JOKA TOESELLE KUOPPOO KAEVAA — SE SIIHE ITE LANKIOO.
— Sekös on vasta ilikiö tuo suutarjpoeka, mokomakkii rehjana. Ja ku se vielä on olovinnaa, niinku se jo iha mestärj oes, vaekkei se kykene muuhu, kun vanahae kenkäronttoste korjoomissee. Mut antaaha olla, jahka sen kyörän Toekkase Alapetti kahe keske tavottaa, niin se suutarjpoejja peräpakarat pehmittää, niin ettei rasavilli kärsi istuva, voan soa polovillaa olla ommellessaa…
Tällä laella kiukkuvaa purk piika-Riikka, Heponieme palavelustyttö. Ja siihe mielenpurkauksee yhty monj muu Ieva tytär, joeta sattukii aeka katras sunnuntak-iltana koolla olemaa. Ku siinä olj jouko jatkona kyläkunna poekiakkii, niin hammasta tuntu nekkii purova suutarjpoekoo kohtaa, uhkaspa niistä muutamat antoo vielä karkeempata kuritusta ku Toekkase Alapetti, niin että mahto sen suutarjpoejja vase korva soejja tilliä, ku, neät, sen vase korva soe, josta takanapäe puhutaa…
Mut mittee pahhoo se suutarjpoeka sitte olj tehnä, että sille oekee naesissa ja miehissä hammasta purtii? Lyhimmittäe sannoessa se tek yöjalakalaesille kiusoo ja ilikeyttää — se tehtävä siihe olj männynnä iha henkee ja verree. Ja sen keksimistaeto olj kerrassaa mittoomato. Millon se laetto oven peälle vespyty semmoeste vehkeihe varraa, että se yöjalakalaese ulostullessa kallistu ja kastel, niinku paemenet kevväällä kastetaa, soattopa se pytty puota rumahtoo peähännii, ikkääku satteevarjoks, vaekkei sitä kojetta ennee tarvinnakkaa, ku kastumine olj jo tapahtunna. Märkänä ku uetettu koerra sae yöjalakalaene tarsia kottiisa. Millon se toas, jos "vierustelijat" sattu raskaast nukkuva tuhnahtammaa, ompel poekamiehe kenkäe varresuut yhteen, niin että pitj paljae jaloe taekka sukkasillaa lähtee lippaelemmaa ja vasta matkae peässä purkoo ompelukset varsista. Ku toesen kerra kärsä käsk ja nenä neuvo, se ompel joko peitevoattee tahikka tytön hammee poejja voatteisii kiin. Sen jäläkee se nost ruminan, soahaksee yöjalakalaeset tavallista kiireemmäst lähtemää. Sillon tietyst vieraat voatekappaleet tulj mukkaa ja jos jonniimoesia kommelluksia synty. Ussei se myös salapas yöjalakalaese tytön huoneesee, josta ei muehe peästämätä peässynnä ies ätkähtämmää, ja sitte peästyvää sae häntä koepii välissä luekkia tiehesä taekka kaeken muun hyvän peälle ottoo potkut takapuolellee, mikä soapaskengästä annettuna ei ollenkaa sokurille maestunna… Ja entäs tyttöparka? Sen pitj nörpällä nenin tulla töehisä, jos ei sitä enne tehtynä käherryksiä hivuksii, ku vanahempae tae isännän käs kävel karhuna sammalikossa: hattuutti haevenista. Mut nämä tämmöeset vehkeelyt hankki suutarjpoejjalle vihamiehiä ja niin paljo olj uhkauksia liikkeellä, ettei se uskaltanna lähtee keskellä päeveekää ypöyksinää kylläe väliä kulukemaa.
Ku se sitte kasvo sekä pittuuvessa että ijässä ja olj sällismieheks peässynnä, rupea se ilikevyyttää hillihtemmää. Mut mestäriks ruvettuvvaa ei se ite paljo koskaan kepposija harjottanna, voan neuvvo ja yllytti poekauokarija pahhuuve tekkoo, antoepa niille oekee palakkioetae. Mut "joka toeselle kuoppoo kaevaa, se siihe ite lankioo". Sattu, neät, sillä laella, että ollessaa suutaroemassa Atkolassa se miesparka rakastuva rätkäht iha ytimijjää ja munaskuetaa myöte Atkolan palavelustyttöö. Eikä se ihme ollunnakkaa, tyttö, neät, olj nätti ku kesällä heinä, ja jo mone muunnii miehen veriä olj heilauttanna. Ku päevillä ei ollunna tillaesuutta muuta ku jokkuu makkee sana suhahtoo, arvel mestärj, että nyt pittää hänennii turvaatuva yöjalakaa. Mut se olj helepomp arvella, ku täyttee. Kyläkunna poejjat rupes, neät, vahtija pitämää voejjaksee maksoo vanahoja kalavelekojaa, ne ku olj huohmanna, että mestärillä ja palavelustytöllä olj halu ruveta siehturia pelloomaa. Eikähää rikkaus ja humala salassa pysykkää. Monta yötä olj mestärj kissanunta makkoovinnaa, ja ku luul kaekkii muehe nukkuva, sillon läht hiipimää yöjalakaa. Mut tuskin olj paria askelta peässynnä kulukemaa, ku jo jokkuu toenennii alako liikkuva ja tuljtikulla valakeeta roapia. Ei auttanna muu ku sänkyysä heittäätymine. Siinä vuohkoomisessa mestärj väsy niin nihki, että päevällä ommellessaa torkku ja unjpäessää olj ompelovinaa, vaekkei ies piklankoo käsissä ollunna, sekä heräs muehe nauramissee. Sillon se aena kavaht oekee pitkillä esillä vetelemmää, kunnekka uuvvellee torkku voetti… Sitte kuetennii poeslähtiissä sae tytölle tok sannoo sohastuks, että:
— Ou juhannusyönä kokolle mänemätä — minä tulen luokses aettaa.
Ja siitä hetkestä alakae outti sekä mestärj että tyttö juhannusyötä, niinku hevone kessee. Sinä iltana sitte Atkolasta läht jokkaene kynsillee kykenövä kokolle, ja olj se palavelustyttökii lähtövinnää, vaekka väliltä kuetennii keäntyvä luekaht poes makkoomaa aettaasa, jonka ove jätti salapaa panemata. Mut eihää unta tullunna, ku syvän leipo sillä laella, ku kämmen päeväleipee leipoessa. Ja kyllä mestärinnii syvän huputti selä ylj Atkolaan soutaessaa. Ilta olj ihmee ihana. Kokkovalakeita hulumahtel joka suunnalta ja kuulu lauluva sekä nauruva. Tyyn järv nukku — jokkii veslintuparj voan tek värreitä sen pintaa taekka siellä ja teällä pulahtelova kala. Miel'ala tulj herkäks ja mestärj lauloo hyrritti hiljallee, että:
"Kaekki kalat järvilöessä rannikolle rientelöö. Ja ne sitte rannikolla parituste kiertelöö"…
Sitä loppuva laulaessaa kiinnitti mestärj soutuvaa peästäksee parituste juhannusyötä viettämää… Ja nyt se hetk olj tullunna! Ov olj auk, ja mestärj sutkaht sissää. Etusormellaa se hipas valakeeta ohtoo ja pyöreetä leukoo, ennenku tyttö havaeht. Sitte alako sipinä ja supina. Mut ei se mestärj taenna suoroopeätä riijjata eli kosija, sillä onhaa aenae kolomena yönä yöjalassa käytävä ja sitte vasta vakavaa naemispuuhaa ruvettava. Kaekissa tappauksissa kuetennii tämä jo ensimäene yritys maesto apilaalta. Mut yhtäkkiä ne pomppos pystyy, niinku naskalilla oes pistetty, sillä pihamoalta alako kuuluva pelokas huuto:
— Voe taevaat ja taevaehe salit — teällä on kummitos, kivellä on kummitos! Voe, voe, voe!
Tyttö hyppäs huutajoo rauhoettammaa, joka olj saunassa asustava puolhöperö elättimuor. Sinä aekana tirkistel mestärj ovelta ja huohmas, että häne venneesä olj vettee roahattu keskellä pihamoata olevalle suurelle kivelle, kalamerta olj asetettu perätiiholle ja sen peälle pantu miehennuttu ja mela pistetty kaenaloo, niin että se olj niinku hyväkii peränpitäjä. Ku tyttö olj soanna muori rauhotetuks ja tulj aettaa, otti mestärj haekeet hyvästit, juosta kavaht kivelle, löe peränpitäjee "korvalle", niinku mies lyö toesta miestä, jotta se pylläht puota moaha, sekä sano, että:
— Mittee juutasta sinä out karille laskenna, kelevoto perämies!
Sen jäläkee se tarttu vennee renkaasee, kiskas sen kiveltä allaa ja paeno rantoo koht, että vennee pohja männessä kolis. Mut sen järvee survaestuvvaa huohmas, että tappi on hävinnä tahikka hävitetty. Kaekeks onneksee se olj illalla tullessaa ottanna taskuusa puupalikoeta, tehäksee niistä naskalinpäetä. Niistä passas jokkuu tapireikää niin motovast, ku se oes ollunna sitä varte valamistettu. Ja ku mestärj peäs kesktuholle ja alako soutoo, niin kyllä käv posina kokan eissä.
Monessa talossa se mestärj sitte kesän kulluissa käv sekä näk tyttöjä tyylii jos sorttiinnii, mut ykskää ei sen mielestä vetännä vertoo Atkolan palavelustytölle. Yöjalakaa ei passanna lähtee, ku yöt olj valosija, eikä päevälläkkää ollunna sielläpäe käyntiä. Kerta sattu tok tappoomaa kirkolla ja sae suhkastuks, että:
— Minä tulen sun luokses mikkosunnuntaeta vaste — ou sillon kotosalla.
Ja kyllä sitte heistä kumpanennii mikkosunnuntaeta outti!
Petteeksee ja eksyttööksee mueta hoastel mestärj koko kesän, että mikkolauvvantaena männää kirkolle yökuntii. Ja luppauksesa se täyttikii alaku-ossaa nähe, mut yökuntii ei jeännä, voan sopivana hetkenä läks polokemaa Atkolata koht, ku huohmas, että sieltä on kirkolla melekei koko pere, lukkuuottamata isäntäväkkee. Mut mittees varte usseimmat ikkunat on valaestu, niinku mestärj näk olova Atkolata lähemmä tultuvaa? Kaekeks onneks olj koerrae juossunna kirkolle, niin että mestärj soatto männä pihamoalle kurkistelemaa. Talloo näkkyy tullee vieraeta ja emännällä ja palavelustytöllä olj kiirettä muellennii antoo vierasvarroo puuhatessaa. Voe miten ryökäleen korreest ja nätist se palavelustyttö liikku! Mestärj mänj koettamaa, oesko avvae aetan ovella. Ei ollunna — sitä ei tyttö ollunna arvanna siihe jättee. Soahaksee rauhassa katella ja outella moata ruppeemista peätti mestärj nousta kujarakennukse katolle, jossa oes hyvässä piilossa ja samalla näkis sen tytön kauniita kasvoja ja sorjoo pyörähtelemistä. Mitenkä lienöö siellä katolla kompuroenna, ku yhtäkkiä parj kattolautoo katkes poekki ja mestärj puota rupsaht sikapahnaa. Sen laipio olj korjausta varte purettu, niin että mestärj rumaht suurte sikaörniköehe selekää. Ja Atkolassa olj tavattoman suuria sikoja, ei semmoesia surkeita ristkinttuja ku mökkiläese porsaat, joehenka pien poeka sano sen vuoks niin onnettoman näköesiä olova, että ku ne on omassa ruuvvassaa, niin ne ei roahi syyvvä. Mut ne Atkolan siat olj kerrassaa toesta moata! Ja jos karhu lie pesältää äkäene, niin olj ne siattii: nekös nost semmoese röhinän, että se vasta röhinä olj. Ylös ja pystyy pomppoillessaa ne koato mestärin allee, poleks sitä käpälillää ja karju pitkillä torahampaellaa roasto housuja rikki sekä vetel kinttuloehe verhoavoja. Mestäriltä peäs hätähuuto ja siat toas pitj hätäröhinätä, niin että pahnassa olj hirvittävä melu. Sattu siinä tok siat puuloomaa kärsillää niin voemakkaast ovvee, että linkku lusaht poes paekaltaa ja siat ryykäs ympärj kujjoo juoksemaa sekä röhis ja vinku, niinku niitä oes elävältä korvennettu. Mut mestärj ku peäs jaloellee, niin se paeno pakkoo, minkä käpälistä keänty, eikä joutanna kuuntemmaa, ku elättimuor toas huus saunan ovelta, että:
— Voe, voe! Juhannuksena olj kummitos ja toas on kummitos! Voe taevaeta ja taevaehe tekijätä, voe, voe!…
Ku tuvassa olj soatu tulet lyhtyy, tultii kahtomaa, mut mittää selevee ei soatuna. Palavelustyttö kyllä asjan arvas, vaekkei tiennä, mittee kaekkia olj tapahtunna. Se olj kuetennii mykkänä. Ja kauvva se sae sängyssää huokailla, ennenku unj paeno silimäluomet vastakkae, ku sitä mestäriä ei kuulunnakkaa…
Mestärj puolestaa keks semmoese vallee, että ku hää ampu meton, joka jäe puuhu riippumaa ja ku sitä kiipes puottamaa, katkes oksa ja sitte kuevoo koskee moaha tullessa repes häneltä voatteet sekä tulj hoavoja koepii. Sen lisäks lupas palakinno, jos kuka kävis meto puusta puottamassa. Kyllä monj käv kahtelemassa, mut eihä tyhjee löytynnä.
— Kaks ei kuulu mänövä kolomaniteta — rupes mestärj koepiaa parannellessaa miettimää — ja jos minä kolomanne kerra lähen yöjalakaa, soattaa tapahtuva iha moaliman ihmeitä. Sen tähe on parasta, että minä akotun kiireimmä kaupalla.
Ja sitte se läht Atkolaa iha kirkkomuntieringissä. Ku tapas pihamoalla mieltiettysä, kysäs se hetj suoroopeätä, että:
— Eiköhää meijjä passoes panna jalakojamme yhteise pöyvvä ala?
— No, kelepookos mun jalakan sun jalakoes joukkoo?
— No, jo tok! Mutta entäs mun jalakan sun jalakoes joukkoo?
— Mittees sinä tuommoesta kysytkää!
Ja siinä riijjuu tulj suoritetuks. Pian sitte hankittii helat sormii.
Häessä huomentuoppia juuvvessa puhel kuhtu- ja kuokkavieraat, että:
— Se tuo mestärj ennen kaevo kuoppia muelle. Mut nyt se ite kumpsaht semmosee kuoppaa, että pyssyy koko elinaekasa.
Ei mestärj eikä sen nuorikko kuullunna tätä, voan ne istu huomentuoppipöyvvä takana — mestärj suupielet naurussa, niinku onnellise vastavihity aviomiehe suun pittää ollakkii, ja nuorikon suusupukka se vasta olj niin sokerillaa, että jokkaene seinänrakokii näytti siihe kahtoissaa nauravalta…