VI.
Oli aamupäivä. Kaarlo istui Ojalan tuvassa miettiväisenä. Sydämmensä värähteli oudosti. Kaikki tiesivät kertoa sen, että Juusea ja Mariaa kuulutetaan tulevana sunnuntaina. Kaarlo ei ollut Mariaa tavannut sitten kun Niemelän rannassa, josta jo olemme kertoneet, Eikä hän arvannut yrittääkään mennä Marian puheille, sillä hän luuli Niemeläisen vartioivan häntä, peläten hänen tytärtään viettelevän. Kaarlo alkoi yhä enemmän luulla kadottaneensa morsiammensa, — siksipä istuikin hän syviin ajatuksiin vaipuneena, huomaamatta Markkulan renginkään tuloa, ennenkuin tämä oli hänen vieressään ja tarjosi hänelle kirjettä. Ilon väre välähti Kaarlon kasvoilla, sillä hän arveli kirjeen olevan Marialta ja toivoi sen sisältävän jotakin lohdutusta.
Kirjeen tuoja ajettuaan asiansa, meni. Kaarlo avasi kirjeen ja luki… Kasvonsa vaalenivat, sillä kirjeen sisältö vaikutti häneen niin masentavasti. — Voi sentään! huokasi hän, ovatko Markkulan mahtavuus ja Juusen rakkaus sovaisneet Marian sydämmen niin, että hän hyljää minun rakkauteni. Jos niin on, niin siinä tapauksessa ei hän koskaan ole minua oikein rakastanutkaan … sitä kuitenkaan en tahdo epäillä … mutta isäänsä totellen lienee hän suostunut Juuselle menemään.
Kaarlo luki kirjeen uudelleen ja vihan vimmassa repi sen moneksi kappaleiksi, jotka heitti leimuavaan tuleen, jupisten itsekseen; — Maria käskee minuakin läsnäolollani kunniottamaan juhlaansa … mutta voinko minä häntä nähdä toisen omana sydämeni pakahtumatta… En koskaan… Kyllä minä tahdon kaikki kärsiä … mutta sitä en voi täällä tehdä … sillä Marian häät ja muuttamisensa Markkulaan repisivät sydämmeeni parantumattomia haavoja. Pois tahdon väistyä hänen tieltään. Pois tahdon mennä avarampaan maailmaan … siellä elämän taistelussa kadotkoon kaikki!
Valtaava murhe kuvaantui Kaarlon kasvoille ja hajamielisenä lähti hän kävelemään ulos, sillä tuskaansa, jota hän ei tahtonut omaisilleen näyttää, oli hänen vaikea salata. — Minne meni Kaarlo? Tietämättänsä oli hän joutunut järven rannalle sille kohdalle, josta sopii nähdä Niemelään. Kaarlo istuutui kivelle, ja silmänsä tuijottivat aaltoihin, jota tuuli ajoi rajusti rantaa vasten. — Oi! huokasi hän, kuinka monasti olen nähnyt tämän rannan tyyneenä ja rauhallisena … juuri kuin onneansa ihaillen. Mutta kuinka pian muutos tapahtuu. Kuinka myrskyiseksi se muuttuu muutamasta tuulen puuskasta. Se lienee minun sydämmeni kaltainen, joka toki on ollut tähän asti tyyni ja rauhallinen … ainoastaan joskus katkera epätoivo on kylmyydellään sitä hyytänyt … vaan sekin on aina toivon heijastavat säteet ja lemmen kimaltava tuli sulattanut. Ennen nä'in aatteissani toivon silmillä tulevaisuuden sulosuvia… Mutta nyt on edessäni kaikki mustaa … aivan sysimustaa… Minä hullu! Miksi katselinkaan tuon naisen kauneutta … miksi en nauranut tuon ensimmäsen lemmen kipinän syttyessä ja antanut sen ikuisesti kadota. Miksi kuulin sydämmeni kuisketta … miksi olin sen houkutuksille alttiina … oi, miksi en ollut mies, jolla ei olisi sydämmen unelmia? Mutta vast'edes tahdon se olla, sepä saadaan nähdä. Kukaan ei saa tietää, mitä kärsin, ja mitä olen kadottanut Mariassa … sitä en tahdo itsekkään muistella … sitä en ajattele täst'edes. Mikä houkkio olinkaan, kun luotin naisen uskollisuuteen… Olinhan niitten petollisuudesta jo niin monta kertomusta kuullut… Mutta se on ollut ja mennyt … ja menköön…
Ha ha-haa! nauroi hän sitten kylmästi omille ajatuksilleen ja tuijotti hurjasti Niemelää kohden — eikä ensinkään huomannut, kuinka synkkä pilvi kohoutui taivaan rannalla. Salamat leimahtelivat, ja ukkosen jyrinä alkoi kuulua. Pian satoi vettäkin taivaan täydeltä. Kaarlo tuli läpimäräksi, mutta siitä oli hän huolimaton, sillä povessaan riehuvat tunteet estivät häntä tuntemasta kylmää väristystä ruumiissaan. Ikäänkuin unissaan näki hän ilman olevan sakean, aaltojen hurjasti vyörivän rantaan, ja salaman taivaalla leimahtelevan … kuuli ukkosen törähdyksen ja tuulen vaikeroivan äänen puidenlatvoissa. — Ha-haa nauroi taas Kaarlo houreissaan … tee työsi säälimättä … se sopii hyvin sydämmelleni, koska myrskyinen on rakkauskin.
Näin hurjasti uneksien oli Kaarlo istunut rannalla sydänyöhön asti. Ukkosen pilvi oli paennut. Myrsky oli lakannut. Mutta Kaarlon tunteet eivät olleet tyyntyneet hänen sielussaan raivosi yhä ankara rajuilma. Yhä vahvistui hänessä päätös väistyä kotipaikaltaan pois. — Mutta mihinkä? Amerikaanko? Ei … se olisi isänmaansa hylkäämistä, aprikoi hän. — Mutta mihinkäs sitten? — No, Turkin maalle, taistelemaan elämästä ja kuolemasta … taistelemaan kristiveljein puolesta. Sehän on jaloa ja Suomen pojan tehtävää! Sillä, arveli hän, ehkä olen joksikin hyödyit. Sillä ehkä joku luoti tahi pistin löytää tien sydämmeeni … siellä tahdon taistella ja — kuolla.
Näin oli Kaarlo miettinyt ja päättänyt. — Päivän valetessa hän riensi rannalta kotiaan ja valmistausi matkalle. Niin matkalle — kenties ikuiselle matkalle … siihen ei hänellä ollut mitään tietoa. Tämä oli raskasta; mutta se olisi ollut vielä raskaampaa, jos Kaarlon sydän olisi ollut entisellään. Äskeiset tapahtumat olivat sen musertaneet ja — jääneet kurjaksi, niin kurjaksi, että hän voi hyvästijättämättä hyljätä äitinsä, sisarensa ja kotonsa, jossa oli iloiten viettänyt lapsuutensa viattomat päivät ja jossa oli nauttinut elämänsä suloa nuoruuden kukoistavassa ijässään sekä uneksinut ihania unelmiansa.