VIII.
Kaksi viikkoa on kulunut siitä kuin Juuse kävi Niemelässä kosioretkellään. Taas hän riensi tänne täydessä touhussa, kuulutusta muka ottamaan. — Kaikki tiesivät sen kertoa, että Ojalan Kaarlo oli kadonnut … mutta mihinkä? Sitä ei kukaan tiennyt. Sen oli vaan Kaarlo heidän tieten sanonut, ettei palajaisi vuosikausiin takaisin. Se oli Juusen mieleen, — Hyvä, että väistyitkin tieltäni, ajatteli hän. Tottahan tyttö nyt suostuu vastustelematta minulle tulemaan, koska Kaarlo on kadonnut teille tietämättömille. Siksi riensi Juuse mielihyvissään Niemelään, autuaallisesti hymyillen. Ja kenpä ei olisikaan niin tehnyt, sillä mikä on maailmassa armaanpaa kuin se, että saa hartaat toiveensa toteutumaan, ja mikä autuaampaa kuin uneksiminen tulevaisesta onnesta.
Mutta eipä kaikki ole kultaa mikä kiiltää, eikä hopeata, mikä hohtaa. Ei myös Juusenkaan kosioretki ollut niin onnellinen, kuin hän sen unelmissaan kuvitteli. Sillä samana päivänä sai hän sieltä palata takaisin kokonaan toisella mielellä kuin mentyään, lieneekö hän sieltä pois rumputettu, vai mikä lienee syynä ollut. — Sen vain tiedämme, että naimisesta ei tullut mitään. Pian kerrottiin yli pitäjän, että Juuse sai Marialta rukkaset. Se kirveli Juusen sydäntä. Siitä hän pahoilla mielin itsekin höpisi: — mitä hittoja meninkään Niemelästä naimaan, koska se nyt näin kävi… Nyt siitä on kaikilla sanomista… Lämppä-Liisa sitä nyt vaan soittaa ympäri mailman, kuin suurtakin ihmettä … mutta hiisi huolikoon … eihän se minua köyhdytä!