VI.
Damaskus.
[Kuten alkulauseessa mainitsin, ovat seuraavat kuvaukset käännetyt matkakumppanini t:ri v. Rohden'in saksalaisessa sanomalehdessä "Tägliche Rundschau" julkaisemasta matkakertomuksesta.]
Damaskusta, tuota Syrian ylisteltyä pääkaupunkia, pitää lähestyä erämaan puolelta, siis jotenkin sitä tietä pitkin, joka Jerusalem'ista päin kulkee Hermon'in rinteillä. Silloin vasta voi oikein käsittää, miten se on tehnyt kaikkina aikoina sekä itämaalaiseen että eurooppalaiseen niin valtavan vaikutuksen. Silloin ei lainkaan ihmetytä, että Mekasta tai Bagdad'ista tulevat karavaanit, jotka viikkokausia aavikkoa kulkiessaan eivät ole nähneet mitään, josta silmä voisi nauttia, äkätessään nuo etäälle siintävät minareetit viehättävän vihannuuden ympäröiminä, ilostuvat arabialaisen runoilijan kanssa ylistämään Damaskusta "itämaiden helmeksi" tai "kauneuden kaularenkaaksi."
Jo keisari Julianus lauluin ylisteli tätä ikivanhaa kaupunkia ja kehui varsinkin sen erinomaisia viikunoita: "Zeuksen kaupunki tosiaan on tuo pyhä mahtava Damaskus, koko itämaiden silmä. Jo nuo somat pyhäköt, mahtavat temppelit, terveellinen ilman-ala, kirkkaat lähteet, monet virrat ja viljava maa kohottavat sen ensi riviin, mutta varsinkin tämä kasvi (viikuna) tekee sen vertojaan löytämättömäksi ihmeeksi." Ja runsaasti tuhannen vuotta ennen syrialainen sotapäällikkö, Naeman, vastasi närkästyneenä profeetta Elisalle, joka käski häntä peseytymään Jordan'issa puhtaaksi spitaalitaudista: "Eikö Abanan ja Parparan virrat Damaskuksessa ole kaikkia Israelin vesiä paremmat." Luonnollisesti kyllä halusi Naeman mieluummin kylpeä Baradan kirkkaassa ja tosiaan virkistävässä vedessä, kuin kolkosti ja väliäpitämätönnä rotkossaan eteen päin kiitävässä Jordan'issa.
Barada onkin oikea siunauksen lähde, sillä juuri se on muuttanut Damaskuksen oivaksi kosteikoksi. Antilibanon'in onkaloista työnnäikse se vallatonna esille, vaan muuttuu tasangolle tultuaan tyyneksi ja hiljaiseksi. Haarauduttuaan antautuu se yksinomaan somistelemaan tuoreella vihannalla ruohostolla autioita aroja ja emona elättämään silmän siintämättömiin ulottuvia hedelmäpuumetsiä. Jo kuuden tunnin päässä Damaskuksesta itään päättyy kumminkin sen juoksu suoperäiseen järveen.
Virtaapa Hermon-vuoreltakin eräs joki, vaikk'emme me sitä tuskin huomanneetkaan, malttamattomina kun vaan odotimme perilletuloa. Matkustajan mieli käy, näet, kyllä iloiseksi, kun hän näkee jo etäältä Damaskuksen, kuulee mukari'n (hevosrengin) honottaen kajahuttelevan laulujaan "esch — Schâm'in" — niin arabialaiset nimittävät kaupunkia — kunniaksi ja huomaa hevosienkin käyvän virkeiksi ja iloisina hirnuvan. Mutta vielä saa hän kovia kokea, ennen kuin hän pölyisiä katuja myöden korkeiden savimuurien välitse, jotka estävät häntä ihailemasta reheviä puutarhoja, vihdoinkin saapuu varsinaiseen kaupunkiin ja saapi kymmenen päivää ratsastettuaan kaivatun majatalon edustalla astua ratsun selästä. Täydessä sulossaan esiintyy "itämaiden silmä", kun läheiseltä Kasiun'in vuorelta tarkastelee sitä. Valkeiden rakennusten kupukatot ja 200 moskean minareetit hohtavat oikein ihmeellisen näköisinä tuolta hedelmäpuiden joukosta; tuo useampia kilometriä leveän puutarhakiehkuran ympäröimä kaupunki välkkyy niin kuin vihantaan hedelmäpuistoon kiinnitetty timantti. Ukkosen käydessä saimme me ihailla tätä näköalaa: salamat välähtelivät punervalta vuorelta, jonka rinteellä seisoimme, sinipunervalle arolle, kaupunki oli milloin tarkoin auringon valaisema, milloin taasen synkkien pilvien varjossa. Tuo näky ei milloinkaan unohdu.
Kun katselin näitä viehättäviä puutarhoja, joissa kasvoi kaikemmoisia hedelmiä: pomeranssia, sitruunia, aprikoita, persikoita, mantelia, viikunia, viinirypäleitä, y.m., noita palmu-, plataani-, saksanpähkinä- ja sieviä myrttipuumetsiä, niin tunsin tosiaan olevani hiukan taipuvainen uskomaan muhammettilaista tarinaa, joka täydellä todella määrää tämän kosteikon paratiisin paikaksi: tosiaankin Eden'in puutarha täynnä kirkkaita lähteitä ja reheviä hedelmäpuita. Taru kertoo myös, että juuri Kasiun-vuoren punervasta mullasta luotiin Adam, osottaapa vielä aivan varmasti paikan, missä kuolo kohtasi Abel'ia. Ei siis turhaan väitetä Damaskusta maailman vanhimmaksi kaupungiksi. — Täydelleen ymmärrämmekin nyt, miksi Damaskus on ollut ruhtinaiden ja kansojen riidan aiheena jo kuningas David'in ajoilta, joka yhdisti, vaikka tosin aivan pieneksi ajaksi, tämän tärkeän kaupungin valtakuntaansa, aina Napoleon III:een, joka kovin mielellään olisi tämän "itämaiden helmen" liittänyt diadeemiinsa (pääsiteeseensä). Helposti olisikin hän voinut sen valloittaa, joll'ei hänen kenraalinsa olisi liiaksi halunnut todellisia helmiä, timanttia ja puhdasta rahaakin; näin kertoi ainakin paljon kokenut oppaamme. Vaikka Damaskuksen kauppa vuosi vuodelta väheneekin, ei se vielä suinkaan ole vähäpätöinen: yhä vielä välittää Damaskus itämaiden tuotteiden vientiä länsimaihin ja Egyptiin, ja yhä vielä lähtee sieltä suuri pyhiinvaeltaja-matkue Mekkaa kohti.
Kaupungin sisusta ei kumminkaan vastaa lainkaan näitä toiveita, joilla sitä lähestytään. Dimitri-ravintola, johon me, kuten ennen meitä lukemattomat Damaskuksessa-kävijät, majauduimme, oli arabialaistalon oikea perikuva. Niissä piileilee somuudet vasta sisäosissa: pihalla ja pylväskatoksissa; mutta huolimatta suihkukaivoista ja noista tunnetuista mustan ja valkoisen juovikkaista pylväistä, jotka kannattavat katosta, näytti kumminkin meistä kaikki jotenkin jokapäiväiseltä ja tyhjänveroiselta. Yksinomaisen mielissämme olimme siitä, että ravintolamme oli aivan eurooppalaisen ravintolan laatuinen: joka, näet, on kulkenut yksitoista päivää läpi sivistymättömän maan ja tällä matkalla saanut pitää luostarimajaa parhaimpana, mitä on saatavissa, vieläpä saanut olla tyytyväinen siihen ruokaan, mitä dragomaani on hankkinut, hän ymmärtää pitää arvossa ravintolain merkitystä, joita hän on ennen kentiesi kovinkin morkannut. Minä ainakin vaihdan tuon ylistellyn arabialaisen kestiystävyyden, niin hupaista kuin onkin oppia sitä kerran tuntemaan, aivan mielelläni hyvään ravintolanvuoteeseen ja tyydyttävään päivälliseen.
Kun hetkisen levähdettyä lähdimme omin päin havaintoretkelle läpi kaupungin, emme nähneet oikeastaan mitään muuta, kuin rumia hökkelejä, pieniä myymälöitä, kaarikatoilla aistittomasti peitettyjä basaarikatuja ja kirjavia ihmisjoukkioita. Ensimmäinen näky, joka veti huomiotamme puoleensa, oli aivan paljon lupaava: suuri ihmisjoukko seisoi öljykuvamyymälän äärellä, jossa oli monemmoista kaunista myötävänä, semmoista kuin sellaisissa taideteoskaupoissa tavallisesti on, ja ensimmäinen kuva oli Saksan keisarin. Olimme uneksineet saavamme nähdä täällä lukemattomia maurilaisen rakennustaiteen tuotteita, joita jo Jerusalem'issa ja Beyroth'issa olimme ihmetelleet, mutta muuta ei näkynyt, kuin eräs sirotekoinen kylpyhuone. Tosiaan pahoin pettyneenä saisi lähteä kaupungista eikä näkisi lainkaan rikkaiden damaskolaisten komeita rakennuksia, joll'ei turvautuisi johonkin oppaaseen. Muukalaisten oppaita on tunnetuin eräs entinen itävaltalainen, Frans-parooniksi kutsuttu mies, joka on saanut monta kovaa kokea, ensiksi vuonna 1848 isänmaassaan ja sitten ollessaan maanpakolaisena täällä Damaskuksessa ennen kaikkea tuon vuonna 1860 tapahtuneen ankaran kristittyjen vainon. Libanon-vuorella asuvat Drusit teurastivat silloin uskonvimmassaan runsaasti 8000 kristittyä sekä hävittivät 3800 taloa ja 12 kirkkoa. Frans-paroonin pelasti turkkilaisten upseerien hyväntahtoisuus, joille hänen oli tapana lainailla rahoja; nämät kätkivät hänet erääseen virkapukuun, niin että hän pääsi murhaajien käsistä.
Tämä opas, joka tuntee Damaskuksen joka kolkan, vei meidät kaikenmoisille huomattaville, mutta jo maahan sortuneille rakennuksille, muiden muassa "Judaksen taloon," jossa Paavali muka istui kolme päivää ruo'atta ja juomatta. Veipä hän meidät eräälle kurjalle, soraiselle kadullekin, jossa pysähdyimme halvannäköisessä savimuurissa olevan pienen ja matalan portin eteen. Me astuimme sisään vähäiseen, samallaisten rumien ja korkeiden savimuurien ympäröimään esipihaan ja tulimme toiselle rappeutuneelle puuportille. Ajattelin: mennäänköhän tästä talliin vaiko johonkin erilliseen pyhiinvaeltajia varten säilytettyyn paikkaan. Ovi avautuu ja me seisomme marmorikivillä lasketulla pihalla, jota suuremmoiset suihkulähteet ja vihannat puut kaunistavat. Joka taholla kohoaa upeita rakennuksia; varsinkin oikealla puolen ylenevä rakennus on komea. Kestiystävälliset asukkaat, jotka hyvin mielellään ovat muukalaisten ihmettelyn esineenä, veivät meidät sisään, ja meidän täytyy tunnustaa, ettei moisia marmorisalia liene monta maailmassa. Seinät ovat monenkarvaisella marmorilla taiteellisesti peitetyt ja komeilla marmorikuvilla koristetut, samaten kuin kattokin; marmorinen lattia taasen on kallis-arvoisten mattojen peitossa. Vähäisemmästä etuhuoneesta, jota sievä marmorilähde kaunistaa, noustaan kolme porrasaskelta varsinaiseen vastaanotto-huoneeseen. Aivan aavistamattamme olimme siis yhdessä arabialaisen taiteen ihmetöistä ja saimme ihailla damaskolaisen rikkauden korukalua. Sen tähden ei meiltä myöskään salattu, että tämän muistomerkin omistusoikeus oli eräälle rikkaalle juutalaiselle maksanut 200,000 markkaa. Tässä tilaisuudessa kertoi kielevä oppaamme, huonosti kätkien salaisen mielihyvänsä, että hallitus toisinaan pahasti peijaa näitä satumaisen rikkaita juutalaisia rahamiehiä; nämät lainasivat ennen viime Turkin sotaa hallitukselle äärettömiä summia oikein koronkiskurin korolla, kuten itämailla on tapana, — siellä täytyy talonpoikaraukkojen maksaa kahdeksantoistakin markkaa sadalta tai enemmänkin, — eivätkä saaneet sodan päätyttyä takasin korkoa eivätkä pääomaa. Hyvin huomattavaa on, ettei juutalaisia milloinkaan ole karkoitettu Damaskuksesta, niin että siellä epäilemättä on vanhin juutalaissiirtola.
Paljoa enemmän, kuin tämä juutalaisen korurakennus, miellytti minua erään damaskolaisen kristityn suuremmoinen talo. Koko sen laveata pihaa, jossa lähteet pulppusivat ja tuoksuvat kukat viehättivät silmää, ympäröivät joko sievät pylväskäytävät viehättävine sohvineen tai suurempien huoneiden ihanat fasaadit. Vietiinpä meidät komeaan marmorikuvilla koristettuun vastaan-ottohuoneeseenkin ja kestittiin heti kahvilla ja tupakalla. Sitä ei siis oltu rakennettu vaan muukalaisten ihmeteltäväksi, vaan sitä käytettiin todella. Erittäin ihastutti minua eräs vierashuone, joka oli aivan itsenäinen rakennus pihan toisella puolen; sen seinät olivat peitetyt hienoilla laudoilla, jotka taas olivat perlemoveistelmillä taiteellisesti koristettuja. Kruununperillinen Fredrik Wilhelm oli vuonna 1869 asunut neljä päivää tuossa ihmeellisessä rakennuksessa. Siellä oleksiessa tuntui kuin olisi suorastaan joutunut "Tuhannen ja yhden yön" tarumaailmaan. — Mutta näiden komeitten rakennusten perijä oli pieni, kivulloinen poika, johon isä loi vaan murheen ja surun sekaisia silmäyksiä; useimmat huoneet olivat tyhjinä. Meitä palveli arabialainen nainen, jolla oli aika tuuhea sysimusta tukka; hänen täytyi astuskella korkeissa, perlemokoristeilla hienosti sievistetyissä puukengissä, ja se näytti olevan hänelle melkein tuskallista.
Damaskuksen tärkein rakennus on tuo mainio Omajadien moskea, jota arabialaiset pitävät maailman ihmeenä. Se onkin epäilemättä komein muistomerkki kaupungin loisto-ajoilta, kun se Omajadien hallitessa seitsemännellä ja kahdeksannella vuosisadalla oli Islam'in pääpaikka. Moskea onkin sen tähden lähinnä Mekan, Medinan ja Jerusalem'in pyhäköitä pyhin temppeli, ja yksi rukous siinä vastaa kolmeakymmentä tuhatta rukousta muualla. Hurskaan itämaalaisen tulinen mielikuvitus on tähän lisännyt, että tässä paikassa vielä 40 vuotta maailman lopun jälkeen rukoillaan Muhammed'iä. Tämä Islam'in mahtava pyhäkkö oli alkuaan roomalainen temppeli ja sittemmin kristillinen Johanneksen-kirkko; vanhan-aikuisen pääoven päällä on vieläkin luettavana: "Sinun valtakuntasi, o Kristus, on kaikkien aikojen valtakunta ja sinun valtasi pysyy polvesta polveen." Onkohan tämä kentiesi tuota historian hienoa salaivailua? Muhammettilaiset itse kunnioittavat vielä nytkin Johannes Kastajan päätä; sen sanotaan olevan moskeassa säilössä eräässä kultaisessa lippaassa, ja damaskolaiset ottavat vannoessaan mielellään sen todistajaksi.
Mutta Islam'in temppelit eivät minua enää juuri paljoa miellytä. Konstantinopolissa ja Kairossa täytyy jo kylläksikin monta moskeaa ihmetellä. Damaskuksessa vaativat sitä paitse papit hävyttömän paljon juomarahaa, ainakin nelinkertaisesti sen, mitä Hagia Sophiaan tai Omar-moskeaan pääsemisestä pyydettiin. Ylpeästi käänsimme me selkämme vanhoille "Omajadeille" ja kävimme mieluummin katselemaan uusia, loisteliaita kylpyhuoneita, jotka minusta näyttivät koko kaupungin sievimmiltä rakennuksilta. Jo ulkopuoleltakin niitä katsellessa saa ihailla maurilaisia fasaadeja, mutta sisäpuolella sitten: sielläpä vasta on kaikki kirjavaa ja taitavasti sievisteltyä, erittäin hienoilla kirjavilla fajanssikaakeleilla peitettyä. Olimme kovin pahoillamme, ettei meillä ollut enää aikaa näissä viehättävissä ja valoisissa huoneissa nauttia vielä kerran todellisen ja hienon turkkilaisen kylvyn suloutta.
Ihmettelimme vielä "Asfad'in Chan'ia," varsinkin sen korkeata, upeata sisäänkäytävää, jonka arabialainen "stalaktiittikupu" aina erinomaisesti viehättää katselijaa; tuo mahtavan suuri sisähuonekin, jota somasti koristavat valkoisen ja mustan kirjava marmori sekä suunnattoman suuret pylväät, jotka kannattavat yhdeksää komeata kupua, joista maanjäristys valitettavasti on hävittänyt kolme, näyttää pikemmin muhkeata kirkkoa, kuin tavara-aittaa varten säälityltä. Suuria jauhosäkkijoukkoja ja muita hyödyllisiä, vaikk'ei kauniita tavaroita on siellä läjässä viehättävien suihkulähteiden ympärillä. Me surkuttelimme tämän arabialaisen rakennustaiteen mestariteoksen onnetonta rakentajaa. Yksinvaltias paha tapatti, näet, hänet rakennusta vihittäessä, kun erään hänen kadehtijoistaan oli onnistunut tarkkaan etsimällä löytää siinä vähän moitittavaa.
Yleensä näyttää itämailla olevaa liiaksi uskallettua rakentaa suuremmoisia rakennuksia. Kun olimme katselemassa tuota tilavaa Tekkije-moskaa, joka on kaupungin ulkopuolella, kertoi oppaamme, että sultani Selim oli aikonut siitä köyhäin sairashuonetta. Hän oli sen tähden kovin vihastunut saadessaan tietää, että moskea oli tehty niin etäälle kaupungista. Rakentaja kutsuttiin Konstantinopoliin ja tämä selitti kyllä sulttanille, että hänen luullakseen Damaskus pian laajenee niin, että rakennus on kaupungin keskustassa. Näennäisesti rauhoittuneena vaikeni sultani; mutta kun arkkitehti tuli Konstantinopolista palattuaan rakennuspaikalle, otettiin hän kiinni ja mestattiin. Mestattaessa selitettiin hänen saavan maata haudassa siksi, kunnes moskea on kaupungin keskustassa! — Täältä katsoessa näyttää luostari muuten suunnattoman suurelta riivinraudalta, sillä jokaisessa noista toistensa ylä- ja alapuolella olevista kopeista oli oma kupunsa.
Saladin'in haudasta oli oiva "paroonimme" erittäin ylpeä; hän morkkasi niitä raakoja matkustajia, jotka eivät lainkaan kiinnittäneet huomiotansa tähän historialliseen pyhäkköön. Ollen mielissään meidän taipuvaisuudestamme vei hän meidät pieneen, vähäarvoiseen mausoleum'iin, jossa oli kaksi suurta ja komeiden verhojen peittämää kivistä ruumis-arkkua; lattiakin oli paksujen kallis-arvoisten mattojen peitossa, seinät vanhojen sinervien fajanssien. Mutta onko tämä todella Saladin'in hauta, se riippuu tietysti kokonaan oppaamme rehellisyydestä. Kirjoissa mainitaan, että tämä hauta on yhteydessä moskean kanssa ja ett'eivät kristityt sinne lainkaan pääse.
Useita muitakin merkillisyyksiä olimme katsomassa, esim. kaupungin portin edustalla olevaa "Naeman'in taloa", joka on muodostettu spitaalisten hoitohuoneeksi, "Ananiaksen taloa", jossa tuon Ananiaksen kerrotaan asuneen, joka lohdutti ja kastoi Sauluksen. Tietysti saimme me myös nähdä sen paikan muurissa, josta Saulus laskettiin korissa maahan. Muuri on tosiaan vanha ja rapistunut; vaarallisesti kallistuvia huoneita on sen päällä kyllin nähtävänä. Kaupungin muurien ympäri kulkevaa tietä tuskin voi tieksi kutsua, sillä niin kelvottomassa kunnossa se oli. Kun sievät vaunut suikertelivat kelvottomia siltoja pitkin ja syvien kuoppien vieritse, oli niissä istuvien henki kyllä vaarassa. Damaskuksen vanhuudesta olemme siis jo kylläksi nauttineet.
Mutta itämaisessa kaupungissa eivät viehätäkään enimmän rakennukset, eivät uudet eivätkä vanhat, vaan ihmiset. Täytyy tunnustaakseni, että valitettavasti liian pintapuolisesti opin tuntemaan damaskolaisia voidakseni arvostella heitä. He näyttivät olevan leppeätä, uutteraa ja raitista väkeä. En minä puolestani lainkaan huomannut heidän olevan yltiöpäisiä tai epäluuloisia muukalaisia kohtaan, kuten matkustajat tavallisesti kertoilevat; tuo herttainen saksan konsulikin, Herra L., oli saanut saman suotuisan käsityksen heistä. Oli oikein hauskaa nähdä heidän vireästi ja taitavasti toimivan basaareissaan, jotka samalla olivat työhuoneita; niissä kutoivat he aivan alkuperäisellä tavalla värillisiä rahavöitään, naputtelivat vaskilevyjä tai valmistelivat nahkakappaleita. Hyvin hupaista oli nähdä heidän leipovan. Heillä oli yläpuolelta avoin uuni, joka oli ikään kuin suurta pesukattilaa varten tehty; se lämmitettiin kuivilla kaisloilla ja oljilla, ja erittäin ketterästi leivotut taikinakakut paistettiin äkkiä muurin sisässä polttavan tulen hehkulla ja otettiin sitte pois täysin kypsyneinä. Kuljimme ohi erään puodin, jonka luulin olevan nahkakaupan; oppaamme vaati tarkemmin katselemaan sitä ja, mitä kummaa, nuo nahkatukut olivatkin puristettuja, pitkiksi liuskoiksi leikeltyjä aprikoita, joita veteen liuventamalla saa hyvää ja halpaa limonaadia. Hyvin kummastutti meitä, kun näiden puhtaasti itämaisten tuotteiden, tavaroiden ja työaseiden joukossa näimme uutteraan työskenneltävän eurooppalaisilla ompelukoneilla; niitä paitsi eivät nuo vanhoillaan olevat damaskolaiset kumminkaan ole voineet olla. "Todellisia damaskolaisia miekkoja" emme lainkaan tiedustelleetkaan, koska ne tiettävästi valmistetaan Solingen'in kaupungissa Saksanmaalla. Tuon entis-aikoina kuuluisan silkki- ja fajanssiteollisuuden hävitti kokonaan vuonna 1400 j.Kr. päällikkö Timur; sama mies tapatti useimmat asesepät ja siirsi eloonjääneet Samarkand'in kaupunkiin, jossa sanotaan vielä nytkin harjotettavan damaskolaista teollisuutta. — Damaskuksen basaareissa kulkiessa saa olla kaikessa rauhassa myyjien ahdistuksilta, eikä niissä kukaan pakota ostamaan, kuten Konstantinopolissa, Smyrnassa ja Kairossa on tapana. Siellä on kaikki puhtaasti itämaista, siis myös arvokasta.
Vaatimatonta ja säädyllistä näyttää kansa huvituksissaankin olevan. Tuolla kahviloissaan Baradan rannoilla tai puutarhoissaan, joissa vaan raikasta lähdevettä tai limonaadia on saatavilla, virkistävät he itseään kaikkein vaatimattomimmilla keinoilla: he nauttivat ainoastaan varjoa, vilvostuttavaa vettä, elähyttävää vihannuutta ja lukemattomien kukkien hurmaavaa tuoksua, tietysti on heillä lisäksi suussaan nargileh'insa (vesipiippunsa.) Varsinkin perjantai- ja sunnuntai-iltapäiviilä kulkevat he suurissa joukoissa ihaniin puutarhoihinsa, ja silloin näkyy kaikkialla juhlapukuisia ihmisiä; he istuskelevat viattomasti iloiten ja pakisevat keskenään, poltellen piippua. Heidän joukossaan on harvinaisen kauniita naisia; ainoastaan kristittyjen naisten kasvot saa nähdä, sillä muhammettilaisten ovat hunnun peitossa.
Eräästä haschisch-polttajasta, joka melkein alastonna ja puoleksi mieletönnä kierieli maassa, huomasimme, ett'ei nautinnonhalu sentään aina ole niin viatonta laatua. Mutta tämä olikin ainoa vastenmielinen näky, joka häiritsi meitä Damaskuksessa. Kaikki, mitä muuten Damaskuksessa satuimme näkemään, esim. kenraali, joka yhtä viatonna ja tyytyväisenä, kuin nuoret kauppamiehet ja muukin kansa, pureskeli hapanta kurkkua, tai kunnian-arvoisat arabialaiset, jotka huvikseen ajelivat lapsineen, tavallisesti tyttö edessä ja poika takana, aasin selässä pitkin katuja, kaikki nämä muistuttivat meille, että itämaat vielä ovat paljoa lähempänä ihmiskunnan lapsuuden ja viattomuuden tilaa, kuin sivistyksen nuoleskelema Eurooppamme. Siitä alkaen kumminkin kun Midhat-pasha onnellisenti damaskolaiset länsimaisella sivistyksellä oikein itämaiseen tapaan siten, että hän poltatti muutamia liiaksi ahtaita kaupungin-osia ja sitte toimitti kadut levennetyiksi, on länsimainen sivistys alkanut sekä hyvine että huonoine puolineen voittaa jalansijaa tuossa maailman vanhimmassa kaupungissa. Ompelukoneet ja vaunut ovat auranneet tien.