II.
Oli eräs toukokuun lauvantaipäivä. Niemelän isäntä oli itsekin väen kanssa metsässä, ulkotöitten toimessa. Maria, joka piti emännyyttä talossa, oli yksin kotona, paitsi ruotimummoa, joka istui nurkassa. Maria on puhdistanut huoneet ja pessyt astiat, kaikki on järjestetty sievästi. Näitä kaikkia tehdessään hyräili Maria iloisia lauluja, sillä hänen nuori sydämensä oli vielä vapaa huolista, vaikka hän ehkä aavistikin tuonnempana tulevansa vastuksiakin kokemaan elämänsä tiellä, Mutta siitä huolimatta nautti hän nuoruutensa onnea, antamatta sitä minkään häiritä. — Johtuipa Marian mieleen, että mummo mielellään ennusteli käsien juonteista, sentähden päätti hän tehdä pilkkaa mummon taikauskosta ja vei kätensä hänen tutkittavakseen, pyytäen häntä siitä sanomaan, mitä tulevaisuudessa oli tapahtuva. Mummo hetken tirkisteltyään Marian kättä, sanoi hänen pian joutuvan naimisiin ja siten muka pääsevän mahtavaan taloon emäntäksi. Maria keskeytti ennustuksen kysymällä, miten sitten kävisi, jos hänellä jo olisi köyhä poika sulhasena.
— Mitä joutavia, sanoi mummo, mitä rikkaan ja kauniin tytön tarvitsee kestään köyhästä huolia, onhan sillä rikkaitakin. Sepä oli kehumista, joka saattoi Marian syviin ajatuksiin ja jättämään sikseen koko ennustustoimen.
Maria toi mummolle kupillisen kahvia ja läksi rannasta noutamaan vettä kukilleen, ajatellen, että Jumala sen tietää, miten komea on tuleva miehensä. Tyttö ei malttanutkaan rannasta pian palata, vaan istautui raidan-juurella olevalle kivelle, nauttiakseen keväisen luonnon ihanuutta.
Metsä ja nurmikot jo alkoivat vihannoida. Linnut lauloivat kilvassa suloäänisesti. Tuuli henkäili vienosti. Aallot loiskuivat hiljaa rantaan, vapaina äsken päässeistä jääkahleistansa. Kaikki oli viehättävän lumoavata. Marian mieleen johtui seuraavat säikeet, jotka hän lauloi naisen kimakalla äänellä:
"Nyt luonto elpyy; vapahasti
Aalto liikkuu leijuillen
Lemmen tunteet suloisesti
Herää ihmissydämmehen."
Pian taukosi laulu, sillä muuan vene pistäysi esille niemen takaa ja kiiruhti suoraan tätä rantaa kohti. Venosen likemmäksi tultua tunsi Maria siinä olevan henkilön Ojalan Kaarloksi.
— Onpa oikein onnen sattuma, että hän tulee, sillä viikkoja on vierinyt, kun häntä olen nähnytkään, ajatteli Maria, ja näihin ajatuksiin pysähtyi hän siksi, että venonen ennätti rantaan, josta hyppäsi maalle reipas ja sorea nuorukainen. Tätä tervehti Maria hymyhuulin ja toivotti tervetulleeksi.
— Mitä kuuluu, ja kuinkas olet voinut? kysyi Kaarlo tervehdittyään, hiljaisella äänellä.
— Kiitoksia; ei erinomaisia … mutta entäs sinulle … sinähän näyt niin synkkämieliseltä … kerro mitä on tapahtunut?
— Niin — kertomukseni ei ole juuri ilahuttavaakaan laatua… Toivoni on murtumaisillaan … sydämeni on raskas … siksi riensin vapaaseen luontoon, siellä yksinäisyydessä huojentamaan suruani… Tuolla järvellä soutaessani olin huomaamattani lähestynyt teidän rantaa ja kuultuani laulusi, riensin tänne, tavatakseni sinua, sillä teillä ei minun ole enää hyvä käydäkseni.
— Miks'ei … mistä syystä? keskeytti Maria.
— Ompahan vain….
— Sano, sano!
— Isäsi kävi eilen meillä ja, siellä yhtä ja toista puhellessamme, vihdoin rohkasin mieleni ja kysyin lupaa tullakseni sinua … niinkuin on puhuttuna … mutta se kävi, kuten minä pelkäsinkin. Hän sanoi sen heti mahdottomaksi ja käski heittämään pois semmoiset turhat lapsuuden unelmat. Sanoi Mariansa kerran rehoittavan emäntänä mahtavassa talossa, eikä missään köyhässä Ojalassa. Ja vakuudeksi, etten toisten enää semmoisia kyselisi, sanoi hän Markkulan Juusen tulevan sinua kosimaan.
— Markkulan Juusen… Luuletko, että isäni vaatii minua menemään
Markkulan Juuselle?
— Onpa syytä luullakseni, sillä isäsi ei tunne rakkautta tahi paremmin sanoen, todellisen rakkauden arvoa. Rikastuminen on hänen päämaalinsa, ja siihen samaan maaliin tahtoo hän sovittaa lastensakin kohtalon.
— Ei rakas Kaarloseni … sinä tuomitset väärin … rakastaahan isä minua… Kyllä hänen mielensä voi muuttua … jahka minä kerron hänelle … en ketään muita rakastavani kuin sinua ja … paljoa ennen viihtyväni sinun kanssasi olemaan Ojalassa kuin mahtavassa Markkulassa.
Marian näitä sanoja puhuessa oli Kaarle kiertänyt kätensä hänen hoikan vartalonsa ympärille ja sanoi melkeen kuiskaamalla: — Suokoon Jumala, että niin tapahtuisi! … mutta pahoinpa pelkään, että isäsi ei vähällä sanojansa peruuta… Köyhä olen, niinkuin hän on sen sanonutkin; mutta ei rakkaus synny hengettömästä kullasta… Se syttyy ja palaa Luojan luomissa sydämissä ilman mammonan mahtia. Monasti olen koettanut tukahuttaa sen liekkiä, ollessani epätoivon ja toivon välillä; mutta taivas paratkoon! ei tahtoni voimat siihen kylliksi riitä… Ja nyt kun sinua tulee pitäjän rikkain poika omakseen pyytämään, niin voitko vastustaa isääsi siinä asiassa? Sillä hän varmaankin sinua vaatii Juuselle menemään.
— Sinun tähtesi voin minä mitä pahinta, vastasi Maria.
Kaarlon silmät kirkastuivat. Ilon hohde näkyi hänen kasvoillaan. Hän veti lemmittynsä hellästi rintaansa vasten. — Siinä unhottivat he kaikki vastukset, siinä uneksivat he äänettöminä tulevaisesta onnestaan. Vihdoin katkasi Maria äänettömyyden, sanoen: — Pitää jo menemäni kotia, sillä väkikin voi jo pian tulla metsästä… Mitä sanoisikaan isäni, jos hän ei minua kotoa löytäisi!
— Voipi niin olla, virkkoi Kaarlo, ja painoi aran jäähyväis-suutelon armaansa huulille. Sitten pujahti Kaarlo purteensa, kevennetyllä sydämellä vielä heittäen hellän silmäyksen lemmittyynsä, joka jo läheni kotinsa porttia.