IX.
Mitä vaikutti Mariassa Kaarlon äkkinäinen katoaminen? Musertavasti tietenkin. — Ah, näinkö tuskallinen on ihmisen elämä … näinkö puuttuvainen sen täydellisyys… Tähänkö nyt loppuikin kaikki, mitä minulle oli suloista ja viehättävää tässä maailmassa? Näinkö piti onneni katoaman ja ihmisten juonilta mitättömäksi tulevan? Oi, Jumalani! oliko se sinun tahtosi?… Miksi niin rankaiset luotujasi … miksi annoit ihmisille voiman eroittaa kaksi rakastavaista, sinä, joka itse olet rakkauden Jumala! Nä'enkö todellakaan enää koskaan Kaarloa? Se on milt'ei mahdotonta … vaikeroi Maria, ja kyyneleet vuotivat hänen silmistään.
Edessään oli hänellä Kaarlon äidilleen lähettämä kirje, jonka hän oli Ojalasta hakenut, sitten kun kuuli Kaarlon Turkin sotaan lähteneen ja sieltä matkallaan äidilleen kirjoittaneen.
Kirjeestä sai hän tietää Juusen petoksen ja syyn, miksi Kaarlo oli kotonsa jättänyt. Maria luki kirjeen moneen kertaan — ja itki, itki katkerasti, sillä hän oli niin suuren surun vallassa. Nyt tunsi hän itsensä varsin yksinäiseksi … onnettomimmaksi orvoksi. Ei ollut ketään, jolle olisi hän surunsa ilmaissut ja huolensa huokaillut. Isälleen ei hänen sopinut sitä tehdä, sillä sen kautta ei se olisi ensinkään lieventynyt.
— Voi, jospa eläisi äitini! Hän toki minua lohduttaisi … hän suruni ymmärtäisi, koska hänen kuulin ennen usein puhuvan siitä, mikä voima on rakkaudella, huokaili hän ja kiitti sydämensä pohjasta Jumalaa, että oli edes Juusesta päässyt.
Näin vaikeroiden itki Maria yksinäisyydessä myöhään yöhön, ja nojasi polttavan otsansa akkunaa vasten, jota elokuun kuutamo valaisi niin lumoavan juhlallisesti. — Tämä luonnon rauha … tuo viehättävän tyyni lahti, jonka pinnassa taivas kuvasti tumman sinistä kauneuttaan, kirkkaasti kimaltelevia lahtiaan ja keveästi leijailevia pilven hattaria … tämä oli ikäänkuin luonnon haltiatar olisi tahtonut viihdyttää tuota onnetonta Mariaa.
Maria aukasi akkunan ja hengitti yösydämen viileää ilmaa. Se keventi hänen murhettansa, ja jäähdytti polttavata poveaan … nyt vasta voi hän tyynnemmästi kuin äsken ajatella, mitä tapahtunut oli. Vasta voi hän luoda silmänsä tulevaisuutta kohden ja tutkia, voisiko hän, jos Kaarlo kaatuisi Turkin maalla sodassa, kantaa surunsa, sen alle vaipumatta … se tuntui milt'ei mahdottomalta. — Taas kohosi syvä huokaus hänen rinnassaan, ja ajatuksensa näkyi vähitellen siirtyvän tuonne surullisten muistojen avaruuteen. Sen ilmaisi utuinen kyynel, joka verkalleen vieri hänen kummallisesti väräjävälle poskelleen, ja ne katkonaiset, kuiskaamalla lausutut sanat, jotka milt'ei tietämättänsä luiskahtivat hänen huultensa välitse. Ne varmaankin olivat valituksia hänen haavoitetun, sairaan sydämensä pusertamia, jotta rukouksen siivillä liitelivät yön hiljaisuudessa korkeuteen rakastettunsa pelastumiseksi, ja että Luoja varjelisi hänen armaansa vihollisen kädeltä ja saattaisi, jälleen sodan loputtua hänet kotimaahansa, niinkuin Kaarlo itsekin olisi toivonut.
Näin oli Maria huokaillut, milloin rajummasti milloin tyynemmästi, kunnes aamu oli valjennut, ja pääskynen Marian akkunan kohdalla, räystään alla, pesässään aamuvirsiä viserrellen sitä haihduttanut. Hän oli ennenkin katsellut kamarinsa akkunasta yön juhlallista hiljaisuutta — nauttien sitä viattomuuden suloisilla tunteilla. Niin olisi hän tehnyt nytkin, ell'ei hänen nuoruutensa olisi kulkenut okaista polkua myöden, ja ellei hänen rintansa olisi kätkenyt niitä synkkiä aattehia, joiden kanssa hän oli taistellut ja joiden vallassa hän vieläkin huokaili. Ah, miksi niin monta suloista toivetta jää täyttämättä? Miksi lilja kaatuu ennen syksyä muutamasta tuulen puuskasta? — Onko se sallimuksen syy vai säilyttääkö kukin povessaan omaa onnettomuuttaan? Ken sen selittää … ken huojentaa nämä huoleni? — Ah, armias taivas, vapahda minut tuskistani!