ystävällisesti.
Muistettavin tapahtuma Karmel'in vuorella on se ihme, jonka Herra teki käyttäen välikappaleenaan prof. Eliata, jonka koko elämäkin ja teot olivat läpeensä ihme Jumalan omaisuudenkansan historiassa. 1 Kun. 16, 18 ja 21 kerrotaan, että kaikki Jerobeamin jälkeiset Israelin kuninkaat tekivät pahaa Herran edessä ja palvelivat epäjumalia. Jumalattomimpia niistä oli Ahab, joka otti emännäksensä Gibon'in kuninkaan tyttären, Isebel'in, hyvin viekkaan ja juonikkaan naisen. Ahabin ja Isebelin aikoina alettiin Israelissa palvella Baal'ia. Ei milloinkaan ollut pakanuuden kauhistus niin selvään ilmaantunut, kuin tämän kuninkaan aikana. Israelin Jumalasta ei enää välitetty. Hänen sijaansa asetettiin Baal. Pian kohosi Samariassa alttari ja temppeli tämän kunniaksi ja satakunta pappia uhraili hänelle. Mutta silloin astuu esiin profeetta Elia, tuo Jumalan koulussa kasvatettu ja hyvillä hengen lahjoilla varustettu mies, äkkiä kuin salama synkältä taivaalta. Ja voimakkaasti taistellen kansan epäjumalanpalvelusta vastaan onnistuikin hänen saada jumalaton kuningas kutsumaan kansa ja Baalin papit Karmel'in vuorelle, jossa sitten oli päätettävä, kumpiko oli oikea Jumala: Baaliko vai Abrahamin, Isakin ja Jakobin Jumala, sekä kumpaako Israel tahtoi palvella. "Lähetä siis nyt kokoomaan minun tyköni koko Israel Karmel'in vuorelle, ja neljäsataa viisikymmentä Baal'in profeettaa ja neljäsataa metsistöin profeettaa, jotka syövät Isebel'in pöydältä." Näin käski tuo mahtava profeetta ja uhmailevan kuninkaan täytyi inttämättä totella. Israel ja epäjumalan papit kokoontuivat Karmel'ille. — Vielä nykyäänkin osotetaan matkustajille heidän kokouspaikkansa. Sen nimi on Mahrata ja on se koko vuoriselänteen korkeimmalla kohdalla, josta on hyvin lavea näköala joka taholle. — Ankarasti vaatii profeetta kansaa tekemään päätöksensä. "Kuinka kauvan", sanoo hän, "te onnutte molemmille puolille? Jos Herra on Jumala, niin vaeltakaat hänen jälkeensä, mutta jos Baal, niin vaeltakaat hänen jälkeensä." Mutta kansa vaikenee; se huomaa tehneensä väärin, mutta ei voi asettua vielä Herran puolelle, sillä ei ole rohkeutta tarpeeksi. Silloin tuo Elia esiin erään ehdotuksen: "Minä olen ainoasti jäänyt Herran profeetoista, mutta Baalin profeettoja on neljäsataa viisikymmentä miestä. Niin antakaat nyt meille kaksi kalpea ja antakaat heidän valita toinen ja hakata kappaleiksi, ja pankaan puitten päälle, mutta älkään siihen panko tulta: ja minä otan sen toisen kalpein ja panen myös puitten päälle, ja en pane siihen tulta. Ja huutakaat te teidän jumalainne nimeä, ja minä huudan Herran nimeä: kumpi Jumala vastaa tulen kautta, hän olkoon Jumala." Ja vastaten: "Se on oikein", suostuikin kansa hänen ehdotukseensa. Herran piti siis tulen-merkin kautta luotettavasti todistaa itsestään ja siten saattaa Israelin tekemään ratkaisevan päätöksen.
Uhraaminen alettiin. Baalin papit ottivat kalpein, valmistivat ja huusivat Baalin nimeä huomenesta puolipäivään asti sanoen: "Baal, kuule meitä!" Mutta vastausta ei Baal voinut antaa. Kun jo puolipäivä oli, pilkkasi heitä Elia ja sanoi: "Huutakaat vahvasti; sillä hän oli jumala, hän ajattelee jotakin, eli on jotakin toimittamista, eli on matkalla, eli jos hän makaa, että hän heräisi." Ja he huusivat suurella äänellä ja viileskelivät itseänsä veitsillä; mutta vastausta ei vaan kuulunut. — Kun puolipäivä jo kulunut oli, otti Elia kaksitoista kiveä, rakensi niistä alttarin ja teki kuopan ympäri. Sitten hakkasi hän kalpein kappaleiksi, pani sen puitten päälle ja antoi kaataa vettä, kunnes kuoppakin täyttyi. Sitten rukoili hän: "Herra, Abrahamin, Isakin ja Israelin Jumala! Ilmoita tänäpänä, että sinä olet Israelin Jumala ja minä sinun palveliasi." Ja heti lankesi Herran tuli ja poltti polttouhrin, puut, kivet ja mullan, ja nuoli veden kuopasta. Kun kaikki kansa näki sen, lankesivat he kasvoillensa ja sanoivat: "Herra on Jumala, Herra on Jumala." Näin oli siis päästy päätökseen. Elia sanoi: "Ottakaat Baalin profeetat kiinni." Pian nämät vangittiinkin ja otettiin sittemmin hengiltä.
Karmel on siis vuori, jossa Herra, kaikkivaltias Jumala, ihmeen kautta saattoi kansansa huomaamaan, että Hän on oikea, totinen Jumala, jota ainoata on palveltava, mutta että muut ovat kuolleita epäjumalia, jotka eivät voi mitään vastausta antaa eivätkä auttaa hädän hetkellä. Kaikkivallan ja armon ihme oli se, minkä hän valitun profeettansa Elian kautta teki. Mutta Hän osotti myös vanhurskauttansa siten, että kaikkien Baalin pappien täytyi pahuutensa palkaksi kärsiä kuolema.
Toinen tapaus, josta on tässä kohden muistutettava, löytyy kirjoitettuna 2 Kun. 4, jossa kerrotaan, että profeetta Elisa, voimallisen Elian seuraaja, oleskeli Karmel'in vuorella, kun eräs sunemilainen vaimo, jonka huoneessa Jumalan mies jonkun aikaa oli asunut, tuli hänen luokseen puhumaan murheestaan. Kuolo oli näet temmannut vaimolta pojan, ja siitä huolissaan tuli hän etsimään lohdutusta, vieläpä pyytämään Elisaa herättämään lapsen kuolleista. Hän meni Karmel'in vuorelle, tarttui Jumalan miehen jalkoihin ja rukoili apua surullisessa tilassaan. Profeetta lähetti silloin palvelijansa Gehasin vaimon asuntoon ja käski häntä panemaan Elisan sauvan pojan kasvoille. "Mutta pojan äiti sanoi Elisalle: niin totta kuin Herra elää ja sinun sielus elää, en minä päästä sinua." Hän tahtoi kaikin mokomin profeettaa itseä tulemaan mukana. Ja hän nousikin, meni vaimon kanssa ja herätti hänen poikansa kuolleista.
Edessämme levisi siis Karmel'in vuorijono ja Välimeren ihana vedenkalvo. Tuo näköala oli niin viehättävä ja suuremmoinen, että meidän oli vaikea siitä kääntää katsettamme ja lähteä pois. Me nautimme sanomattomasti uudestaan ja taas uudestaan katsellen ihanaa näköalaa. Ja silmätessämme seutua ympärillämme näimme kaikkialla runsaasti moninaisia kauniita kukkaisia, jotka koristivat hedelmällistä maata. Tämä ympäristökin herätti meissä muistoja pyhästä kertomuksesta. Samallaisia ihania, mutta kuihtuvia kukkasiahan oli täällä, tällä vuorella, taiminut, puhjennut ja vuosi vuodelta kautta vuosituhanten ihastuttanut matkailijan silmää. Eiköhän Jesus usein niinä monena vuotena, joina hän asui Nazaret'issa, liene vaeltanut juuri tällä vuorella, näissä laaksoissa, poiminut näitä samoja kukkasia ja myös nauttinut niiden katoavasta kauneudesta? Saarnaavathan nekin vuosi vuodelta kautta vuosituhanten sekä tämän elämän katoavaisuutta että toiselta puolen ylösnousemista tämän jälkeen; vuosituhansia ovat ne olleet ja ovat vieläkin todistuksena Jumalan kaikkivallasta, hyvyydestä ja rakkaudesta meitä ihmisparkoja kohtaan. Eiköhän Jesus hyvin usein liene vetäynyt näille vuorille ja näihin laaksoihin hiljaisessa rukouksessa seurustellakseen taivaallisen Isänsä kanssa?
Aurinko oli jo mailleen menemäisillään, kun teimme lähtöä siitä paikasta. Ystävä R:n teki mieli mennä kauvemmaksi katselemaan erästä komeata laitosta, joka oli saman vuoren rinteellä eikä kovin kaukana. Matkakäsikirjasta päättäen otaksui hän sen olevan englantilaisen laitoksen, jossa orpolapsia kasvatetaan kristillisiksi ja siveiksi ihmisiksi. Hänen otaksumisensa toteutuikin siellä käydessä. Hän kertoi palattuaan, että hänet oli otettu ystävällisesti vastaan. Minä en voinut seurata häntä sinne, sillä päänsärky, jonka kuumuus ja edellisten päiväin rasitukset olivat tuottaneet, vaivasi minua kovasti. Hitaasti palasin vuorelta siellä täällä levähdellen sen rinteellä kukkaisten keskellä, joita poimin muutamia muistoksi. Matkalla kohtasin muutamia vaimoja, jotka olkapäällä kantoivat pikku lapsiaan, ja suuremmat pojat ja tytöt kulkivat jälessä. He huomasivat heti, että olin muukalainen ja alkoivat kaikki kerjätä "bachschisch." Tämä itämaiden paha tapa oli siis löytänyt tiensä hiljaiseen, syrjäiseen Nazaret'iinkin, eikä tämä tienoo siinä suhteessa ollut pyhän maan muista paikoista poikkeava.
Kaupunkiin astuessani tapasin erään kaivon luona useita naisia, jotka kantoivat vesiastioita päänsä päällä. He olivat enimmäkseen aivan nuoria tyttöjä, useimmat jotenkin kauniita, jopa kauniimpia, kuin mitä siihen asti olin nähnyt koko Palestiinassa, siihen lukien Betlehem'inkin naiset, joita matkustajat ylimalkaan kehuvat kauniiksi. Ilomielisiä he näyttivät olevan, sen huomasin heidän lystikkäästä puhelustaan toistensa kanssa. Siistissä puvussakin olivat ja puhtaita aivan vasten tavallisuutta.
Kadut ovat tässäkin kaupungissa hyvin kapeita ja säännöttömiä, ja siksipä on vaikea löytää takaisin, joll'ei tarkkaan ole katsonut, mistä kohden läksi. Minä en ennen lähtöäni vielä ennättänyt oikein hyvin tutustua kaupunkiin, jonka vuoksi hairahduinkin väärälle kadulle kaupunkiin tullessani ja eksyin vihdoin niin, ett'en tietänyt, missä olin. Kysyä en voinut keneltäkään, kun en, näet, taitanut kieltä. Käveltyäni pitkän aikaa sinne tänne rupesi vähitellen tuntumaan aika kamalalta, kun alkoi tulla pimeä. Oli oikein onnen potkaus, että kumminkin vihdoin löysin englantilaisen lähetystalon. Siihen auttoi minua protestanttinen kirkko, jonka lähtiessäni olin tarkannut olevan lähellä. Kohta kotiuduttuani palasi ystävä R:kin retkeltään ja kertoeli, mitä uutta hän oli nähnyt. Siitä olimme yksimieliset, että huvimatkamme oli ollut semmoinen, jotta se oli jättänyt mielestä haihtumattomia muistoja.
Poissa ollessamme oli oppaamme, joka hyvin tiesi, että nälkämme edellisinä päivinä oli tullut niukasti sammutetuksi, valmistanut illallisen semmoisen, jotta ei paremmasta apua. Hän oli jostakin hapuilut tuoreen lampaankäpälän, jonka oli paistanut ja sitten toi sen sisälle pannussa kehoittaen meitä ottamaan käsille mukana tuodun veitsen, jonka käyttämiseen heti ryhdyttiin. Toinen paistinpala toisensa perästä leikattiin ja hävisi. Lopetettuamme lausuimme hänelle suuret kiitokset tästä atriasta, joka epäilemättä oli parhain, minkä moneen aikaan olimme syöneet. Vielä seuraavaksi aamiaiseksi pyysimme tuota samaa hyvänmakuista ruokaa, joka ei kumminkaan ollut voinut kuumuudessa säilyä aivan hyvänä. Halulla odotimme seuraavaa päivää, sunnuntaita, jonka siis saimme viettää Nazaret'issa.
Lepo oli meille jo suuresti tarpeen. Oli tullut pimeä; aurinko oli jo aikoja sitten luonut viimeiset säteensä kaupunkiin ja sen tienoille; sanomaton hiljaisuus vallitsi kaikkialla. Yö ei meiltä kumminkaan kulunut niin hiljaisesti ja mieluisesti, kuin suotava olisi ollut, sillä täälläkin syöpäläiset meitä ahdistivat. Lieneekö suurempi väsymys tai joku muu syy vaikuttanut, että minä kumminkin nukuin jotenkin rauhallisesti, mutta ystävä R. valitti aamulla, ett'ei hän ollut ollenkaan nukkunut eikä sen tähden voinut oikein hyvin. — Kumpikin olimme pahoillamme, ett'ei kaupungissa pidetty jumalanpalvelusta semmoisella kielellä, jota me olisimme ymmärtäneet. Me halusimme kumpikin saada viettää jumalanpalvelusta seurakunnan kanssa ja menimme sen tähden läheiseen protestanttiseen kirkkoon, jossa jumalanpalvelusta pidettiin arabian kielellä. Kirkko on kookas, gootilaismuotoon tehty rakennus ja tekee juhlallisen vaikutuksen sisääntulijaan. Siellä oli sillä kertaa koolla noin 100 henkeä, parhaasta päästä nuorisoa ja lapsia siisteissä puvuissa. Koska jumalanpalvelus oli alkanut ennen meidän tuloamme, emme oikein saaneet selkoa, mitä kirkko-käsikirjaa siinä seurattiin, kun lisäksi kieli oli tuntematonta. Veisuu oli kaunista ja sointuvaa, aivan toisellaista, kuin mitä maan asukkaiden keskuudessa oleksiessa tavallisesti kuulee. Sen säkeet olivat lyhyitä ja rytmillisiä. Paitsi veisuuseen otti seurakunta osaa myös tekstin lukemiseen siten, että käytettiin vuorolukemista. Seurakunnan palvelija eli se, joka johti jumalanpalvelusta, luki yhden värsyn, ja seurakunta luki seuraavan, ja sillä tavalla jatkettiin tekstin loppuun; sitten seurasi lyhyt selitys. Jumalanpalvelus kokonaisuudessaan teki hyvän vaikutuksen: siinä ilmaantui lämpöä ja hartautta.
Kirkosta menimme roomalais-katooliseen luostariin, joka epäilemättä on suuremmoisin rakennusryhmä koko kaupungissa. Siinä on kirkko, jolla on nimi "Marian ilmestyskirkko." Sen sisällä on luola, jossa neitsyt Marian sanotaan ottaneen vastaan enkeli Gabrielin, joka toi hänelle tuon ihmeellisen tervehdyksen, että hänen piti tulla Jumalan ainoan pojan äidiksi. Luola on 25 jalan pituinen ja 10 jalan levyinen, ja kaikenmoisia kalleuksia on käytetty sen koristamiseksi. Kaksi pilaria osottaa paikkaa, missä Maria seisoi kuunnellessaan tuota ihmeellistä tervehdystä enkelin suusta. Kaupungissa on sitä paitse nähtävänä "Josef'in työhuone", "Marian keittiö" ja "Kristuksen pöytä"-kappeli ("Mensa Christi"-kappeli), jossa viimemainitussa alttarin edessä on pöydän kaltainen kallio. Tällä pöydällä on Kristus "turmeltumattoman muinaistarun" mukaan syönyt opetuslastensa kanssa sekä ennen että jälkeen ylösnousemistaan.
Merkillisyyksistä mainittakoon vielä synagooga, johon Jesus ensi kerran opettajana esiintyessään meni sabbatin päivänä ja nousi lukemaan profeetta Jesaian kirjaa, joka hänelle annettiin käteen. Hetki, jolloin hän siitä luki nämä sanat: "Herran henki on minun päälläni, sen tähden on hän minun voidellut ja lähettänyt minun saarnaamaan köyhille hyvää sanomata, parantamaan särjetyitä sydämmiä, saarnaamaan vangeille lunastusta ja sokeille näkönsä jälleensaamista, särjetyitä vapauteen saattamaan, saarnaamaan Herran otollista vuotta", ja sitte selitti ja sovellutti sanat näin: "Tänä päivänä on tämä kirjoitus täytetty, kuin te nyt kuulette", hetki, jolloin tuo tapahtui, oli syrjäisen, huonomaineisen Nazaet'in asukkaille todella juhlallinen ja tärkeä hetki. "Kaikki antoivatkin hänelle todistuksen ja ihmettelivät niitä armon sanoja, kuin hänen suustansa läksivät." (Luuk. 4:16-22).
Kun palasimme tältä kävelyltä, oli jo puolisen aika. Kuumuus alkoi käydä sietämättömäksi, sillä "sirokko", tuo kuuma tuuli, jota jokainen matkustaja lämpimissä maissa pelkää, oli jo edellä puolenpäivän alkanut puhaltaa. Sen edellä oli lakkatyyni, jonka ei sanottu ennustavan hyvää. Sai siinä ruumis kestää hikikylvyn toisensa perästä, jotka kovasti väsyttivät. "Sirokon" noustessa on aina kuumetauti tarjona, joka alkaa ankaralla vatsakivulla. Kun olo Nazaret'issa alkoi käydä tukalaksi, heräsi meissä halu päästä ylempiin seutuihin, joissa toivoimme viileyttä ja virkistystä. Päätimme siis jälkeen puolenpäivän ratsastaa Tabor'ille, jonne oli ainoastaan kahden tai kolmen tunnin matka.
Vaan ennen kuin, lukijani, seuraat minua sille vuorelle, muistelkaamme vielä jotakin Nazaret'ia koskevaa, siitä kun ei ole niin helppo erota. Hämmästyttävää on, miten lapsipuolen tavoin tätä paikkaa kohdeltiin vanhan testamentin pyhissä kirjoissa verrattuna Judean ja Samarian maakuntiin ja niissä oleviin seutuihin. Profeetat eivät tiedä kertoa ainoastakaan ihmeellisestä Jumalan armotyöstä tällä seudulla; ei ainoatakaan suurta Jumalan miestä ole lähtenyt sieltä. Syyttä ei siis Natanael kysynyt Filippukselta: "Tulleeko Nazaret'ista jotakin hyvää?", kun hän jälkimmäiseltä sai kuulla: "Me olemme sen löytäneet, josta Mooses kirjoitti laissa ja profeetat, Jesuksen, Josefin pojan Nazaret'ista." (Joh. 1:45-47). Jesuksen vaelluksen aikana sanotaan vielä tästä paikasta: "Ei yhtäkään profeettaa ole tähän asti tullut Galileasta." Kenties oli tämä seutu, verrattuna luvatun maan toisiin tienoihin, tunnettu huonomaineiseksi. Ja kumminkin oli juuri tästä syrjäisestä, hiljaisesta, vähäisestä kaupungista maailman valkeus tuleva ja leviävä yli koko maan piirin. Ennustajan silmällä oli profeetta jo vuosisatoja ennen nähnyt sen tulemisen. Samoin kuin muinaisaika talveksi Sebulonin ja Naftalin maata, samoin oli tuleva aika kunnioittava järven rannatse kulkevaa tietä tällä puolen Jordania, pakanakansojen Galileaa. "Kansa, joka pimeydessä vaelsi, näki suuren valkeuden, ja, jotka asuivat kuoleman varjon maassa, niiden ylitse se kirkkaasti paistaa." (Jes. 9:1). Nazaretin valkeus on valaissut maailmaa kohta kaksituhatta vuotta, ja sen säteet ovat valtaavan lämmön voimalla ja kirkkaudella tunkeuneet sen pimeimpiinkin osiin. Ei tuo valkeus vieläkään ole tukehtunut eikä sammunut, vaan se leviää yhä kauvemmaksi. Ja mihin ikinä se pääsee tunkeumaan, siellä herää kurjissa, viheliäisissä ihmissydämmissä uusia ijankaikkisuuden elonvoimia. Tämä valo, joka on syntyään taivaasta, on sen Jumalan lähettämä, joka asuu valkeudessa, johon ei yksikään ihminen voi tulla, ja jonka tykönä ei ole valkeuden ja pimeyden vaihetusta. Eikä tämä valo sammu, vaan valaisee heikentymättömän kirkkaana ijankaikkisuudesta ijankaikkisuuteen. Sillä Nazaret'issa syntynyt Jesus Kristus on oleva aurinko, jonka loiste ja kirkkaus kaikki voittaa uudessa taivaassa ja uudessa maassa, jota me lupauksen mukaan odotamme, sinä päivänä, jolle ei tule iltaa ja jota ei seuraa yö.
Kun päivän kuumin aika oli ohi, nousimme ravakasti ratsaille, ehtiäksemme Tabor'ille ennen iltaa. Ennen kuin aivan poistuimme kaupungista, pysähdyimme kumminkin sen pohjoislaidalla n.k. "Marian lähteen" tykönä, jossa viivyimme muutaman silmänräpäyksen. Lähteellä on osaksi kivinen katos; voimakkaasti suihkuaa vesi torvesta. Lähteen ympärillä seisoi joukko nuoria naisia savi-astioineen, joita he kantavat päälaellaan niin taitavasti, ett'eivät tarvitse käsien apua, ja odottivat vuoroansa päästäkseen täyttämään astioitaan. Oli aika hauska nähdä heidän viatonta iloisuuttaan. Moni on sanonut, ja onhan luultavaakin, että Jesus usein on noutanut savi-astiallisen vettä tästä lähteestä. Sivumennessä täytti myös meidän "mukarimme" astiansa ja tarjosi meille juoda tuota virkistävää, raikasta vettä.
Nyt annoimme hevosten hiljaa käydä ihanaa Taboria kohti, jota jo kahtena päivänä kaukaa olimme katselleet halullisin silmin. Tiellä, joka muutamin paikoin oli hyvin huonoa, viivyimme noin kaksi tuntia. Seutu, jonka kautta kuljimme, oli kaunis, kasvullisuus paikoin rehevä. — Nouseminen vuorelle kävi meiltä hyvin hitaasti, ja oli se erittäin rasittavaa sekä hevoselle että ratsastajalle. Vuoren rinne oli, näet, hyvin jyrkkä, ja sitä paitsi on sinne vielä tie kovin kivinen ja raivaamaton. Harvoin tapaa pyhässä maassa, jossa jalkatiet kumminkin ylimalkain ovat aivan huonoja, tietä, jota olisi vaikeampi kulkea, kuin tätä. Hevosen täytyy koko nousumatkan, jota kestää vähintäin tunnin, hyvin varovaisena haeskella jalan sijaa kivien välistä. Noin 300 metriä (1000 jalkaa) korkealla kohoaa vuoren huippu aivan yksinään Jesreel'in tasangolla. Uhkealta ja majesteetilliselta näyttää se jo kaukaa katsojan silmiin. Sen rinteillä kasvaa taajassa tammimetsää, korkeaa ja matalaa.
Hyvin vaivaantuneita olimme, kun auringon laskun aikaan jouduimme vuoren kukkulalle. Siinä on suurenlainen pinta-ala, jolla kaksi luostaria, toinen kreikkalainen, toinen roomalais-katoolinen, sijaitsee. Tiellä oli opas jäänyt kauvas jäljelle meistä, hänen hevosensa kun ei ollut niin tottunut vuorta kiipeämään kuin meidän ratsumme. Koska emme tietäneet, kumpaanko luostariin meillä oli "suosituskirje", ratsastimme kreikkalaiseen, jonka portit ystävällisesti avattiin meille, kenties syystä siitä, että tervehdimme vastaan tulevaa munkkia venäjän kielellä. Ainakin kymmenen minuuttia odotimme luostarin pihamaalla opasta, jota ei kuitenkaan kuulunut. Työlästyneinä turhaan odottamiseen ratsastimme takasin samaa tietä, jota olimme tulleet, ja löysimme oppaan, joka ilmoitti, että meillä toisessa luostarissa, joka olikin aivan lähellä, "suosituksen" takia oli odotettavissa vieraanvarainen vastaan-otto. Ilomielin ratsastimme sisälle portista, ja eräs munkki, syntyisin hollantilainen, joka puhui murteellista saksaa, otti meidät hyvin ystävällisesti vastaan. Onneksi olivat kaikki "pyhiinvaeltajat" päivää ennen lähteneet luostarista, jotta olimme aivan yksinämme ja saimme valita parhaimmat makuusijat luostarin tilavassa vierashuoneessa. Lasillinen voimakasta viiniä, jonka luostarin-esimies itse, syntyisin saksalainen, tarjosi meille, vahvisti meitä sanomattomasti tukehduttavassa kuumuudessa, jonka "sirokko" oli tuottanut. Mutta huoneessa emme malttaneet viivähtää. Ystävällinen "hollantilainen", josta täällä oli tullut katoolilainen munkki, tarjoutui hyväntahtoisesti opastamaan meitä ihanalla Taborilla. Hän vei meidät vanhoille raunioille, joilta hän sanoi näköalan olevan mitä suurenmoisimman ja laajimman. Siinä hän olikin aivan oikeassa. Kiivettyämme raunioille ja jouduttuamme korkeimmalle kohdalle oli meillä maisemat mitä kauneimmat joka taholla. Lännessä näimme Välimeren, jonka pinta nyt illan tullen, samoin kuin edellisenäkin päivänä, oli aivan rasvatyyni. Sen ääressä kohosi majesteetillinen, muistorikas Karmel, jonka historian jo ennen olen kertonut. Aivan ikään kuin jalkaimme alla, etelässä päin, näkyi Jesreelin laaja keto ja vähän matkan päässä siitä huomasimme n.k. pienen-Hermon'in. Tämän vuoren pohjoisella rinteellä saatoimme nähdä Endor'in ja Nain'in, joita kumpaakin pyhä raamattu kuvaa ihmeellisessä valossa. Ne ovat nyt vaan pieniä kyliä. Jälkimmäisen asema on hyvin kaunis: se on tuuheiden puiden ja vihertävien viljavainioiden ympäröimä.
Endor'in nimi herättää kammoa uskovaisessa raamatunlukijassa, se kun on niin likeisesti yhtyneenä tuon onnettoman, Jumalasta luopuneen Saul kuninkaan liikuttavaan historiaan. Siihen aikaan kun Israel, Saulin hallitessa, kävi sotaa filistealaisia vastaan, asui Endor'issa noitavaimo, jonka puoleen Saul hädissään kääntyi, kun pelko valloitti hänen sydämmensä, ja vaimo kutsui Saulin pyynnöstä esiin Samuelin hengen, jotta Saul saisi kysyä häneltä, miten sodassa oli käypä (1 Sam. 28). Tämä Saul, jonka sama Samuel oli voidellut Israelin kuninkaaksi, oli kadottanut uskon elävään Jumalaan, ja nyt hänen täytyi turvautua semmoiseen keinoon, jonka Jumala nimenomaan oli kieltänyt, nimittäin kuolleitten hengiltä kysymiseen. "Ei yhtäkään pidä sinun seastasi löytymän, joka poikansa eli tyttärensä käyttää tulen lävitse, eli joka on ennustaja, päivän valitsija, eli tietäjä, eli velho, eli lumooja, eli noita, eli merkkein tulkitsija, eli joka jotakin kuolleilta kysyy", oli Herra sanonut (5 Moos. 18:10, 11). Mutta kun Saul oli hyljännyt Herran Jumalan tahdon ja neuvon, ja Herran Henki oli luopunut hänestä, horjui hänen sydämmensä sinne ja tänne, ja hän haki epätoivossa jotakin muuta tukea, mutta ei löytänyt.
Nimi Nain sitä vastoin johtaa mieleemme erään uuden testamentin suloisimmista kertomuksista, jossa ajatus kernaasti viivähtää. Evankelista Luukkas on säilyttänyt meille sen kertomuksen evankeliuminsa 7 luv. Herra Jesus oli opetuslapsineen matkalla Kapernaum'ista, hän kulki siis pohjoisesta etelään päin. Koska hän Nain'in kaupungin porttia lähestyi, kannettiin sieltä hautapaarilla nuorta miestä, joka oli äitinsä ainoa poika, ja äiti oli leski. Paaria seurasi sureva leski ja suuri joukko kansaa, joka, saattamalla kuollutta hautaan, osotti myötätuntoisuuttaan. Kaikki itkivät, nyyhkivät ja valittivat, kuten on tapana siinä maassa, silloin kun kuollutta kannetaan viimeiseen leposijaan. Ruumissaaton lähtiessä kaupungin portista tulee sitä vastaan miesjoukko, jonka etupäässä kulkee henkilö, joka sanojensa ja voimallisten töittensä takia jo on tullut laajalta kuuluksi. Tässä miehessä asuu elämä, ja hän voipi paljaalla sanalla, joka lähtee hänen suustaan, hallita kuolemaa. Hänen käskystään seisahtuu ruumissaatto. Hän puhuttelee ensiksi erinomaisen ystävällisesti ja lempeästi murheellista, huolen painamaa äitiä, sanoen: "Elä itke", ja sitte virkkaa hän kuolleelle nuorukaiselle: "Nuorukainen, minä sanon sinulle, nouse ylös!" Kuollut nouseekin ja rupee puhumaan. Ja tuo henkilö antaa hänet äidille. "Pelko tuli kaikille ja he kunnioittivat Jumalaa, sanoen: suuri profeetta on noussut meidän sekaamme ja Jumala on hänen kansaansa etsinyt. Ja tämä sanoma kuului hänestä kaikkeen Judeaan ja kaiken sen likimaakunnan ympäri."
Mutta palatkaamme taasen Tabor'ille katselemaan maisemia.
Etäällä kaakossa näkyy Gilead'in vuori sekä Gilboan selänne toisella puolella Jordania, joka suikerrellen kuin käärme rientää Kuollutta merta kohti. Pohjoisessa nähdään osa Genezaretin merta ja vielä tuonnempana suuren Hermonin hopealle välähtelevä lumikukkula. Ja vielä kauvempana haamottaa ihanan Libanonin uhkea vuorijono. Tuskin missään koko pyhässä maassa näkee ihanampia näkyaloja, kuin tältä vuorelta; ne ovat niin suuremmoisia ja laajoja, että eräs tanskalainen taiteilija, joka oli ollut siellä vähää ennen meitä, ei ollut sanonut saattavansa maalata mitään, koska kaikki, mitä hän näki, oli niin hurmaavaa, ett'ei hän voinut kiinnittää huomiotaan mihinkään määrättyyn kohtaan, jonka hän olisi saattanut ottaa lähtökohdaksi kuvatessaan maiseman kankaalle. Vielä hämärän tullessa seisoimme vanhan luostarikirkon raunioilla, vaikka ilma, vielä auringon laskettuakin, oli tuskastuttavan lämmin tuon kuuman sirokkotuulen vaikutuksesta, jota yhä vielä kesti. Koko ajan olimme kuin hikikylvyssä. Emme siis saaneetkaan vuorella nauttia toivomaamme viileyttä.
Olihan aivan luonnollista, että Taborilla oleskellessamme muistui elävästi mieleemme kertomus Kristuksen kirkastamisesta (Mat. 17, Mark. 9 ja Luuk. 9), jonka erään, ainakin kolmannelta vuosisadalta johtuvan, muinaistarun mukaan luullaan tapahtuneen täällä. Ei ollenkaan kummastuta sitä, joka kerran on käynyt tällä vuorella, että taru juuri sinne sovittaa tuon ihmeellisen tapahtuman, jolloin Kristuksen jumaluus tunki läpi ruumiillisen, inhimillisen verhonsa, Mooses ja Elia ilmestyivät ja puhuivat Jesuksen kanssa, ja opetuslapset kuulivat äänen taivaasta. Itse paikka on erittäin sopiva siihen. Ajatuksissa voipi aivan asettautua heidän tilaansa silloin, kun innokas, tulevan elämän voimalla täytetty Pietari huudahtaa: "Herra! Meidän on tässä hyvä olla; jos tahdot, niin me teemme tähän kolme majaa: sinulle yhden, Moosekselle yhden ja Elialle yhden." Tuskin tarvinnee huomauttaakaan, että tähän muinaistaruun ei ole historiallista perustusta. Se on vaan varmaa, että kirkastaminen tapahtui korkealla vuorella. Paljon on väitetty sitä vastaan, että kirkastusvuori olisi ollut Tabor, ja erittäinkin sen nojalla, että Tabor Jesuksen aikaan luultavasti oli tiheästi asuttu eikä siis lainkaan yksinäinen paikka, jommoista tilaisuus sellainen, kuin kirkastaminen, ehdottomasti vaatii. Miten tämän asian laita oikeastaan lienee, siitä väitelkööt tiedemiehet. Sen verta lausuttakoon vaan, että mainittuun muinaistaruun myös on syitä; luopihan se sitä paitse kauniin valon vuorelle.
Vasta hämärtäessä palasimme retkeltämme luostarirakennukseen, jossa iltanen jo odotti. Kun juuri olimme aikeissa käydä ruo'alle, tuli kolme katoolilaista pappia, synnyltään ranskalaisia, jotka olivat matkalla Damaskuksesta Jerusalemiin ja tietysti toivoivat saavansa yösijaa luostarissa.
He olivat keski-ikäistä, iloista väkeä, ja keskustelu illallispöydässä meidän kanssamme näytti heitä miellyttävän. Kieli teki kumminkin haittaa, sillä he puhuivat ainoastaan ranskaa, eikä kumpikaan meistä ollut niin perehtynyt siihen kieleen, että puhelu oli sujunut vaikeudetta. Oppaamme, joka näytti osaavan aivan helposti vaikka mitä kieltä, esitteli meidät oikeauskoisiksi katoolilaisiksi, ja se meitä kovasti harmitti. Ja katoolilaisiksi hän luultavasti sanoi meitä joka kerta, kun vierailimme katoolilaisessa luostarissa. Illallispöydässä kilistelivät papit useita kertoja kanssamme ja toivottivat onnea matkalle. He pitivät meitä rakkaina uskolaisinaan kaukaisesta maasta, ja siihen luuloon he jäivät, kun erosimme toisistamme ijäksi päiväksi. Kun tuli puhe Damaskuksesta, jonne meillä oli matka, kertoivat he kamalan ja suurta tuomiota herättäneen tapauksen sattuneen siellä päivää ennen heidän lähtöään: juutalaiset muka olivat uskonvimmassa murhanneet kristityn lapsen. Me emme kumminkaan Damaskukseen tultuamme kuulleet mitään tuosta hälinätä herättäneestä tapauksesta. — Heitettyämme jäähyväiset kättä lyöden ja toivottaen toisillemme Jumalan siunausta menimme levolle kokoomaan uusia voimia kestääksemme seuraavan päivän vaivat.
Mutta minulle kävi yö rasittavaksi, vaikka vuode oli mitä parhaimpia koko matkalla. Jo illallispöydässä olin huomannut, ett'en voinut oikein hyvin, ja levolle mentyä sain kärsiä kovia tuskia. Ne olivat tuon Palestiinan ilman-alassa tavallisen kuumetaudin oireita, joka tähän vuoden aikaan on hyvin vaarallinen. Monta kertaa yön kuluessa, kun kuvat karkoittivat unen silmistäni, tuli pelottavia ajatuksia mieleeni. "Entäpä, jos sairastuisin, niin että minun täytyisi jättää matkani kesken! Entäpä, jos kuolisin täällä vierasten joukossa kaukana omaisistani ja kotimaasta!" Kun sellainen ajatus tunkee sydämmeen, tuottaa se tuskaa. Vaan Jumala on semmoisinakin hetkinä vahva turva; Hän ja yksin Hän voipi tuottaa lepoa levottomuudessa. "Koska minä Herraa etsin, kuuli Hän minun rukoukseni ja pelasti minut kaikista vavistuksistani. Joka raadollinen huusi, kuuli Herra häntä ja autti hänet kaikista tuskistansa. Herran enkeli piirittää niitä, jotka häntä pelkäävät, ja pelastaa heitä." (Ps. 34:5, 7, 8). Nämä tuon kuninkaallisen runoilijan sanat hädän aikana olivat minun lohdutukseni yön pitkinä hetkinä, kun taudin tuskat runtelivat ruumistani. Herra on aivan lähellä hädässä, sillä hän sanoo: "Että hän minua halasi, niin minä hänet päästän; hän tuntee nimeni, sen tähden minä varjelen häntä. Hän avuksi-huutaa minua, sen tähden minä kuulen häntä; hänen tykönänsä olen minä tuskassa; siitä minä hänet tempaan pois ja saatan hänet kunniaan." (Ps. 91:14, 15). Nämä sanat toteutuvat aina, lieneepä ihminen sitte missä paikassa ja missä tilassa tahansa. Luottamus lupaukseen ei koskaan joudu häpeään. Herra rauhoitti minunkin levottoman mieleni, josta Hänelle olkoon kiitos ja ylistys ijankaikkisesti! Ijankaikkisuuden rauha laskihe minun sydämmeeni, niin että uskon varmuudella saatoin sanoa: "Jos minä elän, niin minä Herralle elän; jos minä kuolen, niin minä Herralle kuolen; jos minä elän eli kuolen, niin minä olen Herran oma." Vähitellen lievenivät ruumiinkin tuskat ja aamupuoleen sain hetkisen lepoa, ennen kuin vielä oli aika nousta.
Jo kello 5 maanantai-aamuna, Toukokuun 5 p:nä, täytyi meidän lähteä Tabor'ilta, sillä meillä oli vähintään viiden tunnin taival edessämme, ja se oli kuljettava ennen päivän kuuminta aikaa. Matkamme päämäärä oli Tiberias Genezaret'in järven rannalla. Samaa jyrkkää vaivalloista ja kivistä tietä, jota päivää ennen olimme kivunneet ylös, oli nyt mentävä alas. Oli aivan mahdotonta, ainakin meidän tottumattomien, ratsastaen kulkea alas päin tätä tietä. Meidän täytyi sen tähden mennä jalkasin ja taluttaa hevosiamme, joiden oli ratsastajattakin vaikea päästä eteen päin äkkijyrkillä penkereillä, kivien keskellä ja liukkailla kallioilla. Nämä hevoset ovat erittäin tottuneet ja mieluiset kulkemaan ylös päin korkeimpiakin rinteitä, mutta alas päin meneminen näytti olevan paljon vaikeampaa. Kesti viisikymmentä minuuttia, ennen kuin taas olimme vuoren juurella. Viileässä aamu-ilmassa oli tämä laskeuminen hyvin hauskaa, ja ajatukseni veivät minut kauvas entisille ajoille, jolloin Jesus ja hänen kolme opetuslastaan kirkastuksen jälkeen laskeusivat tätä samaa vuoren rinnettä puhellen siitä, mitä ylhäällä oli tapahtunut.
Tie, joka kulki luoteiseen suuntaan, kävi sitten vähä paremmaksi. Jos loi silmänsä vaikka mihin paikkaan tien läheisyydessä, näki viljavia vainioita ja hedelmällisiä seutuja. Taivaltaminen oli kovin virkistävää aamuviileyden kestäessä. Maisematkin olivat miellyttäviä; Galilean ylänkö kukkuloineen laaksoineen oli edessämme. Tuskin tarvinnee huomauttaakaan, että monessa suhteessa on nyt toisin, kuin siihen aikaan, jolloin Jesus opetuslapsineen vaelsi kylästä kylään, paikasta paikkaan tehden hyvää ja saarnaten evankeliumia. Historioitsija Josefus kertoo Galileassa olleen Jesuksen aikoina 204 pientä kaupunkia ja kylää. Viljelys oli silloin varmaankin hyvällä kannalla, kun niin vähäinen ala saattoi elättää kymmeniä tuhansia ihmisiä. Nyt on maa harvaan asuttua ja suureksi osaksi viljelemätöntä. Niin on kaikki muuttunut; kirous painaa Galilean ketoja, vuorten jyrkänteitä ja laaksoja, kirous, joka odottaa kerran tulevansa poistetuksi. Mutta milloin, sen Herra yksin tietää.
Kuta enemmän aika kului, sitä tuskastuttavammaksi kävi helle; "sirokko"-tuulen kuumat löyhäykset tuntuivat taas. Matkalla tapasimme suuren matkueen pyhiinvaeltajia, Englannin ylhäistöön kuuluvia herroja ja naisia, nuoria ja vanhoja, noin 70 henkeä, jotka palasivat Tiberiaksesta. Semmoisessa karavaanissa matkustaminen on kyllä hauskaa, sillä silloin ei tarvitse peljätä beduiinein käyvän kimppuun, ja on seuraakin, jos aika käypi pitkäksi; mutta onpa siinä hankaluuksiakin, kun ei saa olla täydelleen vapaana, ja matkustaessakin on pakko ainakin johonkin määrin noudattaa seuraelämän sievätapaisuutta. Seurueessa näkyi olevan vanhojakin ihmisiä, ja, välttääkseen ratsastamisen vaikeuksia ja auringon kuumuutta, antoivat nämä kuljettaa itseään jonkinmoisissa, kahden hevosen väliin asetettujen salkojen kannattamissa kuomituoleissa, joissa saattoivat istua mukavasti. Mutta heiluminen täten taivaltaessa näytti olevan erittäin tuskastuttavaa.
Jo ennakolta olin kuullut ja lukenut, että Tiberiaksen järven luona on aina hyvin lämmin. Tämän saimme kohta huomatakin. Vihdoin olimme päässeet viimeiselle kukkulalle, joka jyrkkänä ja puuttomana kohoaa järven lounaispuolella. Kello oli jo puoli yksitoista edellä puolenpäivän; olimme siis ratsastaneet puolikuudetta tuntia levähtämättä. Silloin tällöin olimme matkallamme kunnasten välitse nähneet vilahduksen järvestä; mutta nyt koko sen laaja pinta ja ihana ympäristö aukeni eteemme. Se ei enää ollut mitään kangastusta, vaan täyttä todellisuutta. Heti kun huomasimme järven edessämme, tervehdimme sitä oikein hattuja nostamalla. Ensi kertaa katsoessa näytti se lumoavan kauniilta, vaikk'en minä, väsynyt kun olin, jaksanut siitä paljon nauttia. Sellaisina hetkinä, kun on jotakin suurta ja ihanaa mieltä ylentämässä, tuntuu kumminkin ikään kuin ruumiin väsymyskin hälvenisi. Miten usein olinkaan pyhässä raamatussa lukenut tästä järvestä, tästä merestä, kuten sitä myös kutsutaan, miten usein olinkaan koettanut kuvitella sitä mielessäni! Ja nyt oli todella edessäni tuo sama meri, jonka rannoilla Jesus niin monesti oli vaeltanut, saarnannut, tehnyt ihmeitä, jonka pinnalla Hän oli purjehtinut rannalta toiselle, jonka veden päällä Hän oli kävellytkin, kuten kuivalla tantereella, jonka rantamailta useimmat hänen opetuslapsistaan olivat kotoisin; tällä järvellä he olivat kalastelleet, täällä he olivat viettäneet surun ja ilon päiviä. Kaikki nuo ihmeelliset tapaukset ikään kuin valtasivat sydämmeni, ne ilmaantuivat elävinä mieleeni, kun silmäilin avaraa, tällä kertaa rasvatyyntä vedenpintaa. Pitkän aikaa viivyimme kukkulalla katsellen järveä, jotta sen kuva painuisi syvälle mieleemme.