NELJÄS NÄYTÖS.
Eräs iltapäivä syyskesällä. Maantien risteys Purimon talon luona.
Keskellä näyttämöä piiskuri-tolppa.
VIRVELI (istuu piiskuri-tolpan juurella vitsoja karsimassa).
Missästä se mylläri?
Ai, ai, ai, mylläri.
Tulis, tiipelis, taapelis, tom, tom, tom!
Tulis, tiipelis, taapelis, tom!
Mitäs sull' on kalua?
Ai, ai, ai, kalua.
Tulis, tiipelis, taapelis, tom, tom, tom!
Tulis, tiipelis, taapelis, tom!
KAISA (tulee oikealta, nojautuen kainalosauvaan). Eikös vaan se ole
Virveli, joka loilottelee täällä?
VIRVELI. Pernales Olkkoseen tuota Kaisa muoria! Eipäs teitä ole näkynyt liikkeellä herran hepusiin hetkiin. Kas, kun pääsee noin vaan omin neuvoin juoksentelemaan.
KAISA. Vaivaista pääsemistä! Hoh, hoh! Hyvää päivää sentään, Virveli vaari!
VIRVELI. Jumal' antakoon hyvää päivää! Minnekäs te nyt oikeastaan yritätte?
KAISA. Minnekäs minä! Eihän tällä rijalla mitään kuljeta. Tuskin tähän pääsin, kivenheiton talosta. Näin kesäiseen aikaan on se leini toki vähän kuurussa. Auttakaas minua tuolle kivelle istumaan.
VIRVELI. Kyllä, kyllä! Odottakaas vaan, jahka ma kerkiän. Pannaan syrjään tuo kainaloinen. Nyt sitten! — Pernaleen kauvan siitä kun viimmeksi olen vaimoväkeä pitänyt kainaloista.
KAISA. Älkää höpiskö vaimoväkinenne! So! Päästäkää irti vaan!
VIRVELI. Muija-pahaistani täytyi aina nostella sängystä lattialle ja lattialta sänkyyn. Se raukka kun oli halvattu viimmeisinä aikoinaan.
KAISA. Niin aina, niin aina.
VIRVELI. Pernaleen hyvä muija se sentään oli. Ja minä kaipaan toisinaan sellaista nosteltavaa. Hä, hä, hä! — Kas siinä te istutte kun kirkon penkissä ja saatte kurkistaa naamaan jok'ainoata ohikulkijaa.
KAISA (ottaa sukan kutimen taskustaan). Enpä erittäin välitä heitä kurkistella.
VIRVELI (istuu entiselle paikalleen). On kai siellä Purimossa ollut pernaleesti humua ja hommaa niiden häitten tähden.
KAISA. Eihän sitä niinkään paljon. Ne ovat sellaiset lyhyet herrasväen häät. Kestävät vaan tämän illan. Vaikka tapahtuu se vihkiminen sentään vanhan tavan mukaan.
VIRVELI. On niillä herrasväelläkin konstit. — Viikko häitä häijympiäkin, sanoo sananlasku. Niinhän ne ovat kun kerjäläisen ristiäiset, sellaiset lyhyet pidot. Olisi sitä sentään Purimon tyttärelle kannattanut pitää paremmatkin. Aina sitä noin häähommissa koettaa uhertaa köyhemmätkin, saati sitten pitäjän äveriäimmät. Pernales olkkoseen heidän tapojansa!
KAISA. Tuolla näkyy taas tulevan pitoväkeä. Herrasväkeä koko joukko.
VIRVELI. Sitähän sinne on lapannutkin. Isäntiä ja emäntiä ei ole montaa näkynyt. Eläis Purimon äijä-vainaaja, niin taitaisi talonpojilla olla siellä etusija. Herrat saisivat olla siipiänsä myöden. Mutta kun on kissa kiukaalla, niin hiiret hyppii lattialla. Se on selvä se.
KAISA. Jos Tuomas vainaja eläisikin, niin ei olisi näin paljon kurjuutta Purimossa tapahtunut.
VIRVELI. Mitäs väkeä ne ovat nuot, kun tulevat jalkapatikassa?
KAISA. Eiköhän ne ole pappilan herskapia. Ovat kai tulleet venheellä järven poikki.
VIRVELI. Se se näkyy olevankin, tuo uusi kirk'herra, kun tuossa edimmäisenä kävellä pletkuttelee, syöskummi piippu hampaissa. Ja perässä konkottaa se pitkä lukkari, joka kuuluu olevan niin hyvää pratsia sen kirk'herskan kanssa. Onneton kirk'herra, kun on mennyt leskestä naimisiin ja sattunut saamaan nuoren muijan ja sitten joutunut papiksi sellaiseen pitäjään, jossa on lukkari. — Kas nyt taas kuinka ne virnistelevät toisilleen tuolla. —
KAISA. Älkää lörpöttäkö! — Se kuuluu olevan kovin herraa pelkääväinen mies, se uusi kirk'herra.
VIRVELI. Oli hän pernaletta. Ei myy rukiitakaan sillä hinnalla kun muut ihmiset, vaikka on niin huonot ajat. Kiskoo aina pari markkaa enemmän tynnyriltä. Tämä kanssa sitten vielä saarnaa lähimmäisen rakkautta.
KAISA. Voi, voi sitä Virveliä, kuinka puhuu sielun paimenesta. Parempi kun veisaisitte jotain, kun pappi ohi kulkee.
VIRVELI. Voisinhan minä senkin tehdä teidän mieliksenne, jos vaan muistaisin jotain niistä muija-vainaajani virren värssyistä. Kuinka se yksi olikaan? Kun kirottu kivun kipinä…
KAISA. "Kirottuin kivuist' kipinänk'…"
VIRVELI. Kas pernaletta, kun teillä on hyvä muisto. Niin se olikin. Se on ainoa virren värssy, jota oikeen hartaudella olen veisannut. Se sopii mielestäni niin pernaleen hyvin piiskurille.
KAISA. Kun kiroo vielä Jumalan sanaa suupielessä. Voi teidänkin sieluanne, Virveli!
VIRVELI. Odottakaas vaan! Mull' oli hyvä veisuu nuotti ennen nuorempana. Vielä muijavainaajani haudallakin huusin kilpaa unilukkarin kanssa. (Veisaa.)
"Kirottuin kivuist' kipinänk',
Jos täällä tuta saisit,
Ennen vaivan enimmänk'
Kärsiväs täällä soisit."
(Pappilan herrasväki tulee.)
KIRKKOHERRA. Jumal' antakoon Herran rauhaa, hyvä väki!
VIRVELI ja KAISA. Jumal' antakoon, herra kirk'herra!
KIRKKOHERRA. Se on oikein, että sielunne työskentelee hengellisessä, vaikka kätenne maailmallisissa askartelee.
KIRKKOHERSKA. Luutiakos vaari sitoo? Voisitte tuoda pappilaankin, jahka saatte edes tusinan valmiiksi.
VIRVELI. Nämät ovat vaan raippavitsoja.
KIRKKOHERSKA. Jassoo! Minä luulin luutia niistä tulevan.
KIRKKOHERRA. Oletteko te ehkä paikkakunnan piiskuri?
VIRVELI. Sitä virkaahan minä tässä olen pitänyt.
KIRKKOHERRA. Mikä nimenne on?
VIRVELI. Virveliksi ne minua karahteeraavat.
KIRKKOHERRA. Kai te olette jo useamman varkaan kurittanut eläissänne?
Oletteko kauvankin hoitanut ammattianne?
VIRVELI. Olenhan minä jo toisenkin parin olkani yli heittänyt parissa kymmenessä vuodessa.
KIRKKOHERRA. Yhäkö vielä olette tyytyväinen työhönne?
VIRVELI. Tyytyväinenkö? Hm! Kyllä. Minä saan vuosittain kaksi tynnyriä ja karpion pitäjältä.
YLIOPPILAS. Ja niiden tynnyrien tähden te olette milloin tahansa valmis hakkaaman ihmisten selät veriselle. Kyllä te olette oikeen pyöveliksi syntynyt.
VIRVELI. Kyllä minä olen syntynyt oikeen kunniallisella tavalla, niin kun tekin, nuori herra. Mutta kaikkia niitä maailmassa tarvitaan. Mitä hyödyttäisi tuomio-istuimet, ellei olisi piiskureita. Ei suinkaan se tuomari niitä rosvoja siellä lakituvan pöydällä rupeisi mätkimään.
KIRKKOHERRA. Eipä tietenkään. Se on ihan oikea katsantokanta.
YLIOPPILAS. Ei kenenkään rehellisen ihmisen pitäisi ottaa vastaan tuollaista virkaa.
VIRVELI. Pernales olkoseen! Tahtoisitteko, että rosvot saisivat ryöstää takin yltänne. Ei, kost' Jumala. Ilman piiskureita ei maailma kauvan seisoisikaan. Kyllä pian jouduttaisiin pukin tuluksille.
KIRKKOHERRA. Niinhän se on, niinhän se on! No ruoskitaanko tässä tänä päivänäkin jotakuta?
VIRVELI. Sitä Purimon Roopea tässä vähän rapsutellaan.
KIRKKOHERRA. Vai niin. Kyllä jo muistankin.
KIRKKOHERSKA. Sepäs hauskaa! Sitä pitää tulla katsomaan.
YLIOPPILAS. No, mutta! — Onkos sekin nyt hauskaa? Jos vielä raukka hyvässä lykyssä on syytön koko varkauteen.
KAISA. Niin juuri onkin, hyvä herra. Mistäs tekin sen tiedätte?
KIRKKOHERRA. Mennään nyt! — Tämäkö on häätalo tässä vieressä?
KAISA. Se se on Purimo, se. Antakaa anteeksi, kun en voi edes seisomaan nousta. Olen niin rampa jaloistani.
KIRKKOHERRA. Istukaa te vaan! Ei tee mitään. Jääkää herran halttuun.
(Menevät.)
KAISA ja VIRVELI. Jumalan nimeen vaan!
YLIOPPILAS (Kaisalle). Te sanoitte tietävänne, että Roope on syytön.
Kertokaas, kuinka sen tiedätte!
KAISA. Herrajesta! Kuinka minä en tietäisi. Ihan lapsesta asti…
YLIOPPILAS. En minä sitä tarkoita. Olitteko te todistamassa tästä asiasta? Minä en muista nähneeni teitä todistajien joukossa.
KAISA. Enhän minä ollut. Mitä minä siellä olisin tehnyt, vanha ihminen. Mutta kukas te olette, kun tiedätte todistajatkin? Olettekohan vaan itse tuomari?
YLIOPPILAS. En ole. Minä olin lakituvassa kuuntelemassa silloin, kun juttu oli esillä. — Te ette siis tiedä mitään muuta Roopen asiaan, kun mitä hyvä uskonne sanoo? Ettekö tiedä mitään todisteita, jotka kumoisivat hänen syyllisyytensä?
KAISA. Kuinkas minä sellaisia todisteita voisin sanoa? Eipä niitä viisaammatkaan. Mutta sen minä tiedän, että Roope on viaton. Ihan vaan juonitellakseen antoi rustmestari ottaa Roopen kiinni. Ja lupasi toimittaa sitten vapaaksi, jos Hilma menisi hänen kanssaan naimisiin.
YLIOPPILAS. Mistä sen tiedätte, että rustmestari niin lupasi?
KAISA. No, hei! Kun omin korvin olen kuullut. Jos te, herra hyvä, tietäisitte mimmoisessa liemessä se Hilmakin on ollut. Ihan väkipakolla on rustmestari häntä koettanut saada itselleen. Ja ottihan se Hilma hänet sitten viimmein, kun luuli sillä pelastavansa Roopen.
YLIOPPILAS. Vai niinpäin se totuus onkin! — Kuka te olette?
KAISA. Kaisa minä olen. Purimon ruotimuori.
YLIOPPILAS. Vai niin! — Hyvästi nyt vanhukset! Mitäpä suotta olette noin suuttuneen näköinen, vanha Virveli. En minä teitä sillä vihaa, jos virkanne onkin minulle vastenmielinen. Hyvästi vaan! (Menee oikealle.)
KAISA. Hyvästi, hyvästi, nuori herra! — Voi voi, kuinka herttaisia ihmisiä siellä pappilassa nyt on. Puhuttelevat vaan noin maantien vierelläkin tällaisia huonojakin ihmisiä.
VIRVELI. Kyllä pernaleessa sillä tavalla puhuttelee kuka hyvänsä, kun haukkuu toista suut, silmät täyteen. Koko nenäkäs vekkuli tuo viimmeinen! Taitaa se kirk'herra sentään hidun parempi olla, koska piteli vähän niinkun puolianikin.
KAISA. Eihän se maisterikaan mitään pahaa tarkoittanut. Sanoihan se, ettei ole teille vihanen.
VIRVELI. Mistä turkasesta hän sitten olisi minulle vihanen. Ja mikä pernaleen oikeus hänellä on moittia minun virkaanikaan. Joka virka on hyvä, kun vaan mies on hyvä virassaan. (Sylkäsee.) Kaikkia sitä kuulee, ennenkun kuolee. (Rupeaa laskemaan vitsapariansa.) Yksi, kaksi — mokomakin piimätakki rupeaa tässä viisastelemaan, — kolme, neljä, viisi — niinkun hyväkin — kuusi — ketara sääri! — seitsemän ja kahdeksan. Kaikki kunnossa! Minä olen mies, joka aina täytän tehtäväni. Se on kanss' melkein häpeä miehelle, kun saa ainoastaan kahdeksan paria. Neljäkymmentä pitäisi olla.
KAISA. Hyi teitä! On teillä sentään oikea pyövelin luonto, jos se maisteri sitä sanoikin.
VIRVELI. Se maisteri, se maisteri! Niin mulla onkin! Mikäs sitten? Pernales olkkoseen! Nyt minä vasta siivonkin makeasta sydämmestä. Minä olen oikeen turkkilaisella tuulella. Oikeen kasakka humöörillä.
KAISA. Älkää nyt, Virveli kulta, joutavoitko. Kehtaisittekin purkaa sappenne Roopen niskaan. Hän ei ole ikinä pahaa sanaa sanonut teille. Onkosta?
VIRVELI. Eipä se ole tainnut.
KAISA. Ei luontokappalettakaan se mies ole pahoin kohdellut. Pitäisikö sitte teidän syyttä suotta hakata hänet ihan pataluhaksi. (Itkee.)
VIRVELI. No, enkös sitä arvannut! Heti ne akat ulvovat. Ei tarvitse kun huuliansa raottaa vaan. Sellainen se muija-rähjänikin aina oli. — Älkää nyt tissuttako siinä! En minä häntä lyö lujempaa kun muitakaan.
KAISA. Siinäpä se juuri onkin. Tavallisesti hakkaatte, että veri purskuu. — Virveli hyvä! Osaattehan iskeä arjemmastikin. Armahtakaa Roopea ja lyökää hiljaa! Tiedättehän, että hän on viaton.
VIRVELI. Pernaleen viaton! Koska hän kerran on tuomittu, niin on hän syyllinenkin. Sitä nyt ei enää voi ransaakata. — "Ensin tuomitaan ja sitten suomitaan." Se on minun parakraavini.
KAISA. Onhan se niin, mutta voittehan te lyödä niin, ettei satu.
VIRVELI. Joko minä nyt lyön niin, tai näin, kahdeksalla parilla. Neljäkolmatta iskua vaan! Eihän turha tunnu tupessakaan. Pernales olkkoseen! (Sylkäsee.) Kielikin kuivaa kankeaksi kun anturanahka! (Sylkäsee.) Vähemmästäkin pärpättämisestä! — Kököttäkääs nyt siinä pikkuruikkusen aikaa vielä ja pitäkää vaarilla minun raippojani. Minä pistäyn pikipäinsä tuossa Vikelässä. (Ottaa pullon maasta.) Pitää vähän saada taskumattiin.
KAISA. Katsokaas! Tuolla tulee rustmestari. Nostakaas minua ylös tästä.
Pian nyt! Minä tulen mukaanne.
VIRVELI (auttaa Kaisaa). Mitä te häntä pelkäätte? Ei se teille mitään pahaa tee, vaikka tännekin jäisitte. Minun seurani taitaa olla paljon vaarallisempaa. He, he, he!
KAISA. Vieläpä se anturanahkakin sentään vähän taipuu. Tulkaa nyt vaan!
VIRVELI (asettaa vitsansa syrjään). Jahka ma jahkamoitten. Noin. — Kyllä ne nyt luulevat siellä Vikelässä, että me kuljemme naima-asioissa. He, he, he! (Menevät perälle, vasemmalle, puhellen.)
GRÖN (mustiin puettuna, tulee oikealta, tähystelee levottomana tielle, vasemmalle; menee kummulle, varjostaa silmiään, katsellessaan tarkasti järvelle päin; ihastuu äkkiä ja heiluttaa lakkiaan; tulee alas synkkänä, mutta levollisempana; menee istumaan kivelle, oikealle, — Hetken perästä tulee Nimismies perältä kummun yli paitahiasillaan, kantaen takkia kainalossaan. Katselee ympärilleen, huomaa Grön'in).
NIMISMIES. Huh, huh! Taksvärkkärin työtä se perimelankin käyttäminen, mitä sitten soutaminen!
GRÖN (hypähtää ylös). No, vihdoin viimmeinkin! (Tervehtii.)
NIMISMIES. Niin juuri, vihdoin viimmeinkin! Annas kun vähän hengähdän. (Istuu kivelle.) Hoh, hoh! Se on koko saakeli paikakseen tuo Purimon kurkku. Siinä ei tule hiirenrata vaaksaa pitemmäksi. Melkein samaan paikkaan joka airon vetämä! Huh! Sen tekee se helkkarin viima, joka aina kulkee niiden korkeitten kallioitten välitse. Niin! ja taitaa siinä vähän virtakin käydä vielä kaupan päälle. Harvoinpa se jäätyy pakkasillakaan. Se on oikea purimo, se!
GRÖN (istuu). Sinä olet oikeassa. Se on purimo. Ja purimo on talokin.
Vaikea on läväistä kumpaistakin.
NIMISMIES. Hah! Mitä lempoa? Mitä valitusvirttä tuo on? Nyt sinä olet toiveittesi perillä. Nyt on sinun hääpäiväsi. Olet sulhanen, rikkaan morsiamen sulhanen… Olisiko jotain tapahtunut? Suu puhtaaksi heti!
GRÖN. Tapahtunut ei ole mitään! Ei entistä enempää. Mutta minä pelkään, että jotain tapahtuu.
NIMISMIES. Mitä jotain? Mitä nyt voisi tapahtua. Kaikki tapahtuminen vastaisuudessa on myöhäistä. Sinä vihitään tänään ja huomenna sinä maksat velkasi, olet kaikista vapaa ja — Roope saa pitkän nenän uhkauksestaan. Jos hän huomenna tulee vaatimaan tiliä Purimon holhoojalta, niin saa hän tekemistä Purimon isännän kanssa.
GRÖN. Jospa nyt edes oltaisiinkin jo huomisessa päivässä! Nämät häätoimet —
NIMISMIES. Hoh, hoh! Ymmärrän, ymmärrän. Minä vaan ihmettelen, mitenkä sinunlaisellasi miehellä ja siinä ijässä enää voi olla tuollaista sulhaspojan arkuutta. No, hiidessä! Minkätähden sinä sitten täällä hikoilet ja venytät aikaa. Mennään häätaloon ja annetaan sen tempun luistaa tavallista vikkelämmin. On kai pappi jo tullut?
GRÖN. On tullut ja tuonut poikansa mukanaan.
NIMISMIES. Jahah! Se nuori juristi. Minä tiedän.
GRÖN. Niin, hän. Tiedätkö — minä pelkään sitä miestä.
NIMISMIES. Pelkäät? Hahaha! Sinä pelkäisit häntä! Sinä sellaista nulikkaa.
GRÖN. Minä en oikeastaan pelkää häntä. Minä pelkään hänen intoaan. Hän on liian paljon alkanut sekaantua Purimon asioihin. Hän on julkisesti, suuressa nimipäiväseurassa pappilassa, moittinut oikeutta, sinua ja minua, ylipäänsä koko menettelyä tuossa Roopen jutussa.
NIMISMIES. Hoo! Moittikoon, minkä hän jaksaa! Suuret sanat eivät suuta halkaise.
GRÖN. Viimme sunnuntaina puhutteli hän Hilmaa kirkon mäellä. En tiedä mitä mahtoivat keskustella. Hilma ei puhu mun kanssani, ei hyvällä, eikä pahalla. Hän on tullut kokonaan mykäksi. Ainakin minun parissani. Se se erittäinkin vaivaa ja rasittaa minua. Se panee minun luulemaan yhtä ja toista, Minusta tuntuu kun olisi jotain tekeillä minun selkäni takana. Mutta mitä, sitä en tiedä. Ja sehän se tuottaa pelkoa, kun ei tiedä mitään, kun ei ole mistään varma.
NIMISMIES. Varma? Jos nyt kukaan on varma asemastaan, niin sinä saat olla. Sinä olet ihan suotapäällinen, ihan akkamainen tuossa pelossasi.
GRÖN. Saattaa niinkin olla. Mutta kun kerran epäilys iskee, niin sitä on vaikea poistaa. Minä epäilen ja olen levoton. Minusta tuntuu, että kaikki muut ihmiset tietävät minun asioistani paljon enemmän kun minä itse. Ja se tulee juuri siitä, että Hilma puhuu muitten kanssa, mutta ei minun kanssani. Minä en saanut rauhaa. Minä riensin tänne odottamaan sinua. Siellä en enään voinut olla. Minä pelkäsin katsoa ihmisiä silmiin, pelkäsin puhutella heitä. (Nimismies aikoo puhua.) Kuule, yksi seikka vielä. Miksi sinä juuri täksi päiväksi asetit sen piiskaus toimen. Se voisi pahasti vaikuttaa Hilmaan, jos hän saisi sen tietää, varsinkin — ennen vihkimistä.
NIMISMIES. Ennen! Ennen tai jälkeen! Sinä nyt olet tänään oikea ennakkoluulo, lihassa ja veressä. No, ei se aivan sopivaa taitanut olla. En tullut sitä ajatelleeksi muulla tavalla, kun: yksi tie, kaksi asiaa. (Nousee ja pukee takin päällensä.)
GRÖN (hetken mietittyään). Piru hänellä sittenkin taitaa olla nahassaan, sillä meidän juristillamme. (Nousee.) Hänen käytöksensä oli niin omituinen minua kohtaan äsken, kun tapasin hänet tuolla pihassa.
NIMISMIES. Kyllä minä sen pirun hänen nahastaan pinnistän, jos hän vaan aikoo sekaantua minun asioihini. Parasta että hyväksi aluksi alan juttuni hänen kanssaan jo tänä iltana. — Mutta mennään nyt jo helkkarissa, ennenkun nostetaan huhu sulhasen karkaamisesta. Saanko minä kuitenkin ensin sanoa sinulle erään sananlaskun, jota sinä ennen muinoin, miehuutesi päivinä, pidit mielilauseenasi?
GRÖN. Mitä sinä tarkoitat minun miehuuteni päivillä?
NIMISMIES. Sinun entisyyttäsi. Minä luulen, että sinä olet jo väsynyt voittamiseen. Sinun kohtalosi alkaa viedä sinua mukanaan.
GRÖN (ajattelee, sitten äkkiä). Mitä sananlaskua sinä tahdoit muistuttaa minulle?
NIMISMIES. "Rohkea rokan särpii, pelkuri piiloon kömpii."
GRÖN. Se oli oikea muistutus oikealla ajalla. Sitä sinun ei tarvitse sanoa minulle toista kertaa. Minä tahdon palata entisyyteen, tahdon olla kohtaloni herra. Lähtekäämme! (Menevät oikealle.)
(Kaisa ja Virveli tulevat vasemmalta).
KAISA. Koettakaa, Virveli kulta, nyt kerran olla sääliväinen. Ei hyväntahtoisuus ihmistä koskaan ojasta allikkoon ahdista. Kas tässä! Tämän te saatte, jos…
VIRVELI. Mitä pernalesta? Kolmi ruplanen! (Kurkistaa ympärilleen.) No, no! Koska asia on siitä painosta, niin yritetään sitten olla ihmisiksi. Te mar mahdatte olla helläsydäminen raasu sentään. Jumala teitä siunatkoon!
KAISA. Se on koko minun omaisuuteni, mutta sen annan hyvillä mielin, sen Roopen tähden. Antaisin kyllä enemmänkin, jos vaan minulla olisi.
VIRVELI. Vai on tämä teidän säästönne! Ottakaa se takaisin sitten.
KAISA. En ota. Minä annoin sen Roopen tähden. Pitäkää se vaan!
VIRVELI. Älkää tupatko minulle ainoata ropoanne. Sydän se on sentään minunkin rinnassani. Kyllä minä tiedän, että haineesti sen itsekin tarvitsette. On niitä tunteita piiskurinkin paidan povessa. Tuossa on rahanne!
KAISA. Mutta mitenkäs sitten Roopen…?
VIRVELI. Teidän tähtenne minä teen toivonne mukaan ilman rahojakin.
(Pyyhkii kyyneleen.)
KAISA. Kiitoksia vaan! Kyllä Jumala teille hyvyytenne palkitsee.
VIRVELI (koettaa päästä entiselleen). Eikös pernaleessa tuolla jo tulekin jahtivouti. Tuleepa hyvinkin, vanginkuljettaja ja Roope kantapäillä. — Pieni karaistus ei tee miestä huonommaksi. (Ottaa ryypyn.) Äh — häh! Tahdotteko tekin, Kaisa muori? Ei pikkunen pillastuta?
KAISA. Minäkö nyt ryyppäisin? En elämässäni! Laittakaas minua nyt istumaan taas!
VIRVELI. Muija-vainajani otti usein naukun, kun närästi taikka hiukasi sydänalaa.
JAHTIVOUTI (tulee Roopen ja vanginkuljettajan seuraamana). Hyvää päivää, Virveli! Terveeks'!
VIRVELI. Terveeks', terveeks', eikä sairaaks'! Mitäs hyvää jahtivoudille?
JAHTIVOUTI. Eipä erittäin. Tiedättekö jos pefallningsmanni on jo tullut kylään?
KAISA. Tuli se äsken. On kai tuolla häätalossa.
JAHTIVOUTI. Odottakaas sitten niin kauvan, minä menen hakemaan. Istu tuonne tien pohkeelle Roope siksi aikaa. Siinähän on Kaisamuorikin, vanha tuttava sulle. (Menee oikealle.)
VIRVELI (poistuu toiselle puolen, vanginkuljettajan luo). Mene vaan istumaan ja kysymään miten kotona voidaan!
ROOPE (on tullut näyttämölle alakuloisena, pää painuneena. Hän on jalkaraudoissa, vanginvaatteissa ja kantaa myttyään. Menee Kaisan luo, tervehtii häntä ja istuu hänen viereensä. Rupeavat molemmat itkemään).
VIRVELI (vanginkuljettajalle). Pernaleen helläluonteinen miehekseen sekin, tuo Roope. Itkis häntä saakeli, kun kerran on itsensä tuohon tilaan laittanut. — Tahtookos Vinnari vähän sydämmen lämmitystä? Kun on aikaa, niin ryypätään pikkusen.
VINNARI. Takka, takka!
VIRVELI. Kas nyt tuota, kun itkevät molemmat. Pernaleen ämmä kun siihen jäikin häntä poruttamaan.
VINNARI. Se on ollut niin synkällä mielellä, se Roope, siitä asti kun tuomio julistettiin, ettei ole syönytkään. On istunut vaan kun mykkä, pää käsien välissä. Houruksi olen pelännyt hänen tulevan. — Onkos Virvelillä yhtään navetan takaisia saatavilla?
VIRVELI. Taitaa vähän olla puruja massin pohjalla.
(Pistävät tupakkaa suuhun ja jatkavat keskustelua.)
KAISA. Oletkos saanut mitään tietoja Purimosta?
ROOPE. En juuri ole niistä välittänytkään.
KAISA. Etkö ole välittänyt? Olisitko voinut unohtaa kotitalosi?
ROOPE. Mitä muisteltavaa minulla olisi siellä?
KAISA. Hyvänen aika sinua! Siellähän on sinun ystäväsi.
ROOPE. Ystävänikö? Ei sellaisia minulla ole.
KAISA. Suotta sinä kokeilet kovaluontoisuutta Roope. Kyllä sinä tiedät, että Hilma ja…
ROOPE (tekeytyy välinpitämättömäksi). Hilma, niin. Mitenkä hän jaksaa?
Olen kuullut, että hänen häitään pitäisi kohta vietettämän.
KAISA. Tänäänhän ne ovat.
ROOPE. Tänään?
KAISA. Kohdakkoin kai alkaa vihkiminen.
ROOPE. Tänä päivänä! Hahaha! No niin! Sopiihan se hyvin. He vihitään samaan aikaan kun minä riipun piiskuritolpassa. Sepäs mahtaa olla suuri ilo heille!
KAISA. Roope, Roope! Älä tuomitse Hilmaa! Se kurja on saanut kärsiä yhtäpaljon kun sinäkin. Niin on käynyt kalpeaksi kun kuolema. Tuskin tuntisitkaan häntä enään.
ROOPE. En minä aio tulla tutustumaankaan hänen kanssaan.
KAISA. Ole nyt jo! Vihoitathan Jumalankin tuollaisilla puheilla. Ilmankin Hilma rukka on yrittänyt mielensä perästä sinun vapauttamistasi, vaikka eihän se paljoakaan ole auttanut, kun ei sen enemmän ymmärrä niitä asioita ja kun rustmestari vielä toimitti hänet pois koko tienoilta.
ROOPE. Kuinka! pois tienoilta?
KAISA. No, vallan sinne Tyrvääsen se Hilman lähetti, sinne sisarensa tykö.
ROOPE. Mutta minkätähden Hilma antoi itseänsä noin vaan lähetellä?
KAISA. Eipä siinä muukaan auttanut. Kun se ei kerran naimisiin tahtonut mennä, niin piti sitä ainakin poistua ihmisten silmistä täältä kotipuolelta.
ROOPE. Minkätähden?
KAISA. Se on nyt sellainen ummessa pidettävä asia, jota ei täällä vielä tiedetä. Mutta saa kai sen sanoa sinulle. Siellä näetkös Hilma synnytti lapsensa. Hän tahtoi itse tulla oikeuden eteen todistamaan ja puhumaan sinun puolestasi. Mutta, mitäs raukka! Niin huono hän oli isoja aikoja, että tuskalla hengen kipinä säilyi hänessä.
ROOPE. Mutta mitenkä se naimisjuttu sitten päättyi? Rupesiko Hilma katumaan kauppojaan?
KAISA. Hilmako? Kuinka sinä voit hänestä puhua noin ilkeästi? Häpeä vähän! Sinun tähtesi Hilma perästäkin suostui.
ROOPE. Minunko tähteni?
KAISA. Niin juuri. Kun sinun tuomiosi lankesi, ehdotti rustmestari taas naimista ja lupasi sillä ehdolla vielä pelastaa sinut. Lupasi hovissa parantaa asian. Hilma uskoi hänen vakuutustaan ja antoi kuuluttaa itsensä. Mitäpä siinä muutakaan olisi edessään, nuorella tytöllä, joka makasi lapsi-vuoteella. Hän luuli sillä pelastavansa sekä itsensä että sinut.
HILMA (tulee kiihkeästi oikealta. Hän on puolittain hääpuvussa. Hivukset ovat hajalla). Onko se totta mitä kerrottiin? (Pysähtyy äkkiä, kun huomaa Roopen raudoissa.)
ROOPE. Hilma?
KAISA. Herra siunatkoon! Kesken häitäkö sinä tänne syöksyt?
HILMA. Ne eivät sitten perästäkään ole sinua vapauttaneet! Tänä päivänä — tällä hetkellä sinä tulet piiskattavaksi?
ROOPE. Niinpä tuo näyttää käyvän.
HILMA. Oh! Kuinka katalasti minua on petetty! (Vaipuu itkien Kaisan ja
Roopen välille.)
KAISA. Hilma kulta, älä nyt itke. Tässä on muitakin ihmisiä. Ne niin katsovat sinuun. Olethan sinä jo itkenyt tarpeeksi. Roopeenkin sellainen vaikuttaa pahasti. Sinun pitäisi häntä lohduttaman ja rohkaiseman. Hänen tilansa on tällä hetkellä kurjempi kuin sinun.
HILMA. Hänen kurjuutensa minua kaiveleekin. Omaani olen jo tottunut.
KAISA. Voi, voi! Kuka nyt ehtikin sitä sinulle supattamaan. Olisit saanut olla tietämätön koko asiasta.
HILMA (lakkaa itkemästä). Tietämätönkö? Ei, muori. Jumalan onni, että tästä kerrottiin minulle. — Voi, Roope hyvä! Jos sinä voit minulle anteeksi antaa, niin tee se. Noita rautoja kannat sinä minun tähteni.
ROOPE. Mitä sinä sanoit?
HILMA. Purimoa ja minua voittaakseen keksi rustmestari tämän jumalattoman keinon. Hän pelkäsi että meistä tulisi pari. Hän tiesi että minä — rakastan sinua.
ROOPE. Sinä rakastat minua ja kuitenkin…?
HILMA (painaa päänsä alas).
KAISA. Sinua on vietelty, kauheasti eksytelty, lapsi raukka. On sitä langennut enkelikin, saati sitten turvaton tyttö.
HILMA. Minä itse olen eksyttänyt itseni kaikkein enemmän. Minä en tiennyt, en ymmärtänyt, että sisaren rakkaudessa piili oudompiakin tunteita. Minä olen syypää. —
ROOPE. Oma syymme ei olisi upottanut meitä näin pitkälle. Mutta loppuhan siitä tulee tästäkin. Kaikki on aikansa tässä maailmassa. Totta Jumal'auta onkin, aikansa kutakin.
KAISA. Sinä olet kauhea!
ROOPE. En niinkun pitäisi. Rustmestarin on syy tähän kaikkeen. Hänen ansiostaan on Hilma tuossa kurjuuteensa nääntyä. Hänen ansiostaan kannan minä rautoja jaloissani. Hänen ansiostaan olen kohta merkitty elämänijäkseni. Merkitty varkaaksi. (Nousee.) Ymmärrättekö mitä merkitsee, kun rehellinen ihminen saa kantaa varkaan nimeä? Ihmiset osoittavat sormellaan ja ilkovat jo pelkkää lähestymistäkin. Oh! Se on kauheata! Kauheata. Mutta olkoon! Ja tulkoon vielä kahta kauheammaksi tämä elämä! Minun kostoni ei siitä sorru. Se hurjistuu ja eristyy vaan.
KAISA. Jumala meitä auttakoon! Hulluksihan tuo kivaantuu.
HILMA (pakoittaa hellästi Roopea istumaan). Roope! Minä rukoilen sinua, malta mieltäsi. Taivu koetusten alle ja anna anteeksi vihamiehellesi. Minä oikeastaan olen syypää sinun kauheaan kohtaloosi. Minä onneton en tuntenut rakkauttani, ennenkun — ennenkun sinä siitä puhuit. Mutta usko minua Roope! Lapsuutemme muistojen nimessä, usko minua. Se rakkaus on koettanut parantaa kaikki, vaikka se ei ole sille onnistunut. (Nousee.) Nyt se vielä koettaa sovittaakin kaikki, vaikka ei sekään onnistuisi.
TILTA (juoksee oikealta). Sus siunatkoon sitä Hilmaa! Tännekkö se lensikin kesken kaikkea? Kaase kiertää, kun viipperä, päästä pyörällä, ja hakee teitä. Onneksi satuin minä näkemään kamarin ikkunasta minnepäin te juoksitte ja kippasin heti perässä hakemaan.
HILMA. Minä tulen, minä tulen — Roope, lupaa minulle, että tulet heti Purimoon — häätaloon, heti niin pian kun täältä pääset. Kaisa, älkää palatko kotia ilman häntä! Sinun pitää näkemän, Roope, miten rakkaus sovittaa. (Syöksee pois oikealle. Tilta seuraa.)
ROOPE (nousee). Hilma!
KAISA. Hyvä Jumala! Mitä se mahtaa aikoa? Jos ei vaan tapahtuisi mitään onnettomuutta!
ROOPE. Hän sovittaa kaikki. Ettekö kuullut mitä hän sanoi! Hän sovittaa kaikki!
KAISA. Niin, niin! Kyllä se niin sanoi. Siksipä minä pelkäänkin. Voi, voi! Minä pelkään uusia onnettomuuksia.
ROOPE. Sovitus tuottaa ainoastaan onnea.
(Kyläläisiä tulee oikealta.)
RÖYHIÖ. Täällähän se jo näkyy olevan odottamassa selkäsaunaansa, tuo hevosen varas. Ha, ha, ha.
ROOPE (herää todellisuuteen). Hevosen varas! (Vaipuu entiselle paikalleen.)
KAISA. Paholainenko sinuakin, veulosuuta joka paikkaan traksii.
Pysyisit kerrankin poissa ihmisviljoilta, senkin — veulosuu.
RÖYHIÖ. Missä haaska, sinne korpit kokoontuvat. Eikös muori sitä tiedä?
KAISA. Sinä olet oikeen korpiooni, sinä. Koko pitäjään pahennus.
RÖYHIÖ. Siksipä tulinkin täältä hyvyyttä noutamaan. Onhan se terveelliseksi opiksi, kun näkee lähimmäisensä saavan pikkusen satikutia pahoista töistään. Ha, ha, ha!
ERÄS MIES. Kas niin, Röyhiö! Sana sanasta ja kaksi parhaasta.
2:NEN MIES. Älkää menkö muori syhymättä saunaan. Ei sen pojan kanssa kukaan kestä, niinkauvan kun suukopu auttaa.
RÖYHIÖ. Kylläpäs sinä nyt olet oikeen maata myöden Roope rukka. Ei se juuri ole sinun tapaistasi. Mutta joka itsensä alentaa, se yletään. (Kyläläiset nauravat.) Tampereen markkinoiltakos sinä olet ostanut nuot sukkanauhasi? Häh!
VIRVELI. Älä härnää liiaksi! Jahka ne sukkanauhat riisutaan, niin taitaa sinun periä käpälämäki.
RÖYHIÖ. Oho! Ei se ole jänikseksi tämäkään mies.
VIRVELI. Vallesmanni tulee jo. Olkaa hiljaa nyt.
NIMISMIES (tulee. Häntä seuraa joukko hääväkeä. Hän asettuu etunäyttämölle. Kansa ympäröitsee häntä. Sill'aikaa Jahtivouti, Vanginkuljettaja ja Virveli riisuvat Roopen ja sitovat tolppaan). Koska Roope Matinpoika Korpela viimme pääsiäistä vastaan yöllä Purimon talosta on varastanut yhden suotin valakka hevosen ja rikoksestaan kiinni saatuna vedetty kihlakunnan oikeuden tutkittavaksi, ja koska hän mainitussa oikeudessa on havaittu täydellisesti syypääksi yllämainittuun varkauteen, on kihlakunnan oikeus tuominnut hänet Roope Matinpoika Korpelan, saamaan ensikertaisesta varkaudesta kahdeksan paria raippa vitsoja, kolme lyöntiä kullakin parilla, joka toimitus nyt tulee tällä paikalla tapahtumaan, asianomaiselle rangaistukseksi ja yleisölle varoitukseksi. (Ottaa kellonsa ja menee seisomaan tolpan juurelle.) Toimitus saa alkaa!
Esirippu alas.