VII.
Viikko oli vierinyt edelleen. Ojalan Kaarlo rientää vapaaehtoisena sotilaana Turkinmaata kohden. Tähän asti oli hänen käytöksensä matkalla reipas ja iloinen, ikäänkuin ei olisi mitään tapahtunutkaan, sillä hän oli päättänyt kantaa kohtalonsa nurkumatta ja heittää äskeiset tapahtumat unhotuksiin. Mutta pian tuli muutos. Yksitoikkoinen matkustaminen rautatien vaunussa ja muu outo kulkeminen saivat hänen tulemaan tuntoonsa ja halajamaan äskeisiin ikäviin muistoihinsa. Näin raukesi Kaarlon päätös, olla muistamatta entistä rakkauttaan, turhaan. Hän ei ollutkaan tunteittensa valtias, niinkuin hän alusta luuli, vaan ne tulivat väkisinkin takaisin ja — mitä enempi hän ajatteli, sitä ihanammaksi tuli Marian kuva hänen sydämmessään, sitä katkerammalta tuntui hänen kadottaminen. Tähän asti oli Kaarlo ajatellut näitä asioita pilkallisesti hymyillen — vaikka sen varjossa piili sydämmen syvintä tuskaa. Mutta nyt todellakin oli hellyys ja suru saanut hänessä voiton. Se tukahutti hänen sydämmessään viimeisenkin oman tahdon voiman. Tähän asti oli hän ajatellut Juusen onnea kateudella — mutta tästä lähin tahtoi hän oppia noudattamaan pyhimpiä tunteita … oppia myös tietämään, paljonko ihminen voi ilman sallimuksetta. Senpä tähden hän nyt huokailikin: "Työläs on potkia tutkainta vastaan" … on parasta tyytyä osaansa ja kohtaloonsa … mitä Kaikkivaltias säätää. Ikävällä muisteli hän nyt onnellista kotiaan ja rakkaita omaisiaan, joista hän niin itsekkäästi oli eronnut — kukatiesi kuinka kauvaksi. Hän katui karvaalla mielellä, ett'ei hän kotona ilmaissut lähtöään. Nyt kiiruhti hän kirjoittamaan äidilleen — sen hän oli päättänyt tehdä jo kotoa lähteissäänkin, ilmoittaakseen paostaan ja pyytääksensä anteeksi, että hän niin oudolla tavalla oli lähtenyt. Mutta siinä pula, miten voi hän sen tehdä. Aivan mahdotonta oli hänen, kertoa miksi hän niin jätti synnyinmaansa ja armaan kotinsa, äitine, sisarine ja muine hyvyyksineen — rientäen kohden kuolemaa. Vihdoin sai Kaarlo voimaa kirjoittaa — ja siinä kirjeessänsä hän koetti asiata kierrellä ja kaunistella niin paljon kuin suinkin. — Hän tunnusti lähteneensä kotoaan huikentelevaisuudesta ja kevytmielisyyden synnyttämästä äkkinäisyydestä … halusta voittaa kunniaa ja mainetta — tahi saada kaatua kunnian tantereella kosk'ei hänellä ollut maailmassa, ketä varten hän eläisi. Mutta isänmaa ja kristiveljet … niiden edestä on jaloa taistella ja saada sankarina — kaatua … taikka jos sallimus toisin määräisi, niin hän sodan loputtua palajaisi kotimaahansa — ehkä onnellisempana kuin sieltä lähtiessään.
— Annattehan minulle kuitenkin anteeksi nämä harhailemiseni, mitä onneni kanssa kamppaillessani te'en, oli viimeiset sanat Kaarlon kirjeessä.