KOLMAS NÄYTÖS.
Pääsiäismaanantai ilta. Purimon pirtti, jossa on tavallinen hämäläinen sisustus. Kaisa, ruotimuori, makaa muuripenkillä. Kaksi talikynttilää palaa pöydällä.
TILTA (tulee lumisena, hameenhelmukset nostettuina ja sarsipalttoo nuoralla uumalle sidottuna, kantaen halkoja, jotka heittää suurella kolinalla pesän eteen).
KAISA (unen pökerryksissä kavahtaa pankoltaan). Herra siunatkoon ja varjelkoon! — Hyi! Mitäs tuolla tavoin ihmisiä säikyttelet! Hyvä Jumala, kun oikeen… Sinä olet se vanha höntti! Olet mar sinä! Kun suotta aikojaan noin tuulahuttelee.
TILTA (hakkaa lunta hameistaan). Kaikistapa sitä säikähtääkin. Niinkun hyvästäkin!
KAISA. Vähemmästäkin — maailmanlopun kolinasta. Ajattelin jo mitä hyvänsä. Hyi sentään!
TILTA. Sellainen koiran ilma! Hyh!
KAISA. Vieläkö pyryttää?
TILTA. Niin ett'ei oikeen tahdo sekaan mahtua. (Riisuu palttoonsa ja panee naulaan.) Sitä virkaa se on pitänyt aatto-illasta asti nimeksikään herkeämättä. (Rupeaa ajamaan puita pesään.) Puutkin ovat niin raatoontuneet…
KAISA. Täällä muurin raossa on kuivia tuohia. Annas kun koperoin.
TILTA. Ei tällaiset telhot hevin sytykään. Antakaa iso kasa!
KAISA. Tuossa on, kyllä noilla viriää. (Koettelee muuria.) Kuinka se muurikin on niin voinut jäähtyä, vaikka on niin leuto ilma. Pane pesä oikeen täyteen.
TILTA. Saunaksi kai tämä nyt sitten pitäisi lämmittää! — Saisittekin mennä pesään maata, kun olette noin viluinen.
KAISA. Kas tuota! Äyskii niinkun mikä hyvänsä vanhaa ihmistä! — Muuripenkin lämpö taitaa sinullekin vielä maailmassa tehdä hyvää. — Hoh, hoh! Niin sitä nuorena ollaan kopeita. Niin sitä ollaan, eikä yhtään ajatella. Hoh, hoh! En minäkään sinun ijälläsi vilusta tiennyt tuon taivaallista. Kesäkelteissä kävin kirkossakin monta kertaa tammi pakkasella. Niin, niin, mistäs ne paremmat otti! Ja Jumalan sanaa kuulemaan syntis paran täytyi mennä. Täytyi sitä elää ihmisiksi sentään köyhänäkin. Täytyihän sitä, — Herra siunatkoon, kun jättää pellit kiinni. Katsos nyt miten tulee savua! Aukasetkos juuri joutuun sen. Voi hyvänen aika sitä ajattelemattomuutta!
TILTA (aukasee pellin). Niin juuri! Voi, voi sentään. — Olkaa nyt tekin protkuttamatta! Olkaa jo! — Kuka tässä enää muistaa mitään. Koko talo on ihan mullin mallin. (Menee pöydän luo istumaan.) Kun se Hilmakin niin yht'äkkiä sairastui.
KAISA. Sanos muuta kun asiaa! Ihan tervehän se oli vielä lauantai-iltana. Eikös ollut?
TILTA. Oli kai, minun tietääkseni, koska hän oli laudallakin Roopen kanssa.
KAISA. Niin aina! Voi, voi! Ei siitä Jumalan taudista tiedä, milloin se kyntensä iskee. — Joko se Roope on kotia tullut?
TILTA. Ei ole. Niin se hukkui kun porilaisen laukku lepistöön.
KAISA. Kuka nyt tuolla tavoin pilkkaa! Jos olisi hukuttanut itsensä, mies parka.
TILTA. Hukuttanut! Nii' ja muu mitä se on tehnyt. Hevosella oli lähtenyt jonnekin pääsiäisyönä. Selkähevosella. Ja sehän se pahin pulma onkin. Rustmestari on lähettänyt kruunun miehet hakemaan. Pauhasi kun hullu tänä aamuna ja sanoi, että Roope varasti sen hevosen.
KAISA. Herra siunatkoon, varastanutko? Eipä nyt maailman päivinä!
Roopeko olisi varas! Oikeinko hevosvaras?
TILTA. No, ei suinkaan lehmän varas, koska hevosen on ottanut.
KAISA. Ei ikä pitkun päivinä, sanon minä. Minä tunnen Roopen lapsesta asti … sellainen kelpo poika ollut elämänsä ijän. Kun kehtaattekin! Hullujahan te olette kaikki tyynni! Ihan pähkä-hulluja!
TILTA. Älkää nyt huutako siinä! Ei se kumminkaan siitä parane. Tehty kun tehty.
KAISA. Tehty. Siunaa ja varjele, kuinka hassuja te olette! Te ette
ymmärrä niin hituistakaan, ei sen verran, että silmäänsä. Eikö nyt
Roope saisi oman talon hevosella mennä, mihin ikinä häntä haluttaa?
Eikö vaan!
TILTA. Kylläpä se Miinakin osaa viipyä kirkkovieraissaan. Sietäisi sitä nyt jo kotiakin tulla.
KAISA. Mene sinä vaan muihin asioihin, vaikka toisilla on henki ja kunnia kysymyksessä! Voi, voi, sitä syntistä huolettomuutta! Sen verran sitä välitetään toisista, kun ei vaan oma nahka ole orressa. Voi Roope parka sinunkin kohtaloasi!
TILTA. Parasta kun ei teille puhuisi mitään. Mitä nyt kruununmiehet hänelle voisivat, syyttömälle ihmiselle? Sen verran toki pitäisi käsittämän vielä vanhanakin.
KAISA. Kun kerran niihin kaaliin joutuu, niin kyllä niissä sitten pysyy.
TILTA. Nyt siellä tulee joku.
MIINA (tulee). Terveisiä kirkosta!
KAISA. Kissojen kirkonmenosta näin myöhään!
TILTA. Siinä se paha aina, kussa panetellaan. Minä täällä jo päivittelin, kun ei ihmistä ollenkaan kuulunut.
MIINA. Pistäysin pikipäinsä vielä Vikelässä tullessani.
TILTA. No, ala riisua nyt, että päästään ehtoo askareille.
MIINA. Sukat ja kengät pitää muuttaa, ne ovat ihan likomärät. (Rupeaa muuttamis puuhiin.)
TILTA. Niin kai, vähemmälläkin.
KAISA. Sellaisesta se leini lyöttäytyy ja hampaansärky. Laita itses oikeen kuivaksi. Tule tänne pesän eteen lämmittämään jalkojasi. "Mitä nuorena varoo, siten vanhana kärsii", sanoo sananlasku.
MIINA (ottaa tuolin ja istuu pesän eteen). Siellä Röyhiössä vasta elämää oli pidetty silloin aatto-iltana. Tapeltu oli koko yö, kertoi Vikelän Matti. Yhden läimäyksen oli hänkin saanut rysäänsä. Olisi kai enemmänkin satanut, mutta pääsi porstuan kokille pakoon.
TILTA. Kas se! Häntä nyt kanssa tarvitaan joka paikassa suuhunsa saamassa. Olivat tietysti kaikki humalassa?
MIINA. No, tiedäthän sen. Sellaisella elämällähän ne tästä menivätkin.
KAISA. Juopumus ja tappelu! Niin, niin! Ne eivät koskaan eroa toisistansa. — "Vaikiast' valittaa mahdamm', Täst' ihmisten ilkeäst' tavast'." (Panee maata.)
MIINA. Röyhiö oli ilvaillut yliskyläläisiä. Siitä riita syntyi.
Yliskylän pojat antoivat isäntää vönttiin ja ajoivat pellolle.
TILTA. Se oli hänelle ihan parahiksi. Mitä hän viekotteli heitä sinne! Ihan meidän kiusalla hän sen tekikin. Mahtaako meille enää koskaan tulla väkeä pyhäiltoina? Tuskinpa vaan!
MIINA. Tulee tänäkin iltana.
TILTA. Vanha susiko tänne tulisi?
MIINA. Vikelän Vappu meni yliskylään, minä lähetin hänen mukanaan sanan
Passarin tyttärille! Kun kerran ne tulevat, niin tulevat muutkin.
TILTA. Mutta jos Hilma palaa tohtorista. Ei sairas ihminen voi tanssin mellakkaa kärsiä.
MIINA (nousee). Nyt on hyvä, kun on kuivaa kavioissa. (Menee istumaan peräpenkin päähän, vastapäätä Tiltaa.) Tiedätkös mitä minä sain kuulla karvarin Kaisalta? Ei Hilma ollut ajanutkaan kaupungin tietä, vaan poikennut Uotsolaan päin. Kaisa oli nähnyt.
TILTA. Onkos sielläpäinkin sitten joku tohtori?
MIINA. Eikä ole. Ei se tohtoria taitanut tavoittaakaan. Jumala tiesi, minnekkä meni. Kylläpähän Kalle kertoo, jahka palaavat.
TILTA. No, eipä nyt vielä! Vai ei se sairas ollutkaan. Valehteli vaan.
MIINA. Kuka sen tietää mitä tuumia heillä on tekeillä.
TILTA. Kovin oli Hilmakin ärtynyt, kun tuli rustmestarin puheilta aamulla. Ja kun sitte lähetettiin oikeen kruununmiehillä sitä Roopea hakemaan. Voi, voi sentään!
MIINA. Sanos muuta, kun asiaa! Kuules!
TILTA. Mitä?
MIINA. Etkö sinä kuule kulkusten ääntä?
TILTA. Kuulen jo. Se on Hilma.
MIINA. Lähdetään nyt tavallista pikemmin askareille. (Rupeavat pukemaan. Krassun ääni lähestyy ja pysähtyy rapun eteen.) Missä maailmassa minun huivini on?
TILTA. Hyi, kun on tuo takkini ihan läpimärkä. — Rapun eteen se pysähtyi. Olisiko vieraita hyvässä lykyssä? (Kurkistaa ikkunasta.) Herrajesta! Vieraita onkin! Tules katsomaan!
MIINA (menee akkunaan). No, sun turkanen! Näetkös, Lepsihän se on. Voi, voi, kun nyt vielä tulee sulhasia tähän mylläkkään.
TILTA. Kukahan sillä Lepsillä nyt taas on mukanaan?
MIINA. Kai niille sahtia pitää antaa, vaikk'ei Hilmakaan ole kotona. (Menee herättämään Kaisaa.) Muori! Kuulkaas muori! Nouskaa ylös! Tulee sulhasia.
KAISA. Mikä on? Kuka tulee?
MIINA. Lepsi tulee poikia kaupalle.
TILTA. Tulevat jo porstuassa.
HILMA (tulee. Alkaa riisuutua. Heittää huolimattomasti vaatteitaan sängylle).
TILTA ja MIINA (pyrskähtävät nauramaan).
KAISA. Voi noita hupsuja!
HILMA. No?
MIINA (nauraa). Me luulimme sinua Lepsiksi! Ha, ha, ha! Eipä hullumpaa, voi olla.
TILTA. Sinä sitä ensin sanoit. Hahaha! Ja Lepsiltä sinä näytitkin.
MIINA. Sen teki tuo valkoinen huivisi. Näytti aivan kun Lepsi partoinensa olisi noussut reen perästä. Hahaha!…
TILTA. Kyllä niitä kohta tulee sulhasia taloon, kun noin aaveet kulkevat edeltäpäin. Hahaha!
MIINA. Se on totta! Saadaan nähdä vaan. Minä olisin ihan voinnut vannoa, että se oli Lepsi. — No Tilta! Mennään nyt vihdoinkin!
TILTA. Mennään mennään! (Menevät nauraen ja puhuen.)
HILMA (katsoo heidän jälkeensä). Iloa ja riemua! — Kelpaa heidän.
(Menee istumaan tuolille pesän eteen.)
KAISA. Sellaisia honkkelia molemmat! Niinkun valkean vaaraan herättivät minunkin, vanhan ihmisen.
HILMA. Onko kotona tapahtunut mitään erityistä?
KAISA. Mitäpäs täällä? Yksin olen ollutkin melkein koko päivän. Miinakin tuli vast'ikään. Koko talo onkin muuttunut autioksi kun kirkkomaa.
HILMA (arasti). Roopesta ei ole kuulunut mitään?
KAISA. Ei ole. — Voitko uskoa, kun…
HILMA. Siellä tulee joku. Ehkä se on Roope.
GRÖN (tulee ulkoa. Hilma väistyy etualalle pöydän luo. Grön tarkastaa Hilmaa. Katselee sitten ympärilleen, mutta ei huomaa Kaisaa. Menee Hilman luo). Mitä sinä täällä väen pirtissä teet! Menisit kamariisi, tai olisit tullut sinne minun puolelleni. No, mitä lääkäri sanoi? Kerroppas mitä hän tiesi? (Menee Hilman luo ja panee kätensä hänen olkapäilleen.)
HILMA (väistää). Minä en käynyt lääkärissä.
GRÖN. Missä sitten?
HILMA. Uotsolassa.
GRÖN. Ph! Jonkun iskijä-muijan luona kai. Jos kerran olet sairas, niin miksi et mennyt kaupunkiin, niinkun olit luvannutkin.
HILMA. En minä ole sairas. Minä vaan valhettelin.
GRÖN. Mitä se merkitsee?
HILMA. Ei mitään. Tahdoin vaan päästä rauhaan teidän nuuskimisistanne.
GRÖN. Mitä sinä nyt puhut? Sano missä kävit!
HILMA. Etkö kuullut? Uotsolassa.
GRÖN. Kenen luona siellä?
HILMA. Tuomarin.
GRÖN. Mitä? Tuomarin? Mitä sinä siellä teit? (Hilma ei vastaa.) Mitä teit tuomarin luona?
HILMA. Ei minun tarvitse tehdä teille tiliä käynnistäni.
GRÖN. Vastaa minulle, mitä sinä teit siellä. (Hilma ei vastaa.)
Kuuletko, mitä minä kysyn? (Tarttuu Hilman käsivarteen.) Kuuletko?
HILMA (riuhtasee itsensä irti). Älkää koskeko minuun.
GRÖN (malttuu). Oliko sinulla olevinaan jotakin asiaa tuomarille?
HILMA. Oli. Se koski teitä, jos tahdotte sen tietää.
GRÖN (hämmästyy). Minua?
HILMA (katsoo Gröniä). Niin teitä. Tahdon päästä erilleni holhouksesta.
GRÖN. Hahaha! Vai tahdot sinä niin. No, mitä tuomari sanoi? Eikö hän nauranut sinulle?
HILMA. Ei.
GRÖN. Äh! Akkojen lörpötystä! Vasta kolmen vuoden päästä olet sinä laillisessa ijässä. Hm! Mennä puhumaan tuomarille sellaisia tuhmuuksia.
HILMA. Minä tahdonkin vaan päästä — teidän holhouksestanne.
GRÖN (suunniltaan). Niinkö sinä sanoit tuomarillekin?
HILMA. Niin minä sanoin.
GRÖN. Tomppeli! Ymmärrätkös kuinka typerä sinä olet? Ymmärrätkös?
HILMA. Tuomari sanoi, että menettelin viisaasti.
GRÖN. Tuomari sanoi! Mikä sinua sinne lennätti! Etkö ymmärrä, että olet alentanut minun arvoani, minun, jonka kanssa ai'ot mennä naimisiin.
HILMA. Minä en aio naimisiin teidän kanssanne.
GRÖN. Etkö aio?
HILMA. En. Sanoinhan sen jo aamulla.
GRÖN (huolettomasti). Hilma kulta! Sinä olet todellakin sairas. Sinä et ajattele, mitä sanot. Olemmehan me kihloissa ja…
HILMA. Minä en ole kihloissa teidän kanssanne. Saittehan romunne aamulla takaisin.
GRÖN. No, se nyt ei merkitse mitään, jos ne ovat sinun huoneessasi, tai minun. Ja sitä paitse, pidänhän minä sinusta niin paljon.
HILMA. Älkää kaunistelko! Luuletteko, ett'en minä tiedä minkätähden te tahdotte minua vaimoksenne? Sanokaa suoraan vaan! Te tahdotte minua sentähden, että minä olen rikas ja te tarvitsette rahaa. Luuletteko, ett'en minä tiedä mihin pulaan te joudutte, kun ruvetaan vaatimaan tiliä holhouksestanne, josta pääsisitte vapaaksi kun naisitte minut.
GRÖN. Kuinka hävyttömästi sinä uskallat puhutella minua!
HILMA. Hävytöntä ehkä. Mutta puhdistakaa itsenne, jos voitte. Aamulla pyysin nähdä isävainaajan velkakirjoja. Näytittekö niitä? Ette. Teillä ei ole niitä enää, ei ainakaan kaikkia. Jumala tietää onko ollenkaan. — Missä on Ojalankin velkakirja? Missä? Voitteko sanoa sitä? Minä sanon sen teille. Se on Ojalan hallussa, teidän kuittaamananne. Mutta missä on rahat? Sanokaa te se?
GRÖN. Mistä olet onkinut noita juoruja?
HILMA. Poikkesin Ojalassa ja näin omin silmin teidän nimikirjoituksenne. Sitten menin tuomarille ja jätin asian hänen haltuunsa.
GRÖN. Minä kuulin tuon jo! — Siinä teit typerästi, sanoinhan sen. — Mutta jättäkäämme tämä. Jälestäpäin meillä on kyllä aikaa selvitellä holhous-asioita. Nyt minulla on sinulle jotain muuta puhuttavaa.
HILMA. Minulla ei ole mitään puhumista teille.
GRÖN. Olen ajatellut, että ensi sunnuntaina voitaisiin kuuluttaa meidät ensi kerta.
HILMA. Ettekö te käsitä, kun sanon, että se on mahdotonta. Ei teidän lipeäkielisyytenne pysty minuun tällä kertaa. — Jättäkää minut rauhaan!
GRÖN. Herkeä jo! Älä lennä korkeammalle kun siivet kantavat. Sinä et näy olevan ollenkaan selvillä asioista. Sinun etusi tässä on kysymyksessä, eikä minun.
HILMA. Mikä etu?
GRÖN. Etkö sinä tiedä, että sinä olet äidiksi tulemassa?
HILMA (katsoo hämmästyneen Gröniä).
GRÖN. Etkö tiedä sitä?
HILMA. Mitä te sanotte? Minäkö olisin…?
GRÖN. Pitäisipä sinun se tietämän paremmin kun minun.
HILMA (tyrmistyneenä). Jumala varjelkoon! Siinä tilassako minä…
(Putoaa hervottomana penkille).
GRÖN. Näetkös nyt, että naimisjuttu koskee sinua lähemmältä kun luulitkaan.
HILMA (itkee katkerasti).
GRÖN. Joko huomaat, että ainoa pelastuksen mahdollisuus on avioliitto meidän välillä. Mutta sen pitää tapahtuman niin pian kun suinkin.
HILMA. Oh! Kuinka kurjasti te olette tehnyt.
GRÖN. Nyt on kysymys ainoastaan tulevaisuudesta. Sinun pitää pelastaman maineesi ennen kaikkia.
HILMA. Ja myydä itseni teille maineeni hinnaksi. Sitä en tee koskaan.
GRÖN. Sinä et ajattele, mitä puhut!
HILMA. En. Minä en tahdokaan ajatella.
GRÖN. Sinä hourit. Tiedätkö mikä sinusta sitten tulee?
HILMA. Tulkoon mitä tahansa?
GRÖN. Tiedätkö mikä sinä jo olet?
HILMA (tuijottaa häneen). Mikä minä olen?
GRÖN. Sinä olet —
HILMA. Vaiti! — Nyt te näytitte oikean karvanne. — Tuota olisi pitänyt teiltä vihoviimmeiseksi odottaman. Te tiedätte yhtähyvin kun minäkin, kummalla meistä kahdesta on suurin syy minun onnettomuuteeni ja kuitenkin olette valmis heittämään ensimmäisen kiven. Nyt vasta minä teitä oikeen inhoon. (Aikoo mennä.)
GRÖN (estää häntä). Minkätähden kiivastua turhan päiten. Minä tahdoin vaan sanoa, että naimisiin menolla on kaikki autettu. Ja siinä tapauksessa en tahdo syyttää sinua mistään. Mutta jos et tahdo mennä avioliittoon kanssani, niin voiko sinun menettelyäsi tähän asti kutsua muuksi kun kevytmielisyydeksi. Maailma on oikeassa, kun antaa sinulle nimityksen, joka seuraa sinua hautaasi asti.
HILMA. Maailma ei tuomitse niin väärin. Se mitä olen ainoan kerran elämässäni ollut, en aio olla hautaani asti.
GRÖN. Älä unohda, että meidän välimme on ainaiseksi sidottu. Kuinka sinä voit ajatellakaan, ettemme menisi naimisiin. Voitko ajatella jotain niin kauheata, että sinun lapsesi syntyisi isätönnä. Rakas Hilma! Sinulla ei ole oikeus ajatella ainoastaan itseäsi. Sinun pitää etupäässä ajatteleman häntä, häntä, jota kannat rintasi alla.
HILMA (itkee).
GRÖN. Eikö totta Hilma? Hänen edukseen sinä tahdot elää? Hänen edukseen vaikka uhrata itsesikin. Se on kaunista ja jaloa. Ja onhan se sitä paitse äidin velvollisuus. Niin ja isän myös. Mitenkä minä voisin sallia, että minun lapseni syntyisi äpäränä. Se olisi hirveätä! Oi, älkäämme ajatelko sellaisia mahdottomuuksia. Kas niin! (Menee Hilman luo.) Pyyhi kyyneleesi nyt ja tule järkeväksi taas. Kas niin!
HILMA. Älkää olko minulle ankara. Antakaa minulle ajatusaikaa. Minä olen niin sekaisin … en ymmärrä, mitä minun pitäisi tekemän…
GRÖN. Sinulla ei ole aikaa tuhlata päiviäsi miettimiseen, ellet tahdo häväistä itseäsi elämän ijäksesi. Kohta jo ehkä pitäjälläkin ruvetaan puhumaan sinun tilastasi. Sana on jalkana, sen kyllä tiedät.
HILMA. Pitäjälläkö puhumaan minusta? Hyvä Jumala? Minäkö tulisin kaikkein hampaisiin. Ei, ei! — Oi, minua onnetonta!
GRÖN. Et sinä ollenkaan tule onnettomaksi, kun menet avioliittoon minun kanssani, päinvastoin.
HILMA. Mutta jos en tekisi sitä —
GRÖN. Niin huomis päivänä kerrotaan sinusta kauniita juttuja kylällä.
HILMA. Ei, ei! Se ei saa tapahtua. Tulkoon ennen — Tehkää sitten minun kanssani mitä tahdotte.
KAISA. Älä myönnä mitään, joka on vasten omaatuntoasi! Toisella tyhmyydellä ei saa toista sovittaa.
HILMA (menee Kaisan helmoihin). Muori! Rakas muori.
GRÖN (hämmästyy). Mitä pirua? Koska sinä, ämmä, olet tänne tullut?
KAISA. Minä olen Purimon muuripenkillä istunut jo toistakymmentä vuotta. Mutta en koskaan ole tässä huoneessa kuullut sellaisia sanoja, kun nyt.
GRÖN. Niistä sinä pidät kauniisti suusi kiinni, ruotivaivainen.
KAISA. Minä puhun, kun tahdon. En kysy siihen lupaa teiltä.
GRÖN. Suus kiinni, ämmä!
KAISA. Eikö teillä ollenkaan ole omaa tuntoa? Ensin lähetätte ottamaan
Roopea vangiksi varkaudesta ja sitten pakoitatte Hilmaa —
HILMA. Mitä sanotte? Roopea vangiksi?
GRÖN. Varkaat tavallisesti vangitaan.
KAISA. Silloin teidän, herra, ei pitäisi käydä vapaudessa.
GRÖN. Helvetti! (Kylmästi ja levollisesti.) Ruotivaivainen saa muuttaa saunaan vielä tänä iltana. Minä en kärsi pirtin penkillä istukkaita. Teidän täytyy olla poissa täältä, kun tulen toisen kerran. (Aikoo mennä.)
HILMA (syöksyy hänen tiellensä). Jumalan tähden, sanokaa, onko Roope vangittu?
GRÖN. On, jos on saatu kiinni.
HILMA. Minkätähden? Mitä on hän tehnyt sitten?
GRÖN. Varastanut. (Menee.)
HILMA. Varastanut? Varastanut! Roopeko? Herra Jumala! Minä olen varmaan sekaisin. Muorikulta, sanokaa, että olen sekaisin.
KAISA. Ole nyt levollinen, lapseni! Tietysti Roope on viaton, vaikka tuo paholainen kuinka tahtoisi häntä syytteesen.
HILMA. Mitä hän olisi varastanut sitten? Mitä? Sanokaa!
KAISA. No, sen hevoshyväkkään, jolla hänen sanotaan menneen lauantaiyönä.
HILMA. Tämäkö vielä piti tuleman onnettomuutemme lisäksi.
KAISA. Älä nyt, hyvä lapsi! Kadotathan järkesikin kun tuolla tavalla suret. Jahka Roope vaan tulee kotia, niin muuttuu kaikki hyväksi. Hoh, hoh! Hilma rukka! Kyllä sinun tilasi on katkera. Etkö tietänyt tästä ennen.
HILMA (katsoo häneen, purskahtaa itkemään ja putoaa hänen pankkonsa viereen). En tietänyt. Epäilin kyllä, mutta en uskonut. Armahtakaa minua onnetonta!
KAISA (silittelee Hilman päätä). Lapsi kulta, älä itke. Ei se itkusta parane.
HILMA. Älkää tuomitko minua, muori! Älkää tehkö sitä!
KAISA. Kuka nyt puhuu tuomiosta! — "Älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi!" sanoo Herra.
HILMA. Oletteko suuttunut minuun! Oh! kyllä te olette.
KAISA. Enkä ole. Mistä minä suuttuisin? Mutta kyllä se koskee, koskee niin vaikeasti, sinun tähtesi, lapsi rukka. (Itkee.)
HILMA. Jos tietäisitte kuinka äärettömästi minä kärsin ja olen jo ennen kärsinyt, ennenkun tätä tiesinkään. Hyvä Jumala sentään sitäkin hetkeä, jolloin minun piti Roopelle tunnustaa suhteeni. Se oli kaikista kauhein, se.
KAISA. Sen kyllä käsitän. Mutta turvaannu sinä minuun. Kahden kantamana taakka kevenee. Minä kannan mielelläni sinun edestäsi toisen puolen. Ja tarvitsethan sinä, lapsiparka, ystäviäkin tässä sekasorrossa. Hoh, hoh! Purimossa taitaa olla asiat vähän mullin mallin?
HILMA. Tämä on sitä viimmeistä, mitä olla voi!
KAISA. Se on totta, Jumala paratkoon! Purimon tonttua on vihoitettu.
HILMA. Purimon tonttua? — Kuinka se onkaan se kertomus siitä Nokian tontusta? Seurasihan siitä onnettomuus talolle ja talon asukkaille, kun tonttua vihoitettiin. Eikö niin?
KAISA. Niin juuri. Kaikki kävi takaperoa sen jälkeen. Onnettomuus toista ankarampi asustui taloon, kun haltia jätti sen omaan varaansa.
HILMA. Mutta satuhan sen onkin tuo. Tai kertomus vanhoista ajoista. Ei tonttuja enää löydy. Suotta sitä ajattelemme.
KAISA. Ett'eikö löytyisi! Älä hyvä ihminen sellaista sano! Jokaisella talolla on oma haltiansa, joka tekee joko hyvää taikka pahaa.
HILMA. Mistä ne tontut suuttuvat sitten, kun rupeavat pahaa tekemään?
KAISA. Rikoksista.
HILMA. Rikoksista? Kuka olisi rikkonut Purimon tonttua vastaan?
KAISA. Rustmestari.
HILMA. Hänkö?
KAISA. Hän ja — sinä.
HILMA. Ah! Hän ja minä — niin.
KAISA. Sinä pidät Roopesta? Eikö niin?
HILMA. Niin.
KAISA. Ja kuitenkin olet suosinut toista miestä. Sellaisesta se onnettomuus koituu. Kuinka sinä olet voinut sillä tavalla tehdä?
HILMA. Minä en ennen ollut ajatellut Roopea… Minä en aavistanutkaan, että … minä luulin pitäväni hänestä, niin kun sisar pitää veljestään.
KAISA. Sittenkään minä en ymmärrä sinun käytöstäsi.
HILMA (katselee hiilustaa). Oi, en minä itsekään sitä ymmärrä. — Se oli sellainen raskas syys ilta … me palasimme rustmestarin veljen häistä Rauhalasta. Siellä oli tanssittu paljon ja muuten pidetty hauskaa. Minä olin ensikerran sellaisissa loistavissa ja hilpeissä kemuissa. Matkalla minua vähän vilutti, kun olin lähtiessä hiestyneenä. Hän sanoi, että minun pitäisi saada jotain lämmikettä, etten tulisi sairaaksi. Ja sitten pyysi hän minun panemaan valkeata pesään hänen huoneessaan … kaikki makasivat silloin jo. Minä join siellä lämmintä viiniä … ja sitten, siinä hiipuvan hiilustan ääressä tuntui niin maailmasta eroitetulta ja lämpimältä ja — raukaisevalta. Hän puhui niin hyvästi ja — oh! minä olin joutunut hänen valtaansa, minä tunsin sen, mutta minun päähäni ei tunkeutunut ainoatakaan pelastavaa ajatusta, olin ihan typertynyt. — Siitä hetkestä asti olen minä vihannut rustmestaria. Minä olen tuntenut, että hän jollakin tavalla on hallinut minun vapauttani. Vaikka en ole tietänytkään, että minun kurjuuteni on näin pitkälle mennyttä, vihasin häntä kuitenkin. Nyt kun sen tiedän, nyt minä inhoon ja pelkään häntä. Muori hyvä! Älkää työntäkö minua luotanne! Teihin on minun ainoa turvani kurjuudessani. Purimon tonttu leppyy teidän tähtenne. Leppyy ihan varmaan. Ettekö usko, että hyvyys lepyttää? Hyvyys ja — katumus.
KAISA. Katumus lepyttää, mutta parannus sovittaa.
HILMA (nousee). Niin, — parannus. Minä tahdon parantaa kaikki, kaikki!
— Jos se olisi niin tehty, kun sanottu. Minä olen elämä ijäkseni
onneton — onneton ja häväisty. Siitä ei auta katumus eikä parannus.
Täytyy vaan tyytyä ja kärsiä, katkerasti kärsiä. (Menee keinutuoliin.)
KALLE (tulee). Se rustmestari kävi siellä tallissa ja käski minun toimittamaan muori saunaan.
KAISA. Niin se käski.
HILMA. Rustmestari käski? Koska?
KAISA. Äsken juuri.
HILMA. Kas, kun en huomannut ollenkaan. Ehk'en kuullutkaan, korvani niin humisevat.
KAISA. Voi raukka, jos et vielä ihan todella sairastuisi kaiken hyvän päälle. — Lähdetään sitten.
HILMA. Saunaanko? Ei koskaan, niinkauvan kun minä olen emäntänä talossa. Minäkö päästäisin teidät saunaan asumaan. Oletteko suunniltanne?
KAISA. En tohdi tännekkään jäädä, kun niin ankarasti komensi pois.
HILMA. Muuttakaa minun kamariini sitten. Siellä saatte olla rauhassa.
Kalle hyvä, taluta muori sinne!
KAISA. Jumala sinulle palkitkoon hyvyytesi!
KALLE. Pitääkö oikeen kantaa?
KAISA. Ei. Talutat vaan tuosta kainalosta. Kas niin! (Menevät kamariin.)
MIINA (tulee ulkoa). No, voi, voi tuota muoria, kun antaa pesän hiipua ihan mustaksi, eikä viitsi panna peltiä kiinni. Kyllä sitten yöllä hytisette ja valitatte viluanne. (Panee pellin kiinni.) Eikös se taas ole nukkunut! (Menee katsomaan.) Herra siunatkoon! Mikä muorin on vienyt?
KALLE (tulee). Muoriako sinä haet?
MIINA. Niin. Mihin muori on joutunut?
KALLE. Vast'ikään talutin sen tuonne kamariin. Rustmestari käski viedä saunaan, mutta ei Hilma antanut. — Onkos sulla ollut ikävä, kun olen koko päivän ollut poissa?
MIINA. Olisi ehkä ollut, mutta kävin kirkossa ja poikkesin karvarille palatessani.
KALLE. Ei sulla taida olla yhtään lämmikettä, minkäänlaista? Tuntuu niin väristävän.
MIINA (nauraa). Mikäs sinua nyt pani väristämään lauhkeimmalla suojalla?
KALLE. Ihan totta. Sormeni ovat aivan kontassa. Tunnustapas! (Ottaa
Miinaa poskista kiinni.)
MIINA. On aina ne kylmät. Pitää ehkä hieroa viinalla. Ha, ha, ha!
KALLE (sylkäsee). Ei vähä pahaa tekisi.
MIINA (menee kaapille). Katsotaan jos täällä löytyy tilkka. Tule tänne nyt sitten. — No, anna kouras tänne, että saan valaa.
KALLE. Ei huolita kourista. Pannaan suuhun vaan. Ehkä se sieltä valuu sormen päihin.
MIINA. Kyllä minä sen arvasin, että syy on suussa, eikä sormissa, ha, ha, ha! Annas kun kaadan, et saa muuten.
KALLE (aukasee suunsa). Heitä sinne vaan!
MIINA (kaataa). Uh! Ha, ha, ha! Niin sinne menee kun vanhaan latoon.
KALLE. Ahhah! Kas se satonsa sanoo. Takka vaan! (Suutelee Miinaa.)
MIINA. Hyi, kun sinä haiset!
KALLE. Miltä?
MIINA. Kuules, nyt tulee tanssiväkeä. Hae esiin vaan viulusi aikanaan.
ROOPE (tulee jahtivoudin ja erään miehen seurassa. Hän on jalkaraudoissa). Hyv'iltaa!
MIINA. Herra siunatkoon!
JAHTIVOUTI. Jumal' antakoon hyvää iltaa!
KALLE. Mitä saakelia?
ROOPE (menee istumaan penkille pöydän viereen). Niin. Näin sitä nyt taas ollaan.
JAHTIVOUTI. Onkos herra Krööni kotona? Hän käski poikkeamaan tämän kautta.
HILMA (tulee kamarista). Mikä kalina täällä?… (Näkee Roopen.) Voi
Jumala! Raudoissa!
TILTA (tulee ulkoa, jää seisomaan ovipieleen).
JAHTIVOUTI. Hyvää iltaa!
HILMA. Sano, minkätähden sinä olet raudoissa?
ROOPE. En tiedä. Kysy tuolta susivoudilta.
JAHTIVOUTI. Hä, hä! Älä ilveile mies! — Varkaudesta kai hän on kiinni.
HILMA. Mistä varkaudesta?
JAHTIVOUTI. No, siitä teidän hevosen varkaudesta.
HILMA. Ei meiltä ole mitään hevosta varastettu.
JAHTIVOUTI. Eikö? Kyllä se teidän hevonen on. Minäkin tunnen sen. Menkää katsomaan. Tuolla se seisoo pihalla. Parasta emännälle, jos ei ollenkaan sekaannu tähän asiaan.
HILMA (Roopelle). Miksi sinä lähdit sillä tavalla kotoa? Me olemme niin olleet tuskissamme ja kaivanneet sinua.
ROOPE. En tullut sitä ajatelleeksi sen paremmin. Jonnekin täytyi mennä, kun en paikoillanikaan voinut olla.
HILMA. Hyvä Jumala sentään, kun tällä tavalla täytyy nähdä sinua. — Jahtivouti, riisukaa nuot raudat häneltä! Ettekö ymmärrä, ett'ei Roope ikinä —
JAHTIVOUTI. Hoh, hoh! Ei niitä vaan niin riisuta, kun rantiaisia. Kyllä ne siinä pysyvät, mihin ne kerran on pantu.
GRÖN (tulee kirje kourassa). Vai niin! Jopas on saatu kiinni se hevoshuijari.
HILMA (Grönille). Sanokaa noille, että laskevat Roopen vapaaksi.
Sanokaa, että se on erehdys. Sanokaa, että —
GRÖN. Vaiti! — Hän on syytettävä varkaudesta. Tässä on kirje vallesmannille. (Antaa kirjeen jahtivoudille.)
ROOPE. Kuka minua syyttää? Tekö? Vastaatteko te syytöksenne?
Vastaatteko että rehellisiä ihmisiä ilman mitään pistetään rautoihin?
GRÖN. Aiotko vielä ruveta röyhkeäksikin. Sopisi paremmin jos katuisit tekoasi.
ROOPE. Mitä pitäisi minun katuman? Minä en ole mitään rikkonut.
GRÖN. Kiellätkö tehneesi kysymyksen alaisen varkauden?
ROOPE. En kiellä, enkä myönnä. Minä en ymmärrä sellaista kysymystä.
GRÖN. Kiellätkö pääsiäisaattona ottaneesi Purimon hevosen ja sillä karanneesi?
ROOPE. Minä en karannut.
GRÖN. Kiellätkö ottaneesi hevosen?
ROOPE. En. Omalla ajokkaallani lähdin kyläilemään.
GRÖN. Hevoset ovat talon. Ainoastaan talon töissä on sinulla ollut ajokas. Sanoinhan aattoiltana, että sinulla ei ole enää mitään tekemistä Purimossa. Ja kuitenkin käytät tällaista oman käden oikeutta. Etkö tiedä, että omin luvin ottaminen on varkautta.
ROOPE. Olkoon jos! Tästä nyt vaan ei varkausjuttua synny, ei tekemälläkään.
GRÖN. Se on tavallista koukuttelemista. Kyllä minä ne temput tunnen. —
Nyt saatte lähteä vallesmannin luo.
ROOPE. Minä en lähde.
JAHTIVOUTI. Ole nyt, Roope, järkevä! Pääsethän heti takaisin, kun pefallningsmanni huomaa sinut syyttömäksi.
ROOPE. Älä lähentele liiaksi. Minä en seuraa askeltakaan.
JAHTIVOUTI. Jos olet viisas, niin et vastusta kruununmiehiä. Siitä sinun paha perisi. Ja mitäpä sinä kotona tekisit nuot helat kalvoimissa.
ROOPE. Olkoon menneeksi sitten! Mennään vaikka hirteen!
HILMA. Onko aikomuksenne saattaa Roope ahdistukseen! Sanokaa mitä varten sen teette? Mitä te vaaditte, jättääksenne tuon pirullisen työn?
GRÖN. Vaiti sinä!
ROOPE. Minun edestäni ei tarvitse rukoilla armoa tuollaisilta konnilta. Jääkää hyvästi ystävät! Kohta tavataan. Mutta Jumala varjelkoon sinua silloin, herra Krööni!
KAISA (kurkkailee kamarin ovella).
HILMA (polvillaan). Rustmestari hyvä, älkää menkö pitemmälle. Älkää
Jumalan nimessä tehkö sitä. Jos minulta jotakin vaaditte, niin sanokaa.
Viekää omaisuuteni, viekää…
GRÖN (tempaa Hilman ylös). Suus kiinni, hullu! (kuiskaa Hilmalle.)
Sinun omaisuutesi ei häntä pelasta, vaan sinä itse, jos —
HILMA. Hyvä Roope! Anna minulle anteeksi, tee se isävainaajani muiston tähden. Ja tule Purimoon niin pian, kun voit? Tuletko? Lupaatko sen?
ROOPE (katsoo Hilmaa). Minä tulen. Hyvästi Hilma! (menee.)
HILMA. Jumalan haltuun! (Tulee penkin päähän istumaan ja itkemään.)
GRÖN. Kas niin! Viekää vallesmannille terveisiä! (Kaikki seuraavat
Roopea, paitsi Grön, joka kävelee edestakaisin. Pysähtyy Hilman eteen.)
Sinä tahdoit kernaasti uhrata jotain Roopen pelastukseksi. Eikö niin?
HILMA (ei vastaa).
GRÖN. Jos kolmen viikon kuluttua olet minun kanssani vihitty, on Roope vapaa.
HILMA (nousee, katsoo hämmästyneenä Gröniä).
GRÖN (nyökäyttää päätään ja menee).
Esirippu alas.