V.
Tiberiaksesta Damaskukseen.
Olo jyrkällä rinteellä auringonhelteessä kävi kumminkin yhä tukalammaksi. Meidän täytyi siis jättää katselupaikkamme ja koettaa päästä pieneen Tiberiaksen kaupunkiin, joka sijaitsee vuoren juurella järven länsirannalla. Kuudensadan jalan korkeudelta oli meidän laskeuminen pitkin jyrkkää vuoren rinnettä, jossa oli mahdotonta ratsastaa. Täytyi taas kulkea jalkasin ja taluttaa hevosia. Käveleminen oli hyvin rasittavaa, kauhean kuuma kun oli, ja vei väsyneeltä matkamieheltä viimeisetkin voimat. Matka, jota luulimme aivan lyhyeksi, ei tahtonut ikinä loppua. Hiki valui virtanaan koko ruumiista, eikä ainoakaan viileä tuulenpuuska keskeyttänyt kuumuutta. Rupesi niin hirveästi janottamaan, jotta suu kuivi ja kieli tarttui kitalakeen. Kun joskus vieno tuulahdus tuli, oli se kuuma ja lisäsi vaan väsymystä ja hikilöylyä. Ainakin puoli tuntia kesti laskeutuminen, ennen kuin tuli tuo ikävöity hetki, jolloin luostarin portin edessä saimme jättää hevoset mukarin haltuun. Mutta vielä siinäkin täytyi meidän odottaa muutamia minuuttia, ennen kuin luostariveljet suvaitsivat avata portin ja sallia meidän astua luostarin pyhälle alueelle. Selvään näkyi, ett'emme olleet erittäin tervetulleita tähän majataloon; sen asukkaat olivat, näet, edellisinä päivinä jo kyllästyneet vieraisiin. Oppaalla oli tosin suosituskirje Jerusalemin piispalta; mutta ei sekään tahtonut auttaa. Kun vihdoinkin oli päättynyt neuvottelu, joka meistä tuntui jotenkin pitkältä, ja jonka kestäessä seisoimme portin ulkopuolella auringon paahteessa kiihkeästi odotellen ratkaisua, avattiin portti ja meidän sallittiin käydä pyhitettyjen muurien sisälle. Pieni yksi-ikkunainen vierashuone annettiin käytettäväksemme; siellä oli kaksi vuodetta valmiina suomaan perin väsyneille ruumiillemme leposijan. Luostari on aivan järven rannalla, jotta sen useimmista ikkunoista on mitä kauniimpia näköaloja Genezaret'in järvelle ja sen ympäristölle päin. Niin väsyksissä, kuin olimme, ei mieli tehnyt näköaloja katselemaan. Legoa, sitä me enin halusimme; mutta siihen ei vielä ollut aikaa, sillä luostarisääntöjen määräämä puolistunti, kello 12, oli käsissä. Meidän täytyi noudattaa sääntöä ja seurata sanantuojaa, joka vei meidät pieneen, hyvin yksinkertaisesti sisustettuun ruokasaliin, jossa nuori munkki, luultavasti vastatullut alokas, tarjoeli meille ruokaa eräällä pöydällä, joka ei edes ollut liinalla katettu. Vähäväkistä oli ruokakin: jokaiselle, siihen opaskin luettuna, annettiin lautasellinen jonkummoista veteen keitettyä mannasuurimovelliä ja pieni annos lihan, perunoiden y.m. sekoitusta sekä jälkiruo'aksi muutamia rusinoita. Onneksi tunsimme enemmän väsymystä kuin nälkää ja saatoimme sen tähden aivan hyvin tyytyä laitoksiin. Kaikesta näkyi, ett'ei täällä ollut odotettavissa sellaista vieraanvaraisuutta, jommoisella luostarimajataloissa tavallisesti kohdellaan matkustajia. Tässä luostarissa ei ole kuin kolme munkkia, ja heillä on tietysti kova työ kaikkien pyhiinvaeltajien majoittamisessa, jotka joka vuosi, etenkin suurten juhlain aikana, käyvät koettelemassa heidän vieraanvaraisuuttaan. Ei sen tähden sovi kummastella, että heistä joskus tuntuu rasittavalta tuo alituinen palveleminen, josta ei heille itselleen tule mitään korvausta, vaan päin vastoin monesti saavat kokea matkustajain tyytymättömyyttä, kun ei kaikki ole niiden mieleistä. Paitsi vierasten palvelemista on näiden munkkien toimitettava vielä joka päivä hartauden harjotuksia: jumalanpalveluksia, rukouksia määräajoilla, j.n.e., jotka alkavat jo varhain aamulla ja jatkuvat myöhään iltaan. Ei munkkiparalle suoda paljon lepoa. Mutta onhan hänellä jotakin suurta odotettavissa; joka työn ja joka harjotuksen pitää hän ansiotyönä, jonka Jumala on kerran palkitseva. Ainoastaan tämän palkinnon toivo sen tehnee, ettei hänen mielensä ajan pitkään masennu ankarimmissa ja halvimmissakaan töissä.
Levättyämme hyvänlaisilla vuoteilla läksimme k:lo neljän aikaan n.k. Kuumille lähteille; oli aikomuksemme niiden läheisyydessä kylpeä meressä, joka meistä tuntui kovasti houkuttelevalta. Tätä retkeä varten hankimme veneen ja soutumiehiä. Lähteet ovat noin tunnin matkan päässä kaupungista, jonka järveltä käsin voipi nähdä koko laajuudessaan. Se on nimittäin rakennettu pitkin rannikkoa, sillä meren ja vuoren välillä on vaan kapea maakaistale. Kaupungissa, joka on hyvin vanha, ja jonka nimi Arabian kielellä on Tabarije, on vaan noin 3,000 asukasta, joista enemmän kuin puolet on juutalaisia. Maan puolelta sitä ympäröivät peräti rappeutuneet muurit, ja järven puolelta luulisi näkevänsä kasan savihökkelejä ja raunioita. Löytyy kumminkin siellä täällä muutamia parempia rakennuksia, jotka luultavasti ovat myöhäisemmältä ajalta. Kaupunki näyttää olevan kauniilla paikalla, etenkin järven puolelta katsellessa; mutta sen sisällä on kolkkoa ja likaista, kuten useimmissa itämaiden kaupungeissa. Sitä paitsi on seutu kuulu kuumuudestaan ja kuumetaudista, joka siellä usein raivoaa ja kaataa paljon sekä maan asukkaita että matkustavaisia. Vuonna 1837 hävitti kaupunkia maanjäristys, jonka tuhotöistä vielä nähdään jälkiä. Rabbiinit väittävät tämän kaupungin sijaitsevan samalla paikalla, kuin vanha Rakkat, joka Jos 19:35 mukaan oli kaupunki Naftalin sukukunnan alueella, ja mitä paikkaan tulee, niin se siihen kyllä soveltuisi, sillä Rakkat merkitsee "kapea." Sitten kun Herodes Antipas, Johannes Kastajan murhaaja, oli rakennuttanut sen uudelleen melkein kreikkalais-roomalaisen kaupungin malliin, sai se nimensä keisari Tiberiuksesta. Kaupunki oli linnoitettu, kuten muurit selvästi osottavat, mutta antautui kumminkin vapaatahtoisesti Vespasianukselle. Jerusalemin hävityksen jälkeen oli se juutalaisuuden pesäpaikka. Sepforis muutatti hengellisen oikeuston (synedrion'in) sinne ja juutalainen tiedekin kukoisti siellä. Tieteellisen työn hedelmiä oli Talmud, joka neljännellä vuosisadalla j.Kr. tehtiin ja koottiin juuri Tiberiaksessa. Jo viidennellä vuosisadalla oli siellä kristitty piispa, ja ristiretkeilijät, joiden hallussa kaupunki oli Hattin'in tappeluun (vuonna 1187) saakka, asettivat sinne piispan-istuimen uudestaan. — "Kuumat lähteet" (Hammam Tabarije) ja niiden merkitys ovat vanhastaan tunnetut. Paikkaa, missä sijaitsevat, kutsuttiin Herodeksen aikana Emmaukseksi [Josefuksen Juut. Sota IV, 1, 3.] Jo muinaisina aikoina kävi näillä lähteillä sairaita läheltä ja kaukaa. Niiden veden kiitetään hyvin parantavan, varsinkin luuvaloa. Kylpylaitos on hyvin yksinkertainen. Ibrahim-pasha rakennutti uuden kylpyhuoneen vuonna 1833. Vanha kylpyhuonekin vähän etelämpänä on vielä jäljellä.
Järvi kuohuili vähän, jonka vuoksi purtemme, kahden beduiinin soutamana, sai hiukan kiikkua matkalla. Vaaratta pääsimme toki tuohon toivottuun rantaan, jossa lähteiden lämmin, höyryävä vesi juoksee järveen. Vähän matkan päässä valkamasta, kylpyhuoneen alapuolella, päätimme uida. Hiekka-rannalla, jossa oli pientä kiveä hiekan seassa, oli hyvin sopiva uimapaikka. Tummansininen vesi ei ollut kylmää, noin 24 ast. C. Mielihyvissämme heittäydyimme kirkkaille laineille ja viivyimme kauan vedessä; olipa oikein ikävää nousta sieltä, sillä uinti virkisti sanomattomasti päivän paahtamaa ruumistamme. Maan asukkaat näyttivät täällä enemmän koin munalla välittävän puhtaudesta; he seisoivat rannalla kymmenkunta henkeä parvessa ja aikoivat hekin käydä uimassa ihanalla iltahetkellä. Uteliaina seurasivat he koko ajan liikkeitämme ja toimiamme. Auringon lasku palatessamme retkeltämme k:lo 1/2 7 aikaan oli ihmeen kaunis. Taivaan loistavat värit heijastivat nyt jo aivan tyynessä vedessä, ja laskeuvan auringon säteet loivat lumoavaa valoa järven ympärillä oleville vuorille. Jo ensimmäiset tunnit tämän järven partaalla olivat olleet suloisia ja jättivät mieleen muistoja mitä ihanimpia.
Ennen maata menemistä täytyi meidän päättää, jäämmekö seuraavaksi päiväksi Tiberiakseen, vai jatkammeko matkaa aamulla pohjoiseen päin. Helle ja sen seuralainen, kuumetauti, kyllä kammottivat; mutta tämän järven tienoo tarjosi niin paljon viehättävää, ja me olimme sitä niin vähän nähneet, ett'emme vielä raskineet lähteä. Illallispöydässä päätimmekin jäädä tänne koko seuraavaksi päiväksi, sitten kun tarkkaan laskettuamme huomasimme meillä olevan vielä kyllä aikaa; sovimme siis soutumiesten kanssa, että he veneineen koko seuraavan päivän kuljettelisivat meitä 20 frankin maksusta. Tämä päätös oli suloinen sanoma "mukarille", tuolle vanhalle, kunnon Hamedille, joka ei tietänyt, miten osottaa kiitollisuuttaan. Saihan hän täten odottamatta tilaisuuden koko päivän nauttia vapautta, jonka hän parhaasta päästä käytti nukkumiseen. Hän oli muhammettilais-uskovainen eikä siis nyt "ramadanin" kestäessä saanut syödä, juoda eikä tupakoida paitsi yöllä. Päivät päästään tuo ukko oli kanssamme matkoilla ja yönsä täytyi hänen käyttää syömiseen, tupakoimiseen ja hevosten vartioimiseen. Lepäämisaikaa ei hänellä siis matkustettaessa ollut päivällä eikä yöllä. Eipä siis kumma, että hän, kun kuuli meidän jäävän Tiberiakseen koko päiväksi, ihastui niin, että, vaikka olikin vanha ja väsynyt, hyppeli ilosta ja lauleli riemulauluja.
Seuraavana aamuna k:lo 1/2 8 oli vene sekä kahdeksan nuorta, reipasta, iloluontoista beduiini-soutajaa rannalla luostarin ääressä odottamassa tuloamme. Suurustettuamme pikimmältään, läksimme tästä kaupungista, jossa ei Vapahtaja koskaan käynyt, vaikka monesti purjehti järvellä, jonka rannalla se sijaitsee. [Koska kaupunki oli rakennettu vanhalle hautausmaalle, ei oikea juutalainen voinut astua sen alueelle tulematta Mooseksen lain mukaan saastaiseksi. Josefus sanoo nimenomaan, että jokainen juutalainen, joka siellä asui, tuli saastutetuksi niiden monien hautojen tähden, joita kaupunkia perustettaessa oli täytynyt raivata pois (vert. 4 Moos. 19:11.). Luultavaa on, ettei Kristus koskaan astunut sen muurien sisälle; mutta hänen sanankuulijainsa joukossa oli tietysti myös Tiberiaksen asukkaitakin (vert. Joh. 6:23.)] Halusimme hartaasti nähdä ja tarkemmin oppia tuntemaan itse Tiberiaksen merta ja niitä ikimuistettavia paikkoja, joissa kallis Vapahtajamme oli oleskelut suurimman osan vaikutus-ajastaan, tehnyt suuria ihmetöitä ja puhunut syvämielisiä sanoja Jumalan valtakunnan salaisuuksista. Aikainen aamuhetki oli ihmeellisen kaunis; pilvetönnä ja läpikuultavana kaaretteli kirkas taivas yli meren sinervän selän. "Sirokko" joka oli alkanut jo Nazaret'issa ollessamme, vaikutti kumminkin, että ilma ei ollut niin raitis, kuin kernaasti olisimme suoneet. Mutta kaikessa tapauksessa oli olo merellä mieluista. Ystäväni R., joka jo yöllä oli tuntenut pahoinvointia ja kuumetta, ei alussa voinut paljon nauttia ympäristön ihanuudesta. Minuun, joka Taborilla kohdanneesta taudinpuuskasta parattuani olin aivan terve, teki kaikki, mitä näin, suloisen vaikutuksen. Toivoen järvi-ilman, joka kumminkin oli edes vähän viileämpää, virkistävän ystävä R:iakin, kiiruhdimme rannasta. Matkamme ensimmäinen päämäärä oli järven pohjoisella rannalla, likellä Jordanin laskupaikkaa oleva Tell Hum eli muinaisen Kapernaum'in rauniot. Matka sinne kesti vähän päälle kahden tunnin veneen hiljaa soluessa eteen päin tyynellä vedenpinnalla. Tiemme vei meidät päästä päähän tämän järven, joka ympäristöineen kerran oli ollut Vapahtajamme maallisen toiminnan pääpaikkana, ja jonka rantamailta useimmat hänen apostoleistaan olivat kotosin.
Tästä järvestä puhutaan jo vanhan testamentin kirjoissa (4 Moos. 34:11; 5 Moos. 3:17; Jos. 11:2; 12:3; 13:27, y.m.m. paikassa); mutta joka paikassa vaan rajana eri sukukuntain välillä. Vasta uuden testamentin aikana sai se Jesuksen ja hänen apostoleinsa kantta suuren merkityksensä. Evankeliumeissa se mainitaan kolmella eri nimellä. Luukkas kutsuu sitä "Genezaretin mereksi" (Luuk. 5:1), Matteus, Markus ja Johannes "Galilean mereksi" (Mat. 4:18; 15:29; Mark. 7:31; Joh. 6:1) ja Johannes "Tiberiaksen merekfi" (Joh. 6:1; 21:1.) Suuruuteen nähden se ei ansaitse meren nimeä, sillä sen pituus on vaan 21 kilometriä, suurin leveys 12 kilometriä ja sen pinta-ala 170,7 neliökilometriä. Sitä ympäröi lännessä Naftal'in ja Sebulon'in sukukuntain alueet (Mat. 4:13) ja idässä Gad'in. Itä- ja länsipuolilla tätä soikeamuotoista järveä, joka on lähes 200 metriä (noin 650 jalkaa) alempana Välimeren pintaa, on kauniita kukkuloita ja vuoria, toisilla puolilla enimmästi tasankoa. Ympäröivistä vuorista mainittakoon Hattin, jota luullaan siksi paikaksi, missä Jesus piti tunnetun vuorisaarnansa, joka löytyy Mat. 5, 6, 7 luvussa. Se tasanko, jonka evankeelisesta historiasta tunnemme nimellä "Genezaret'in maa" (Mat. 14:34; Mark. 6:53), on järven länsipuolella. Tämä tasanko on 1/2 penink. (= 5 1/8 kilom.) pitkä ja 1/6 penink. (= 1 3/4 kilom.) leveä, siis ei aivan vähäpätöinen. — Järven oma asema suojaa sitä myrskyiltä, mutta se on altisna äkkiarvaamattomille vihureille ja tuulenpuuskille, jotka tulevat läheisistä vuorenrotkoista. Sen vesi on kirkkaan sinertävää, suolatointa, kylmäkkää ja terveellistä. Kautta järven huomaa pohjoisesta etelään päin kulkevan vuon, jonka Jordan-virta tekee matkallaan Meroe-järvestä Kuolleeseen mereen. Kun vedenpinta on tyyni, saattaa nyt, kuten Kristuksen ja apostolein aikanakin, nähdä suuria kalaparvia. Tavattoman paljon tässä järvessä löytyykin kaloja, sen saimme huomata, kun sittemmin beduiinien kanssa lähdimme pienelle kalastusretkelle, josta edempänä kerron enemmän.
Ensimmäisinä kevätkuukausina, rantojen ja vuorten kaltaiden vielä ollessa viheriänä, ennen kuin auringon polttavat säteet vielä ovat ehtineet kuivata kaikki, näyttää koko järvi ympäristöineen erinomaisen ihanalta. Rannoilla kasvaa ihmeen ihania kukkasia, joita nimitetään "Tiberiaksen ruusuiksi." Niitä on niin taajassa, että, kun kukkimis-aikana järvellä soutelee, koko ranta näyttää kauniilta kukkaistarhalta. Nämä ruusut ovat samaa lajia, kuin meidän "oleander"-niminen huonekasvimme, jonka heleänpunaisia, tuoksuvia kukkasia me kaikki jo lapsuudesta asti varmaankin olemme ihailleet.
Todella viehättävää on katsella semmoista maisemaa, varsinkin kun ilma on kirkas ja tummansininen taivas luo kuvansa veden kalvoon. Mutta kumminkin käypi apeaksi mieli muistellessa kuinka runsaasti tämän järven rannikoilla oli suuria, komeita kyliä ja kaupunkeja Jesuksen aikoina. Ne ovat nyt melkein kaikki hävitetyt; monesta ei näy enää edes raunioitakaan. Ajatellessa tuota muinais-aikaa sellaisena, kuin sen evankelistat ja historioitsijat kuvaavat, tuntee ehdottomasti vavistuksen sydämmessään, sillä kaikessa tässä hävityksessä näkyy selvään Jumalan vanhurskauden tuomio. Miten tenhoisan kaunis lienee tämä järvi ympäristöineen, vuorineen, laaksoineen, kylineen ja kaupunkeineen Kristuksen aikana ollutkaan! Olivathan nuo nykyään autiot ja metsistyneet alat silloin kauttaaltaan viljeltyjä. Historioitsija Josefus, joka, hurmaantuneena tämän "laaksomaan" kauneudesta, kuvailee sen veden suloutta, sen ilman-alan herttaisuutta, sen palmujen, rypäleiden, viikunoiden, mantelien ja muiden hedelmäin hyvyyttä sekä sen ihmeellisiä lämpimiä lähteitä, sanoo, että vuoden-ajat näyttävät ikään kuin kilpailevan kunniasta saada olla tämän tienoon haltiana, ja että luonto näyttää koonneen kaikki voimansa tehdäkseen tästä vähäisestä maailman kolkasta kalleimman helmen.
Koska seutu kuului Naftal'in sukukunnalle, kävi tässä, Talmud'in kirjoittajain mielestä, toteen Mooseksen sanat, että Naftal "täytetään Herran siunauksella" (5 Moos. 33:23), ja näillä oli myös sananlasku, joka oli tosi syvällisemmässä merkityksessä, kuin he itse aavistivatkaan, ja joka kuului näin "Jumala on luonut seitsemän järveä Kanaan'in maahan, mutta yhden — Genzaret'in järven — on hän valinnut itsellensä."
Mutta ei ainoastaan kauniin luontonsa, vaan myöskin sopivan asemansa sekä lukuisan ja vireän väestönsä takia oli tämä seutu varsin sopiva hänen toimintakentäkseen, jota tarkoittaen profeetta Jesaia oli ennustanut, että "Sebulon'in maa ja Naftal'in maa, sillä puolella Jordanin, pakanain Galileaa" oli näkevä "suuren valkeuden", ja niille, "jotka asuivat kuoleman varjon maassa", oli se kirkkaasti paistava (Jes. 9:1; vert. Mat. 4:15, 16). Monen maan kansalaisia oleskeli tai matkusteli tällä tienoolla, sillä sen läpi kuljettiin meren rannikolle. "Kaupungit", sanoo Josefus, "ovat täällä hyvin lähekkäin ja lukuisat kylät ovat maan viljavuuden vuoksi niin väkirikkaita, ettei pienimmässäkään ole vähemmän kuin 15,000 asukasta." Hän lisää, että Galilean asukkaat ovat toimeliasta, ahkeraa ja sotaisaa, jo lapsuudesta asti urotöihin harjaantunutta kansaa, joka on viljelylle voittanut jok'ainoan tynnyrinalan ihanaa, vaivoja runsaasti palkitsevaa maataan. Kokonaista neljä valtatietä yhtyi Genezaret'in järven rannistoilla. Yksi vei Jordan'in laakson länsipuoliseen osaan; toinen, joka Genezaret'in järven eteläpuolelle rakennettua siltaa myöden johti Jordan'in yli, kulki Berean kautta sille paikalle lähellä Jerikoa, jossa tavallisesti kahlattiin Jordan'in poikki; kolmas meni Galilean virkeän ja kukoistavan pääkaupungin, Soforiksen, kautta Välimeren rannalle, Akon kuuluisaan satamakaupunkiin; neljättä myöden pääsi Nazaret'in kautta ja Esdrelon'in (Jesreel'in) tasangon poikki Samariaan ja Jerusalem'iin. Genezaret'in alueen kautta kulkivat suuret karavaanit matkoillaan Egyptistä Damaskukseen. Kristuksen aikana oli Genezaret'in seutu, sen runsaslukuinen väestö kun oli hyvin uutteraa, Palestiinan "tehdaspiiri." noin 4000 alusta oli kyntämässä Galilean merta: kilvan kiisivät sen pinnalla roomalaisten uhkeat sotalaivat, Betsaidan vaatimattomat kalastajaveneet ja Herodeksen kullatut purret. Iturea, Samaria ja Foinikia rajoittivat tätä paikkakuntaa [Farrar, Jesuksen elämä]. Kaunis luonto, edullinen asema ja runsas asukasluku tekivät siis seudun hyvin tärkeäksi koko "pyhälle maalle." Vaikk'ei enään olekaan niin laita, piilee tässä tienoossa nytkin ihmeellinen lumousvoima. Niin nautintorikkaita hetkiä, kuin me Tiberiaksen merellä vietimme, ei meillä ainakaan ollut koko matkallamme monta.
Mutta jo lähestymme pohjoisrantaa, jolla Tell Hum sijaitsee. Iloisten ja ystävällisten, niin, tekisipä mieleni sanoa, kohteliaitten venemiesten avulla hypähdämme veneestä kuivalle, orjantappuroita ja ohdakkeita kasvavalle rannikolle, ja lähdemme kohti raunioita, jotka ovat edessämme. Monta askelta ei tarvitsekaan astua, ennen kuin jo saavumme noiden muistomerkkien luo, jotka johtavat ajatuksemme entisiin, jo kauan sitte menneisiin aikoihin. Rauniot osottavat selvästi, että tuossa kerran kohosi komea kaupunki, kenties melkoisen suurikin. Jos siinä on perää, että nämä rauniot ovat muinaisen Kapernaum'in jäännöksiä, kuten moni syystä otaksuu, niin kyllä sillä kaupungilla olikin Jesuksen aikana suuri merkitys. "Korkealla kivijalalla, jossa on kosolta valkeita marmorilohkareitakin", joista mekin otimme muutamia muistoksi mukaamme, "kohoavat muutaman rakennuksen rappeutuneet muurit; se on kenties ollut joku tuohon kukkaiskoristeilla kaunistettuun Herodeksen aikuiseen muotoon rakennettu synagooga; ja keskellä rehevää heinikkoa, jättiläis-ohdakkeiden välissä, näkyy siellä täällä patsasten ja liitin-ansasten jäännöksiä, jotka osottavat, että tässä kerran oli kaunis ja kukoistava kaupunki." Sen asema on ollut ihmeen kaunis kaltevalla rannikolla, jota järven hyökyaallot alati suutelevat. Kävellessämme näillä raunioilla tapasimme suuren käärmeen, joka vikkelästi ja taitavasti kiemuroiden vältti venemiesten tappohankkeet.
Otaksukaamme, että nämä rauniot ovat muinaisen Kapernaum'in jäännöksiä, tuon komean kaupungin, jota evankeliumeissa nimitetään Jesuksen omaksi kaupungiksi (Mat. 9:1) sen tähden, että se oli saanut nähdä niin monta hänen suurimmista ihmetöistään, että se oli saanut kuulla hänen suustaan niin monta suloista sanaa. O, mitä tunteita, mitä ajatuksia sydämmeen nousee siellä seistessä! Armon ja vanhurskaan tuomion läpitunkeva ääni se varmaan on, joka hiljalleen, mutta vakavasti tunkeutuu meihin. Tuntuu kuin laineiden hiljainen loiske yksinäistä rantaa vasten ja tuulen vieno humina autiolla tienoolla voimakkaasti saarnaisivat meille armoa ja tuomiota. Se on sanaton saarna, mutta kumminkin voimakkaampi kuin moni, jonka esittämiseen käytetään loistavinta kaunopuheisuutta. Kuva toisensa perästä ajoilta menneiltä vierähtää sieluimme silmien eteen. Tarkastakaamme jotakuta näistä kuvista lähemmin ja painakaamme se mieleemme. Varmaankin Jumalan armo ja vanhurskaus siinä himmentymättömän kirkkaana ilmenee.
Genezaret'in järven seudulla ja etenkin Kapernaum'in kaupungissa kertovat pyhät evankeliumit kalliin Vapahtajamme tehneen suurimmat ihmeensä ja pitäneen voimakkaimmat puheensa. — Alettuaan julkisesti esiintyä, sen jälkeen kun Johannes Kastaja oli hänet Jordanissa kastanut, oleskeli Jesus lyhyemmän aikaa Kapernaum'issa. Hänen saarnansa ja siellä tekemänsä rakkauden työt saattoivat hänet niin kuuluksi, että hänen maineensa levisi Nazaret'iin saakka (Luuk. 4:23). Jo muutaman päivän kuluttua palasi hän kumminkin taasen syntymäseudulleen.
Vasta sitte kun hänen kotipaikkansa, Nazaret'in, asukkaat olivat hyljänneet hänet ja vihan vimmassa tahtoivat syöstä hänet alas vuoren jyrkänteeltä, siirtyi hän Genezaret'in järven rannikoille ja rupesi laajalta vaikuttamaan. Ei Jesus kumminkaan kutsumatta kääntynyt tälle uralle eikä aloittanut tätä tointa. Hänen oleskellessaan Kaanaassa, jossa hän oli tehnyt ensimmäisen suuren ihmetyönsä (Joh. 2:1-11), tuli ylhäinen virkamies Herodes Antipaksen hovista ja pyysi pyytämällä häntä tulemaan Kapernaum'iin parantamaan hänen kuolemaisillaan olevaa poikaansa. Jesus tekikin kuolevan terveeksi sanansa voimalla (Joh. 4:46-53), noudatti kutsumusta ja meni asumaan Kapernaum'iin (Mat. 4:13). Siten hän valitsi tämän kaupungin vastaiseksi kotipaikakseen, jos muuten voipi sanoa Jesuksella olleen kotia lainkaan, koska hän itse lausui: "Ketuilla ovat luolat ja taivaan linnuilla ovat pesät; vaan Ihmisen Pojalla ei ole, kuhunka hän päänsä kallistaa" (Mat. 8:20). Miten Jesus täällä vietti päivänsä, mitä hän toimieli, sen sanoo evankelista lyhyesti: "Hän vaelsi ympäri ja teki hyvää." Oikein taivaan armokaste kostutti siis koko tätä kaupunkia, jopa koko tienoota. Tarkastakaamme tämän työssä ja toimessa vietetyn elämän yhtä ainoata päivää. Sen hän aloitti synagoogassa julistamalla "valtakunnan sanaa", Jumalan valtakunnan, jonka kuningas hän oli. Suuria isoovia ja janoovia joukkoja tunkeusi hänen ympärilleen kuuntelemaan elämän sanaa, joka läksi hänen suustaan. Moni taivaan lahjoja ikävöipä ihmissydän sai lohdutusta. Uusi kirkkaus alkoi valaista monen elämää, kuolemaa ja ijankaikkisuutta, ja autuuden toivo loistaa selkeästi monelle synnin ja kuoleman pimeyteen vajonneelle ihmisraukalle. Hämmästyksen valtaamina sekä kunnioituksen ja ihmettelyn tunne sydämmissään kuuntelivat he elämän sanaa, jota runsaassa määrin tulvaili hänen huuliltaan. Mutta Jesuksen vielä puhellessa näille hiljaa kuunteleville joukoille keskeytti hänet yht'äkkiä kovasti parkaisten eräs noista kurjista, onnettomista olennoista, jotka olivat pahojen henkien riivaamia. "Yksi ihminen, jolla oli riettaisen perkeleen henki, huusi suurella äänellä sanoen: Voi, mitä sinun on meidän kanssamme, Jesus Nazarenus? Tulitko meitä hukuttamaan? Minä tiedän, kukas olet, Jumalan pyhä" (Luuk. 4:33, 34). Voimakkain sanoin nuhteli Jesus rietasta henkeä ja paransi, hänellä kun oli jumalallinen valta, tuon raivoisan ihmisen, niin että vaiva taukosi, ja mies kohottausi ja oli hiljaa. Näin Jesus osottihe kaikkivaltiaaksi ihmeitten tekijäksi, jonka armo ulottuu kurjimpiinkin ihmisiin. — Tehtyänsä tämän ihmeen nousi Jesus ja meni Simon'in huoneeseen. Täällä häntä kohtasi taudin ja tuskan tuottama kurjuus: Simonin anoppi sairasti kovaa kuumetautia. Jesus paransi hänetkin. Mutta ennen kuin aurinko oli ehtinyt mailleen mennä ja päivä päättyä, samoili hänen tykönsä suuria ihmisjoukkoja, jotka toivat kaikellaisia sairaita. Ja hän "teki kaikkinaisia sairaita terveeksi, että täytettäisiin, kuin sanottu oli Jesaian profeetan kautta, joka sanoo: hän on ottanut meidän heikkoutemme ja hän kantoi meidän tautimme" (Mat. 8:17). "Hän pani jokaisen päälle kätensä ja paransi heidät. Ja monesta läksivät myös perkeleet, huutain ja sanoen: sinä olet Kristus, Jumalan Poika" (Luuk. 4:40, 41). Olen kertonut vaan yhden päivän työt, ja Kapernaum'in kaupunki näki monta semmoista päivää. Toinen armon ihme ja armon sana seurasi toistaan. (Katso Luuk. 7:1-10; Mark. 5:22-43; Joh. 6:22-71; Mark. 9:33-50). Miten selvästi tämä kaikki muistuu matkustajan mieleen seisoessaan kaupungin raunioilla, jonka asukkaat saivat nähdä hänen tekevän näitä hyviä töitä.
Mutta toisekseen on Kapernaumia kohdannut vanhurskauden tuomio. Jesus sanoi: "Ja sinä Kapernaum, joka olet korotettu taivaaseen asti! sinä pitää hamaan helvettiin sysättämän; sillä jos Sodomassa olisivat senkaltaiset väkevät työt tehdyt kuin sinussa, niin he vielä tänäpänä seisoisivat. Jonka tähden sanon minä teille: Sodoman maalle pitää huokiamman oleman tuomiopäivänä kuin sinulle" (Mat. 11:23, 24). Jo täällä ajassa on Kapernaum'in rangaistustuomio pantu täytäntöön. Uskottomuus, armon ylenkatse ja paatumus tuottivat rangaistuksen tälle kaupungille ja sen asukkaille. Kuta suurempi armo on ja kuta useampia armonosotuksia on saatu kokea, sitä ankarampi tuomio seuraa, jos nämä hyljätään. "Sinun kovuutesi ja katumattoman sydämmesi jälkeen kartutat sinä vihan itsellesi vihan päivänä, koska Jumalan oikia tuomio ilmaantuu, joka antaa itsekullekin hänen töittensä jälkeen" (Room. 2:5, 6). "Miten me siis vältämme, jos me sellaisen autuuden hylkäämme." Sellaisia ajatuksia herää varmaankin jokaisen uskovaisen raamatunlukijan mielessä seisoessaan näiden raunioitten ääressä. Toiselta puolen näkyy armo suurena ja ihanana, mutta toiselta taas armon hylkääjien rangaistus kamalana ja hirmuisena. Kaihomielin, mutta vakuutettuna Jumalan sanan ijankaikkisesta totuudesta, palajaa matkustaja tältä retkeltä.
Vähän matkaa itään päin Kapernaum'ista ovat muinaisen Korazin'in rauniot, jonka häviöstä Herra myös on puhunut sanoja, jotka ovat käyneet toteen. Lähiseudulla, vähän itään päin on se paikka, "erämaa", jossa Jesus ruokki 5,000 miestä viidellä leivällä ja kahdella kalalla, josta Matteus kertoo 14:13-21. — Länsipuolella Kapernaum'ia, noin puolen tunnin matkan päässä, luullaan pienoisen kalastajakylän Betsaidan sijainneen, tuon paikan, josta Pietari, Andreas ja Filippus olivat kotoisin. Tälle paikalle ohjasimme aluksemme. Vähää ennen kuin tullaan perille, nähdään vesimylly; sen panee runsas lähdevesi liikkeelle, joka kuohuen virtaa vuorelta alas järveen. Vanhaa Betsaidaa ei enää ole olemassa: tuo pieni kalastajakylä on kuin pyyhkäisty pois maan päältä, niin ett'ei siitä näy jälkeäkään. "Voi sinua, Betsaida", oli Vapahtaja sanonut, ja tämä "voi" on sitä kovasti kohdannut. Viime vuosina on kaksi katoolin-uskoista saksalaista siihen perustaneet pienen uudisasunnon, jolle ovat antaneet muinaisen nimen. Kun astuimme näiden kahden suoran yksinkertaisen miehen kerrassaan alkuperäiseen asumukseen, jossa oli vaan pieni tupa ja hiukan suurempi etehinen, ja lausuimme tervehdykseksi "hyvää päivää" Saksan kielellä, ottivat he meidät ystävällisesti, jopa sydämmellisesti vastaan. Tuntui kuin olisimme tulleet vanhain tuttavain ja ystäväin luo. Dragomaani valmisti täällä yksinkertaisen ateriamme, jossa pääruokalajina oli järvestä pyydetty kala. Se olisi ollut mainiota, jos sen olisi voissa paistanut; mutta voin puutteessa täytyi käyttää öljyä, joka teki sen paljoa vähemmän maittavaksi. Nuo ystävälliset, sydämmelliset miehet tarjosivat meille viiniä, jota he olivat pusertaneet rypäleistä, joita itse viljelivät; se olikin hyvää ja huokeata. Olipa heillä mukanaan jonkinlaisia "vatsantippojakin", joita tarjosivat meille; niistä helpottikin ystäväni R:n kuume melkoisesti. — Aterioituamme lähdin minä, nuori reipas beduiini mukanani, lyhyelle kalastusretkelle, josta tässä pari sanaa. Kun olimme päässeet kalastuspaikalle, nosti beduiini vaatteensa polviin asti, vyötti itsensä lujasti ja pisti kalapussin riippumaan vyölleen. Verkko, joka riippui hänen olallaan, oli pyöreä, ulkoympyrän täyttivät pienet raudan kappaleet, jotka painoivat sen pohjaan. Hiljalleen, aivan rauhallisena alkoi hän astuskella pitkin meren rantaa tarkkaan tähystellen, missä näkisi kaloja. Hän näytti olevan tarkkasilmäinen mies ja hyvin tottunut toimeensa. Aivan pian huomasi hän jo etäältä, missä kaloja liikkui, ja varsin odottamattani heitti hän voimakkaasti verkkonsa "apajalle." Luulin ensin, että hänen ponnistuksensa olivat aivan turhia, sillä minun mielestäni olisi se aivan kummallinen kala, joka niin helposti antaisi itsensä kiinni. Mutta minä petyin luulossani, sillä verkon luo astuskeltuaan noukki mies kalan toisensa perästä ja heitteli niitä sitten hymyillen minun eteeni rannalle. Hän heitti verkon vielä kerran, toisen, kolmannen, j.n.e., kulkien yhä eteen päin pitkin laitoa rantaa. Tunnissa sai hän 30 toista korttelia pitkää kalaa.
Kalastustapa on siis hyvin yksinkertainen; varmaankaan ei siten ainoatakaan kalaa saisi kiinni, jollei niitä löytyisi niin runsaasti. Kyllä täytyy kalastajankin taitavasti heittää verkkonsa, ja niin tarkkaa silmää, kuin hänellä pitää olla, ei saakaan vähällä harjotuksella. Genezaret'in järvessä löytyy ainakin kolmellaisia kaloja. Yleisimpiä ovat n.k. Paavalin kalat, joilla on suomukset. Ne ovat hyvänmakuisia kaloja, johonkin määrin meidän säynävän kaltaisia, mutta eivät ole niin ruotoisia. Niitä saadaan tavallisesti päivällä matalissa paikoissa. N.k. Pietarin kaloja, jotka ovat suuria ja suomuksettomia, saadaan yöllä; ne oleksivat, näet, enimmäkseen syvällä vedessä. Yhden semmoisenkin saimme nähdä luostarissa; se oli lähes kaksi kyynärää pitää. Miltä se maistuu, en voi sanoa, koska emme sitä maistaneet. Onpa vielä kolmaskin laji kaloja, jotka ovat pieniä ja jokseenkin ahvenen näköisiä. — Kun näin miehen heittävän verkkonsa apajalle, muistui mieleeni, kuinka Jesuksen apostolit olivat juuri näillä paikoin kalastelleet muinoin ja saaneet toisinaan runsaastikin saalista.
Saksalaisten vähäisen uudistalon ranta oli mainion sopiva tämällaiselle kalanpyynnille. Minäpä vielä kävin uinnillakin virkistäymässä, ja sitten lepäsimme hetkisen ystävällisten uudisasukasten etehisessä, jossa sekä omat venhemiehemme, että koko joukko muita sinne kokouneita beduiinejä, meitä ympäröivät. Seurusteleminen heidän kanssaan ei ollut niinkään ikävää. He olivat kaikki meille hyvin ystävällisiä ja iloitsivat suuresti, kun erään "Arabian kielen sanaston" avulla saimme heidät vähänkin tajuamaan, mitä tarkoitimme.
Sillä aikaa oli tuuli kääntynyt länteen, ja idästä tuleva "sirokko" ei siis enää rasittanut. Kello 1/2 3 aikaan heitimme hyvästit vieraanvaraisille isännillemme, joiden täällä autiolla tienoolla, monestikin vihamielisten beduiinein keskellä on onnistunut saada useita peltotilkkuja viljellyiksi, ja suuntasimme kulkumme takaisin Tiberiasta kohti. Me kuljemme sen paikan ohi, jossa arvellaan Jesuksen pitäneen veneessään tuon saarnan, josta Luukkas puhuu evankeliuminsa 5:1-11, ja jossa Simon sulki suuren kalain paljouden, kun hän Vapahtajan käskystä heitti "verkkonsa syvälle." Alussa meillä oli kova vastatuuli, jota vastaan miehet saivat taistella kaikin voimin saadakseen veneen kulkemaan eteen päin. Mutta kun tulimme "Chan Minijen" läheisyyteen, jossa jotkut otaksuvat Kapernaumin raunioiden olevan, saimme levittää purjeet, ja väkevä tuuli kiidätti meitä aimo vauhtia toista rantaa kohti. Tuuli oli niin ankara, että jotkut — niiden joukossa dragomaanimmekin —, kuten Herran opetuslapset muinoin (Mat. 8:23-27), pelkäsivät meidän hukkuvan; kyllä tottunut purjehtija sentään näki, ett'ei mitään vaaraa ollut. Vaan sen me huomasimme, että tällä järvellä ankarat tuulenpuuskaukset ja valtavat laineet voivat nousta äkkipikaa. Kahdessakymmenessä minuutissa olimme jo päässeet Tiberiaksen rantaan luostarirakennuksen alapuolelle, vietettyämme koko päivän hauskalla matkalla. Ennen kuin venemiehet ja ystäväni R. läksivät veneestä, valokuvasin minä koko seurueen muistoksi tästä hauskasta retkestä. Siitä, että istuivat muutamia minuuttia kauemmin veneessä, tahtoivat beduiinit kaikin mokomin "bachschischeja"; luultavasti he uskoivat minun kuvallani aikovan saada voittoja. —
Ilta ennen auringon laskua oli erittäin ihana; järvi, jonka laineet äsken kuohuelivat, oli taas rasvatyyni. Lukemattomia kalaparvia uiskenteli ilakoiden siellä täällä lähellä rantaa. Auringon kirkkaat, kultaiset säteet loivat kauniin hohteen sinisille lahdelmille, joilla monissa paikoin nuo ennen mainitut heleän punaiset kukkaistarhat olivat reunuksina. Kaihomielin jätimme tämän kauniin maiseman, joka koko päivän oli meitä niin suuresti viehättänyt. Vielä kävimme uimassa tuossa kirkkaassa vedessä ja sitte riensimme levolle, jotta huomisaamuna jaksaisimme lähteä matkalle muistorikkaasta Tiberiaksesta pohjoiseen päin.
Yö oli muutoin rauhallinen, paitsi että jo keho 2 aamulla eräs mies muhammettilaiskirkon tornista herätti meidät, kun kutsui seudun väkeä aamuhartauteen. Tämän teki hän niin kovalla ja läpitunkevalla äänellä, että se kuului pitkät, pitkät matkat, varsinkin kun ilma oli aivan selkeä. Kutsuminen kävi jonkummoisen rytmillisen laulun muodossa, jossa samoja sanoja taukoamatta kerrottiin, ja sitä kesti vähintään tunnin ajan. [Laulun sanat olivat Arabian kieltä: "La ilaha illallah", joka suomeksi on: "Ei ole muuta jumalaa paitsi (Allah) Jumala.">[ Hänellä tuntui olevan aika mahtava ääni, joka ei ollenkaan painunut, ja vahvat keuhkot, joiden voimat olivat loppumattomat. Hiukan kadehtien kuuntelin tuota selkeää, vahvaa ääntä aamuhetken hämärässä, joka yhä valjeten ennusti uutta päivää, joka oli meidät viepä uusia vaiheita ja uusia kokemuksia kohtaamaan.
Kello oli 4 aamulla Toukokuun 7 päivänä, kun nousimme vuoteiltamme valmistaumaan lähtöön, jonka piti tapahtua viimeistään kello 5. Olimme huomanneet, että oli sitä parempi, kuta aikaisemmin tuli matkalle hankituksi. Siten taisi parhaiten nauttia raittiista aamu-ilmasta. Päivemmällä kävi kuumuus aina sietämättömämmäksi. Dragomaanin hitaisuuden tähden pääsimme kumminkin vasta kello 1/2 6 liikkeelle. Ikävöiden, emmekä aivan vähääkään, jätimme rauhaisan luostarin, jossa meidän oli ylipäänsä ollut varsin hyvä oleksia. Kahden tunnin ajan kuljimme pohjoiseen päin pitkin tuon ihanan järven rannikkoa, jonka vedenpinta päilyi tyyneenä edessämme. Lumoava näky kohtasi silmää kaikkialla. Suuret kalaparvet leikkivät ylt'yleensä vedenkalvossa; sorsalaumoja sekä muita vesilintuja uiskenteli sinervällä selällä. Ihmeellinen hiljaisuus vallitsi koko luonnossa. Juhlatunne valtasi meidänkin mielemme. Tuntui kuin koko luonto ympärillämme olisi viettänyt jumalanpalvelusta. Sisimmät tunteemme toi ilmi hengellinen laulu, jonka viritimme Luojan ja Sovittajan kunniaksi. — Noin puoli tuntia kauniilla rannalla kuljettua saavuimme pieneen, yksinäiseen Medjbel-kylään, jossa Maria Magdaleea, eräs Jesuksen uskollisimmista seuraajista, oli syntynyt (Mat. 15:39). Nykyään siinä on vähäpätöinen, likainen kylä, jossa moniaita satoja beduiinejä elää köyhyydessä ja kurjuudessa. Tiellä tapasimme muutamia sen asukkaista, joiden sanotaan ylimalkaan olevan vihamielisiä vieraille. Meille he kumminkin olivat hyvin ystävällisiä ja antoivat meidän mennä eteen päin, sitten kun olivat minulta kerjänneet muutamia paperosseja. Merkillistä on, että juuri tämä kylä on säilynyt, kun tuho on kohdannut saman järven rannalla olleita muita kaupunkeja ja kyliä, Kapernaum'ia, Betsaidaa y.m., jotka ovat melkein jäljettömiin hävinneet. "Magdala on jäänyt", sanoo Orelli, "todistamaan hartainta alttiutta Herraa kohtaan; se on muistomerkkinä kiitollisen vaimon rakkaudesta pelastajaansa kohtaan", rakkaudella, joka kesti koetuksen Vapahtajan kuolemankin jälkeen. (Mark. 16:11; Joh. 19:25). Olihan Jesus tästä Maria Magdaleenasta ajanut seitsemän perkelettä (Mark. 16:9), ja näyttihe Marialle ylösnousneena, kun tämä pääsiäisaamuna istui haudan ääressä ja itki Herransa kuolemaa (Joh. 20:11-18; Mark. 16:9). Magdalan läheiset rannikot ovat hyvin hedelmällisiä ja viljeltyjä, ja niillä kasvaa paljon puita, mutta kuta kauvemmaksi järvestä tullaan ja kuta ylemmä vuorille päin kohotaan, sitä kolkommaksi käy seutu. Ei enää näy viljavainioita eikä puita, mutta tavallisesti vaan kiviä, soraa ja hiekkaa. Vasemmalla, noin kahden tunnin matkan päässä rannasta, kohoaa tuo korkea, majesteetillinen vuori, Kirn Hattin, jolla Jesuksen luullaan pitäneen vuorisaarnansa. Kuljettuamme melkein kolme pitkää, työlästä tuntia kivisellä, vaivalloisella tiellä jouduimme eräälle paikalle, nimeltä "_Chan Djubb Yusef", jossa, kuten kerrotaan, Josef'in myivät hänen veljensä, mutta tuolla tarulla ei mahtane olla historiallista perustusta. Melkein koko tämän taipaleen oli dragomaani tuiki tietämättömissä, ja me saimme tulla toimeen "mukarin" avulla, joka kyllä tunsi seudut. Mutta olisimme olleet pahassa pulassa, jos beduiinit olisivat meitä hätyyttäneet, kun ei ollut aseita puolustukseksi. Ainoa aseellinen oli dragomaani, joka nyt, jostakin työlästyneenä, ei välittänyt velvollisuudestaan. Yllämainitulla paikalla tapasimme muutamia tällä yksinäisellä tienoolla asuvia beduiiniperheitä, jotka kohtelivat meitä ystävällisesti; heille annoimmekin vähän "bachschischeja." — Matkan jatkuessa jäi Safed vasemmalle. Tämä kaupunki on hyvin korkealla paikalla; vuori, jolla se sijaitsee, on 845 metriä eli melkein 2,800 jalkaa yli Välimeren pinnan. Siihen voipi siis syystä sovittaa sanat: "vuorele rakennettu kaupunki." Valtavalla paikalla kohoten se varmaankin tarjoaa monta kaunista näköalaa. Sen asukasluku, josta ainakin puolet on juutalaisia, nousee noin viiteentoistatuhanteen. Ani harvoja kristityitä on asettunut sinne. Tässä kaupungissa ovat, kenties enemmän kuin missään muussa "pyhän maan" kaupungissa, juutalaiset herroina. Kuudennellatoista vuosisadalla kukoisti siellä Talmud'in tutkiminen. Monta rikasta juutalaista muuttaa sinne joka vuosi ulkomailta. Vuonna 1837 hävitti kaupunkia hirveä maanjäristys, jossa 5,000 henkeä sai surmansa. — Kun paikka ei raamatun tutkijalle tarjoa mitään mieltä kiinnittävää, ja kun dragomaani sanoi tien sinne olevan huonon ja sitä olevan vaikea matkustaa, päätimme kernaammin matkustaa erääseen kylään noin kahden tunnin matkan päässä Safed'ista ja jäädä sinne yöksi. Sinne saavuimme jo 11 aikaan edellä puolenpäivän, ja meillä oli siis hyvää aikaa tutustua kansaan ja sikäläisiin oloihin.
Kylä on oikeastaan eräs muutamia vuosia sitten perustettu juutalaissiirtokunta, nimeltä Roschpinah. Se sijaitsee ihanalla paikalla saman vuoren rinteellä kuin Safedkin. Juutalaiset, yhteensä noin 40 perhettä, ovat vuokranneet pieniä maatiloja ja viljelevät maata. Maa siirtokunnan tienoolla onkin viljavaa; sitä todisti rehevä kasvullisuus kaikilla viljellyillä aloilla. Kun ajattelee, että siirtokunta on vaan muutaman vuoden ikäinen, täytyy tunnustaa, että tänne asettuneet juutalaiset ovat ahkeria ihmisiä. Sitä paitse näyttävät he elävän rauhassa ja sovinnossa toistensa kanssa ja pitävät likeistä yhteyttä sama-uskoisten kanssa Safedissa. Viininviljelyskin onnistunee tällä tienoolla; ja jo saattoi nähdä useita viinitarhoja, joissa istutukset menestyivät. Siirtokunnan maan on alkuaan lunastanut Turkin sultanilta rikas ylimys Rotschild, ja hän antaa nyt huokeasta hinnasta sen vuokralle uskonheimolaisilleen, jotka siten ovat löytäneet turvapaikan, johon voivat paeta vainoomista, mikä heitä viime vuosikymmeninä on kohdannut. Siirtokunnan asujamet ovat muuttaneet sinne eri maista ja puhuvat useita eri kieliä. He viettävät täällä hiljaista, suuresta maailmasta erotettua elämää. Hekin ikävöivät ennustusten toteenkäymistä ja uskovat, että juutalaiset vielä joskus pääsevät maailman hallitsijoiksi. He odottavat ja toivovat, että kirouksen tuomio kerran otetaan pois, vaikka he eivät tahdo tunnustaa Jesusta Messiaksekseen ja kuninkaakseen. Tämän toivonsa lausui isäntämme useita kertoja keskustellessaan meidän kanssamme.
Eräs näistä Abraham'in jälkeisistä, nimeltä Jehosua Ben-Ari, antoi meille asunnon. Hän oli 35 vuoden vanha, oli ollut naimisissa kolme vuotta, mutta lasta ei hänellä ollut. Hilpeä ja ponteva oli Jehosua luonteeltaan sekä hyvin lahjakas. Hän oli ahkeralla työllä saanut peratuksi pienen viinitarhan ja viljelykselle voittanut pieniä peltotilkkuja; olipa rakentanut sievän huoneustonkin, jossa oli kaksi pientä kamaria sekä keittiö toisessa päässä ja talli lehmälle ja aasille toisessa. Hän keskusteli mielellään kanssamme, ja se kävikin hyvin päinsä, sillä hän puhui jotenkin selvää saksaa. Koska häntä ennen kaikkia miellytti kuulla sitä, mikä koski hänen uskonveljiään Euroopassa, otti hän kohta keskustelu-aineeksi juutalaisvihollisen liikkeen, jolle hän oli kovasti suutuksissa. Hänen puheestaan huomasi selvästi, että hän oli asiaa harkinnut ja sen kulkua seurannut; hän tiesi henkilöiden nimiäkin, jotka olivat ottaneet osaa tähän taisteluun. Muun muassa kysäsi hän minulta tunsinko hovisaarnaaja Stöder'iä Berliinistä. Kun vastasin myöntävästi, lausui hän: "Jos tapaatte hänet, niin sanokaa, että Palestiinankin juutalaiset vihaavat häntä." Tuli puheeksi myös juutalaisten asema yleensä, ja hän lausui teeskentelemättä ja vaatimattomasti mielipiteensä siitä. Kaikesta näkyi, että hän oli lukenut mies ja oli seurannut aikaansa paremmin kuin useimmat hänen uskolaisistaan. Hän sanoi olevansa erään hebrealaisen sanomalehden kirjeenvaihtaja ja lupasi kirjoittaa lehdellensä meidänkin käynnistämme. Sen tähden pyysi hän käyntikorttejamme voidakseen tarkoin mainita nimemme. Olen sittemmin nähnyt eräässä meidän maan sanomalehdessä mainittuna hänen kirjoituksensa sisällyksen; hän täytti siis lupauksensa. Hupaisesti kului koko iltapäivä hänen kanssansa keskustellessa. Koska meidän seuraavana päivänä oli ratsastettava ainakin kahdeksan tuntia, menimme aikaiseen levolle uusia voimia kokoamaan. —
Levosta ei kumminkaan tullut paljon mitään, sillä vuode oli hyvin kova, tavallinen puulavitsa vaan, ja lukemattomat veren-imijät, joita täälläkin oli yllin kyllin, kiusasivat minua koko yön ja tekivät nukkumisen aivan mahdottomaksi. Sen tähden nousimme ylös ani varhain tekemään lähtöä. Meni kumminkin enemmän aikaa, kuin mitä olisimme suoneet, ennen kuin jouduimme taipaleelle. Aurinko nousi jo ja loi vienon purppuravalonsa viehättävälle seudulle. Pohjoiseen päin menevä tiemme kulki rehevien peltojen ja kaunisten rinnemaiden poikki. Kaikkialla näimme ahkeria työmiehiä, jotka jo niin varhain aamulla olivat joko kyntämässä peltoa "ikeen-alaisilla", härjillä tai leikkaamassa ohraa, joka siellä täällä jo oli tuleentunutta. Etäällä vilahteli Meroe-järven välkkyvä pinta, jossa toivoimme muutaman tunnin perästä, kun kuumuus on käynyt rasittavammaksi, saada virkistykseksi kylpeä. Mutta tämä toivo petti, sillä tiemme ei ollenkaan vienyt järven luo, ja sitä paitse sanoi dragomaanimme sen rantoja niin suoperäisiksi, että uppoaa liejuun heti kun niille astuu. — Noin 1 1/2 tuntia ratsastettuamme jouduimme pienen järven tai, oikeammin sanoen, lammikon luo, jonka rannoilla kauniit, suuret lehtipuut tarjosivat toivomaamme siimestä. Me päätimme siis siinä syödä aamiaista. Paikan nimi oli Emballah. Pieni lammikko oli hyvin matala, ja sen rämeisillä rannoilla näkyi suuret joukot sammakoita väsymättä kurnuttelemassa. Kaloja ja kalanmaimaa oli siinä myös yltäkyllin. Vesi oli kumminkin kirkasta ja viileää, jonka tähden viskasimme vaatteet pois ja heittäysimme uimaan. Ainakin 10 minuuttia viivyimme vedessä kun paahtava aurinko teki olon maalla hyvin tukalaksi. Vilvastuneina nousimme vedestä; hyvän ruokahalun oli uinti myös tuottanut. Dragomaanimme olikin meidän uidessamme valmistanut aamiaisen ja mainiota kahvia, jota ahnaasti joimme. Uupuneet jäsenemme olivat taasen virkistyneet, ja rauenneet elinvoimat elpyivät.
Syödessämme keräytyi useita beduiineja ympärillemme, jotka haluisin silmin katselivat ateriaamme. Vähän ajan perästä rupesi eräs heistä kerjäämään tupakkaa kun näki minun polttavan. Ja sitte toinen ja kolmas j.n.e., vihdoin koko seurue. Ja kuta kauemmin istuimme siellä, sitä suuremmaksi kasvoi heidän lukunsa. Näytti kuin niitä olisi kasvanut maasta. Ja kaikilla oli aseet. Kuta enemmän heitä karttui, sitä uskaliaammiksi he tulivat ja sitä lähemmäksi meitä he tunkeutuivat. Ei ollenkaan voinut tietää, mitä heillä oli mielessä. Eräs heistä rupesi tutkimaan "dragomaanin", maassa olevaa pyssyä, kenties nähdäkseen, oliko se panoksissa vai ei. Olo näiden villein keskellä rupesi tuntumaan aika kamalalta, sillä heitä oli yli kahdenkymmenen miehen, ja kaikilla oli ampumakojeet; meitä oli ainoastaan neljä, ja yhdellä vaan oli aseet. Sen tähden katsoimme parhaaksi panna lähdöksi niin pian kuin mahdollista ja jättää heidät pitämään seuraa toisilleen. Kun ratsastimme pois, seurasivat he meitä jonkun matkaa yrittämättäkään karata kimppuumme. Moniaat nuoret miehet juoksivat pitkät matkat perässämme ja kerjäsivät tupakkaa. —
Tästä eteen päin kulki tie ruohokentän poikki, jossa oli lorisevia puroja ja lähteen silmiä, ja suuret karjalaumat kävivät siinä laitumella. Tien vieressä oli beduiinitelttoja pitkissä riveissä. Eräällä kohdalla laskin niitä olleen viiteenkymmeneen. Naisilla oli suurten ruokokasain kantaminen työnä; nämä olivat sokuritopan muotoon ladotut heidän päälailleen. Etäältä katsoen olivat nämä liikkuvat olennot ruokopyramiidien näköisiä, jotka omituisesti kiikkuen kulkivat eteenpäin. Hevosemme säikähtivät heitä, emmekä tahtoneet saada niitä eteen päin menemään. Tarkemmin katsoessa huomasi parin mustia silmiä vilahtavan näiden ruokotornien alla.
Kuta lähemmäksi seuraavaa yömajaamme tulimme, sitä miellyttävämmäksi kävi seutu. Vettä oli viljalta ja puita runsaasti suomassa suloista siimestä. Kaikesta näkyi, että maa tällä tienoolla oli hyvin viljavaa. Paikka paikoin oli tie vähän ventopohjainen, ja saimme ratsastaa varovasti, ett'eivät hevoset uppoaisi liejuun, jota peitti ainoastaan ohut kuori kovaa maata. Hevosilla on tässä suhteessa usein tarkempi vaisto kuin ihmisellä, jonka tähden on parasta tämmöisissä paikoin antaa hevosen kulkea mieltään myöden. Tätä sain kokea useita kertoja tällä taipaleella. "Mukarillemme", joka tavallisissa oloissa matkusti vähän matkan päässä meistä, oli vähällä käydä sangen pahasti. Hänen hevosensa, jolla oli kannettavana sekä ratsastaja että meidän tavaramme, vajosi mahaa myöten erääseen puroon, jonka yli ratsastimme. Ei sentään ollut mitään hätää, vaikka vaaralliselta näytti. Omin voimin pääsi hevonen tukalasta asennostaan ja oli yhdellä hyppäyksellä taas kuivalla maalla.
Näin lähestyimme Baniasta, joka on tuo raamatussa mainittu Filippuksen Kesarea. Oli ihmeen suloista ratsastaa tuuheiden lehtipuiden siimeksessä, joiden juuria lirisevät ja kohisevat puroset ja ojaset runsaasti kastelivat. Lintujen sulolaulu miellytti korvaa, ja kaikkialla, minne ikinä katsahti, näki virkeyttä ja elämää koko luomakunnassa. Olisipa todella suurinta välinpitämättömyyttä, jos ei tämmöisellä tienoolla mieli kävisi iloiseksi ja raittiiksi. Täällä likitienoolla jossakin olivat Jordanin lähteet suuren Hermonin juurella, jonka hopealle hohtava, luminen kukkula tuskin kertaakaan oli kadonnut silmistämme, sitte kun läksimme Tabor'ilta.
Ennen kuin ennätimme kylään, näimme suuren, itämaalaisen karavaanin, joka oli sijoittunut muutamain paksujen tammien siimekseen. Siinä he kaikki, miehet, vaimot, lapset, kameelit ja aasit nauttivat huolettomina lepoa. Näkyä kannatti kyllä ihailla. Saadakseen levätä niin mukavasti kuin mahdollista, olivat he alleen levitelleet loistavan värisiä patjoja, tyynyjä ja peitteitä. Tuo oli oikein itämaalainen kuva! Näyttipä siltä, kun noilla ihmisillä ei olisi ollut mitään huolta maailmassa. Ja kumminkin todistivat heidän laihat naamansa, joihin elon tuskat olivat ryppyjä uurtaneet, että hekin tiesivät elävänsä surun laaksossa, jossa jokaisella on oma osansa kärsimystä ja murhetta kestettävänä.
Ensimmäinen huolemme kylään tultua oli taaskin yösijan hankkiminen, joka ei ollut kovinkaan helppoa. Dragomaani vei meidät tietysti kylän parhaimpaan taloon, jossa hevosinemme saimme seistä vähän aikaa pihamaalla, ja nyt alettiin tinkiä yömajan hinnasta. Vaatimukset mahtoivat tällä kertaa olla kovin suuria, koska läksimme sieltä pois. Muutamia askeleita ratsastettuamme tuli emäntä meidän jäljessämme ja puhui muutamia meille käsittämättömiä sanoja dragomaanille, ja tuossa paikassa oli kaupasta sovittu. Meidät vietiin yläkertaan suureen huoneeseen, jossa oli kolme ikkuna-aukkoa, tietysti lasitonta, puuluukut vaan, ja lattialla tuo tavallinen olkimatto. Toisella seinällä seisoi erittäin kaunis, matala piironki ja toisella kasa hyviä sänkyvaatteita: patjoja, tyynyjä ja peitteitä, joita meille levitettiin vuoteiksi. Kun astuimme huoneeseen, oli siellä kätkytkin ja siinä puolivuotias lapsi, jota äiti, miellyttävän näköinen ja siististi puettu nuori vaimo, hoiteli. Hän poistui kumminkin lapsineen oitis meidän huoneeseen tultua. Kaikki todisti, että tämän talon omistajat olivat tavallista varakkaampia. Kuumuuden ja väsyttävän ratsastuksen uuvuttamina heittäysimme levitetyille sänkyvaatteille siksi aikaa, kun dragomaani valmisti kahvia, joka on parhain virkistyskeino tämmöisissä oloissa. Siinä loikoillessamme ja ajatellessamme menneitä päiviä, joina olimme viettäneet tätä kovin omituista elämää, joka kumminkin aikaa myöten rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta ja väsyttävältä, huomasimme iloksemme katossa pääskysen pesän, jota pari pääskystä huolellisesti hoiteli vuorotellen tuoden ruokaa pojillensa. Annettuaan ruo'an nälkäisille lemmityilleen, visersivät he iloisesti ja lensivät pois toista hakemaan. Tätä tehdessä olivat he niin väsymättömiä ja iloisia, että sen kautta voimakkaasti saarnasivat meille Herran hyvyyttä heitä ja kaikkia luotuja olentoja kohtaan. Näiden armaiden lintujen näkeminen johti ajatukset kotiin ja kotimaahan, jossa kenties jo nyt kotiutuvat pääskyset ilmoittivat kesän tuloa ja ilahuttivat ihmisten sydämmiä. Merkillistä on, miten kodista kaukana ollessa joka seikka, jopa pieninkin, johtaa sinne mielen. Koti, sen liesi, sen kieli, sen tavat, kas niissä lumousvoima suurempi kuin missään muussa, olkoonpa sitte olo muualla miten hupaista, hyvää ja mieluista tahansa! Ja kumminkin on maallinen koti vaan majatalo, ja vaellus maan päällä vaan toivioretki oikeata kotia kohti, sitä Jerusalemia, joka ylhäällä on. Kun jo täällä ikävöimme maalliseen kotiin, ja sinne pääseminen on ilohetki, — miten suuri lieneekään ilomme, kun pääsemme oikeaan kotiin, "hyvään maahan", jossa kaikki vaivat ja tuskat päättyvät ja jossa täydellinen onnellisuus kestää ijankaikkisesti.
Nämä mietteet piti kumminkin keskeyttää, sillä jäljestä puolenpäivän olimme aikoneet mennä katsomaan Jordan'in lähteitä, jotka ovat tämän kylän läheisyydessä. Me suuntasimme kulkumme kylän läpi suureen-Hermoniin päin. Noin neljännestunnin matkan päässä kylästä tulimme eräälle paikalle, jossa monta vesirikasta lähteensilmää kumpusi vuoren alta. Itse vuoressa, joka tällä puolella kohoaa melkein kohtisuoraan, löytyy joukko onteloita ja koloja, jotka muodostavat suuria luolia, joihin voipi mennä sisälle. Vettä pulppuaa vuoren alta joka suunnalla, ja se on vuosituhansien vieriessä uurtanut itselleen omat tiensä. Se on siellä täällä muodostanut vesisäiliöitä ja juoksee ensin liritellen pieninä puroina, kunnes nämät edempänä yhtyvät ja muodostavat Jordan'in joen, joka sittemmin eteen päin virratessaan saa vettä useilta muilta haaroilta.
Meillä oli siis edessämme tuon merkillisen joen lähteet, jonka mutkia vähä väliin olimme matkustaessamme nähneet. Suuret vesivaransa saapi se Hermonin vuorelta, joka on osa mahtavasta Antilibanon'in vuorijonosta. Seistessämme näiden kohisevien lähteiden ääressä, missä veden pauhina teki meidät melkein kuuroiksi, ei ystäväni R. malttanut olla riisuutumatta ja vielä kerran peseytymättä tässä vedessä, ikään kuin jäähyväisiksi Jordanille, joka meidän tuli jättää ainaiseksi. Nuori poika, joka oli tunkeunut meille oppaaksi, katseli tätä tointa kummastuneena ja suuresti ihmetellen. Kenties hän juuri siitä hämmästyi niin, että sitte jätti meidät rauhaan tunkeilemiseltaan. Hyvin minunkin teki mieleni seurata ystäväni esimerkkiä, mutta tyydyin kumminkin vaan siihen, että pesin silmäni ja käteni, koska pelkäsin vilustuvani, kun ilma rupesi tuntumaan viileältä. Iltaan saakka viivyimme tällä somalla, viehättävällä paikalla, milloin käyskennellen, milloin istuen tuuheiden puiden siimeksessä. Itsestään juolahtivat mieleen ne historialliset ja raamatussa kerrotut tapaukset, jotka koskevat tätä paikkaa. Banias tai Banjas, kuten nimeä myös äännetään, on tunnettu ikivanhoista ajoista; siellä lienee muinaisina aikoina ollut sivistys korkealla kannalla. Paikkaa on kohdannut monta vaihetta. Aivan varmana pidetään, että se on sama kuin Baal Gad, eräs Baal'ille pyhitetty paikkaa josta puhutaan Josuan kirjan 11:17. "Kun Kreikkalaisia oli muuttanut Baal Gad'iin, sai tämä vaihtaa vanhan nimensä nimeen Baneas, jonka se sai eräästä läheisyydessä löytyvästä vuorenrotkosta, joka oli pyhitetty Ban'ille ja varustettu lukuisilla koverroksilla, joihin asetettiin epäjumalan metsänneitojen kuvia. Tämän Baneaksen valitsi tetrarkka Filippus pääkaupungikseen; samalla nimitti hän kaupungin oman ja suojelusherransa, keisari Tiberiuksen nimellä." Sittemmin olikin se yleensä tunnettu nimellä Filippuksen Kesarea. Nimi Banjas taas, kuten paikkaa nykyään kutsutaan, on sana Baneas Arabian kielen lakien mukaan lausuttuna. — Tämä oli pohjoisin paikka, mihin Josua voittajana tunkeusi valloittaessaan luvattua maata. Seutu oli siis Kanaanin maan pohjoisessa syrjässä.
Tälle tienoolle suuntasi Herra Jesuskin kerran askeleensa, sitten kun hänen "voi"-huutonsa oli kaikunut Korazin'ille, Kapernaum'ille ja Betsaida'lle. Matkalla oli hänen sydämmensä raskaan surun vallassa; hän suri niiden ihmisten uskottomuutta ja kovuutta, järjen pimeyttä ja sokeutta, jotka olivat pakottaneet hänet jättämään seudun, joka oli hänelle niin rakas. Banjaksen paikoille tultuaan rukoili hän ensin hiljaisuudessa taivaallista isäänsä ja teki sitte opetuslapsillensa kaksi painavaa kysymystä: "Kenenkä sanovat ihmiset minun, Ihmisen Pojan, olevan? — Kenenkästä te sanotte minun olevan?" Ensimmäiseen kysymykseen sai hän jotenkin mieltä masentavan vastauksen: "Muutamat Johannes Kastajan, muutamat Eliaksen, muutamat Jeremiaksen taikka jonkun profeetoista." Jälkimmäiseen lausui Simon Pietari oikean, syvällisen ja ylevän vastauksen: "Sinä olet Kristus, elävän Jumalan Poika." Pietarin tunnustus omasta ja toisten opetuslasten puolesta oli jaloin, mikä ikinä on lähtenyt ihmisen suusta. Sen tähden vahvistaakin Herra tämän tunnustuksen lisäämällä: "Autuas olet sinä, Simon Jonaksen poika; sillä ei liha eikä veri ilmoittanut sitä sinulle, mutta minun Isäni, joka on taivaissa. Mutta minä myös sanon sinulle: sinä olet Pietari, ja tämän kallion päälle tahdon minä raketa minun seurakuntani, ja helvetin porttien ei pidä häntä voittaman. Ja minä annan sinulle taivaan valtakunnan avaimet; ja mitä sinä maan päällä sidot, pitää sidotun oleman taivaissa, ja mitä sinä päästät maan päällä, sen pitää oleman päästetyn taivaissa." (Mat. 16:13-28; Mark. 8:27; 9:1; Luuk. 9:18-27.) — Voipi sanoa tämän olleen opetuslapsille äärettömän tärkeän ja ratkaisevan hetken. Näillä paikoin kulkiessa johtuu tämä tapaus ehdottomasti jokaisen kristityn mieleen, joka Pyhän Hengen avulla on oppinut tunnustamaan Jesuksen Jumalan Pojaksi ja palvelemaan häntä Herranaan ja jumalanaan. Sielun täyttää syvä hartaus, varsinkin kun koko luontokin kehoittaa kiittämään Jumalaa.
Palatessamme kylään vähän ennen auringon laskeumista, huomasimme erään seikan, joka teki tämän kylän muista eroavaksi. Tasaisille katoille oli tehty lehtimajoja asukasten nukkuma- ja lepopaikoiksi. Yön tullessa näkyivät he toinen toisensa perästä vetäytyvän sinne kuten simpukka kuoreensa. Luultavasti niissä on viileämpi nukkua, ja saa paremmin olla rauhassa hyttysiltä, kärpäsiltä ja muilta veren-imijöiltä. Semmoista majaa teki meidänkin mielemme, mutta täytyi tyytyä siihen, minkä olimme saaneet, vaikka pian tulimmekin vakuutetuiksi, että lepoa ei ollut ajattelemistakaan. — Illan kuluessa saimme vielä nähdä surullisen, mutta samalla hullunkurisen kohtauksen, jossa talon emännän ilkeä luonne tuli ilmiin. Koko perhe oli kokoontunut tupaan, kenties illalliselle. Yht'äkkiä kuului sieltä kiukkuisen naisen kimakka ääni, jonka omistaja nähtävästi yhä yltyi äkäsemmäksi, kuta kauemmin hän vihaansa purki. Toinen toisensa perästä pujahti säikähtyneenä ulos huoneesta; viimeksi itse isäntäkin. Tuo rakas puoliso ei ollut säästänyt häntäkään. Mikä tuon huonon tuulen syynä tällä kertaa oli, siitä tietysti en voinut saada selkoa, kun en ymmärtänyt kieltä. Vähitellen taukosi kumminkin myrsky, mutta sanottiin sen hyvin usein uudistuvan tässä talossa. — Ylimalkaan ei luulisi tuommoisen tulevan kysymykseenkään muhammettilaisten keskuudessa, jossa vaimo on miehen orja, jopa kauppatavara vaan, jonka voipi ostaa muutamilla sadoilla markoilla. Ollessamme Jerusalemissa kuulin kerrottavan, että eräs beduiini oli ostanut vaimon 16 napoleon'illa (= 320 mk.). Naisella ei luulla olevan sielua, eikä hänen arvella ikinä tulevan paratiisiin; sen tähden voidaankin häntä kohdella kuin orjaa ja käyttää kauppatavarana. Oikein värisyttää tuota ajatellessa. Siitä näkyy, miten syvälle ihminen vaipuu, kun hän kadottaa jumalallisen totuuden valon ja joutuu pakanuuden ja eksytyksen pimeyteen. Minkä urostyön on kumminkin tuo niin monen hylkäämä ja halveksima kristinoppi tässäkin suhteessa tehnyt antamalla jokaiselle ihmiselle todellisen ihmisarvon, eikä vaan ajaksi, vaan samalla myös ijankaikkisuudeksi. Kristinuskon ylevä oppi on: "Ei ole tässä juutalainen eli kreikkalainen, ei orja eli vapaa, ei mies eli vaimo; sillä te olette kaikki yksi Kristuksessa Jesuksessa. Mutta jos te olette Kristuksen, niin te olette myös Abrahamin siemen ja lupauksen jälkeen perilliset" (Ga1. 3:28-29.) Me tuskin voimme pitää kyllin suurena sitä siunausta, minkä kristinusko parantamalla naisen asemaa on tuonut mukaansa. Mies ja nainen ovat Jumalan edessä molemmat yhdenvertaisia ja vapaita, vaikka kummallakin on tässä elämässä omat taipumuksensa ja lahjansa.
Oli tullut pimeä, ja aika oli mennä levolle. Tämä yö oli mitä tukalampia koko matkalla; sillä ruumis oli arka, ja hyttysten ja syöpäläisten matkaansaattamia ajettumia kirvelti ja pakotti hirveästi. Unettomina hetkinä, jotka kuluivat hitaasti, en voinut muuta kuin väännellä käsiäni ja toivoa, että aamu kerran koittaisi. Mutta tieto siitä, että meillä nyt oli jäljellä vaan kahden päivän matka Damaskukseen, tuotti kumminkin lohdutusta tässä kurjassa tilassa. Lähtö tapahtui jo ennen kello 5, ja tietä, joka ensiksi vei muinaisen "Filippuksen Kesarean" raunioiden sivutse, oli jotenkin vaikea kulkea sillä vuoren kalteet olivat hyvin jyrkkiä. Hermonin lumenpeittämä huippu näkyi yhä vasemmalla kädellä. Kun olimme ratsastaneet noin kahden tunnin ajan, rupesi tiellä näkymään runsaasti laavaa, joka selvästi osotti tulenpurkauksen joskus maailmassa täällä tapahtuneen. Kenties on Hermon, jota nyt lumi ja jää paksulta peittää, ennen muinoin sisuksestaan syössyt kaiken tämän laavan paljouden, jonka yli nyt saapi matkustaa tuntikausia. Vuoristossa löysimme pienen kylän eräässä laaksossa, jossa "druseja" asui. Kylän ympärillä oli reheviä peltoja, joilla ahkeraa työkansaa, miehiä ja vaimoja, työskenteli. Druseja pidetään ylimalkaan vihamielisinä kristityille, mutta nämä olivat ystävällisiä meille.
Monta vaivaa ja vastusta kestettyämme ja kerran eksyttyämme oikealta suunnaltakin, saavuimme seuraavaan yöpaikkaamme, Kafr-Hauvar'iin. Mutta voi, miten kurja ja likainen tämä kylä oli! Olimme kyllä tähänkin asti saaneet kärsiä ruo'an puutetta ja maata huonoilla vuoteilla, mutta mitään senkaltaista, joka nyt oli kestettävänämme, emme vielä olleet kokeneet. Huone, jonka saaminen oli tiukassa, oli kurjin savihökkeli, mitä ajatella saattaa, ja sen eteen kokoontui iltasella joukko hevosia, lehmiä, aaseja, koiria ja kissoja. Heti sisään astuessamme löyhähti meitä vastaan kauhea katku, joka oli saastuttanut ilman ja teki olon huoneessa mahdottomaksi. Asukkaat olivat sinne — muka ilman puhdistamiseksi — ripustaneet erään pajulajin oksia, jolla on hopeankarvaiset lehdet. Meistä oli kumminkin niiden haju niin paha, että tahtoi ruveta oksettamaan. Eikä haju haihtunut, vaikka heti annoimme dragomaanin ja mukarin viedä pois oksat. Koko yön täytyi meidän pitää ovea auki. Mutta siitä oli seurauksena, että kissoja ja koiria tuli huoneeseen, eikä aikaakaan, niin niiden välillä syntyi hirveä taistelu, joka teki kaiken nukkumisen mahdottomaksi. Niitä ei saanut pois ajetuksi, sillä pimeässä ne piiloutuivat pieniin koloihin, joita oli huoneen seinässä. Vaikka kylä olikin köyhä ja sen rakennukset pahanpäiväisiä savimökkiä vaan, teki kaunis ympäristö sen kumminkin tavallaan miellyttäväksi. Lähellä kylää kasvoi tiheä metsikkö, jonka lehtipuiden suloisessa siimeksessä lähteet pulppuelivat ja purot lirisivät.
Lähtöä tehdessä aamulla Toukokuun 10 p. emme paljon muuta ajatelleet, emmekä muusta olleet iloissamme kuin siitä, että erämaan matkamme toki pian oli päättyvä. Seitsemän tunnin ratsastus vaan, ja sittenhän olimme Damaskuksessa. Kaikeksi onnettomuudeksi olivat dragomaani ja mukari riitautuneet keskenään, jonka tähden matka kävi hyvin hitaasti. Tie oli hyvänpuoleista, mutta silmää ei ollut mikään huvittamassa. Kulkumme kävi melkein koko matkan alhaalla laaksossa. Hermon'in vuori oli yhä vaan vasemmalla puolella ja vähän kauvempana Antilibanonin vuorijono. Maa näytti olevan hedelmällistä, mutta vähän viljeltyä. Siellä täällä näki pieniä, kurjannäköisiä kyliä. — Ratsastettuamme melkein neljä tuntia tulimme erääseen kylään, jonka läpi virtasi kaunis joki. Joen äyräillä saimme me taasen istuskella ja levähtää komeitten lehtipuitten varjossa. Mutta tämä lepo oli vähällä tulla meille kovin kalliiksi. Mukari ei viitsinyt ruveta nostelemaan tavaroitamme hevosen seljästä, mikä oikeastaan olisi ollut tehtävä joka syöttöpaikassa, vaan jätti hevosen kuormineen päivineen oman onnensa nojaan. Elukka meni joelle juomaan ja vajosi meidän suureksi kauhuksemme siihen mahaa myöten. Ei ollut suinkaan helppoa saada sitä taasen ylös. Matkalaukkumme uiskentelivat jonkun aikaa vedessä, mutta onneksi ei sentään tullut suuria vahinkoja.
Tästä vastuksesta suoriuduttuamme, joka teki dragomaanin ja mukarin välin entistä kireämmäksi, jatkoimme matkaa, vaikka olikin kauhean kuuma kulkea. Saavuimme laajalle hieta-aavikolle, josta ei tahtonut, loppua tullakaan. Etäällä näimme komeita puutarhoja, mutta ne näyttivät alati pysyskelevän yhtä kaukana. Ei ainoatakaan puuta ollut koko tällä loppumattomalla aavikolla suomassa siimestä; ei ainoakaan tuulenpuuskaus vilvastuttanut hiestyneitä ruumiitamme. Kiiruhdimme hevosiamme, mutta sittenkin näytti ikävöity päämäärämme olevan kaukana saavuttamattomissa. Ehdottomasti muistui mieleen rakas Paavali, joka kerran matkusti saman polttavan hiedikon poikki Damaskukseen, siellä vangitakseen Herran opetuslapsia ja viedäkseen heidät Jerusalemiin. Hänen lähestyessään kaupunkia leimahti äkisti valkeus taivaasta. Ristiinnaulittu Herra Jesus itse ilmestyi Saulukselle. Tämä lankesi maahan ja kuuli äänen sanovan: "Saul, Saul, miksi vainoot minua?" Kysymykseensä: "Kuka sinä olet, Herra?" sai hän vastaukseksi: "Minä olen Jesus, jota sinä vainoot; työläs on sinun potkia tutkainta vastaan." Tuo ihmeellinen ilmestys ja nuo sanat vaikuttivat niin valtavasti Saulukseen, joka oli täydestä sydämmestä vihannut Herran opetuslapsia ja murhannutkin niitä, että hän vapisi ja värisi. Hämmästyksissään kysyi hän: "Mitä tahdot, että minun pitää tekemän?" Herra vastasi hänelle: "Nouse ja mene kaupunkiin; siellä sinulle sanotaan, mitä sinun pitää tekemän!" "Mutta ne miehet, jotka hänen seurassansa olivat, seisoivat hämmennyksissä: he kuulivat tosin äänen, mutta eivät he ketään nähneet. Niin Saulus nousi maasta ja ei nähnyt ketään avoimilla silmillä, mutta he taluttivat häntä kädestä ja veivät Damaskukseen. Ja hän oli kolme päivää näkemättä, ja ei syönyt eikä juonut" (Ap. T. 9:1-9).
Jo kaukaa siintävät Damaskusta ympäröivät tuuheat puutarhat; mutta itse kaupunkia ei näy paljon ollenkaan, joll'ei ota lukuun muutamien minareettien (tornien) huippuja. Kaupunkia lähestyessämme oli sitä paitse ilma täynnä auerta, joka esti näkemästä. Halumme kerrankin päästä puiden suloiseen siimekseen yhä yltyi. Noin k:lo 12 aikaan tulimme vihdoinkin komeiden puutarhojen suojaan, joita ympäröivät korkeat, rumat savi-aidat. Kului melkein tunti ratsastaessa kapeata tietä näiden savi-aitojen välitse, jotka monin paikoin estävät näkemästä puutarhoihin. Kun saapuu autiolta tasangolta, jossa ei mitään kasva, näihin tuuheisiin puutarhoihin, tekee tuo äkkinäinen muutos niin omituisen ja valtavan vaikutuksen, ett'ei voi olla ihmettelystä huudahtamatta. Vastakohta on niin jyrkkä, että semmoista tuskin missään löytyy. Arabialaiset kutsuvatkin Damaskusta "itämaitten helmeksi", ja moni luulee paratiisin sijainneen juuri täällä.
Olimme siis yksitoista vuorokautta matkustettuamme saapuneet Syrian pääkaupunkiin. Kello 1 pysähdyimme "Dimitri-ravintolan" edustalle ja laskeusimme satulasta jättäen hevoset, joilla nyt olimme ratsastaneet viime kerran, "mukarille." Tuntuipa vähä ikävältä erota uljaista ratsuistamme. Tällä hetkellä opin johonkin määrin ymmärtämään, miksikä esim. arabialainen niin suuresti rakastaa hevostaan. Hän elää alituisesti yhdessä ratsunsa kanssa, joka piammiten on hänelle kaikki kaikessa, ja sen tähden hän pitääkin sitä parhaana ystävänään. Vielä viimeisen kerran taputtelin kelpo eläintä, ja sitte talutettiin se pois. — Lihava ja näöltään pöyhkeä ravintolan-isäntä, kreikkalainen synnyltään, otti meidät vastaan ikään kuin ainakin mahtava mies alhaisempiaan; siihen luultavasti oli syynä meidän kurjannäköinen vaatteuksemme ja ulkomuotomme. Kun on ratsastanut yksitoista vuorokautta seuduilla, joihin ei sivistyksen hienous ole tunkeunut, käypi tietysti itsekin jotakuinkin metsittyneen näköiseksi. Asuttavaksemme annettiin ravintolan toisessa kerroksessa oleva suuri, valoisa huone, jonka ikkunat olivat kadulle päin.
Ennen kuin päätän tämän luvun, tahdon tehdä muutamia pieniä huomautuksia, jotka läheisesti koskevat Palestiinassa oleskelua.
Vuosittain matkustaa tuhansittain pyhiinvaeltajia "pyhään maahan", ihmeitten maahan. He vaeltavat sinne ilomielin ja antauvat kärsimään puutetta, vaivoja ja vastuksia, koska toivovat siellä löytävänsä Jesuksen, Pietarin, Paavalin, Johanneksen, y.m. jälkiä. Ihastuksella suutelevat he sitä maata, jota "Jumalan Pyhä" kerran on jaloillaan polkenut. Helposti löytävät he nämä jäljet. Jerusalem, Betlehem, Nazaret, Tiberias j.n.e. ovat nimiä, joihin Jesuksen muisto on lähtemättömästi juurtunut. — Mutta Herraa Jesusta ei tule hakea sillä taikka tällä paikalla, koska hän elävänä, taivaaseen astuneena Vapahtajana on kaikkialla läsnä. "Katso, minä olen teidän kanssanne joka päivä maailman loppuun asti", todisti hän (Mat. 28:20), ja tämän todistuksen järkähtämättömyys on osottautunut joka paikassa. Herran ainaisesta läsnäolosta todistaa moni seutu Palestiinassakin. Etempänä olen viitannut siihen, kuinka paljon tässäkin maassa tehdään rakkauden työtä. Rakkaus Kristukseen pystyttää toisen muistopatsaan toisensa perästä, ja — kumminkin on vielä paljon tekemättä. Pakanuuden pimeydessä vaeltaa vielä suurin osa sitä kansaa, joka asuu tässä maassa, pimeydessä, jonka ainoastaan evankeliumin taivaallinen valo voipi haihduttaa. "Pyhän maan" matkaa ei siis voi päättää hartaasti rukoilematta, että Herra antaisi sanansa valon tunkea näiden ihmisten sydämmiin ja johdattaisi heidätkin totuuden tietoon.
Muistellessani Palestiinan matkaa en voi olla ottamatta päiväkirjastani seuraavia sanoja, jotka johonkin määrin kuvaavat matkan vaikeuksia. Vastukset, jotka voivat kohdata vaeltajaa, ovat monet ja monellaiset. Pahimpina vihollisina pidetään beduiinejä, jotka kuljeskelevat maassa ryövärin tavoin ja usein hätyyttävät rauhallisia matkustajia. Meille eivät he kumminkaan saattaneet mitään hankaluuksia; päin vastoin olivat kaikki, joiden kanssa olimme tekemisissä, ystävällisiä meitä kohtaan. Rasittavampia vihollisia, joista ei päässyt edes lahjoillakaan, olivat kärpäset, hyttyset ja syöpäläiset, joita vastaan sai taistella sekä yöllä että päivällä. Ne jättivät jäljet, jotka eivät niinkään helposti haihtuneet: ruumista kirvelytti ja särki vielä useita päiviä jäljestä päin. Vaarallisin vihollinen on kumminkin kuumetauti, joka useinkin huomaamatta, aavistamatta käy kimppuun ja joko korjaa tuonelaan tai ainakin panee moneksi kuukaudeksi vuoteen omaksi. Tämä juohtuu mieleeni nyt varsinkin siitä syystä, että Damaskuksessa tapasimme saksalaisen tiedemiehen, tohtori Stübel'in, jonka oli täytynyt keskeyttää tutkimustyönsä ja rientää Kuolleen meren rannoilta Damaskukseen, kun ankara vatsakipu oli yllättänyt hänet. Damaskuksesta vietiin hän Beyrothin diakonissalaitokseen, jossa sai sitte olla vuoteen omana useita kuukausia, ennen kuin parani. Kaikkea tätä ajatellessani täytyy minun sydämmeni pohjasta kiittää kaikkivaltiasta Jumalaa, joka piti meidät terveinä ja varjeli kaikista vaaroista.