XII.
Useampia urhokkaita tappeluja on Kaarlo kartin mukana kestänyt, jossa on ainakin vierinyt kuukausia eteenpäin.
Jopa on kahlattuna tuonkin 300 askeleen levyisen Maritsa-joen yli, jossa vesi nousi miesten kainaloihin saakka. Tämäkin oli kova kohtaus sentähden, kun se tapahtui kylmän talven aikana, tammikuun 14 päivänä. — Sen jälkeisenä päivänä oli taas varustaminen taisteluun. Vihollinen seisoi jonkun matkan päässä Filippopolin kaupungin läheisyydessä. Vakoojat toivat tietoja uusien joukkojen lähestymisestä. — Kaarlon sydän tykytti rajusti, kun joukon ensimäiset rivit tulivat näkyviin. Hän vilkasi majuriin, jonka rinnalla hän taaskin tuli taistelemaan. Outo aavistus lennähti sydämmeensä, jonka pohjasta nousi rukous korkeuteen heidän kaikkein edestä ja erittäinkin tuon rakastetun majurin.
Pian leimahti tuli sadoista kivääreistä, johonka venäläiset vastasivat samoin. Nyt alkoi ankara taistelu, sillä siihen komennettiin kovasti kahden puolen. Mutta vaikea oli kuulla komentosanojakaan, sillä ankara kiväärien pauke ja tulen rätinä sekä hurjat "hurraa"-huudot niitä sekoittivat. Ruudin savu eneni enenemistään, ja kaatuneiden valitus kuului hyttyisten hyrinältä muun metelin seasta. — Hirmukseen huomasi Kaarlo paljon kaatuvan venäläisiä jos vihollisiakin. Samassa myös huomasi hän, kuinka kaksi sekasortoon joutunutta, tavattoman rotevaa turkkilaista, riensi majuri B:tä kohden ojennetuilla pistimillä. Kaarlon sydäntä vihlasi. Nuolen nopeudella kiiti hän heitä kohden, pyssy tähdättynä, ja laukasi. Silloin syöksyi turkkilainen kumoon, laukaisten kaatuessaan kiväärinsä, josta luoti meni ilmaan. Samassa myös kaatui toinenkin vihollinen majurin antamasta iskusta. — Mutta voi hirmua! Nyt horjui majurikin. Verta näkyi tulvaavan rinnastaan… Ja jopa tärähti Kaarlonkin ruumis, jotta hän meni tainnuksiin.
Vihollinen alkoi hävitä, mutta tappelun pyörre vyöri edelleen. Kuolleet ja haavoitetut jäivät jälelle. Kaarlo tointui pian. Hän katsahti ja näki ympärillään ruumiita ja kuoleman kanssa kamppailevia kaatuneita, joiden valittava ääni tunki hänen sielunsa läpi. Kaarlo tarkasti, oliko hänessä haavoja, koska hän oli kaatunut, muuta ei onneksi löytynyt yhtäkään haavaa. Ruhjevamman arveli täyttäneen itsensä tainoksiin. Samalla muisti Kaarlo majurin kaatumisen. Häntä rupesi Kaarlo etsimään … ja löysikin hänet pian. Majuri istui häntä lähellä erästä pensasta vasten vaaleana.
Kaarlon huomattuaan nosti majuri rauvenneen kätensä ja vapisten ilmoitti, että kaksi miestä, varmaankin turkkilaisia rosvoja, juuri laskeusi mäen rinnettä alas laaksoon, ja että he pian lienevät täällä ryöväämässä… Voi toki! jatkoi hän… En voi … pakene sinä … pelasta itsesi, miten voit … minun täytyy loppua… Oh!…
Kaarlolle leimahti veri kasvoihin. Hän vapisi vihasta ja — pelosta, sillä häntä kauhistutti nyt uhkaava vaara. Mitä tehdä … se oli seikka, joka ahdisti häntä, ja joka oli sillä hetkellä ratkaistava. Itse kyllä olisi hän voinut paeta sotivien toveriensa luokse; vielä kuului etäämmältä kiväärien rätinää ja kova "hurraa"-huuto. Mutta jättäisikö hän majurinsa siihen avutta? Ei, ennen tahtoi Kaarlo hänen kanssaan kuolla, vaikka kuinka hirveän kuoleman — taikka tapella viimeiseen hengenvetoon saakka. — Nyt laski hän majurin hiljaa pitkälleen ja käski tämän olemaan ikäänkuin kuollut. Itse teki hän samoin ja asetti kiväärin viereensä, pitäen sitä toisella kädellään, ja toisessa kädessään oli hänellä majurin antama revolveri täydessä latingissa.
Kauvan ei tarvinnutkaan odottaa, kun kuului haavoittuneiden hätähuudot ja surkeat rukoukset. Sanoilla ei voi selittää, mitä se teki kuulian sydämmelle. Kaarlo puri huuliaan vihasta ja kuiskasi majurille, jonka kasvot olivat kylmän hien väreissä: — Nuo roistot … Minä annan heille palkkansa, jahka vaan tänne ehtivät…
— Suokoon Jumala sinulle voiman ja meille pelastusta! rukoili majuri.
— Hiljaa … kuiskasi Kaarlo, kun näki, että rosvot lähenivät, ja niitä oli kaksi, kuten majuri oli nähnytkin. — Kaarlo kiinitti kättään revolveriin, ja siinä kuolleen asemassa odottivat he hetken toivon ja epätoivon raivoavilla tunteilla. Pian tuli ratkaiseva hetki. Turkkilainen oli laskemaisillaan kättään, Kaarloa ryöstääkseen, mutta siinä silmänräpäyksessä ojensi Kaarlo revolverin rosvoa kohden ja laukasi sillä seurauksella, että tämä kaatui. Ja samassa hyppäsi hän nuolen nopeudella pystyyn, kivääri kädessä, jota äkkinäistä vastarintaa säikähti toinen rosvo niin, että lähti pakenemaan, mutta Kaarlo riensi perässä ja antoi semmoisen täräyksen, että kyllä ryöstämisen halu jäi.
— Tiedättehän, että Suomen poika on sankari vielä kuoltuaankin, huusi hän roiston jälkeen, palatessaan.
Näin onnellisesti oli Kaarlo taas pelastanut majurin ja itsensä noilta raatelioilta. — Mutta tutkittuaan majurin haavaa, huomasi hän surukseen sen olevan pahan, sillä luoti oli reväissyt syvältä hänen rintaansa. Ja kun sotilaat palasivat sekä rupesivat kaatuneita korjaamaan, niin vaivalla saatiin tämä sairashuoneesen heikkoutensa tähden.