Kosken tarina

by Kaarle Halme

KOLMAS NÄYTÖS.

Uhmasaaren paviljonki. Jotenkin pimeä. Perällä on lasiovet, mutta puiset ulko-ovet sulkevat valon. Ikkunain edessä on valon peittävät verhot. Muutamia kapeita valoviiruja tunkeutuu sisään oven ja ikkunoiden raoista.

Hiljainen kosken kohina kuuluu. (Kosken kohinan kuuluminen ei ole välttämätöntä.)

Keskilattialla on iso pöytä, jolla on kukkamalja, täynnä ruiskukkia ja päivänkakkaroita. Molemmilla etualan seinustoilla, ikkunain alla, sohva. Seinillä muutamia tauluja ja harjoitelmia. Tuoleja siellä täällä. Nurkassa mallijalusta ja maalausteline, jolla on Lainan vastamaalattu kuva. Toisessa nurkassa pienempi pöytä.

Ulkoa kuuluu askeleita — avain työnnetään lukkoon — ulko-ovet avataan, ja kirkkaan kesäpäivän valotulva syöksähtää sisään.

Taustan muodostavat melkein vedetön koski, vesiruuhi ja korkeat harjanteet. Taivas näkyy ainoastaan koskenniskan kohdalta.

Putouksen alainen virta ulottuu aivan paviljongin juureen. Ulompana oven kohdalla on iso kivipaasi.

(Koski voidaan kuvitella näkyväksi myöskin perältä, oikealta, joten taustana voidaan käyttää tavallista metsää.)

Kun ikkunaverhot on nostettu, nähdään vasemmalla tehdasrakennuksia, oikealla jyrkkä kallioseinä.

Vellamo aukaisee ovet perällä ja tulee sisään Rouva Vuorenpään kanssa.

ROUVA VUORENPÄÄ (melkein kuiskaten). Mitä hän tuolla kalliolla seisoo — tuo Karpalosuon vaari?

VELLAMO. Hän on kai siitä katsellut uponneitten etsimistä. (Vetää ylös ikkunaverhoja, mutta jättää vasemmanpuolisen, lähinnä parrasta olevan verhon vetämättä.) Täällähän on kukkiakin! — Tule istumaan tänne pöydän ääreen, äiti! — Anni on lähettänyt tänne ruiskukkia ja päivänkakkaroita.

ROUVA VUORENPÄÄ (tulee hitaasti pöydän luo, istuutuu raskaasti). Miksi et avannut tuota?

VELLAMO. Siitä näkyy kansanjoukko — tuolla rannalla — jossa — uponneet ovat.

ROUVA VUORENPÄÄ. Älä estä valoa! — Aukaise viimeinenkin ikkuna!
(Vellamo menee aukaisemaan.) Mitä tekee kansa siellä?

VELLAMO. He seisovat äänettöminä uponneitten ympärillä. ( Äänettömyys.)

ROUVA VUORENPÄÄ. Luuletko, että heillä oli kovinkin suuri kurjuus?

VELLAMO. Kyllä kai.

ROUVA VUORENPÄÄ. Eikä minun käteni ulottunut sitä lieventämään —

VELLAMO. Yövartija oli sinun ja heidän välillä.

ROUVA VUORENPÄÄ. Yövartija — niin.

VELLAMO. He näyttävät kuuntelevan — joku puhuu siellä —

ROUVA VUORENPÄÄ. Kuolema puhuu. — (Nousee, katselee perälle.) Ah! Minun koskeni — noin ehtynyt! (Kääntyy alas.) Minun koskeni — jonka piti niin paljon suurta elämän iloa synnyttämän! Nyt sen raunioilla on tuskaa vain — ja sääliä.

VELLAMO. Ja iloa.

ROUVA VUORENPÄÄ. Kuinka voit niin sanoa?

VELLAMO. Minusta tuntuu siltä —

ROUVA VUORENPÄÄ. Vellamo!

VELLAMO. Tällaisena hetkenä ei kansa voi tuntea tuskaa eikä sääliä — vielä vähemmin sääliä.

ROUVA VUORENPÄÄ (ihmetellen). Mitä sitten?

VELLAMO. Suurta ajatusten nousua ja suurta iloa.

ROUVA VUORENPÄÄ (menee oikeanpuolisen ikkunan luo ja tuijottaa eteensä). Kunpa eno jo tulisi! — Täällä tapahtuu — niin paljon — hämmästyttävää ja kummallista — uusia tunteita — uusia ajatuksia —

VELLAMO. Oraat tekevät terää — (Valtava riemuhuuto kuuluu vasemmalta.)

ROUVA VUORENPÄÄ (vavahtaa). Kuoleman ääressä! Minä en ymmärrä noita ihmisiä! He turmelevat, kun me säälimme, ja nauravat, kun me itkemme —?

VELLAMO. Ja kun me riemuitsemme, niin — he kuolevat.

ROUVA VUORENPÄÄ (menee perälle ulos). Minun koskeni, koskeni! — (Vellamo menee telineen luo, heittää pois peitteen ja kääntää kuvan parempaan valoon — oveen päin, katselee sitä. Riemuhuuto kuuluu taas. Vellamo menee vasemmanpuolisen ikkunan luo. Rouva Vuorenpää kääntyy huudon kuultuaan ja tulee sisään; ovella hän huomaa kuvan, pysähtyy, katsoo sitä, ja suutelee sitten kuvaa; menee Vellamon luo.) Istuhan, Vellamo! — Minulla on jotakin sanottavaa sinulle! (Istuvat sohvalle vasemmalle.) Minä lähden nyt Vuorenpäästä — me emme sovi enää toisillemme. Luulen, että sinäkin täältä —

VELLAMO. Nuo hautajaiset -tahdon ensin järjestää ne.

ROUVA VUORENPÄÄ. Niin, niin — tietysti! Mutta sitten. — Eräs asia vaivaa minua. Niin kauan kun olet täällä — ja niin kauan kun Svante Alhoranta on täällä — olkaa varuillanne — Ahdin suhteen! — Hän on vähän kiihtynyt näistä tapahtumista ja voisi ehkä hairahtua johonkin sellaiseen, joka — no, niin — minä ehkä pelkään suotta — mutta olkaa sentään varuillanne! Minua surettaisi, jos jotakin ikävää vielä tapahtuisi.

VELLAMO. Minä en ymmärrä, mitä se voisi olla!

ROUVA VUORENPÄÄ. En minäkään sitä ymmärrä, sillä onhan Vuorenpään liikehuone itse asiassa — jo hajonnut — mutta — kosken tarina ehkä ei vielä ole loppunut.

HOVINEUVOS KARILA (tulee Ahdin seurassa oikealta). No, Margareta!
Hevoset odottavat tuossa mäellä. Oletko valmis?

ROUVA VUORENPÄÄ. Olen.

HOVINEUVOS KARILA (Vellamolle). Olisin tahtonut sinutkin mukaan, mutta Margareta arveli —

VELLAMO. Minun täytyy vielä jäädä tänne.

HOVINEUVOS KARILA. No, niinkuin tahdot. — Näkemiin asti, Vellamo! Muista aina, että me elämme yllätyksien ilmakehässä — (Hymyilee.) — täällä napavyöhykkeellä! — Hyvästi, Ahti! — Ei yksin järkeä! Numerot eivät hedelmöi. Niistä syntyy vain uusia numeroita. (Menee ovelle.)

ROUVA VUORENPÄÄ (suutelee Vellamoa hellästi). Rakas Vellamo! Toivon näkeväni sinut taas pian — hyvin pian. — Hyvästi, Ahti! (Pitkään.) Ehkä sinutkin näen. (Aikoo jatkaa, mutta ei voi; kääntyy ripeästi Vellamoon.) Tuhannesti tervetullut — hyvin pian! (Aikoo mennä, mutta kääntyy.) Se on totta —! Vellamo! Vedä lippu liehumaan paviljongin katolle, että — näen sen vielä tuonne Tienkäänteen harjulle — Uhmasaaren lipun! Vedätkö?

VELLAMO. Kyllä äiti! Puolitankoon. (Ottaa lipun eräältä pöydältä.)

HOVINEUVOS KARILA. Sitten — Margareta. — (Tarjoo käsivartensa rouva
Vuorenpäälle.)

ROUVA VUORENPÄÄ (kääntyy ovessa). Minä tahdon nähdä Vellamon lipun liehuvan —. (Katselee mennessään koskea. Vellamo seuraa oven ulkopuolelle näkymättömiin. Ahti kävelee tylyn näköisenä ympäri huonetta. Riemuhuutoja kuuluu taas. Ahti juoksee vasemmanpuolisen ikkunan luo. Hänestä uhkuu vihaa, hän työntää tarmokkaasti kädet taskuihin, ja vartalo jännittyy. Vellamon nähdään vetävän lippua ylös. Tulee sitten sisään.)

AHTI. Kuuletko, kuinka tuo karja möyryää tuolla —?

VELLAMO. Ahti!

AHTI. Niin, niin! Sinä olet heidän puolellaan, sinä! Sen kyllä olen huomannut. Kaikki, mitä he tekevät, on tietysti kaunista, esteettistä —

VELLAMO. Minä en ollenkaan ajattele heitä siltä kannalta.

AHTI. Miten sitten? Voitko selittää tuon hävyttömän ulvomisen — kuolleitten ääressä?

VELLAMO. Tuskin — sinulle.

AHTI (terävästi). Niinkö? Et minulle? Miksi et?

VELLAMO. Sinä et sitä ymmärtäisi.

AHTI. Onko se niin peräti järjetöntä?

VELLAMO. He eivät näe siellä kuolemaa. He näkevät elämän. (Ahti hymähtää ylenkatseellisesti.) Sanoinhan, että sinä et sitä ymmärrä.

AHTI (pysähtyy uhkaavana Vellamon eteen). Yhden asian minä varmasti ymmärrän.

VELLAMO. Minkä sitten?

AHTI. Että sinä olet narri! Sinä, äitisi ja tuo hupsu kaivonkatsoja! Narreja kaikki! — Muut tekevät teille kultaa! Te saatte monta kymmentä tuhatta vuotuisia tuloja, joista teillä ei ole muuta vaivaa kuin nimen kirjoittaminen rahoja nostaessa — mutta —

VELLAMO. Niin — me olemme narreja!

AHTI (kohottaa ääntään). — Mutta se on teidän mielestänne epämukavaa — menettämisestä on liian paljon vaivaa — tuloja pitää vähentää, heittää hukkaan — tuolle päättömälle laumalle —

VELLAMO. Ei vähentää! Kaikesta on päästävä!

AHTI (hämmästyy). Mitä? — Mitä sinä ajattelet?

VELLAMO. Älä kysele minulta! En minä osaa nyt vastata. — (Pyyhkii otsaansa.) Minä kyllä selitän sitten myöhemmin! On tapahtunut niin paljon —

AHTI. Minä en tahdo tietää mitään sinun tapahtumistasi. Ne eivät
ole minkään arvoisia. Mutta sinun omaisuutesi on jonkun arvoinen! —
Hovineuvos mainitsi, että sinulla on jonkunlaisia aikeita sen suhteen.
Mihin aiot sen panna?

VELLAMO. Oh, en tiedä vielä! —

AHTI. Aiotko jättää sen tehtaaseen?

VELLAMO. En koskaan — en!

AHTI (tiukasti). Mihin sitten?

VELLAMO. Sanoinhan jo, etten ole ehtinyt ajatella sellaisia sivuseikkoja.

AHTI. Sivuseikkoja! — Tiedätkö, mikä tuo sivuseikka on? Se on sinun pääasiasi. Jos tuo pääasia otetaan pois, niin mitä luulet jäävän jäljelle? (Viittaa vasempaan ikkunaan.) Kas tuonne! Tuolla on sadoittain sellaisia, jotka ovat ilman noita sivuseikkoja. Mutta he pyrkivät kaikin voimin omistamaan niitä. He varastavat, tappavat ja kuolevat — omaisuuden tähden.

VELLAMO. He eivät taistele suurien omaisuuksien puolesta, vaan niitä vastaan.

AHTI. Siksi, että omaisuus ei ole heidän.

VELLAMO. Sitä et saa sanoa! Tiedäthän, että heillä ei ole toimeentuloa.

AHTI. Mutta he tahtovat saada toimeentulon — eikö niin?

VELLAMO. Niin.

AHTI (ivallisesti). Sinulla on toimeentulo, mutta sinä tahdot päästä siitä. Huomaatko ristiriitaa?

VELLAMO. Minulla ei ole mitään toimeentuloa. Siinäpä se juuri on! Minä en ole vielä ansainnut ainoatakaan ropoa, en koskaan kortta ristiin pannut elämisen eduksi. Minua on juotettu ja syötetty elämän mehulla kuin sairasta ihmistä, jolle on annettu imuputki suuhun ja sanottu: — Kas tuossa! Älä rasita itseäsi — ime, ime vain! Ja minä olen tehnyt työtä käskettyä, vaikka minä en ole heikko, en kykenemätön enkä sairaskaan! Ja tiedätkö sinä, missä on ollut tuon putken toinen pää — tiedätkö?

AHTI. Kyllä. Tehtaan kassakaapissa.

VELLAMO (menee vasemman ikkunan luo). Tuolla! Tuolla se on ollut! — Katso sinne! Siellä on se maaperä, josta mehu on lähtenyt! — Mutta sen ei tarvitse lähteä enää! Ei enää! Minä olen katkaiseva tuon putken.

AHTI. Ja aiot —?

VELLAMO. Aion tehdä terveen ihmisen velvollisuuden — aion itse elättää itseäni.

AHTI (myrkyllisestä). Pidä sentään putki ehjänä — jos et onnistuisikaan! Koetahan nyt ensin edes vähän aikaa, miltä se tuntuu! Edes kuukausi, viikko — tai edes yksi päivä — että saat nähdä!

VELLAMO. Miksi minun pitäisi arkaillen kokeilla sitä, mihin tuolla ovat alaikäiset lapsetkin pakotetut! Minä en tahdo olla elämän dilettantti!

AHTI (ivallisesti). Taiteessasi olet saanut jo siitä tarpeeksi — niinkö?

VELLAMO (katsahtaa nopeasti kuvaan päin, viittaa kädellään ja aikoo sanoa jotakin, mutta pidättää itsensä). Vaikkapa — niinkin. (Menee katselemaan ikkunasta.)

AHTI (ärtyneesti). Sinä et ole viisas — sinä — (Miettii hetken kylmästi.) Aivan suotta tuhlaamme tällaiseen asiaan näin paljon sanoja! Yhden seikan voin sinulle kuitenkin valaista. — Tee muuten mitä tahdot, ja yrittele mitä tahdot — mutta — omaisuutesi jää hajoittamattomaksi — ja — sinne, missä se on — vastaiseksi. Hulluuden ja hullujen päähänpistojen varalta on yhteiskunta laatinut lain (Vellamo kääntyy nopeasti.) — joka estää yksilön hajottamasta omaisuuttaan.

VELLAMO. Mutta ei kokoamasta —?

AHTI. Ei — tietysti!

VELLAMO. Hyvinpä on suojattu! — Mutta jos sellainen laki on olemassa, niin se on väärä ohje — ja väärissä ohjeissa on aina joku takaportti.

AHTI (uhkaavasti). Varo, että minun ei tarvitse niitä sulkea!

VELLAMO (tulistuneena). Älä uhkaile minua! Sinä et kuitenkaan voi mitään! Minä tahdon kulkea omaa tietäni!

AHTI (katsoo terävästi Vellamoa). Svante Alhorannan tietä!

VELLAMO (hetken perästä). Niin — voitpa sanoa sitä vaikka — hänen tiekseen.

AHTI (ivallisesti). Kun naiset ihastuvat aatteisiin, niin he aina unohtavat yhden seikan.

VELLAMO. Minkä?

AHTI. Että he ovatkin ihastuneita henkilöihin. (Vaanien.) Eikä minulla ole sanottavasti myöskään herra Alhorantaa vastaan — hm!- Hän on kieltämättä etevä mies. Harvinaisen terävä kynä. Hänessä on tarmoa — se on miehen paras avu. Hän toimii säälimättä. — Hänen ainoa vikansa on vain se, että hän toimii huonon asian palveluksessa. — En ihmettele, että olet huomannut hänet. — (Odotettuaan hetkisen vastausta.) Hän myöskin on — huomannut sinut. (Vellamo kääntyy hieman poispäin.) Olisihan vallan ihmeellistä, ellei hän olisi nähnyt sinun ympäristöäsi. (Viittaa tehtaille päin.) Kukkiihan se jotenkin uhkeasti! — Pitäisi kelvata mehiläiselle kukan — korresta he eivät välitä. — (Huomaa kukat pöydällä, ja ottaa maljakosta yhden päivänkakkaran.) Kas tuossa! — Minä halveksin vertauksia, mutta — (Naurahtaa.) — otahan tuo! (Antaa kukan Vellamolle.) Se on kaunis — eikö niin? (Nypistää kukan varresta lattialle.) Tarjoapa sitä nyt mehiläisellesi! (Kuuntelee.) Hss! Lautan köysi vingahti. — (Menee katsomaan oikeanpuolisesta ikkunasta.) Herra Alhoranta! Todellako? (Katsoo merkitsevästi Vellamoa.) Vai niin? — Noh! (Hymähtää.) Samapa se! — Voimmehan ostaa kynän — mutta — ainoastaan taittumattoman kynän — (Menee Vellamon luo.) — vain siinä tapauksessa, että se taipuu — (Nauraa.) — Ei — korsi ei kelpaa — älä tarjoakaan! (Ottaa korren Vellamon kädestä ja heittää pöydälle. Svante Alhoranta tulee oikealta, hämmästyy vähän nähdessään Ahdin ja Vellamon.) Kas vain — herra Alhoranta! — Minä en voi olla lausumatta hämmästystäni siitä erinomaisesta huomaavaisuudesta, jota osoitatte meidän perheellemme —

VELLAMO (nopeasti). Hyvä, että tulitte, herra Alhoranta! — Nyt kun äitini on matkustanut, niin —

SVANTE ALHORANTA. Onko hän matkustanut?

VELLAMO. Äsken juuri — kaupunkiin.

SVANTE ALHORANTA. Vai niin! Sitten ehkä —

AHTI (viittaa kädellään istumaan). Ellei teillä ole mitään vastaan, niin pyytäisin käyttää tilaisuutta hyväkseni —ja — keskustella vähän kanssanne.

SVANTE ALHORANTA (luo silmäyksen Vellamoon). Palvelukseksenne! (Istuutuu pöydän ääreen. Ahti istuu toiselle puolen pöytää. Vellamo menee levottomana ovelle, josta seuraa keskustelua.)

AHTI. No, te voititte. Saavutitte näennäisen voiton. — Tiedätte kai — paremmin kuin minä — että tämä ei ole ensimmäinen lakko — tällä teollisuuden alalla — jonka nähtävästi olette ottanut erikoisalaksenne —

SVANTE ALHORANTA. Minun erikoisalani on koneinsinöörin —

AHTI. Vai niin? (Kohteliaammin.) Anteeksi, että en tietänyt sitä! Hm! Niin — minä aioin vain sanoa, että aivan perätysten on sattunut lakkoja juuri tällä alalla. Enkä sitä erityisesti ihmettelekään. Minä olen persoonallisesti sitä mieltä, että palkkaussuhteissa sietäisi — pitäisi tehdä muutoksia. Samaan suuntaan on lausuttu myöskin yhdistyksessämme — tiedättehän — hm! — Mutta sitä ei ole voitu toteuttaa. Ulkomainen kilpailu on meidän määrääjämme. — Luuletteko, herra — herra insinööri, että vielä on tulossa jokin lakko?

SVANTE ALHORANTA. Siinä suhteessa en voi luulla mitään.

AHTI. Minä arvelin, että jos sattumalta — olisitte kuullut. Asema on nykyään sangen uhkaava. Olisi estettävä sen kärjistyminen. — Yhdistyksemme on päättänyt ryhtyä työnsulkuun koko linjalla, jos vissi määrä lakkoja puhkeaa. Tämä — meidän — oli viimeinen siinä määrässä. — Ymmärrätte kai, minkälaisen hallan koko meidän teollisuutemme kärsii, jos se joutuu pitkäksi ajaksi pois ulkomaisilta markkinoilta. Sentähden — koko teollisuuden etua silmällä pitäen — tulin ajatelleeksi — eikö sellaista suurta onnettomuutta voitaisi estää.

SVANTE ALHORANTA. Ryhtykää keskusteluihin lakkokomitean kanssa!

AHTI. Tyhmien ihmisten kanssa, jotka vain huutavat yhtä ja samaa! Siitä se ei valkene. — Ei! — Minä ajattelin keskustella teidän kanssanne.

SVANTE ALHORANTA. Minun?

AHTI. Niin.

SVANTE ALHORANTA. Minä en ole valtuutettu. En voi mitään keskustella. Korkeintaan voin ilmoittaa lakkokomitealle, että haluatte puhutella heitä.

AHTI. Ei, ei! Sitä en halua.

SVANTE ALHORANTA. No, sitten — (Nousee.)

AHTI. Te ette siis tahdo estää työnsulkua?

SVANTE ALHORANTA. Minä en voi sitä estää enkä edistää.

AHTI (hillityllä raivolla). Hm! — Teillä on voimakas kynä —

SVANTE ALHORANTA. Mikä minulla on?

AHTI (pakottaa itsensä levolliseksi). Istukaahan nyt vielä! Minä johduin ajattelemaan — jos olette yhtä etevä insinööri kuin artikkeleitten kirjoittaja, niin — mutta istukaahan toki! (Svante Alhoranta istuu.) Oletteko huomannut kuinka paljon vettä meillä on kasattuna —? — Vettä. — (Saa äkkinäisen päähänpiston, hypähtää ylös ja menee perälle katsomaan koskeen päin, kääntyy takaisin, katsoo uhkaavasti Svante Alhorantaa ja Vellamoa, pyyhkii otsaansa ja koettaa päästä entiseen tasapainoon, puhuu nopeammin ja epätasaisesti.) Olette kai nähnyt, että nousu on jo — padon reunoihin asti. — Jos tulee työnsulku — paljon väkeä joutuu kurjuuteen — olen ajatellut erästä toista — teollisuushaaraa — rakentaa uutta tehdasta — ja te olette epäilemättä etevä insinööri — kirjoituksistanne päättäen —

SVANTE ALHORANTA (hymyilee). Niistä tuskin voi päättää —

AHTI (halliten taas itsensä, hymyilee). Ei, ei! Eipä tietenkään. Mutta niistä voi päättää miehen. (Istuutuu.) Ja uutta tehdaslaitosta perustettaessa tarvitaan kaikki avut —

SVANTE ALHORANTA. Minä en ymmärrä mitä tarkoitatte?

AHTI. Tarjoan teille edullisen paikan — sangen edullisen. Tiedättehän, ettei missään kyky maksa niin paljon kuin liikealalla. — Ja jos tahdotte, niin voitte päästä liikkeen osakkaaksi edullisilla ehdoilla — erittäin edullisilla ehdoilla —

SVANTE ALHORANTA (nousee). Minä —

AHTI (nousee). Älkää sanoko vielä mitään! Älkää tehkö mitään nopeita päätöksiä! Ajatelkaa ensin mitä etuja minun ehdotukseni tarjoaa! — Keskustelkaa ensin Vellamonkin kanssa! Hän on myöskin tehtaan osakas. — Minun täytyy mennä katsomaan tuota niskasulkua. Varaluukut ovat nähtävästi kiinni — koko laitos voi murtua. (Naurahtaa.) Ja silloin hukka perii tämän Alhosaaren. — Teistä voi tulla merkitsevä mies tehtaalle. — Vellamon osuus on suurin — lähinnä minua. Näkemiin — herra insinööri! Toivoakseni tapaan teidät täällä hetken perästä. — (Ottaa hattunsa ja menee perälle.) Ajattelepas, Vellamo — mikä hauska yhtiö on tekeillä — uusi tehdas —! Sitten saat sinäkin ajaa mielikuviasi mielin määrin. Harkitsehan asiaa tarkoin — herra Alhorannan kanssa! Odottakaa täällä! (Menee oikealle.)

VELLAMO (tulee alas Svante AIhorannan luo). Mikä tuo oli?

SVANTE ALHORANTA. Mitä arvelette?

VELLAMO. Viettelys! Kiiltävän valkoinen —

SVANTE ALHORANTA. Minä riemuitsen teidän puolestanne.

VELLAMO. Niin minäkin — teidän puolestanne. Te voititte hänet. Vaikka te ette sanonut mitään, näin minä kuitenkin teidän kasvoistanne, että te ette hyväksynyt hänen viimeistä yritystään. Ja hän sen näki myöskin — luulen.

SVANTE ALHORANTA. Te näytätte niin —. Pelkäsittekö?

VELLAMO. Pelkäsin. — Ei, ei! Kyllä minä sentään olin varma teistä. — (Menee vasemman ikkunan luo.) Katsokaa tuota kansaa tuolla! Se muistuttaa teidän satuanne ihmisen syntymisestä. — Tuohon satuun minä uskon. — Mutia siihen toiseen —

SVANTE ALHORANTA. Mihin toiseen?

VELLAMO. Jumalien syntymiseen. Omituinen yhtäläisyys niissä sentään on. Ihmiset syntyvät törkeissä vuorirotkoissa — ja — jumalat syntyvät talleissa.

SVANTE ALHORANTA. Hän oli pienille kääpiöille liian suuri — ihmiseksi.
Sentähden tekivät he hänestä — jumalan. — Siihen oli helppo luottaa. —
Ihmisyyteen on vaikea uskoa!

VELLAMO. Miksi?

SVANTE ALHORANTA. Se on niin kovin lähellä.

VELLAMO. Nuo uskovat. Minä tiedän sen varmaan. Minä tunnen sen.

SVANTE ALHORANTA. Heille haudat huutavat joka päivä. Vähitellen opitaan sitä huutoa ymmärtämään.

VELLAMO. Nuokin kolme synkkää hautaa!

SVANTE ALHORANTA. Heidän elämänsä oli synkkä, mutta heidän hautansa on valaistu. (Vellamo katsoo Svante Alhorantaa.) He olivat onnen lunnaita. — Jos olisitte lähempänä tuota kansanjoukkoa, niin näkisitte heidän silmissään oudon tulen, joka ei vivahda kuoleman surulle eikä valitukselle.

VELLAMO (puoliääneen). Aina vain lunastusta! — Tuollaisia lunnaita on jo maksettu miljoonia — miljoonia! Ja tässä me vielä seisomme! — Jumala meitä armahtakoon! Yhäkö, ja yhä uudelleenko niitä on maksettava jokaisesta tuuman alasta!

SVANTE ALHORANTA (seisoo mietteissään). Hm! (Kääntyy, huomaa kuvan.)
Teidänkö maalaamanne?

VELLAMO. Niin.

SVANTE ALHORANTA. Saanko nähdä —? (Menee katsomaan kuvaa.)

VELLAMO. Ahti on hänen isänsä.

SVANTE ALHORANTA (hämmästyy). Veljenne —?

VELLAMO. Laina-pikulla oli aivan teidän silmänne. Sentähden tunsin teidät heti.

SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoitatte?

VELLAMO. Ja Ahdin silmät. Ettekö tunne?

SVANTE ALHORANTA. Minä en ymmärrä —

VELLAMO. Niin paljon äiti teitä rakasti.

SVANTE ALHORANTA. Margareta — raukka! (Kääntyy hitaasti perälle päin, jääden ovipieleen, katselemaan koskea. Vellamo asettaa taulun lattialle seinää vasten.) Monta kertaa olen minä seisonut tällä samalla paikalla. Uhmaten seisoin minä suuren luonnon edessä ja vaadin sitä alistumaan ihmisonnen palvelukseen. Minulle oli silloin onni niin helppoa — niin uskomattoman helppoa! (Vellamo menee alas pöydän luo.) Minä luulin silloin onnea tulvivan — ilmaiseksi. (Tulee alas toiselle puolelle.) Kun minä katselen teitä — niin tuntuu minusta — että kaikki tuo tapahtui eilen — ja että sama onni tulvii — vain tulvimalla tulvii minulle. Mutta kun katson tuonne — (Katselee vasemmasta ikkunasta.) — niin huomaan — mikä pitkä yö on entisyyden ja tämän päivän välillä. — Minä tahdoin tehdä sammon, joka jauhaisi elämän onnea, suurta elämän onnea — mutta —

VELLAMO. Ettekö usko, että tekin jo olette maksanut lunnaanne?
(Svante Alhorannan katse kirkastuu, hän aikoo rientää Vellamon luo.)

ANNI (tulee oikealta). Tässä on neidille kirje.

VELLAMO. Kirje — keneltä?

ANNI. Kauppaneuvoksetar antoi ja käski tuoda tänne, kun näen lipun liehuvan —

VELLAMO. Lipunko?

ANNI. Paviljongin katolla.

VELLAMO. Vai niin! Hyvä on! Kiitos vain! (Anni menee oikealle.)

VELLAMO (aukaisee kirjeen nopeasti, lukee, istuu ihmeissään). Tämäpä omituista!

SVANTE ALHORANTA. Mikä sitten? Mitä siinä on?

VELLAMO. Anni! (Juoksee oikean ikkunan luo). Hän meni jo. — (Tulee takaisin pöydän luo.) Mistä äiti on voinut tietää, että te —? (Hämmentyy, lukee uudestaan.)

SVANTE ALHORANTA. Voitteko sanoa minulle, mitä äitinne kirjoittaa? (Vellamo ojentaa kirjeen Svante Alhorannalle, joka lukee.) »Matkustan suoraa päätä ulkomaille. Älä yritäkään seurata minua vielä! Ilmoitan ensimmäisestä pysähdyspaikastamme osoitteeni. Tule vasta myöhemmin kesällä. Tulkaa molemmat! Ehkä Svante Alhoranta saattaa sinut minun luokseni. Hyvästi, oma Vellamoni! Odotan teitä! — Äitisi. — P.S. — Hämmästyikö hän, kun löysi paviljongista — sinut?» — (Panee kirjeen pöydälle, menee Vellamon luo.) Te ihmettelette —?

VELLAMO. Mistä äiti tiesi —?

SVANTE ALHORANTA. Että minä olen täällä? — Hän pyysi minua tulemaan tänne, kun näen lipun katolla. Hänen piti sanoa minulle viimeiset jäähyväiset.

VELLAMO. Miksi hän sitten ei sanonutkaan?

SVANTE ALHORANTA. Hän sanoi ne — tällä tavalla.

VELLAMO (hämillään). Näinkö —?

SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoititte äsken, kun sanoitte, että enköhän minäkin jo ole maksanut lunnaitani?

VELLAMO (tuskalla). Jos minä nyt sanon jotakin, niin — se ei ole totta — tai — te ette sitä ymmärrä — minä en itsekään ymmärrä. — (Menee sohvan luo.) Oih! Miksi näin — miksi näin —? (Vaipuu sohvalle.)

SVANTE ALHORANTA. Minä sanoin jotakin hyvin kömpelöä —

VELLAMO. Ei, ei! Eihän se ollut muuta kuin mitä minä itse olin sanonut vähän ennen. Mutta minä en ollenkaan silloin ajatellut — oi, hyvä jumala! — Minä en ajatellut noin — tuo kirje — hänen ääretön rakkautensa — äiti raukka — hän on yrittänyt — oi, ette te ymmärrä, mitä minä ajattelen —!

SVANTE ALHORANTA. Minä luulen ymmärtäväni. Mutta te erehdytte.

VELLAMO. En, en! Tässä on jotakin lunastuksen tapaista äidin puolelta — meidän välillemme tuli jotakin — aivan kuin sulku. — (Nousee vilkkaasti.) Te olette hyvä, te olette jalo, minä tiedän sen. Säälikää äitiä! Säälikää Margareta-raukkaa! Hänen sydämensä ei saa kuolla! Oi, hänellä on niin hellä sydän — niin hellä! — Matkustakaa hänen luoksensa — matkustakaa — minä rukoilen teitä.

SVANTE ALHORANTA (vakavasti). Hän pahastuisi siitä.

VELLAMO. Pahastuisi —?

SVANTE ALHORANTA (pitkään). Tuolla paadella — tuolla oven ulkopuolella seisoi Margareta kerran erään nuorukaisen rinnalla. — Auringon kirkastamina näin minäkin heidät siellä kauan — kauan. Nyt minä en enää näe heitä. Margareta on toisessa paikassa, ja nuorukainen on kadonnut. — Mutta hän — äitinne näkee heidät — ei tunne ketään toisia. Hän seisoo unelmissaan yhä vielä tuon nuorukaisen rinnalla — tuolla — ja näkee vain hänet, tuntee vain hänet. Minua hän ei enää tunne — paitsi nimeltä. Hän pitää minua tuon nuoruudenystävänsä parhaana toverina. Siinä kaikki. Hän pahastuisi, jos minä matkustaisin. Hän sanoisi siiloin, että minä en Margaretaa rakastanutkaan. — Miksi minä häntä pettäisin? Hän tietää kuitenkin totuuden — itsestänsä. Jos minä menisin hänen eteensä yhtä nuorena ja uhkuvana kuin hän on tullut minun eteeni — niin rakastaisi hän minua epäilemättä. Minä en voinut mennä. Hän on voinut tulla. (Ojentaa kätensä.)

VELLAMO. Onko äiti sanonut teille kaiken tämän?

SVANTE ALHORANTA. On — kaikki.

VELLAMO. Sitten —

AHTI (tulee oikealta synkkänä ja kylmänä). No, oletteko ajatelleet uutta osakeyhtiötä? Mitä tuumitte uudesta tehdas-suunnitelmastani, herra Alhoranta?

SVANTE ALHORANTA. Minä olen tälle koskelle kerran suunnitellut sammon, mutta minä rakentelin silloin hiekalle. Minä en enää suunnittele — sellaisia.

AHTI. Tekö olette? Milloin?

SVANTE ALHORANTA. Teidän isänne kanssa —

AHTI (katsoo vuoroon Vellamoa ja Svante Alhorantaa). Niinkö? — No, minä en tahdo vaivata teitä — mutta oman onnenne tähden —

SVANTE ALHORANTA. Minun onneni ei ole siellä päin.

AHTI. Ah! Siitä ei siis sen enempää! — Älkää kuitenkaan unohtako, että minä olen tarjonnut teille sovinnon kättä.

SVANTE ALHORANTA. Minä en ole teidän vihamiehenne.

AHTI (kavalasti). Jätä meidät, Vellamo! Minä tahtoisin vähän seikkaperäisemmin keskustella herra Alhorannan kanssa. (Vellamo aikoo lähteä, mutta pysähtyy äkkiä, palaa hitaasti paikalleen, jolloin Ahti tiukasti lausuu:) No —? (Äänettömyys. Yövartija Varis hiipii varovasti oikealta, kurkistaa ikkunasta sisään, ja kun näkee, ettei kukaan katsele perälle päin, puikahtaa nopeasti oven ohi vasemmalle.) No?

SVANTE ALHORANTA. Jos veljellänne on jotakin kahdenkeskistä — minä en ymmärrä, mitä se voisi olla — mutta jos on jotakin, niin —

VELLAMO. Minä tahdon olla täällä kunnes — (Keksii.) — tahdon olla täällä kunnes nuo lähtevät — tahdon katsella. Jos herroilla on kahdenkeskistä, niin —

SVANTE ALHORANTA. Minä voin seurata teitä, jos —.

AHTI (nopeasti). Ei, ei! Jääköön sitten — toiseen kertaan!

VELLAMO (hätäisesti). Ei! Te ette saa vielä lähteä, herra Alhoranta!
Minulla on vielä teille puhuttavaa. Voittehan huomenna — herra
Alhoranta voi tulla konttoriin —. (Svante Alhoranta katsoo pitkään
ensin Vellamoa ja sitten Ahtia.)

AHTI. Siis — molemmat — tahdotte jäädä! Hm! Ruumissaatto lähteekin kai kohta — ja te tahdotte sen nähdä —. Sitä ei siis voi auttaa! — Minun täytyy lähteä. —

VELLAMO (äkisti). Minne?

AHTI. Minne —?! — Minun tieni riippuu sinun tiestäsi. — Mitä tietä sinä kuljet?

VELLAMO. Omaani — sanoinhan sen.

AHTI. Varmasti?

VELLAMO. Varmasti!

AHTI (hymyilee kylmästi). Hm! Keppihevosia on kaikenlaisia — sekä lujia että hauraita! Kaikkein hauraimmat ovat isoimmilla laumoilla. — Te olette veistäneet itsellenne laumojen keppihevosen.

VELLAMO (katselee epäilevästi Ahtia). Sinun on lujempi — niinkö?

AHTI. Minä en ratsastele keppihevosilla enkä usko tekoihmisyyteen.

SVANTE ALHORANTA (terävästi). Mihin te uskotte?

AHTI (katsoo uhkaavasti Svante Alhorantaa). Siihen, joka teiltä on hukkunut jo aikoja sitten: yksilön voimaan. (Menee perälle, mutta kääntyy ovella.) Kiinnitä nyt kortesi herra Alhorannan rintaan! Kukka on pudonnut! (Menee nopeasti oikealle.)

VELLAMO (kiireesti). Minä en sallinut teidän jäädä tänne hänen kanssaan kahden kesken, enkä myöskään seurata häntä. Äiti oli aivan oikeassa varoittaessaan meitä hänestä.

SVANTE ALHORANTA. Mitä hän tarkoitti tuolla kukalla?

VELLAMO. Oh! Vähäpätöistä juttua — minun omaisuuttani! Hän riistää sen! — Jospa olisikin kysymys vain siitä —!

SVANTE ALHORANTA. Mistä sitten? Onko jotakin —?

VELLAMO. En tiedä — mutta näittekö hänen silmiään? Ne eivät enää olleet teidän silmänne! — Kauheata! Kauheata!

SVANTE ALHORANTA. Mitä te pelkäätte?

VELLAMO. Minä näin hänen silmissään — oh —!

SVANTE ALHORANTA. Mitä näitte?

VELLAMO. Hengen kuoleman. (Yövartija Varis kurkistaa varovasti vasemmasta peräikkunasta. Vellamo äännähtää säikähdyksestä). Ah! Kuka siellä on?

SVANTE ALHORANTA (astuu perälle päin). Mitä te tahdotte?

YÖVARTIJA VARIS (tulee nopeasti sisään). Älkää pelätkö, neiti! En minä tee mitään pahaa! Mutta se toinen, joka täältä lähti. Minun käsitykseni hänestä —

VELLAMO. Insinöörikö?

YÖVARTIJA VARIS. Minä seurasin häntä tänne — salaa. Minä tahdoin nähdä —

SVANTE ALHORANTA. Älkää tuhlatko sanoja! Jos almuja tahdotte, niin —

YÖVARTIJA VARIS (kiivaasti). Ei, ei! Ei almuja! (Vähän nolostuen.) Te ette sitä ymmärrä — mutta minulla on nyt sellainen käsitys. (Koruttomasti.) Tämä tuli kuin ukkosenilma minun niskaani. Kaikki samoille markkinoille. — Tuolla he nyt makaavat kolme. Minä seisoin rantaäyräällä ja katselin. Minä en uskaltanut mennä kansan joukkoon. Minun mielestäni he olivat kaikki sydämen ihmisiä — ja kun minun sydämettömyyteni oli syynä kaikkeen — niin — niin minä vain katselin kaukaa — ja kuuntelin. — Minä sain sellaisen käsityksen, että nuo vainajat olivat kaikkien hyväntekijöitä. Heidän kuolemansa synnytti katkeran kiihkon ja kiihko synnytti lakon — rohkaisi epäröivät mielet. Heille pidettiin kauniita puheita — heille juhlittiin..- He olivat uskaltaneet silloin kun muut epäilivät ja pelkäsivät. — Heitä pidettiin sankareina ja riemuittiin. Minä en sitä oikein ymmärtänyt — mutta se vaikutti kovin lujasti — minä itkin. Muut huusivat riemuhuutoja — minä vain itkin. — Mutta eihän minun tätä pitänyt — enhän minä sitä varten tullut —

VELLAMO. Te mainitsitte insinöörin —

YÖVARTIJA VARIS. Niin — minä tapasin hänet tuolla niskasululla. — Minulla oli niin kuuma, niin kauhean kuuma — minun täytyi mielestäni päästä heidän seuraansa — kosken kuohuihin.

SVANTE ALHORANTA. Puhutteliko hän teitä?

VELLAMO. Mitä hän sanoi teille?

YÖVARTIJA VARIS. Hän puhui padosta ja lakosta ja kosken tyhjentämisestä — ja käski minun aukaista varaluukut. — Minä olisin sen tehnyt ilman muuta — olisinhan itsekin päässyt suurempiin kuohuihin — samoille markkinoille — mutta —

SVANTE ALHORANTA. No?

VELLAMO. Miksi ette tehnyt —?

YÖVARTIJA VARIS. Hän lupasi minulle siitä rahaa — paljon rahaa — mutta kielsi kuoleman uhalla tekemästä sitä vielä — sanoi antavansa merkin tuolta mäeltä. — (Viittaa oikealle.) Silloin syntyi minussa eräs ajatus —

VELLAMO (jähmettyneenä). No — mikä?

YÖVARTIJA VARIS. Antakaa anteeksi, jos sen sanon. Minä en ole ollut koskaan parempain ihmisten kanssa tekemisissä muulloin kuin —

SVANTE ALHORANTA. Muulloin kuin —?

YÖVARTIJA VARIS. — rikoksissa — ja ainoastaan silloin on maksettu paljon rahaa. Minä en tahtonut enää rikoksia — minä seurasin hänen jälkiänsä — minä tahdoin nähdä hänen toimensa — ja — mutta hän sanoi kai teille, että lähtisitte pois täältä — (Katsoo koskeen päin.) — sillä Svante Alhoranta (menee nopeasti oikeanpuolisen ikkunan luo, katsoo ulos, vavahtaa hiukan, mutta pysyy sitten levollisena). Uskotteko, että paviljonki on vaarassa, jos —?

YÖVARTIJA VARIS. Menee kuin lastu — jos kaikki luukut avataan.

VELLAMO (juoksee nopeasti oikeanpuolisen ikkunan luo, kiljahtaa). Hyvä jumala! Lautta on poissa!

YÖVARTIJA VARIS. Lautta —! (Syöksyy ulos oikealle.)

SVANTE ALHORANTA (rauhoittaen). Virta on vienyt — köysi on katkennut —

VELLAMO. Ei, ei, ei! Te ette nähnyt hänen silmiään!

SVANTE ALHORANTA. Rauhoittukaa, Vellamo! Onhan kansa tuolla rannalla. —
(Menee vasemman ikkunan luo. Torvilla soitetaan surumarssia.)

VELLAMO (menee myös ikkunan luo). He lähtevät poispäin — eivät näe — eivät kuule — kohina ja soitto —

YÖVARTIJA VARIS (tulee sisään). Köysi on katkaistu — puukolla katkaistu — lautta mennyt —

VELLAMO. Minä tiesin sen — minä tiesin sen! (Juoksee paadelle, heiluttaa hattuaan.)

YÖVARTIJA VARIS. Älkää pelätkö! Luukut eivät aukaisematta aukea!
Olenhan minä täällä —

SVANTE ALHORANTA (yövartijalle). Mutta jos hän huomaa, että te ette ole niskasululla —

YÖVARTIJA VARIS. Huudetaan kansaa!

SVANTE ALHORANTA. He eivät kuule. He ovat lähdössä! Eikä se mitään auttaisi. Hän voi ehtiä ennen.

YÖVARTIJA VARIS (nopeasti vasemman ikkunan luo). Virta on kapea ja heikko — minä vien sanan —

SVANTE ALHORANTA. Miten?

YÖVARTIJA VARIS. Minä yritän uiden — ja huudan koko tien —

SVANTE ALHORANTA. Se on kuoleman tie. Ettekö pelkää —?

YÖVARTIJA VARIS. Minä olen kurja — eikä kurja voi pelätä mitään, sillä hän voi kadottaa ainoastaan sen, jota hänellä ei koskaan ole ollutkaan — elämän. Se on minun käsitykseni. (Syöksyy ulos vasemmalle. Svante Alhoranta menee ikkunan luo.)

VELLAMO. Yövartija ui nopeasti — he huomaavat. —

(Soitto taukoaa.)

YÖVARTIJA VARIS (huutaa virralla). Apua, apua! (Kauhea rysähdys kuuluu koskesta, ja hirveä kohina alkaa.)

VELLAMO (parkaisee.) Jumala! (Syöksyy Svante Alhorannan syliin.) Sulku on murtunut! Me olemme hukassa!

SVANTE ALHORANTA. Niin — murtunut —

VELLAMO. Ei, ei! Veljeni katse uhkasi kuolemaa. Hän sen teki! —
Armahda, jumala! Me hukumme.

SVANTE ALHORANTA. Ainoastaan kuolemme. Emme huku. Astinlaudaksi jäämme ihmisten onnen portaille.

VELLAMO (riuhtoo itseään irti). Eikä apua! En tahdo kuolla.

SVANTE ALHORANTA. Rauhoitu! Tänne umpisolaan emme uppoa.
Heittäytykäämme vapaaseen virtaan!

VELLAMO (riuhtaisee itsensä irti, hurjana). Niin! Virtaan — virtaan!
(Syöksyy perältä vasemmalle.)

SVANTE ALHORANTA (nopeasti perälle, pysähtyy ovelle, voimakkaasti). Tämä hirmutekosi kylvää tuhatkertaisen tappionne siemenen! Et huutoani nyt kuule, mutta kuulet kohta, kuinka hautamme huutavat. (Syöksyy ulos.)

Väliverho.