X.

Siirtykäämme Turkin maalle. Seuratkaamme Kaarloa hänen sotaretkillään. Ensi kerran joutui hän taisteluun Gorni-Dubniakin kentällä, jossa "suomalaiset olivat kunnostaneet itsensä, jalosti niinkuin isänmaa vaatii, josta isänmaa heitä kiittää," ja jonka Kaarlokin kesti haavoittumatta.

Sitten alkoi marssiminen ja seisominen syvässä lumessa Balkanin vuoren rinteillä, kunnes pääsön itse vuoristoon aukasi armeija itselleen, kaksi päivää taistellen Prawetsin luona. Tässä sai Kaarlo haavan käteensä, joka kuitenkin pian parani. Kolme päivää oltuaan sairashuoneessa, ryhtyi hänkin muitten mukana tuohon suureen jättiläistyöhön, nimittäin rynnistämään ennen ylipääsemättömien vuorien poikki, taistellessa pakkasta, lumimyrskyä ja monilukuisia sekä vahvasti varustettuja vihollisia vastaan. "Repaleihin vaatetettuna, kantaen muonansa, kiväärinsä, ampumavaransa, lapiot, teltankaihtaleet selässään ja sen ohessa hinaten raskaat tykit ja niiden ampumaneuvot perässään jylhässä, tiettömässä vuoristossa, valui hiki sotamiehen ruumiista hänen liikkeellä ollessaan ja jäätyi taas, kun hän pysähtyi, jolloin hän löysi jonkunlaista suojaa ainoastaan kaivamalla itsensä tahi antaen lumipyryn itsensä peittää syvään nietokseen". Tässä sai moni vammoja, ehkäpä kuolemantaudinkin. Mutta Kaarlo, pohjan poika, oli siihen sitkeä ja tottunut kylmääkin kärsimään. Lepoaikoina katseli hän taivaalle, jossa tähdet loistivat … vaan ei hänen mielestään niin kirkkaasti kuin Suomessa. Ei kimallellut lumi täällä yhtä kirkkaasti kuutamolla. Ei ollut luonnossa pohjan raittiutta… Oi Suomi! ei suotta sua ylistetä, koska talvesikin ovat viehättävämmät kuin muualla.

Tyynellä, miettiväisellä olennollaan ja lannistumattomalla urhoudellaan oli Kaarlo voittanut kunnioitusta kaikilta sotatovereiltaan. Erittäinkin rakasti häntä majuri B., jonka läheisyydessä hän oli alituisesti tapellut kahakoissa. Usein oli majuri häntä taputellut olalle ja sanonut Kaarloa "lannistumattomaksi suomalaiseksi." Tähän lempeään päällikköön oli Kaarlokin suuresti suostunut, ja tätä kunnioitti hän sydämmensä pohjasta muun velvollisuuden ohella, sekä rakasti häntä kuin poika isäänsä.

Sitä hellemmäksi kiintyi majurinkin suosio Kaarloa kohtaan, mitä useammasti Kaarlo häntä vihollista ja kylmää vastaan suojusti. Sillä Balkanin pyryt ja pakkaset olivat yhtä ankarat päällikölle kuin alhaisemmallekin sotilaalle. Mutta Kaarlo, ollessaan nuori ja verevä ja sitä paitsi kylmään tottunut, ei tietänyt siitä puolinkaan niin suuresti kuin majuri. Senpä tähden tuli majuri useinkin iltasilla Kaarlon luokse, viluansa lievittämään. Ylhäistä päällikköään rakastava Kaarlo suojusti häntä usein peittämällä hänet omalla päällystakillaan ja oli itse ilman. — Voi, hyvä ystävä, sinua… Sinä säälit ja rakastat lähimmäistäsi enemmän kuin itseäsi! — Jumala siunatkoon ja antakoon armoa sinulle! huudahti majuri, väristen vilusta, Kaarlon häntä peitellessä.

Eräänä iltana oli ilma varsin kova ja kylmyydestään ankara. Lunta pyrytti taivaan täydeltä, ja tuuli riehui hurjasti Balkanin rinteellä, tunkien kylmästi viileksellen sotilastemme vaatteiden alle. Raskaan työn rasittamina olivat sotilaat heittäyneet tuohon ilmaan levolle, mutta Kaarlo vielä valvoi. Hän istui, poski käden nojalla, hiljaisena ja alakuloisen näköisenä. Mitä mietti hän? Riensivätkö ajatuksensa täältä kauas synnyinmaahansa, vai miettikö hän niitä ankaria taisteluja, joita hän sai kokea täällä vieraalla maalla? Sitä emme tiedä.

Näin ollen lähestyi häntä majuri, jonka huomattuaan Kaarlo aikoi nousta kunnioitusta tekemään, mutta majuri esti häntä, ja sanoi tulleensa taas Kaarlon lämpösiin.

Majuri, joka tällä kertaa ei ollutkaan erittäin viluisa, sillä hän oli ottanut liikkeistään lämmintä, istui Kaarlon viereen ja rupesi puhumaan: — Olennossasi olen huomannut jotakin raskasta … etkö tahdo sitä ilmoittaa … etkö vaadi mitään, jota minä voisin sinulle tarjota? Sinä olet erinomainen nuorukainen … kuinka usein olen sinun nähnyt päivän vaivoista päästyäsi valvovan muitten nukkuessa. Olen nähnyt, ikäänkuin kärsiminen ja tuskat pilkisteleisivät sinun sydämesi pohjasta, rauenneen silmäsi kautta. — Niin … jos sinua painaa joku mieltä runteleva ja sielun polttava suru … etkö voi sitä sanoa minulle … etkö toivo ystävästä mitään huojennusta…?

— Jumala siunatkoon teitä, herra majuri, hyvästä tahdostanne! sanoi Kaarlo. Olenkin, herra majuri, sitä ystävää vailla, jolle kertoisin suruni ja huokaisin huoleni täällä myrskyn maailmassa. Teidän ylhäisyytenne! Teille tahdon paljastaa sieluni ja sydämeni tilan.

— Tee niin, ystäväni… Tietysti liikkuu asia Suomessa, josta minäkin säilytän muistoja, sanoi majuri ja likisti Kaarlon kättä.

— Oh! Sepä ei ole sen parempi eikä pisempi kuin rakka…

— Rakkausko?

— Niin, kun minä onneton lemmin semmoista, jolta jäin…

— Rukkasetko?

— Melkeinpä niin, syystä kun olen köyhä ja hänen isänsä rikas, niin ei suotu häntä minulle.

— Vai niin … kyllä ymmärrän … kerro, kerro…

— Raskasta on kertoakin, lisäsi Kaarlo, mutta tahdon kuitenkin selittää sen kovan onneni pääseikkoja, joka minun mieltäni niin sanonattomasti rasittaa. Minulla on kotimaassani pieni maatila… Sitä olen hoitanut jo kolme vuotta … ja siitä järvenlahden toisella puolella, on mahtava talo, jossa on äveriäs, rikkaudestaan ylpeilevä isäntä, ja hänellä oli tytär … ihana impi. Häneen rakastuin minä, ollessamme lapsuuden ystäviä, sydämmeni pohjasta, hänkin sanoi rakastavansa minua, mutta isänsä ei suonut häntä minulle. Hän rupesi pakolla vä'ittämään tätä minun lempeni esinettä muille, rikkaammille… Minä katosin tänne, enkä tiedä, miten nyt lieneekään armaani asiat…

— Vai niin, keskeytti majuri … varsin elävä kuva on minulla huolesi syistä. Kyllä tunnen sen, mikä valtaava voima on rakkaudella. — Siitä koeta olla nyt rauhoitettu … minä ehkä voin jotakin … mutta jääköön nyt tällä kertaa tälleen. — Minun tulee kylmä … käykäämme telttaan, onhan siellä vähän suojaa.

— Teidän tahtonne, hyvä majuri, sanoi Kaarlo seuraten majuria telttaan.