XIII.
On saman päivän ilta, jona viimmeksi mainittu tappelu oli. Venäläiset olivat asettuneet levolle, raskaasta verityöstään uupuneina. Kaarlokin oli heittänyt pitkälleen ja mietti, miten raskaalta se tuntui hänelle, jos majuri, hänen ainoa todellinen ystävänsä, kuolee… Ainako surua surun päälle, ajatteli hän ja toivoi milt'ei itselleen kuolemaa. — Näitä miettiessään tuli hänen luokseen eräs soturi, joka toi käskyn, että Kaarlon piti rientämän viipymättä majurin luokse. Kaarlon tultua sairashuoneen likelle, hänen vastaansa juoksi mies, joka lisäsi vielä kiirettä. Kaarlon sydän sykki levottomasti, lähestyessään majurin vuodetta, jossa tämä makasi vaaleana. Majuri hymyili raukeasti, kun Kaarlon näki, ja sanoi: — Ystäväni! Kahdesti olet sinä minun pelastanut; ensikerran turkkilaisen pistimellä ja toisen kerran raatelevilta baschibostsukeilta, ja nyt, kun tunnen kuolemani lähestyvän tahdon sinulle palkita jaloista töistäsi ja muista avuistasi. — Sano mikä on palkkiosi oleva.
— Ei, herra majuri — mitään en vaadi … minä olen tehnyt vain velvollisuuteni. Jumala, herra majuri, teidät pelasti … minä olin vaan heikko ase hänen kädessään.
— Kyllä niinkin on, myönsi majuri … mutta sittenkin tahdon sinulle palkita… Tahdon sinulle antaa kaikki omaisuuteni … minulla ei ole muitakaan sukulaisia ja … hyvästipä sinä olet sen ansainnutkin. Hyviä töitä ei Jumala jätä palkitsematta … ja Hän on nähnyt sinun avusi ja urhollisuutesi, alttiiksiantavaisuutesi minua sekä velvollisuuttasi kohtaan, ja hän nyt minun kauttani sinun näin palkitsee. Ota kaikki mitä tarjoon … jos vielä palajat Suomenmaahan, lisäsi hän, vetäen povestaan paperikäärön … ett'ei morsiammesi tarvitse sinusta erota köyhyytesi tähden. Käske vaan lääkäreitä tänne kuulemaan. — Näiden tultua avasi sairas paperikääreen ja luki.
Minä allekirjoittaja annan Kaarlo Ojalalle Suomenmaasta, T:n läänissä, P:n pitäjässä, omistamani Hovilan kartanon, kaikkine siihen kuuluvine tavaroineen, jonka täten vakuutan vapaehtoisesti ja täydellä ymmärryksellä ollessani. Turkinmaalla, sairashuoneessa, tammikuun 24 p. 1878.
Hovilan kartanon omistaja.
T. B. majuri.
Testamentissa oli muitakin muistutuksia, joita emme katso tarpeelliseksi tässä kertoa. Ja sitä paitsi majuri vielä kertoi suusanallisestikin vierasmiehille lupauksensa, sekä painoi oman sinettinsä testamentin alle ja antoi sen Kaarlolle. — Tämän tehtyään näytti majuri kovin väsyneeltä. Hän painoi silmänsä kiini, hetkeen huoatakseen, sillä hänen oli vielä muutakin tehtävää ennen kuolemaansa.
Tämän kaiken nähtyään ja kuultuaan oli Kaarlo kuin kivettynyt. Tuskin sai hän majuria kiitetyksi. Niin oli hän lumountunut siitä, kuin hän niin äkkiäarvaamatta tuli vähässä hetkessä rikkaaksi. — Tietämätöntä on, josko palajankaan enää synnyinmaahani, ja jos palaisinkin, niin mitä tekisin kartanolla ja rikkauksilla, jos Maria on minulta ryöstetty, niin kuin arvattava onkin, ajatteli hän ja seisoi äänettömänä. Vaiti olivat lääkäritkin, katselivat vaan levottomalla mielellä sairaan majurin raskasta henkitystä ja kalpeita kasvoja. Hiljaa laski lääkäri sormensa sairaan valtimolle ja sanoi milt'ei kuiskaamalla heikoksi hänen elämän lankaansa, sillä veren vähyys joudutti kuolemata. Tämän kuultuaan majurikin avasi silmänsä ja käski viittaamalla lääkärit menemään toisiin huoneisiin. — Näiden mentyä virkkoi hän Kaarlolle; — Sinut olen minä perillisekseni tehnyt. Sinulle tahdon myös kertoa elämäni salaisuuden, jota tuskin elossa olevista kukaan tietää. Kuuntele, kun ma kerron vointini mukaan.
Isäni oli parooni, ja B:n pitäjässä oli hänellä kartano. Viisi vuotta oli hän ollut naimisissa erään kreivin tyttären kanssa, joka kuten isänikin oli venäläistä sukua. Heille syntyi vain yksi poika, ja se olin minä; mutta syntymiseni maksoi äitini hengen. Se oli ensimmäinen vajavaisuus, kun jo kadotin äitini elämäni alussa. Mutta isäni rakasti minua kahdenkertaisesti. Kaikkia oli minulla tarjolla, mitä rikkailla ainakin. Kymmenen vuotiaana lähdin kouluun Helsinkiin, joka oli 50 penikulman matkan päässä kotoani. Sanomaton ikävä vaivasi minua ensimmältä: mutta ei se auttanut — täytyihän minustakin tulla ylimyshenkilö, jonkin eteinen, niin ainakin isäni sanoi … ja siihen tapaan uneksuin itsekkin.
Koulussa ollessani — yliopistoon saakka — näytin minä isäni mielestä siltä, että hän päätti panna minut sotakouluun; — mutta olin kuin olinkin vain "ylioppilas" jonkun vuoden.
Erään kerran tulin Helsingistä tavallisuuden mukaan ja tavalliselle lomalle ikävältä lukuoloiltani kotia, toivoen saada nauttia kesäisen luonnon suloisuutta ja raitista ilmaa maaseudulla.
Oli lauvantai-ilta kuin pääsin kotia ja — heti seuraavana aamuna läksin ampumaan suorsia eräälle lammille, johon oli vaan nykyinen virstan matka kotoani.
Kirkkaasti paistoi aurinko kesäkuun taivaalla. Puut viheriöitsivät, ja linnut lauloivat iloten kesän lempeydestä. — Lammin rannalle menin … se oli kirkas kuin peili, mutta ei ainoatakaan suorsaa näkynyt sen tyynellä pinnalla. Minä istuin rannalle, koska en samalla malttanut kotiini palata. Olihan hauska kuulla lintujen laulua ja honkain huminaa. Olihan siellä luonnon kirja täydellisesti avoinna, ja se oli vallan toista kun tuo Helsingin tuimien katujen pöly ja "issikoiden" ajamisen ratinaa. Siinä istuissani sain ankaran janon; mutta lammin vesi oli lämmintä ja pahanmakuista; sen tähden päätin mennä lammin takana olevaan torppaan, siellä saadakseni raitista vettä tahi maitoa. Sinne päästyäni luulin töllin väen olevan kaikki kotoa poissa, sillä se näytti niin autiolta ulkoa päin; vaan tupaan astuessani huomasin tytön, joka luki pöydän ääressä Raamattua. Tyttö säpsähti, kun tuloni huomasi. Hän tunsi minut kartanon "nuoreksi herraksi," ja varmaankin ajatteli, että mitähän sinulla on täällä tekemistä. Vaan rauhoittui, kun kuuli asiani ja riensi hakemaan minulle maitoa läheisestä huoneesta. Sillä aikaa silmäilin ympäri huonetta ja oivalsin kaikki olevan yksinkertaista, mutta siistiä ja käytännöllistä. Huoneessa oli monessa paikassa kirjoja, josta voi päättää niitä viljeltävän ahkerasti. Olipa paikkakunnan sanomalehtiäkin löytänyt tien tölliin.
Sammutettuani janoni tytön tuomalla maidolla, istuin tarjoomallensa rahille ja aloin kysellä yhtä ja toista häneltä. Ensimmäiseksi sain tietää, että isänsä ja äitinsä olivat kirkossa ja hän yksinään kotona. Ei siis töllin väkeä enempää ollut kuin he kolme.
Tytön vapaa ja teeskentelemätön käytös sekä ymmärtäväiset vastaukset miellyttivät minua niin, että koetin tehdä puhetta vaikka "tikusta"
— Kuka lukee kaikkia noita paljoja kirjoja! kysyin.
— Minähän niitä olen koettanut katsella, vastasi Anna, se oli tytön nimi.
— Entäs isäsi?
— Hän ei välitä paljon muista kirjoista kuin Raamatusta.
— Mutta kuinkas hän sitten on hennonnut noin paljon kirjoja ostaa, itse niitä tarvitsemattaan?
— Onhan isäni hyvän suopa, kaikkia hän ostaa, mitä vain haluan; mutta ei nuo kirjat olekaan kaikki ostetuita. Niissä on lainatuitakin, ja kolme kirjaa on kartanon paroonin, — teidän isänne, antamaa.
— Koska sanoit isäsi ostavan kaikkia, mitä haluat … etkö muutakin halua kuin ainoastaan kirjoja?
Tämän kuultuaan katsoi Anna minuun vähän kummastuneena ja kysyi? — Mitäs minun pitäisi muuta niin haluaman? — Onhan minulla mielestäni tavalliset tarpeet. — Tavalliset … oi, kuinka olettekaan vähään tyytyväiset, te viattomuudessa kasvaneet metsän lapset, ajattelin itsekseni ja otin tytöltä jäähyväiset, sekä pudistettuani hänen kättänsä läksin astumaan kotiani.
Siitä päivin alkoi olla Lampilan Anna minun mielessäni, miten lienee niin ollutkin. Ja sitä ihmettelin, mitenkä Anna oli siihen asti minulta säilynyt, vaikka tölli oli isäni alustalaisia. — Vähän muistelin hänet lapsena nähneeni, mutta sittemmin en hänestä mitään tiennyt. Kerran olin mieheksi tultuani töllissä käynyt, mutta silloin ei näkynyt Annaa, enkä osannut häntä kaivatakkaan. — Mutta nyt olin alituinen linnustaja lammilla. Siitä pitäin oli lammi viehettävin linnustuspaikka koko seudulla, vaikka harvoin sieltä saalista sain. Aina tein asiaa, käydäkseni töllissä, niin mielelläni tahdoin nähdä Annaa. Niin oli tämä metsän ruusu lumonnut sydämmeni, että kaikki ylhäiset ja komeudessa kasvatetut unhotin. Aina vein töllin Annalle jonkun kirjan luettavaksi ja lahjaksi. Silloin nousi vieno ujouden puna tytön muuten valkeille kasvoille, ja tummista ja haaveksivista silmistään loisti minulle syvä kiitollisuus. Silloin tulin liikutetuksi, ja sydämmessäni kasvoi päätelmä: — Hänet tahdon voittaa. Haaveksin omakseni tätä viatonta ruusua. En silloin nuoruuteni lemmen tulessa tullut ajatelleeksikaan niitä esteitä, mitkä Annan eroittivat minusta. En siis tiennyt rikkaudella ja köyhyydellä olevan semmoista eroa, kuin sittemmin tulin näkemään.
Näin kului kesä. Pian tuli se aika, jona minun tuli lähteä Helsinkiin, opinnoitani jatkamaan. Mielelläni olisin jäänyt kotiini, niin herttaiseksi se oli minulle käynyt, Siellähän oli armaani, jonka seurassa uneksin olevani onnellinen. Mutta niinkuin selkeälläkin taivaalla löytyy joku pilven hattara, niin minunkin tuossa onnessani oli yksi pimeä kohta. Jos Anna olisi ollut yhtä ylhäinen kuin minäkin, niin kaikki olisi käynyt hyvin.
Mutta näin ollen — miten voin ilmoittaa sitä itselleni … olinko voittanut hänen suostumustaan … se oli milt'ei mahdotointa ja se poltti minun sydäntäni, mutta siitä kuitenkin täytyi saada selko ennen lähtöäni.
Jo läheni syyskuun 15 päivä. Se oli syntymäpäiväni, ja sen päätti isäni viettää juhlallisesti. Silloin täytin 25 vuotta, ja se oli määrätty lähtöpäiväksi. Vieraita käskettiin yli pitäjän, mutta vähät minä niistä välitin, vaan riensin Lammin Annalle sanomaan jäähyväisiäni. — Anna, joka osui olemaan yksin kotona, tarjosi minulle kätensä, joka jäi lepäämään minun käteeni.
Hänen silmistään loisti salainen surumielisyys, sillä hän tiesi minun pian lähtevän. Tytön murheelliset kasvot liikuttivat mieltäni, ja salaman tapainen aavistus lennähti sydämmeeni, näenkö Annaa enää eläissäni. Minä istuin ja vedin tuon punastuvan tytön polvelleni. Siinä painoin tämän kainostelevan immen rintaani vasten ja kysyin? — Anna, tahdotko lempiä minua? Tunnusta se sanoilla, mitä silmäsi on jo aikoja ilmoittanut.
Anna ei vastannut mitään. — Mutta minä jatkoin vielä: — Älä kuitenkaan unhota minua.
— Olisiko minulla voimaa teitä unhottaakaan, äännähti Anna, nostaen painuneen päänsä ylös, ja pehmonen käsivartensa solahti kaulalleni. Silloin huomasin hänen silmissään kyyneleitä ja sentähden kysyin: — Mitä suret armas Annani? Miksi utuinen kyynel himmentää puhtaan silmäsi? Etkö luota rakkauteeni? Vai suretko sitä, kuin olen ylhäisempi sinua maailman mielestä? Pelkäätkö arvon voivan meitä eroittaa? — Sitä älä huolehti, Ei mikään maallinen voima eroita meitä… Ennen tahdon luopua kaikista, mitä minulla on … mikään ei te'e minua onnelliseksi, paitsi sinä. — Näin tunnustaen Annalle rakkauteni vedin tämän armaan olennon likemmäksi sykkivää sydäntäni ja painoin tulisen suukkosen hänen huulillensa.
— Minun täytyy mennä … huomenna lähden … mutta sitä ennen tahdon ilmoittaa isälleni rakkauteni.
— Älkää vielä … kuiskasi Anna pelkäävästi… Arvaattehan minkä vastauksen isänne antaa. — Minä kuitenkin luulen yhdistyksemme olevan mahdottoman alhaan sukuni tähden. Eikä ole ihmekään, että tämän asian lyö isänne laimin, sillä niin tekisivät kaikki hänen sijassaan.
— Ei, armaani! sanoin minä. Mitenkä hän meidät eroittaa voi? Kyllä kai hän ensin vähän vastaan pitää … sitä kyllä minäkin pelkään, perinnön voi hän minulta kieltää … mutta vähät siitä. Sitä kalliimpi on Annani minulle — kun hänen tähtensä olen saanut jotain uhrata.
— Niin, mutta jos isänne teidät kiroaisi … voisitteko kantaa sitä? — Unhoittakaa ennemmin minä … kyllä minä tahdon tulla unhotetuksi ennemmin, kuin saattaa pahaksi isän ja pojan väliä ja siten estää loistavaa tulevaisuuttanne… Minä olen jo onnellinen siitä, kun näinkin olen rakastettu … kohtaloni tahdon kantaa tyytyväisenä ja rukoilla onnenne edestä.
Minä lohdutin Annaa, sanoen, ett'ei isäni ole minua koskaan kiroava. — Otin häneltä katkerat jäähyväiset sekä painoin sormuksen hänen sormeensa, kuiskaten: — Minun olet elämässä ja kuolemassa. — Tätä tehdessäni himmentyivät tytön silmät, sillä hänen mielessään eli selittämättömiä tunteita. Taisipa kyynel vierähtää minunkin poskelleni. Vaikealta tuntui minulle lähteminen töllistä. Vaikealta tuntui sulkea tuon onneni oven ijäksi jälkeeni, vaikka en sitä silloin tiennyt enkä uskonut.
Oli ilta kun ehdin kotiani. Minä riensin huoneeseeni, sillä muu seura ei minua miellyttänyt … niin olin raskaalla mielellä. Mutta enpä siellä kauvan saanut olla kun ovi aukeni, ja isäni astui sisään. Hän näytti olevan jotenkin hyvällä tuulella, siveli harmaata partaansa, ja sanoi: — Niin poikani, kun huomena lähdet, niin tulin luoksesi keskustelemaan tulevan ajan asioista, sillä minä tunnen ruumiini raukenevan. Kuolemani voi olla hyvinkin likellä; mutta sitä ennen tahtoisin nähdä sinut kihloissa. Etsi siis, jos et vielä ole asiassa kiini, itsellesi sopiva morsian.
Nyt oli tullut ratkaiseva hetki, ja sanoin siis isälleni: — Sen olen jo löytänyt. Siitä aioinkin teille, isä-hyvä kertoa ja pyydän suostumustanne ennen lähtöäni.
— No, hyvä, sanoi isäni, koska ollaan yhtä mieltä, niin sano kohta, kuka valittusi on?
— Se on … vain köyhä ja…
— Miten köyhä ja…?
— Tuo — Lammin Anna … häntä rakastan, jatkoin minä arasti.
— Mitä … häh? Kuulinko oikeen, vai teetkö pilkkaa?… "Lammin Anna," häntäkö rakastat? Oletko täydellä järjellä, poika, vai ollaanko satujen maailmassa? mutisi isäni ja seisahtui eteeni.
Mutta nyt sain minäkin rohkeuteni. Loin katseeni häneen ja kysyin: —
Miksi en saisi Annaa rakastaa?
— No, hiisikö sinua on riivannut, kun et sitä tiedä … "miksi et saisi Annaa rakastaa." Etkö tiedä, että hän on, paitsi köyhyyttä, oppimaton töllin tyttö, jonka tähden saisit vertaisesi parissa ja sivistyneitten seurassa hävetä.
— Ei, isäni … jos näkisitte hänen hilpeän, teeskentelemättömän olentonsa ja tuntisitte hänen puhtaan, viattoman sydämmensä, joka on altis kaikelle hyvälle. Siksi on hän oppinut ja sillä alallaan sivistynyt.
— Heitä jo kehumisesi… Sen minä vain sanon, että yhtäläiset aina parhaiten yhteen sopivat. Ja onko pojan velvollisuus tehdä toisin, kun isänsä tahtoo, ärjäsi isäni.
— Kaikessa muussa koetan täyttää ilolla tahtoanne, mutta tässä täytyy minun rikkoa kuuliaisuuden lakia, intin minä.
Tätä kuunteli isäni ääneti ja käveli lattialla ajatuksiin vaipuneena, ikäänkuin miettien jotakin päätöstä. — Vihdoin seisahtui hän eteeni ja kysyi nololla äänellä: — Onko sinun järkähtämätön päätöksesi ottaa vain Lammin tytär?
— On.
— Lupaatko täyttää tahtoni muissa tapauksissa.
— Lupaan, oli taas vastaukseni.
— No, saadaanpa nähdä, eikö tuo hulluus tule jäämään, sanoi isäni äreästi ja meni ulos.
Nämä isäni viimeiset sanat kävivät minun sydämeeni kuin tikarin pisto. Minä aavistin … enkä tiennyt mitä. Levotoinna heittäysin vuoteelleni, mutta mahdoton oli minun saada unta, ja kun vihdoinkin nukuin, niin nä'in kamalata unta, johonka heräsin. — Taas oli ensimmäisenä ajatusteni esineenä Anna, ja isäni viimeiset sanat. Kun en tiennyt, mitä isäni niillä sanoilla tarkoitti, niin se saattoi minut vieläkin levottomammaksi.
Vihdoin tuli aamu. — Vieraita tuli tulvalta. — Juonti alkoi … kymmeniin maljoihin kilistin minäkin ryyppylasini … onnentoivotuksilleni … mutta se oli niinkuin ei mitään — Onneksi kovin jo ensimmäisen myrskyn läpitse, mutta se vasta mahtoi olla alku pahempaan, ajattelin silloin.
Jo lähestyi se hetki, jona minun piti lähtemäni. Mielelläni olisin sanonut Annalle jotain lohduttavaista. Mutta töllistä ei ollut meillä ketään, ja aikaa ei ollut enään mihinkään, sillä hevonen oli jo valmis minua viemään. Kiiruhdin isäni perässä hänen kamariinsa ja siellä heittäysin hänen kaulaansa, sekä pyysin, ett'ei hän Annalle minun tähteni mitään tekisi, eikä sanoisi, että oli yhdistyksemme kieltänyt.
Isäni lupasi olla tietämätön koko asiasta. Siitä tulin hieman paremmalle tuulelle. Pian olin matkalla Helsinkiä kohden — ja muutaman päivän perästä olin perillä. Kahden viikon kuluttua sain isältäni kirjeen, joka määräsi elämäni juoksun. Siinä määräsi isäni minun muutamaan sotakouluun.
— Sotilaan virassa, sanoi hän, voi paremmin nousta maineen kukkulalle, kuin missään muussa.
Isä-parka! tietysti luuli hän minun paljoa mainetta haluavani. Luuli kai ihmisen tulevan maineen kautta kaikessa onnelliseksi. Kyllä nuorena halusinkin päästä sotilaaksi; mutta nyt kun olin jo milt'ei valmis muuhunkin virkaan, niin ennemmin olisin sillä alalla pysynyt … vaan ei auttanut muu, kuin isäni tahto oli täytettävä, vaikka kyllä surulla huomasin, että Annasta tulin sen tähden eroitetuksi pitemmäksi aikaa. Ja taisipa isäni sillä tarkoittaakin meidän eroittamista, sillä hän tietysti luuli Annan minulta unhottuvan aikojen kuluessa. — Mutta voiko sydän unhottaa sydäntä, joka siihen on liittynyt? Kokenut sen tietää.
Isäni tahto tapahtui ja minusta tuli sotilas. Sanomaton ikävä vaivasi minua. Annalle lähetin kirjeen, jossa kerroin kohtaloni… Ja sitä tehden annoin Annan saada itseltäni kirjeitä, kerran sain minäkin Annalta kirjeen, jossa hän lupasi minua odottaa vaikka kymmenen vuotta. Se lohdutti sydäntäni, ja sitä silmäilin useamman kerran. Niin kului talvi, ja suloinen kevät lähestyi. — Minulle oli luvattu kesäkuussa vain kaksi viikkoa vapautta eli loma-aikaa. — Silloin päätin rientää kotiani ja siitä sydämmestäni iloitsin. Viikko oli enään lähtöni aikaan — kun tuli hetki, joka kumosi kerrassaan kaikki suloiset toiveeni. Hallitukselta tuli tieto sodan syttymisestä Turkkia, Englantia ja Ranskaa vastaan. Kaikkia kiellettiin lähtemästä kotiansa. Uusia poikia otettiin ja opetettiin yötä päivää. Siinä alituisessa työssä kului minunkin aikani. Kaikki mielet olivat kiihdyksissä, kun sota julistettiin.
Minä sijoitettiin Wiaporiin, odottamaan vihollista, joka sinne lähestyi Elokuulla ja kolme päivää pommiteltuaan sitä lähti pois. Wiaporissa oltuani sain pienen viran ylennyksen ja olin kiihtynyt sotilaaksi, että halusin enempää. Omasta pyynnöstäni pääsin sitten Krimin niemelle, jossa oli alkanut jo varsinainen pommitus.
Taas kirjoitin Annalle ennen lähtöäni, lohduttain häntä, ett'ei hän surisi, jos kaatuisin sotakentälle, sillä "soreahan on sotainen kuolema." Ja jos saisin elää, niin palajaisin mainehikkaana ja ylennetyllä arvolla, jolloin ei enää kukaan arvaisi estää Annaa omakseni saamasta.
Viikko kului matkalla Wiaporista Krimiin. Sinne päästyäni jouduin heti tuliseen sotaan.
Kolme vuotta oli kulunut, jolla ajalla en ole käynyt Suomessa, vaan olen vieraalla maalla muuttanut paikasta toiseen ja ollut melkein alituisesti sodassa. Vihdoin tuli rauha. Minä olin ylennyt virassa. Useampia kunniamerkkejä kannoin rinnassani.
Otin virkavapautta palveluksestani ja kiiruhdin kotiani, päästäkseni tuonne uneksimaani rauhan satamaan. Isäni, joka tiesi minun tuloni, oli saapunut Helsinkiin minua vastaan ottamaan. Satamaan päästyäni näin isäni, jonka luokse kiiruhdin ja lankesin hänen kaulaansa. Isäni nyyhki lapsen lailla ilosta, kun näki ainoan poikansa, jonka luuli jo ijäksi kadottaneensa, syystä kun oleskeli yhäti suuremmissa hengenvaaroissa. Hän pyysi minulta anteeksi, että oli antanut nuoren henkeni niin kuolemalle alttiiksi.
Minä vakuutin, ett'ei minulla ollut mitään hänelle anteeksi antamista, vaan olin kiitollinen siitä, että niin oli tapahtunut. Nythän olin jo täyttänyt isosta osasta velvollisuuteni maatani kohtaan ja isäni tahdon.
— Nythän toki lienee minullakin parempi syy vaatia tahtoni täyttämistä, ajattelin minä, ja kysyin: Sallitteko nyt Annan olevan morsiameni, vai onko häntä kukaan minulta ryöstänyt ja tahtoisiko häntä kukaan ryöstää?
Nyt vaaleni isäni ja sanoi: — Etkö ole jo Annaa unhottanut sodan pauhussa ja vuosien vieriessä? Kuitenkin on se sinun unhottaminen.
— Miksi niin, isäni, mikä on tapahtunut? Vai vieläkö te tahdotte sydämeni valitun minulta estää? Älkää sitä tehkö, rakas isäni! Älkää tehkö onnettomaksi elämätäni turhan, maallisen rikkauden ja arvon tähden.
— Kerran sen tein, että johdatin sinut erilleen Annasta… Nyt en enään sitä tekisi: mutta sen on tehnyt — kuolon enkeli.
— Kuollutko Anna! … puhutteko totta? kiljahdin minä, jouduttuani ankarasti hämille.
— Niin, kuollut … ja jo useita kuukausia maannut maan povessa.
Tämä oli minulle niin odottamattoman outoa, että olin järkeni menettämäisilläni. Se syöksyi kauhuna läpi sydämeni…
Nämä viimeiset sanat sanottuaan vaikeni sairas majuri. Tuo muisto näkyi sattuvan vieläkin häneen. Kasvoissaan kuvautui sydämen kärsimystä, jota pyhä tunne, että kaikki on pian lopussa, ikäänkuin hieman lievensi.
Kun sairas oli hetken levännyt ja viipynyt aatteissaan, ponnisteli hän voimiansa, kertoakseen vielä raskaalla äänellä: — Sinä, joka olet rakastunut ja surrut rakkautesi häviötä, paremmin voit minua ymmärtää. Sinä voit ymmärtää, kuinka surkean vaikutuksen jätti minuun tuo Tuonen kukistama lempi. — Oi! miten musta oli mieleni, kun vilkasin merelle: ja olin syöksyä sen syliin.
Sen huomasi isäni ja sanoi. — Rauhoitu, Herran tähden! etkö voi olla tuskassasi maltillisempi? — Lähdetään kotia — matkalla tahdon sinulle kertoa Annan elämästä ja kuolemasta.
Siitä viihdyin minä siksi, että uteliaana odotin tarkempia tietoja tästä tapahtumasta. — Pian sainkin haluttujani; mutta ne eivät paljoa minua rauhoittaneet.
Oli kesäkuun ilta, kun pääsimme kotia. Nyt tahdoin rientää Annan haudalle. Ensin kiiruhdin Lammin tölliin. Siellä oli suuria muutoksia tapahtunut. Annan äiti oli ollut kuolleena kaksi vuotta, ja Annan isä, Eero, oli jo lapsellinen, vanha ukko. Eeron sisar, Eeva, piti vaimonpuolista hoitoa töllissä; hän oli myös hoitanut Annaa kuolinvuoteella.
Tämän Eevan pyysin itseäni saattamaan kirkkomaalle Annan haudalle, johon oli matkaa töllistä neljännes peninkulmaa. — Tällä matkalla kertoi Eeva, kuinka Anna heti minun lähtöni jälkeen rupesi hiljakseen riutumaan: — Hän kävi harvapuheiseksi ja näkyi aateksivalta sekä epätasaiselta. Silloin näkyi vieno puna vaaleilla poskilla, kun sai kirjeen teiltä. Ja vihdoin kun tuli tieto, että olitte lähtenyt Krimin sotaan; niin silloin hän lankesi tautivuoteelle, josta ei enää koskaan noussut. Äitinsä kuolema ja teidän poissa olonne vaikuttivat häneen niin voimallisesti, ett'ei mitkään apukeinot auttaneet, puheli Eeva ja hengähti pitkään.
— Etsittiinkö hänelle lääkärin apua? kysyin minä.
— Teidän isänne.— jos saan teille niin sanoa — jatkoi Eeva, oli niin avulias, että kutsui lääkärin ja kustansi sen apua Annalle, — mutta mahdotointa oli aineellisten lääkkeiden avulla parantaa niitä haavoja. Sillä ne haavat olivat epätoivon poltteita onnettomasta rakkaudesta. Niin — semmoisesta tulesta tullut poltto tietysti kalvoi hänen sieluaan ja sydäntään, että ruumiin täytyi vihdoin riutua, vaikka ei hän siitä paljoo puhunut, sillä hän kätki surut syvälle sydämeensä ja oli päättänyt kantaa yksin niitä niin kauvan, kuin voi … ne tahtoi hän kantaa haudan hiljaisuuteen.
Onnetoinna piti hän rakkauttaan sen tähden, kun luuli teidän, majuri, menneen jo ijäksi, ja sitä paitsi epäili hän, muistaisitteko enää palattuanne halpaa Annaa — ja sen lisäksi oli hänen mahdotointa ajatellakaan isänne suostumusta, vaikka tosin isänne kohteli Annaa lempeydellä, varsinkin siitä pitäin, kun läksitte sotaan. Monasti kävi hän Lammin töllissä ja toi sanomalehtiä ja muita kirjoja Annan luettavaksi.
Niin kului puolentoista vuotta, ja sitten lähestyi Annan kuolema. — Eräänä päivänä kutsui hän minut luokseen ja pyysi täyttämään viimeistä tahtoaan: hän sanoi löytyvän kirkkomaalla pienen pihlajan, jonka oli istuttanut itse silloin, kun oli saanut luvan päästä nauttimaan Herran pyhää ehtoollista. — Sen juurelle tahtoi hän päästä lepäämään.
— Sanokaa majurille jos hän vielä tänne tulee ja muistaa minua ne terveiseni, että ilolla menen ijankaikkisen rauhan majoihin… Sinne missä ylhäiset ja alhaiset ovat yhdenarvoisia. — Ah, siellä on autuasta yhtyä ystävien ja armaiten kanssa, virkkoi hän viimeiseksi sanoikseen ja vaikeni … vaikeni vaikenemistaan kunnes kuolon hetki löi.
Eeva lakkasi kertomasta, mutta sitä en minä huomannut, sillä minä olin niin mietteissäni. Ajatukseni olivat rientäneet kolme vuotta takaperin entisiin onnellisiin aikoihin. Olin Lammin töllissä, jossa näin Annan kauniina ja viehättävänä kuin aamun koi ja lämpimänä sekä kukoistavana kuin kevätpäivä. — Ah, miten ensi katsannossani jo viehätti Anna minua, vaikka en häntä silloin vielä ajatellut puolisokseni. Mutta sydämmet kävivät liittoon … sydämmeni halua en voinut vastustaa. Jota useammasti kävin töllissä, sitä enemmin huomasin rakastavani Annaa … ja olin onnellinen. — Rakkauteni oli puhdas kuin sininen taivas, ääretöin kuin sen avaruus ja kirkas kuin aurinko.
Näin ajatellessani olimme äkkiarvaamatta ehtineet kirkkomaalle, jossa Eeva osoitti minulle paikan, missä Anna lepää. Tämän nähtyäni laskin Eevan menemään pois, sillä yksin tahdoin huoliani huokailla rakastettuni haudalla. — Aurinko oli jo laskemaisillaan. Viimeiset säteet kultasivat puiden latvoja. Juhlallisena seisoi kirkko hautakumpujen vierellä, ikäänkuin suojellaksensa niitä maailman myrskyiltä. Verkalleen lakkasi lintujen laulu. Koko luonto oli tyyni ja rauhallinen: — mutta toisin oli minun sydämmeni laita. Siellä raivosi myrsky — pettyneiden toiveiden hirmuinen myrsky.
Vaikeroiden istuin Annan haudalla ja huokasin: — Oi, Jumalani! miks'en saanut häntä seurata? Miks'en saanut kaatua sodassa, että olisin yhtä onnellinen kuin hänkin ja saisin vaeltaa kanssaan siinä paratiisissä, jossa ei meitä kukaan voittaisi.
Ah, mikä taivaan suloisuus on rakkaudella! Mikä voima on todellisella lemmellä! Miten ihminen murtuu onnettomasta rakkaudesta. Sen kautta olen minä tullut tuntemaan Jumalan kaikkivallan: kuinka kummallisesti hän johtaa askeleitamme; sen kautta myös tulin huomaamaan, että haudan tuolla puolella odottaa meitä vasta se maa, jossa rakkaus ja onni on täydellinen, johonka meidän on matkustaminen tämän elämän perästä, polkua, jonka Hän on meille ahtaana ja monimutkaisena eteemme asettanut. — Oi, onnellinen Anna, kun sinne olet jo ennättänyt! Pian seuraan perässäsi … sen suokoon mulle Jumala!
Näin istuin minä tunteitteni valtaamana väsyneen haudalla. Ja tähän vuodatin kyyneleitäni … ne valuivat runsaasti poskiani pitkin alas hautakummulle. Ah, armas Jumala, kuinka minun suruni on suuri!
Aamuruskon ensimmäiset säteet heijastivat kastehelmistä kimaltelevalle maalle … kukat aukasivat nuppunsa niiden suuteloille. Ja minä olin lähtemäisilläni pois, kun peippo lensi siinä olevaan pihlajaan ja visersi niin lumoavan suloisesti, että se oli ikäänkuin tervehdys Annaltani. Se toi lohdutusta väsyneelle mielelleni. — Kyynelsilmin, mutta kevennetyllä sydämmellä palasin kotiini, jossa kaikki olivat vielä unen helmassa. Minä hiivin huoneeseeni ja heittäysin väsyneenä vuoteelleni.
Pian kului vapauteni aika. Minun oli lähdettävä sotajoukkoihin; sinne halusinkin, sillä muistot olivat kotiseuduillani tyhjään rauvenneet; unelmani vaivasivat minua liian masentavasti. Riensin yhä sodasta toiseen. Vapaaehtoisena eli omasta pyynnöstäni riensin Puolan kapinaan ja sieltä palattuani taas Venäjän sotajoukoissa Aasian rajoille. Sanalla sanoen: missä veri virtana vuoti, sinne tahdon rientää. — Usein tarjottiin minulle viran ylennystä: mutta niitä kaikkia en ole vastaan ottanut.
Oltuani 27 vuotta sotapalveluksessa otin eron virastani ja palasin kotiini, jossa vietin yksinäisyydessä rauhallista elämää… Isäni ei ollut aikoinkaan enää elossa. Luulinpa saavani loput päiväni viettää rauhassa. — Mutta syttyi tämä Turkin sota, ja tänne halusin vanhanakin.
Kotitalouteni annoin erään pehtoorin huostaan, jolta sinä olet oikeutettu sen vastaan ottamaan. — Minä tunnen olevani onnellinen, kun tiedän pian pääseväni täältä monien vaiheitten ja kärsimysten maailmasta. Sen vaan olisin suonut, että olisin saanut kuolla synnyinmaassani ja tulla sinne haudatuksi.
Väsymys jo tahtoo tavata … kylmä hiki on otsallani… Mutta ystäväni! Se on viimeinen pyyntöni, että jos sinä täältä pääset Suomeen ja hallitset hoviani, niin istuta aina keväisin moniais kukka Annan haudalle. Ne kukoistaessaan kertovat ihmisille — jos nämät voivat niitä ymmärtää — kuinka kärsimyksistä rikas oli siinä kummussa lepääjän elämä, vaikka se oli lyhyt, sillä hän oli nainen ja väsyi; minä olin mies, minä kestin enempi. Hän oli se heikompi.
Nyt olin kertonut, ystäväni, sinulle isosta osasta elämääni. Siitä voi päättää, kuinka olen taistellut ja mitä olen voittanut. Nyt tahdon levätä Herran rauhassa…
Syvästi liikutettuna kuunteli Kaarlo koko kertomuksen sekä katseli majurin tunteellista syvää ja haudan hiljaisuutta haaveksivaa olentoa. Mielellään olisi hän vaikka hengellään pelastanut vieläkin tuon rakastetun majurin… Mutta ennenkuin aamu valkeni, makasi haavoitettu kylmänä.
Majuri haudattiin. — Valtaavat olivat ne tunteet, jotka liikkuvat Kaarlon rinnassa, jättäessään ikuisesti hyvästi tuon hellimmän ystävänsä ja hyväntekijänsä lepokammion. Suru ja katkeruus haikasivat hänen mieltään hautakummulla. Murheen valtaava tulva syöksyi hänen sielunsa sisimpään, tehden koko maailman mahdottoman viheliäiseksi. Miten painavat olivatkin ne kyyneleet, jotka silloin valuivat Kaarlon kasvoille? Sinä, lukijani, voit sen paremmin arvata, kun minä kynällä kuvata.