XIV.
Rauhan sanoma on kaikunut. Verivirrat ovat tukittuina Turkin maalla.
Siitä iloitsevat kaikki ihmiset.
Vapaana rientävät nyt sodan kalpaa heiluttaneet, urhoolliset soturit kotimaahansa. Kaarlo seurasi mukana. Matkallaan oli hän rikastunut ei ainoastaan aineellisesti mutta kokemukseltakin. Hän oli kokenut sekä nähnyt ja siten paljon oppinut. — Majurin kertomuksesta oli hän oppinut tietämään, miten oikullinen onni on rikkaalle niinkuin köyhällekin. Ja majurin elämä kuvasi hänelle sen, ett'ei rikkaudella eikä ulkonaisella arvolla ainoastaan saavuteta kaikkia sydämmen vaatimuksia.
Kuten sanottu, oli Kaarlo oppinut paljon. Hän oli käynyt elämän koulua ja siten valmistunut hurjasta nuorukaisesta neroksi, jaloksi, koettelemuksia kestäväksi mieheksi. Hän sai henkeä ja tahdon lujuutta kaikkiin jalonpiin pyrinnöihin ja uuden ajan aatteisiin.
Helsinkiin päästyään riensi Kaarlo kohden kotiaan, eikä ensiksi majurilta saatuun Hovilaansa. Omaistensa ikävä sekä salainen, himmeä toivo Marian ehkä vielä vapaana olemisesta riennättivät häntä kiireesti kotiansa.
Rientäkäämme Kaarlon edellä Niemelään, johonka päästyämme huomaamme, että väki on kaikki, paitsi Mariaa, kotoa poissa, ulkotöissä. Maria istuu kangastuolissa. Hän on kutonut, mutta nyt lepää syöstävä: poskensa on nojattuna kättä vasten. Mitä mietti tyttö noin aateksivaisena? Hänen ajatuksensa hyörivät Kaarlon luona. Hänen huuliltansakin kuului:
— Onkohan mahdollista, että Kaarlo on hengissä? Ehkä on! … ehkä palajaa hän vielä… Korkeimman käsi on voinut häntä varjella… Onpa suurempiakin ihmeitä tapahtunut. Näin aprikoi Maria, eikä enään kyyneleet kastelleet hänen vaalistuneita poskiaan, kuten joku aika takaperin, jolloin hän unelmissaan seurasi armastaan sodan kauhussa: kuinka mahdotointa hänen on enään olla elossa — kuinka paljon hän oli saanut kärsiä sodassa ja kuinka kurjasti hänen täytyi — kuolla. Mutta jälleen ajatteli hän: voipa suomalainen uljaasti taistellakin ja voittaa … onhan jaloa nähdä hänen palajavan kunnialla kaunistettuna.
Nämä haaveet saivat jälleen Marian silmät kirkastumaan ja kyyneleet kuivamaan.
Kaikki katosivat Marialta mietteet, kun Kaarlo astui Niemelän pirttiin. Ilon valtaamana kiljahti hän: — Ah, sinäkö vihdoin palajat sieltä… Terve, terve, kiitos Jumalalle, ettäs palasit! — Mutta kuinka sinä olet elossakaan, kun siellä on niin paljon kuollut sodassa. — Ja miksi lähdit minulle edes jäähyväisiä sanomatta. Kuinka minä surin … mutta nytpä sinä näytät jalolta.
Näihin puheisiin ei Kaarlo virkannut mitään, vaan sulki Marian syliinsä ja hetken perästä kysyi: Vieläkö olet vapaana, etkö olekaan mennyt Markkulan Juuselle? Kuinka se on niin käynyt? Ja kuinka nyt isällesi kuuluu? Vieläkö hän kieltää sinua tulemasta köyhään Ojalaan?
— Kyllä hän on aina sanonut, ettei antavansa minua köyhälle; — mutta en usko, että hän enää kieltää, kun sinut näkee.
Kaarlo hymyili ja siveli viiksiään, kun Maria häntä köyhäksi luuli.
— Annahan olla, ajatteli hän, minä koetan vielä köyhän nimessä, ukko, sinulta tytärtäsi. Minä koettelen vielä vissimmäksi, minkä arvon tuo ahmatti antaa aineelliselle rikkaudelle.
Maria vaipui nojalleen Kaarlon sydäntä vasten, lumoutuneena riemusta ja rakkaudesta, jota kumpaakin hänen rintansa täysin määrin uhkueli.
Mutta tällä kertaa ei Kaarlo joutunut täällä kauan viivyttelemään, sillä hänen täytyi palata kotiansa, Ojalaan, kertomaan omaisilleen matka muistelmiaan, jota ei hän äsken vielä ollut ennättänyt tehdä, vaikka he suurella uteliaisuudella niitä tiedustelivat. — Kun hän näet kuuli, että Maria oli vielä vapaana, niin riensi hän tätä ensin tervehtimään. Ja kuka olisikaan voinut olla niin tekemättä, sillä "vanha suola janottaa, ja rakkaus ei ruostu."
— Elähän nyt vielä lähde, esteli Maria; odota, että isäkin sinut näkee ja — että tiedämme, vieläkö hän sinua halveksii … mutta ei hän sitä voi tehdä. Meitä ei pidä enää kenenkään eroittaman… Mutta en sentään sinua, armaani, enempää estä kotiasi menemästä. Siinä tekisin väärin omaisiasi kohtaan, jotka ovat surreet sinua niin suuresti. — Huomaisitko äitisi kalpeita kasvoja … kuinka hän on vanhentunut! Kuinka murhe on painanut häneen leimansa. Riennä vain heidän luoksensa … minä olen onnellinen, nähtyäni sinut hengissä palanneena sieltä kuoleman ottelukentältä.
Kaarlo kuunteli äänetöinnä, sillä hänen sydämensä oli liiaksi onnellinen sanoihin puhkeamaan. Hän katseli silmiään pois kääntämättä Marian kasvoihin, joissa oli lilja muuttunut ruusuksi, mutta tuo kuitenkin oli liljaa kauniimpi, sillä se ilmaisi puhdasta sammumatonta rakkautta.
Iloisena ja onnellisena erosi Kaarlo nyt Mariasta ja sanoi huomenna tulevansa jälleen.
Toisen päivän tultua kiiruhtikin Kaarlo Niemelään. Täällä otti hänet Niemeläinen vastaan kohteliasuuden osoitteella. Se oli Marian mielestä hyvä enne.
Ennenkuin pitkiin puheisiin ennätettiinkään, kysyi Kaarlo entistä rohkeammin ja jyrkemmästi: — Oletteko te, isäntä, mielipiteissänne yhtä kuin ennenkin … ettekö jo suostu antamaan minulle Mariaanne?
— Taas sama vastaus kuin ennenkin, ajatteli Niemeläinen itsekseen, ja oudosti oukailtuaan hetken perästä sanoi: — Kyllähän olet moitteeton mies käytöksesi puolesta; — mutta minä olen yhtä armotoin siinä asiassa kuin ennenkin.
Maria masentui, kuullessansa tuon jyrkän kiellon. Hänen sydämmensä sykki niin kovasti, jotta oli tulla rinnasta ulos. Hän värisi kuin haavan lehti, ja silmänsä oli kyyneleihin puhkeamaisillaan.
— Oletteko siinä aina yhtä armottoman ankara? jatkoi Kaarlo kysymystään.
— Olen, oli vastaus.
— Voi sentään teitä kun te olette itsekäs! Älkää isä-kulta, älkää olko niin tyly, rukoili Maria tuskin kuuluvalla äänellä ja karkasi isänsä kaulaan.
— Noh, hurjanahan sinä, tyttö, olet, äyhkäsi ukko, riistäen itsensä irti ja riensi ovesta ulos.
Maria pyyhki silmistään tulevata kyyneltulvaa ja oli kuin tulisilla hiilillä. — Mutta Kaarlo, hän ei voinut sitä sietää: hän lohdutti armastaan, sanoen: — Älä sure suotta, ei meidän yhdistyksemme siteet ole vielä katkottuina. Kyllä minä aarteitteni avulla saan isäsi suostumuksen, vaikka tällä hetkellä, mutta minä tahdon saada hänen ymmärtämään senkin, ettei aineellinen kulta ole ainoastaan saavutettava avioliittoa perustettaissa.
Nyt otti Kaarlo paperin taskustaan ja sanoi: — Tässä on minulla omaisuutta, jonka sinulle nyt ilmoitan, mutta sitä lupausta vastaan, ett'et siitä virka mitään isällesi. Koettakaamme häntä kääntää siksi ihmiseksi, ett'ei hän ole esteenä meidän avioliitoomme. Suostutko sinä siihen?
— Mutta mitäs sitten, jos ei hän perältäkään myönnä köyhyytesi tähden minua sinulle.
— Siitä saadaan tuonempana tuumia ja viimeksi pakkotarpeessa tehdä, mitä hyväksi nähdään. Mutta nyt pidetään tämä paperin sisällä määrätty omaisuus salassa.
— Tehdään niin, sanoi Maria hymyillen, sillä hän oli nyt jo ilosta itkeä, kun tiesi olevan Kaarlolla semmoisen aarteen, jonka avulla hän kuitenkin pääsee onnelliseen miehelään.
Tämän keskustelun perästä painoi Kaarlo Marian sormeen sormuksen, jonka kantaan oli kullan värisillä kuvilla merkittynä Usko, Toivo, Rakkaus, — ja jätti jäähyvästin siltä kertaa.
Kaarlo riensi majurilta saatua Hovilataan katsomaan, johon päästyään hän ilokseen huomasi olevan kaikki hyvin. Täällä oli oivallinen ja oppinut pehtoori K., joka oli hoitanut talouden hyvin. Kaikki oli kunnossa ja kaikkia talouteen kuuluvia tarpeita oli kyllältä. Koneita oli kosolta, ja niitten avulla tehtiin töitä. Täällä oli niitto-, leikkuu-, puima- y.m. koneita, joiden pehtoori sanoi olevan erinomaisia käytännössä.
Mutta ennenkuin pidempiin tutkimuksiin ruvettiin, oli pehtoori K. utelias tiedustelemaan Kaarlon asiata ja hänen matkansa suuntaa. Siitä joutuivat he pitkiin puheisiin, sillä Kaarlo esitti itsensä, mikä mies hän oli, ja sanoi olleensa Turkinmaalla taisteluissa majuri B:n kumppalina majurin kuolemaan asti. Ja sen selitettyään Kaarlo sanoi olevansa Hovilan kartanon nykyinen omistaja, näyttäen todistustaan puheensa varmikkeeksi.
Nyt kävi pehtoori K. Kaarlolle entistä kohteliaammaksi ja kysyi: —
Koska, arvoisa isäntä, tulette itse tänne asumaan.
— Se on vielä tietämätöin, sillä minä pyydän teitä vielä edelleenkin hoitamaan tätä, sentähden, että minulla on isältäni peritty pieni talo asuttavanani, joka tarvitsee kohentamista, ja toinen seikka se, että minä pidän salaisuutena tämän kartanon olemista itselläni, jonka vuoksi pyydän teitäkin olemaan ilmoittamatta, että olen tämän pesän omistaja. Ainoastaan ylijäännöksen tämän tilan hoidosta vaadin saada käyttää huonon kotitaloni tarpeisiin.
— Sitä on nytkin olemassa, sanoi pehtoori, otti talouskirjat katseltaviksi, joiden mukaan oli kaunis jäännös omaisuutta tallella, minkä Kaarlo sai omistaa, koska testamentissa oli niin määrätty.
Sen lisäksi sai Kaarlo vielä paljon neuvoja tuolta maanviljelykseen ja uusiin keksinnöihin oppineelta pehtoorilta.
Nyt rupesi Kaarlo asumaan Ojalassa aikalailla. Hän rakennutti kartanota ja levitti viljelyksiä niin, että Ojalassa rupesi ikäänkuin uusi päivä paistamaan Niemeläisen silmiin. Kaarlo laittoi koneita joka alalle, missä vaan sopi niitä käyttää ja käytti keinotekoista lannoitusta, jota vastoin tällä paikkakunnalla muut, kuten Niemeläinenkin, lannoittivat peltojaan vanhan tavan mukaan, paraastaan havurehulla, joten haaskataan paljon metsää ja tehdään kuivaa, voimatonta murtoa pellolle. Pian rupesi Niemeläinen huomaamaan, miten edullista on Kaarlon talouden hoito kaikkine koneineen ja tapoineen. Sitä ihmeempätä oli vielä Niemeläisestä, kun hän näki, miten Kaarlolle riitti varoja asua niin taloaan. — Kaarlo ei virkannut puuteistaan koskaan mitään, vaan hän oli kunnokas näyttämään miten järjellä ja tahdon voimalla saadaan paljon aikaan ihmiselämän edistystä. Hän tahtoi luoda ikäänkuin uuden maailman, sillä hän seurasi kaikissa ajan henkeä ja ponnisti etunenässä ylöspäin valistuksen vastamaata.