TOINEN NÄYTÖS.
Sama huone. Mallijalusta ja maalausteline ovat poissa. Kirkas auringonpaisteinen aamupäivä. Lasiovet perällä auki.
(Rouva Vuorenpää seisoo kuistilla, katselee puistoon. Saarnaava ääni kuuluu kaukaa puistosta, yhä läheten. Rouva Vuorenpää on äänen lähetessä peräytynyt sisäpuolelle ja hermostuneesti painanut soittokellon nappulaa. — Anni tulee.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Kutsu pois tuo hirveä ihminen! Vie hänet sisään, ja anna hänen syödä —!
ANNI (hymyilee). Sekö se on taas tuo Karpalosuon saarnaaja? (Menee kuistille.) Nyt hän toki vaikeni — hovineuvos puhuttelee häntä —
ROUVA VUORENPÄÄ. Anna hänelle ateria, ja hoida hänet sitten matkalle — käske toimittamaan hänet pois!
ANNI. Kyllä minä — (Menee kuistin kautta ulos. — Rouva Vuorenpää kävelee rauhattomana edestakaisin. Ei tiedä mitä tekisi. Ottaa vaipan harteilleen ja heittää sen taas pois hetken kuluttua. — Hovineuvos Karila tulee perältä.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Jumalan kiitos, että tulit, eno! — joko hän meni — tuo harmaa kummitus?
HOVINEUVOS KARILA. Tuoko Karpalosuo? Jo. — Aivan sekaisin. Kulkee pitkin teitä, ja saarnaa —
ROUVA VUORENPÄÄ. — Kirousta meille — eikö niin?
HOVINEUVOS KARILA. — Sanoja — tyhjiä sanoja! Muutamia ulkoa opittuja raamatunlauseita. (Istuutuu.) Vanha juttu! Kun ilmassa liikkuu jotakin voimakkaampaa, niin aina silloin muutamia aivoja sotkeutuu. Eikä niissä monessakaan ole paljon sotkeutumisen varaa.
ROUVA VUORENPÄÄ. Tuolla miehellä oli kuitenkin oma tarkoituksensa.
HOVINEUVOS KARILA. Rakas Marga! Sinä näet nykyään kaikissa asioissa tarkoituksia. Tuo Svante Alhorannan tarina on —
ROUVA VUORENPÄÄ. Tiedätkö kuka tuo Karpalosuo on? — Hän on yövartijan vaimon isä — Lainan vaari. — Eilen hänen isänsä. Nyt tuo profeetta. Eikö siinä ole mielestäsi tarkoitusta? — Ja lakko vielä tulossa —. Miltä tehtaalla näytti? (Hovineuvos Karila yskii; nousee sitten rauhattomana kävelemään. Rouva Vuorenpää koettaa tyyntyä, istuutuu.) Oliko siellä kyllä levotonta?
HOVINEUVOS KARILA. Sähköä siellä oli — rikkihappoa ilma täynnä. Työväki teki työtään näennäisesti levollisena. Mutta saattoi huomata, että joka hermo oli jännityksessä. Nopeita katseita — hehkuvia silmiä — mutta sanaakaan ei vaihdettu. Täydellinen äänettömyys kaikkialla. — Luulin tuntevani tulikiven katkua nenässäni.
ROUVA VUORENPÄÄ. Niin, niin! Jotakin tavatonta liikkuu ilmassa. Se on totta! Minä tunnen sen niin selvästi.
HOVINEUVOS KARILA. Menin sitten konttoriin. Mikä erotus! Luulin tulevani johonkin kosteaan kellariin. Kirjurit istuivat pöytiensä ääressä ilmeettöminä kuin vahakuvat. — Insinöörit seisoivat piirustuspöytiensä luona ja mittailivat — vain mittailivat. Ei mitään jännitystä, ei kiihkoa. — Teki oikein hyvää vanhalle miehelle. — Kirjurit vain mahtoivat kirjoitella pelottavan paljon vääriä numeroita, koska kuului alituista paperin raapintaa. Sen verran kai olivat hajamielisiä.
ROUVA VUORENPÄÄ. Entä Ahti?
HOVINEUVOS KARILA (istuutuu). Istui pöytänsä ääressä kylmänä ja levollisena. — Sellainen oli tuo keskus, jonka ympärillä kihisi ja kuohui. Eloton, väritön! Jääkylmä, harmaa virasto — numeroiden, sirkkelien ja viivottimien valtakunta!
ROUVA VUORENPÄÄ. Ne ihmiset, jotka tuollaisen keskuksen ympärillä elävät ja tuntevat, toivovat ja luottavat — ne eivät koskaan saa oikeutta siinä valtakunnassa. Eikö totta?
HOVINEUVOS KARILA. Tuskinpa vain. Veri ei kierrä numeroissa — eivätkä sydämet syki kuvioissa —. Tässä on kieroa — kieroa — (Nousee.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Meidänkö tehtaissamme?
HOVINEUVOS KARILA. Koko elämässä. (Kävelee.) Tuolla tehtaalla huomaa sen aivan selvästi. Siellä kuuluu jotakin kevätpuron tapaista, jonka pitäisi kaikua —. (Pysähtyy). Mutta me olemme niin kovin huonokuuloisia.
ROUVA VUORENPÄÄ. Jos sinä olet samaa mieltä kuin minäkin, niin miksi emme vastusta Ahdin menettelyä?
HOVINEUVOS KARILA. Minä olen vanha mies. Minä en tahdo sekaantua tähän taisteluun. Olen jo ryhtynyt toimenpiteisiin päästäkseni irti tehdasosuudestani. — Erimielinen perhe taistelemassa tuota uutta, suurta voimaa vastaan! Ei se käy! Laaja osakeyhtiö on ainoa. Siinä ei ole mitään persoonallista. Silloin jäävät vastakkain numerot ja inhimillisyys. — Minä olen vastahakoisesti numeroiden puolella.
ROUVA VUORENPÄÄ. Miksi on taisteltava? Miksi ei sovinnolla —?
HOVINEUVOS KARILA. Elämä ei lahjoita —
ROUVA VUORENPÄÄ. Se on totta.
HOVINEUVOS KARILA. — Eikä saa lahjoittaa. — On taisteltava —! — Mutta minä en tahdo olla siinä mukana —
ROUVA VUORENPÄÄ. Tee samoin minun osuuteni kanssa! Päästä minutkin irti tästä —! — Minä en kestä enää tätä elämää täällä —. (Menee perälle, katselee ulos.)
HOVINEUVOS KARILA. Olisi parasta, että lähtisit kaupunkiin. Täällä voi tulla liian jännittävää —
ROUVA VUORENPÄÄ. Niin aionkin tehdä -. Paljonko kello on?
HOVINEUVOS KARILA. Puoli kaksitoista. Puolen tunnin kuluttua puhkeaa lakko konehuoneella. Sitä emme siis voi auttaa. Eikä se minua niin erittäin huolettaisi — ellei —
ROUVA VUORENPÄÄ. Mitä?
HOVINEUVOS KARILA. Minä pelkään, että se laajenee koko tehdasalueelle. Sitä minä todellakin pelkään. Me seisomme aivan kuin tulivuoren kupeella. — Ahti arveli, että he vain uhkaavat, kannattaakseen tovereitaan —. Hm! Mahdollista kyllä — mutta — kuka sen tietää —! Kuulin kerrottavan, että — jos tehtaan pilli puhaltaa kolme kertaa, niin silloin — alkaa lakko — kaikkialla —
ROUVA VUORENPÄÄ. Emmekö voi mitään tehdä —?
HOVINEUVOS KARILA. Emme.
ROUVA VUORENPÄÄ (tulee alas). Tiedätkö mitä? Minä odotan tänne juuri erästä henkilöä —
HOVINEUVOS KARILA. Ketä?
ANNI (tulee). Herra Alhoranta pyytää puhutella rouva kauppaneuvoksetarta.
ROUVA VUORENPÄÄ. Pyydä sisään! (Anni menee.) Minä lähetin hakemaan häntä —
HOVINEUVOS KARILA. Häntäkö? Mitenkä —?
ROUVA VUORENPÄÄ. Minun täytyy puhua hänen kanssaan — minun täytyy saada tietää hänen — minä tarkoitan — minä pelkään, että kosto on tässä vaikuttimena —
HOVINEUVOS KARILA. Olitko sinä siis syypää hänen lähtöönsä — silloin?
ROUVA VUORENPÄÄ. En. Mutta kuka tietää mitä hän asiasta ajattelee. Jumalako tietää, mistä se kaikki johtui. Minä tahdon selvyyttä! Minä en mistään hinnasta tahdo ottaa itselleni syytä siihen, mitä täällä nyt on tekeillä. Minä en jaksa sitä edes ajatellakaan.
ANNI (tulee vasemmalta). Herra Alhoranta! (Svante Alhoranta tulee levollisena esille, pysähtyy, kumartaa rouva Vuorenpäälle. Anni menee.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Tervetuloa — herra Alhoranta! — Enoni, hovineuvos
Karila.
HOVINEUVOS KARILA. Olen luullakseni kerran ennenkin kuullut teidän nimenne — ja nähnytkin teidät — jättiläislakon aikana pääkaupungissa — muistanko oikein —? (Svante Alhoranta kumartaa.) Niin, niin! Teitä ei hevillä unohda. — Mutta suokaa anteeksi, että poistun. Näkemiin, herra Alhoranta. (Menee vasemmalle.)
ROUVA VUORENPÄÄ (epävarma ja vavahteleva). Antakaa anteeksi — herra Alhoranta — että — että vaivasin teitä — tänne. — Ettekö suvaitse istua? (Svante Alhoranta kumartaa, jää seisomaan. Rouva Vuorenpää neuvottomana.) Älkää pahastuko, jos minä — (Istuutuu.) — En ole voinut oikein hyvin — viime aikoina —. (Äänettömyys.)
SVANTE ALHORANTA. Otaksuin, että teillä olisi minulle sangen tärkeätä sanottavaa — sentähden noudatin kutsuanne, vaikka aikani onkin nykyään kovin tiukalla.
ROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa, vaikeasti). Minulle on kerrottu, että te olette saanut aikaan tämän mieltenkuohun — meidän tehtaillamme —
SVANTE ALHORANTA. Olot — en minä.
ROUVA VUORENPÄÄ. Te olette kuitenkin ohjannut tapausten kulkua — kiirehtinyt sitä —?
SVANTE ALHORANTA. Voimieni mukaan.
ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Alhorantaan.) Mistä syystä?
SVANTE ALHORANTA. Vakaumuksesta.
ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en — usko teitä!
SVANTE ALHORANTA. Niinkuin suvaitsette.
ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en ole tottunut pitämään teitä vakaumuksen miehenä — herra Alhoranta.
SVANTE ALHORANTA. Minä en voi sanoa samaa teistä, koska te — olette nainen.
ROUVA VUORENPÄÄ (liikahtaa hermostuneesti). Te ette tahdo loukata sanoilla — vaan kyllä ajatuksilla ja — teoilla.
SVANTE ALHORANTA. Lakkoako tarkoitatte?
ROUVA VUORENPÄÄ. Myöskin sitä.
SVANTE ALHORANTA. Minä toimin sellaisten lakien mukaan —
ROUVA VUORENPÄÄ. — jotka polkevat sydämiä! Niin teette.
SVANTE ALHORANTA. Suuren päämäärän valtatien varrella voi sattua yhtä ja toista. (Äänettömyys.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko sekin — minä tarkoitan muuatta tapausta — kaukaisessa menneisyydessä — te arvaatte ehkä — mitä minä tarkoitan — sattuiko — sekin jonkun päämäärän tähden? Teidänkö — vai minun?
SVANTE ALHORANTA. En tiedä.
ROUVA VUORENPÄÄ. Sattuiko teille ylipäänsä mitään — silloin?
SVANTE ALHORANTA. Katkerasta pettymyksestä alkoi minun rotkoinen vuoristopolkuni, ja vei — korpeen. Vasta sieltä alkoi minun — valtatieni. (Äänettömyys.) Minua pahoittaa, jos tämä lakko on teille tuskallinen, mutta minä en voi sitä auttaa.
ROUVA VUORENPÄÄ. Minä en puhu nyt lakosta! — Entisyydestä — siitä mitä tapahtui —
SVANTE ALHORANTA. Siitä on jo niin paljon aikaa kulunut — niin paljon unohtunut —
ROUVA VUORENPÄÄ (ivallisesti). Unohtunutko? Onko todellakin?
SVANTE ALHORANTA. Älkää manatko esiin kuolleitten haamuja! Ne voivat asettua teidän tuomariksenne.
ROUVA VUORENPÄÄ (nousee ärtyneenä). Te seisotte pimeässä, herra Alhoranta! — Luuletteko, etten minä ole ensi hetkestä tuntenut — ensi hetkestä, kun teidät eilen näin — että te asetutte minun tuomarikseni. Teidän käytöksenne, teidän kiertelevä keskustelunne, teidän katseenne — kaikki on ollut tuomarin kieltä — koston kieltä! Te kartatte puhumista siitä, mutta sen sijaan toimitte — puuhaatte onnettomuutta — niin juuri! — onnettomuutta se tuottaa, sillä teidän valtatienne lähtee väärästä katkeruudesta, väärästä pettymyksestä. Sentähden sanon teille vielä kerran — te seisotte aivan pimeässä, herra Alhoranta!
SVANTE ALHORANTA. Te erehdytte, jos luulette minun ajattelevan kostoa. Minun yhteiskunnallinen toimintani ei ole missään yhteydessä noitten — nuoruudentapahtumain kanssa.
ROUVA VUORENPÄÄ. Eikö missään yhteydessä! — Minkä vuoksi te jouduitte jyrkänteille ja korpeen? Yhteiskunnanko vuoksi? Älkää pettäkö itseänne! Minun vuokseni te lähditte, karkasitte. (Kääntyy päin.) Te ette vie minua harhaan, vaikka minä tunnenkin halveksumisen huokuvan teidän äänestänne, kun puhutte meidän menneisyydestämme. Te rakastitte minua kuitenkin (kääntyy pois) silloin. Minun täytyy se uskoa, ja — minä uskon. — Ellen sitä tekisi, niin ajaisin teidät ulos heti paikalla.
SVANTE ALHORANTA. Uskokaa sitten myöskin se, että minä en ikinä ole askeltakaan ottanut — kostaakseni teille!
ROUVA VUORENPÄÄ. Kenties minä uskon senkin — myöhemmin. Mutta ensin täytyy teidän totuuden nimessä sanoa minulle — minkätähden te silloin lähditte? (Svante Alhoranta kääntyy vähän poispäin hetkeksi.) Jos minä olisin nuori tyttö, ja vaisto puhuisi minulle samaa kieltä kuin nyt, niin pakenisin kauaksi teidän läheisyydestänne. Mutta minä olen hopeahapsinen nainen — niin paljon kärsinyt — ja kärsinyt toivottomasti — että minä voin seisoa tässä ja — odottaa — odottaa. (Kääntyy poispäin. Äänettömyys.) Jos te aavistaisitte, kuinka paljon minä olen kärsinyt — oh, kuinka paljon — mutta mistäpä te! Te ette aavistanut edes kuinka paljon minä — teitä rakastin — kuinka äärettömän paljon! (Svante Alhoranta astuu askeleen lähemmäksi. Rouva Vuorenpää pyyhkii hitaasti otsaansa.) Mutta mitäpä siitä — nyt enää! Minun sydämeni on jo hiipunut ja hiiltynyt. Se tuli on polttanut hitaasti — mutta varmasti — oh, niin hitaasti! — (Vaipuu muistoihinsa.) Mitään minä en ole kuitenkaan unohtanut. Kaikki muistan aivan elävästi —kaikki. Hän rakasti minua niin kauniisti, suuresti. Ja minä — minä jumaloin häntä. Hän kertoi minulle suuresta tulevaisuudestamme. Hän loihti esiin äärettömän määrän onnea ja ihanuutta — jonka me yhdessä toteuttaisimme. Koski oli se runsauden sarvi, jonka avulla me tekisimme suuren työmme — ihmiskunnan hyödyksi — itsemme iloksi. Ja minä — minä elin vain hänelle, hänen aatteilleen ja — suurelle onnellemme. — Sitten eräänä aamuna — (Istuu hiljaa.) — ryöstettiin minulta kaikki — kaikki. Maailma pimeni, aurinko sammui. Minä juoksin — juoksin sinne tänne, ja huusin — miksi — miksi!? (Painaa kädellään sydäntään.) Nyt en voi juosta — en huutaa. Eikä sitä tarvitakaan — vastaajani on lähellä ja kuulee kuiskauksenikin — miksi hän lähti? (Ummistaa silmänsä.)
SVANTE ALHORANTA (astun taas askeleen lähemmäksi). Margareta!
ROUVA VUORENPÄÄ (hiljaa). Minä kuulen — Svante.
SVANTE ALHORANTA (katkonaisesti ja matalalla äänellä). Toverini — minun liikeystäväni, sanoi kerran — en koskaan ollut huomannut hänen valhetelleen — että hän oli kihloissa — salakihloissa sinun kanssasi, Margareta — ja että — että teidän suhteenne oli — niin — niin kehittynyt — että — piti toimittaa kiireellinen vihkiminen. (Tuskaisesti.) Minä kauhistuin, jähmetyin, hyydyin — elämän virta seisahtui minussa. — — Kun se taas alkoi kiertää — tunsin, että jotakin oli katkennut — sortunut. — (Voimakkaasti.) Minä lähdin — pakenin — matkustin — kuin unissani. (Matalasti.) Muutama viikko sen jälkeen olin kuitenkin — kotimatkalla — mutta näin silloin lehdistä — että olitte — vihityt. — Siinä pääasiat —
ROUVA VUORENPÄÄ (tuijottaa eteensä). Valehtelija — konna! (Nousee.)
Kirous — kirous hänelle!
SVANTE ALHORANTA (kauhistuen). Se ei siis ollut totta?
ROUVA VUORENPÄÄ (huitoen). Valhetta — valhetta —, mustaa kuin sysi!
Oi, Jumalani!
SVANTE ALHORANTA (hiljaisesti). Margareta! Minä huomaan rikkoneeni paljon sinua vastaan. Mutta nuoruuden kiivaus — ajattelemattomuus — onhan sekin ymmärrettävää. — Kuinka olet mahtanutkaan minua syyttää —
ROUVA VUORENPÄÄ. Syyttääkö? En! Minä olen vain rakastanut —
SVANTE ALHORANTA (ojentaa kätensä rouva Vuorenpäälle). Margareta!
ROUVA VUORENPÄÄ. Ja — kärsinyt itseni karrelle.
SVANTE ALHORANTA. Voitko antaa minulle anteeksi?
ROUVA VUORENPÄÄ. Voin. Minusta tuntuu tällä hetkellä, että näin on täytynyt käydä —
SVANTE ALHORANTA. Sinä olet niin kalpea — sinun täytyy istua. (Auttaa hänet sohvalle.)
ROUVA VUORENPÄÄ (katsoo Svante Alhorantaa). Etkö sinä —? (Svante Alhoranta istuu.) Kiitos! — Minun täytyy vielä kysyä sinulta — vielä kuulla sinun suustasi —. Mutta — (Hymyilee heikosti.) — älä vain — ymmärrä minua väärin! Minun mielessäni silloiset — Svante ja Margareta — kuvastuvat toisiksi ihmisiksi — meidän hyviksi ystäviksemme — ei meiksi itseksi — ymmärrätkö mitä tarkoitan? (Svante Alhoranta nyökäyttää myöntävästi.) Älä siis kohdista kysymystäni — meihin! — Rakastitko sinä silloin Margaretaa?
SVANTE ALHORANTA. Rakastin.
ROUVA VUORENPÄÄ. Paljonkin?
SVANTE ALHORANTA. Niin paljon, että — minä rakastan häntä vieläkin.
ROUVA VUORENPÄÄ. Silloista Margaretaa?
SVANTE ALHORANTA. Niin — silloista. (Äänettömyys.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Vellamo kävi eilen kuulemassa sinun esitelmiäsi —
SVANTE ALHORANTA. Niin kävi.
ROUVA VUORENPÄÄ. Ja sinä tapasit hänet.
SVANTE ALHORANTA. Niin. —
ROUVA VUORENPÄÄ. Minä tiedän sen! Vellamo on puhunut minulle paljon — sinusta.
SVANTE ALHORANTA. Onko hän —? — Hän sanoi vihaavansa minua — sinun tähtesi.
ROUVA VUORENPÄÄ. Hm! Niin Margaretakin vihasi — ensin. — Vihasi — ja ihaili — kunnes —. Vellamo on aivan minun luonteiseni —
SVANTE ALHORANTA (nousee, kävelee toiselle puolen huonetta, pysähtyy, ajattelee — menee rouva Vuorenpään luo, istuu hänen viereensä ja ottaa häntä kädestä.) Olisiko se — vastenmielistä sinulle?
ROUVA VUORENPÄÄ. Ei —! Minulla on harvinainen tunne rinnassani — onnen tunne. Tuntuu kuin kohtalon ääni puhuisi —
SVANTE ALHORANTA (suutelee rouva Vuorenpäätä kädelle). Oh, Margareta! (Nousee.) Sinä et voi aavistaa, miltä minusta tuntui eilen, kun tulin tänne, ja yhtäkkiä — näin hänet. — Valtavalla voimalla syöksähtivät minussa esiin haudatut muistot — minä tunsin liekkien leimahduksen koko olennossani — tulipaloa — tulipaloa koko huone täynnä!
ROUVA VUORENPÄÄ (nousee, ojentaa kätensä Svante Alhorannalle, hymyilee). Nyt minä uskon sinun — vakaumuksiisi! — Mitä hyvänsä sinä tehnetkin, kostosta sinä et toimi. — Mene nyt — kulje valtatietäsi! — Minä luotan sinuun.
SVANTE ALHORANTA. Ymmärrätkö sinä minut? — Hän on niin — sinun näköisesi ja luonteisesi.
ROUVA VUORENPÄÄ. Juuri sentähden minä sinua niin mielelläni ymmärrän.
(Hymyilee.) Ja hänet — hänet minä ymmärrän myöskin.
SVANTE ALHORANTA (ihmettelevänä, hajamielisenä). Mutta — sinä —?
ROUVA VUORENPÄÄ. Minäkö —? (Hymyilee.) Minun nuoruudenystäväni seisoo yhä vielä — nuorena ja rohkeana Uhmakallion korkeimmalla paadella — katseessaan kaukaisen kaihon tuli — ainoastaan hänet näen. — Hyvästi — Svante! Minä lähden tänään Vuorenpäästä — ainiaaksi.
SVANTE ALHORANTA. Tänäänkö?
ROUVA VUORENPÄÄ. Niin pian kuin suinkin. Jos tahdot sanoa minulle hyvästit, niin — tule Uhmasaaren paviljonkiin — kun näet lipun liehuvan paviljongin katolla! (Nyökäyttää päätään, kääntyy hitaasti, katselee kiintyneenä Svante Alhorantaan, ja menee oikealle. Svante Alhoranta jää hetkeksi seisomaan paikalleen ja menee sitten hitaasti peräovea kohti.)
VELLAMO (juoksee kuistin rappuja ylös ja tulee kiireesti sisään, pysähtyy hämmästyneenä, kun huomaa Svante Alhorannan). Tekö —! — Yksin —? Oletteko tavannut äitiä?
SVANTE ALHORANTA. Olen.
VELLAMO. Missä äiti on?
SVANTE ALHORANTA (viittaa oikealle). Hän meni luullakseni valmistamaan itseänsä matkalle.
VELLAMO. Hän siis lähtee kaupunkiin. Se on hyvä. — No —?
SVANTE ALHORANTA. Mitä tarkoitatte?
VELLAMO (hajamielisenä). Minun pitää ensin — (Aikoo oikealle.)
SVANTE ALHORANTA. Sallikaa minun ensin sanoa teille hyvästi!
VELLAMO (pysähtyy). Anteeksi! — En minä sitä —. Minä en — tiedä —
SVANTE ALHORANTA. Te ette tiedä — pitääkö teidän vihata minua — vai —.
(Vellamo nyökkää.) Ei — ellette tahdo —
VELLAMO. Te ette siis ollut syyllinen?
SVANTE ALHORANTA. En.
VELLAMO. Kuka sitten?
SVANTE ALHORANTA. Ei kukaan.
VELLAMO (hiljaa). Eikö — eikö — isäkään?
SVANTE ALHORANTA. Ei — hänkään. — Elämän kierous — jos niin tahdotte.
VELLAMO (ojentaa Svante Alhorannalle molemmat kätensä; lämpimästi).
Kiitoksia — herra Alhoranta! — Tämä mahtoi olla suloista äidille.
Minulle tämä oli jo toinen iloinen uutinen tänä päivänä.
SVANTE ALHORANTA. Mikä oli ensimmäinen?
VELLAMO. Istukaahan nyt — että minäkin saan levähtää! — Ajatelkaa, että olen ollut tehtaalla kello kahdeksasta asti. (Riisuu hatun päästään ja heittää tuolille. Istuvat. ) Minä tahdoin omin silmin nähdä kaikki — perehtyä kaikkeen. — Oi, kuinka paljon minä siellä näin ja kuulin. — En voi ymmärtää, kuinka olen voinut kulkea umpisokeana näin kauan! — Olen minä ennenkin käynyt tehtaalla — kulkenut sekä sisällä että ulkona, mutta en ole nähnyt muuta kuin kiirettä — en kuullut muuta kuin jyskinää. — Tänään minä ensi kerran huomasin siellä ajatuksia, mietiskelyä, tunteita — elämää. — Minä tunnen aamun tunnetta — heräämisen tunnetta! — Ymmärrättekö minua ollenkaan?
SVANTE ALHORANTA. Ymmärrän — täydellisesti. Elämän ovi on nyt auennut teille. Katsokaa, ettette vain päästä sitä sulkeutumaan!
VELLAMO (nauraa). Teidän ansionne on, että se aukeni. (Nousee, vilkkaasti.) Oi, kuinka luontokin rehottaa — kaikkialla vivahduksia — kuohuntaa — aurinko paistaa paljon lämpimämmin — ja linnut laulavat uusilla sävelillä. — Kuulkaa, herra Alhoranta! Minä uskon teidän satuunne — minä uskon ihmisen syntymiseen. — Minä olen uudesti syntynyt — minun simpukankuoreni on auennut. — Minun ympäriltäni on haihtunut verho, joka on kudottu kankeista kaavoista ja piintyneistä tavoista — piintyneistä tavoista ja kankeista kaavoista — ei elähdyttämistä varten, vaan kuolettamista — kuolettamista — vain kuolettamista. — Minä olen nähnyt maailman, joka on ihmisarvoinen — täynnä voimakasta elämää, rohkeita suunnitelmia, korkealle tähtääviä päämääriä. — Siihen mailmaan minä tahdon tulla asukkaaksi! Sille tahdon uhrata. — Kelpaako minun —?
SVANTE ALHORANTA. Uhrinneko?
VELLAMO. Niin.
SVANTE ALHORANTA. Ei! — Uhri ei kelpaa! Kokonainen itse on annettava!
VELLAMO (hämillään). Millä tavalla —?
SVANTE ALHORANTA. Millä tavalla olette aikonut yhdistyä tuohon toiseen mailmaan?
VELLAMO (pettyneenä). Onko sielläkin siis seremonioja —?
SVANTE ALHORANTA (hymyilee). Vaikeampi on rikkaan päästä elämän valtakuntaan kuin kameelin kulkea neulansilmän läpi.
VELLAMO. Omaisuuteniko vain on haittana!? — Sillä rupean harjoittamaan hyväntekeväisyyttä —
SVANTE ALHORANTA. Hyväntekeväisyys on virvatulitusta mammonan alttarilla. Se synnyttää pahaa.
VELLAMO. Mitä on sitten tehtävä?
SVANTE ALHORANTA. On luovuttava kaikesta. Toisesta maailmasta toiseen voidaan vaikuttaa sangen vähän — hyvää. — On mentävä heidän luokseen — ja oltava yksi heistä!
VELLAMO. No, niin sitten — hyvin kernaasti! (Ojentaa taas molemmat kätensä Svante Alhorannalle.) Ja te opastatte minua — ohjaatte —? Minä olen teidän opetuslapsenne — eikö totta?
YÖVARTIJA VARIS (on tullut sisään peräovesta; hän kantaa jotakin takkinsa povessa). Hyvää huomenpäivää!
VELLAMO. Yövartijako? — No?
YÖVARTIJA VARIS (huomaa Svante Alhorannan). Kas vain! Meidän suuri —. (Yskii.) Minulla on ollut sellainen käsitys teistä, että te vihaatte — tällaisia paikkoja! — Mutta teillä näkyy olevan —
VELLAMO. Mitä yövartija nyt asioitsee?
YÖVARTIJA VARIS. Kauppaneuvoksetar kun kutsui — olisin vähän tarvinnut —. (Yskii.)
VELLAMO. Jos minulla vain — (Hakee taskustaan.)
SVANTE ALHORANTA. Virvatulitusta!
VELLAMO (katsahtaa Svante Alhorantaa, ymmärtää hänen tarkoituksensa, mutta tulee neuvottomaksi, mitä pitäisi tehdä; keksii vihdoin). Ellette ole vielä syönyt päivällistä, niin olkaa hyvä ja menkää keittiön puolelle — minä sillä aikaa —
YÖVARTIJA VARIS (katselee äkäisesti Svante Alhorantaa). Virvatuli? Mikä sana se oli? Sekö se teki tenän? Minulla ei ole minkäänlaista käsitystä koko sanasta —
VELLAMO. Menkää nyt, hyvä yövartija, jos —
YÖVARTIJA VARIS. Äitinne ei käskenyt minua tänään menemään, vaan tulemaan. — Minä olen, nähkääs, tehnyt pieniä kauppoja — ja — tällaisena kapitalistisen sortovallan aikana eivät pienipalkkaisen työmiehen rahat oikein tahdo riittää —
VELLAMO. Mitä kauppoja te olette tehnyt?
YÖVARTIJA VARIS. Kun meidän Laina nyt näkyy pystyvän ja kelpaavan johonkin — ja kun hän on käynyt — paljain jaloin — sukulaisissaankin — niin — päätin minä uhrata viimeiset pennini —. (Yskii.) Rikkaista sukulaisista minulla on ollut aina hyvä käsitys — ja isän nimellisenä —
VELLAMO. Mitä nyt sitten olette tehnyt?
YÖVARTIJA VARIS. Ostin Lainalle kengät —
VELLAMO. Tekö ostitte?
YÖVARTIJA VARIS. Niin — velaksihan ne piti hankkia — ja sentähden — maksamisapuahan minä — kun kerran tyttö käy teidän hommissanne —
VELLAMO. Te valhettelette, yövartija —
YÖVARTIJA VARIS. Topp! (Svante Alhorannalle.) Tässä näette millaista sortopolitiikkaa —
VELLAMO. Minä käyn ensin Lainan luona. Minä en usko teitä.
YÖVARTIJA VARIS. Ei meitä köyhiä koskaan uskota. (Vetää takkinsa, povesta parin kenkiä.) Tässä minä näytän.
VELLAMO. Mitä? Nuoko —?
YÖVARTIJA VARIS. Eiköhän —! Minulla on kengistä tällainen käsitys.
VELLAMO. Minä sanon teille vieläkin — te valhettelette!
YÖVARTIJA VARIS (Svante Alhorannalle). Nyt näette itse tämän sortojärjestelmän —
VELLAMO. Nuo kengät minä ostin eilen Lainalle — mennessämme ihmisyyskouluun. Te olette ne anastanut häneltä. — Te riistätte vaimoltanne ja lapsiltanne kaikki, mitä näette. Te turmelette heidän elämänsä — viette hautaan oman perheenne. Inhottavaa!
YÖVARTIJA VARIS. Hautaanko? (Nauraen ilkeästi.) Ei kultalintuja haudata —! Minulla on Lainasta sellainen käsitys, että —
VELLAMO. Menkää, mies! Menkää heti paikalla pois täältä!
YÖVARTIJA VARIS (raa'asti). Kyllä minä menenkin. Minä voin sekä mennä että tulla. — Minulla on vielä tultavaakin! Suuria asioita! Kaikki samoille markkinoille!
SVANTE ALHORANTA. Älkää uhatko! Ei teillä näy olevan siihen syytä!
YÖVARTIJA VARIS (katsoo kiukkuisesti Svante Alhorantaa). Virvatuli! — Minulla on sangen huono käsitys — virvatulista! (Menee ulos perältä oikealle.)
VELLAMO (hervahtaen). Uskomatonta!
SVANTE ALHORANTA (lempeästi). Älkää sulkeko elämänne ovea! — Se oli vain huuhkan huuto yöstä. Se ei saa masentaa! Päinvastoin — yhä kiihoittaa — suurempiin ponnistuksiin! Ajatelkaa, että hänkin voisi olla ihminen!
VELLAMO. Voi, te ette tiedä — mikä hänet on — tuollaiseksi tehnyt!
SVANTE ALHORANTA. Vaikutus — toisesta maailmasta — luullakseni. —
Sellaisia yövartijoita tulee sieltä paljon —
VELLAMO. Aivan oikein — toisesta maailmasta. — Ei, ei! Ei masentua!
SVANTE ALHORANTA. Se oli teidän ensimmäinen kiusauksenne. Niitä tulee vielä paljon — paljon.
VELLAMO. Noinko mustia?
SVANTE ALHORANTA. Mustempiakin — mutta myöskin kiiltävän valkoisia.
Heidän lävitsensä ja — ylitsensä käy elämän tie.
VELLAMO. Kaita tie —?
SVANTE ALHORANTA. Juuri se.
HOVINEUVOS KARILA (tulee vasemmalta). Anteeksi — — Vai niin! Oletpa sinäkin jo tullut! — Minä alan tulla kovin levottomaksi. Kello on jo paljon yli kahdentoista, eikä —
VELLAMO. Se on totta! Minä unohdin. — Sehän oli minun toinen ilouutiseni. Lakkokomitea oli konttorissa, kun lähdin. Ei tule kokonaislakkoa — vain konehuoneella.
AHTI (tulee perältä vasemmalta). No, sitä myöten on asia selvä! (Huomaa
Svante Alhorannan.) Ah —?
VELLAMO. Minun veljeni — herra Alhoranta! (Ahti kumartaa kylmästi, jää paikalleen. Svante Alhoranta kumartaa lievästi, katselee tarkasti Ahtia. Äänettömyys.)
VELLAMO. Minä juuri kerroin näille herroille —
AHTI. Niin — kokonaislakko on kartettu.
HOVINEUVOS KARILA. Se on hyvä. Paljon kurjuutta estyi.
AHTI (ivallisesti). Herra Alhoranta on kai asiasta eri mieltä? — Toisin kai te suunnittelitte?
SVANTE ALHORANTA. Sillä tavalla kuin te luulette — en ole mitään suunnitellut.
AHTI. Jos on lupa tehdä johtopäätöksiä teidän kirjoituksistanne, niin kokonaislakkoon te niissä olette kehoittanut.
SVANTE ALHORANTA. Olen koettanut valmistella mielipiteitä —
AHTI. Sehän on sama asia. (Heittäytyy sohvaan.) Ette onnistunut?
SVANTE ALHORANTA. Hedelmä ei ollut kypsä.
VELLAMO (korjatakseen Ahdin epäkohteliaisuutta). Istukaa, hyvät herrat —
AHTI. Niin tosiaankin! — Te tuotatte meille suuren ilon, herra Alhoranta, jos jäätte päivälliselle. Tällainen aamupäivä kannattaa vähintään yhdet — juhlapäivälliset.
SVANTE ALHORANTA. Tämä päivä on todellakin synnyttänyt ainakin minussa juhlatunnelman — (Katsoo Vellamoa.) — aivan harvinaisen — (Valmistuu lähtemään.) — ja sentähden en tahdo pilata sitä — syömisellä. — (Tehtaan pilli puhaltaa kolme kiivasta vihellystä. Kaikki kuuntelevat hämmästyneinä ja liikahtamattomina.)
AHTI (hypähtää ylös vihellyksien loputtua, kiivaasti). Mitä se merkitsee?
SVANTE ALHORANTA. Hedelmä on kypsynyt. (Kumartaa ja menee perältä ulos.
Vellamo seuraa häntä ovelle.)
HOVINEUVOS KARILA. Mitä on tapahtunut? — Eikö asia ollut selvä?
AHTI. Oli, oli! — Mikä jumalan nimessä on voinut saada aikaan tällaisen käänteen?
ROUVA VUORENPÄÄ (tulee oikealta). Kuulitteko — lakko on alkanut?
AHTI. Miksi ei kukaan soita konttorista —? (Juoksee vasemmalle.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Minä kuulen aivan kuin meren aaltojen —
HOVINEUVOS KARILA. Vellamo — avaa ovi! (Vellamo avaa oven. Kaikki kuuntelevat henkeä pidättäen. Kaukaisia ääniä kuuluu.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Ettekö kuule? Ihmisjoukon ääniä —! (Vellamo menee kuistille.)
HOVINEUVOS KARILA. Jo minä sitä sanoin —! Ta, ta, ta! (Kävelee levottomana.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Eno hyvä! Minä olen valmis matkalle. Lähdetkö kanssani?
HOVINEUVOS KARILA. Lähden. Meillä kummallakaan ei ole täällä mitään tekemistä. (Painaa soittokellon nappulaa.) Minä käsken heti —
VELLAMO (tulee kuistilta). Melua sieltä kuuluu — melua ja huutoja. —
Sinne täytyy lähteä — (Juoksee ottamaan hattuaan.)
ROUVA VUORENPÄÄ. Odota nyt — Ahti on telefoonissa! (Anni tulee.)
HOVINEUVOS KARILA. Käske heti valjastamaan minun ajopelini!
YÖVARTIJA VARIS (syöksyy sisään perältä, ilman lakkia ja villin näköisenä). Nyt ne markkinat tulivat — nyt ne tulivat! Mutta en minä tällaista tahtonut! Väärin minua syytettiin. Minä tässä olen syyttäjä! Minä — ja koko minun elämäni!
HOVINEUVOS KARILA. Älä huuda, ihminen! Mitä on tapahtunut?
YÖVARTIJA VARIS. Minä huudan — huudan — murhaajat — murhaajat! — Teistä on kaikki lähtenyt! Teistä! Teistä on tämä alkujuurta! Teistä! Yksin teistä! — Vaimoni heittäytyi niskasululta koskeen minun lapseni kanssa —. (Ahti tulee.) Ja sinun lapsesi kanssa. Itsensä tappoi — ja molemmat lapset — Lainan myöskin — kaikki kolme koskeen — koskeen — koskeen —
ROUVA VUORENPÄÄ (seisoo jäykistyneenä paikallaan). Minun rikokseni —
VELLAMO. Jumalan tähden — noinko hohtavan valkoisiakin — heidänkin ylitsensäkö?
HOVINEUVOS KARILA (puoliääneen). »Kuulkaa, kuinka haudat huutavat!»
Väliverho.