KU NENÄSTÄ VEITÄÄ…
Puustellivuokrooja Ville Väkköne olj joutunna rahapullaa ja tavallisest sillä olj rahapulloo kaks kertoo vuoessa, toesella kerralla kuus kuukautta ja toesella kerralla — kuus kuukautta. Omassa pittäässä olj jo tullunna kaekki paekat niin tarkkaa kokkeelluks, että siellä olj turhoo onkeesa soalii toevossa vettee viskata. Sen tähe se olj ryhtynnä järkeilemmää, eikö pitäne pyynt-aloja loajentoo, sekä sattu sillon muestamaa kaemasa Ville Pohatan — tää jäläkimäene nim olj annettu sen johosta, että se olj tukkimetällää soanna satojatuhansia markkoja iha riihkuevia rahoja — ja sillä tavalla tuulten tuuvvittamana noussunna pohataks. Ku kaekissa meissä kuolovissa immeisissä on heikkoja kohtia, niin ei Villekään ollunna niitä ilima jeännä. Ja Ville Pohatan heikkous olj siinä, että rikastumine tek siitä pöyhkeilijän ja narrattavan miehe, jos voan osas oekeesta nauhasta vettee. Enstöeksee se jätti lautamiehe vira — ja erotessaa sae herrastuomari arvonime —, se ku arvel, että juoskaat köyhemmät immeiste jäläkiä nuuskimassa niitä tämmätäksee ja manataksee käräjii. Toeseks työksee se rakens niin kommee ja yökee kartanon, että vertoo sae kaukoo ehtiä, oljpa sanonna, että sen seinistäe pittää kultoo kiiltee. Ja kolomanneks se rupes herkullisest elämää, niinku Kemin herrat.
Ku Ville Väkköne tämän kaemasa muest, pist se hetj hevoskoaki reen ettee ja läks noapurpittääsee ajjoo karittammaa. Perille peästyvää se sito hevosesa tallirakennukse lähistölle sitä varte asetettuu rengaspuuhu sekä alako sitte ihmettelemällä katella ympärillee. Ja ku se siinä kahtel ja toelail, eikä liikkunna minnekkää, mäntii Pohatalle sanomaa, että:
— Onkoo hullu vae viisas se mies, joka jäe tuonne keskelle pihhoo seista tollottammaa, niinku Lotin vaemo suolapahtaana?
Pohatta läks rappusille. Se tuns tollottajan hetj sekä puhel itellee:
— Kas peijjakas! Siellähää seisoo Puustelli isäntä. Myöhää on juotu veljesmaljat ja kyllä on ussei yhessä oltu. Mut mikäs sillä on, ettei se tule sissää. Vae mahtanooko ujostella?
Ja Ville Pohatta, se herrastuomar, joka niin tykkäs arvonimestää, että käv sen oekee kirkonkirjaan merkityttämässä, korotti eänesä ja huus, että:
— Mittees siellä seisot, etkä tule sissää?
— Kas, hyvvee päevee! Eipä tässä ymmärrä minnekkä päe tässä pitäes lähtee, ku talo jo ulukoopäe on näe kommee. Kuka arkkiteht on riitingit ja piirustukset tehnä?
— Juutastako siinä on arkkitehtiä taekka muuta iisnyöriä tarvittu! Ite min oun ollunna arkkiteht ja mestärj. Mut tule sissää.
— Kiitoksia voan. Mut ensin minä tahon peästä seleville, kuenka hyväst tää talo on ulukopuolelta laitettu, minä, näet, en ossoo tässä ollenkaa hämmästyksestänj selevitä…
— No, katotaa ensin ulukoo ja sitte sisältä. Minä tulen selittämmää.
Ja herrastuomar alako harpata vieraa luo, eikä ies lakkia peähäsä malttanna käyvvä ottamassa, vaekka olj paukkuva pakkane ja herrastuomar olj kaljupäene. Ku sitte tuntu peätä kylymävä, keäräs se karjakyökistä pyyheliinarutalee peähäsä. Kulukemalla kaekki ulukorakennukset läp olj herastuomarj niin innostuksissaa, että sylyk suusta pursus, ku se navetan ylisiltä huus kyökkii, että:
— Viekee, akkaväk, mun kammariin valamiiks kahvia, konjoakkia, likkyöriä ja punssia.
Vieras toas puolestaa osas olla niin haltijoissaa, ettei muuta kyvennä sanomaa, ku:
— No, paljo oun kuullunna sinuva maenittava, mut en uskonna, että sinä out täminöene ihmemies.
Ku sitte sissää lähettii ja Ville Väkköne huohmas siellä olova kommeuve, tulj se kerrassaa mykäks. Mut herrastuomarj siihe sijjaa olj hoastamisvirreessää.
— Koa kahvia hoppeekannusta kuppiis. Se kannu maksaa paljo. Pane retaks eli kermaks konjoakkia, likyöriä ja punssia. Konjoakki maksaa 12 markkoo halstuoppi, likyör 15 markkoo tuommoene purakko ja punssi 5 markkoo putelj. Elä seästä yhtää. Ei ne keske lopu. Kellarissa on putelia kokonaene raunio. No, morjens nyt!
Ja ku siinä kaekkia maesteltii, irtaatu vieraa kielj niin paljo, että se kyken sanomaa, että:
— Kuule, veljveikkone, mittee tämä kartanos on tullunna maksamaa ja nää kaekki laetokset?
— Mittees muuta ku rahhoo. Mut ei se ou loppunna. Jos et usko, niin tule kahtomaa. Tässä loatikossa on muutamia kymmeniätuhansia markkoja. Onko sulla rahan tarvista? Minulta kyllä soat. Onko tarvista, häh?
— No, enhää minä ou tullunna rahhoo laennoomaa. Minä tulin voan sinuva tervehtimmää. Ja oekee oun hyvillän, että omi silimi oun nähnä, mikä ihmemies sinä out.
Ja vaekka herrastuomar jo olj tuohuksissaa, tuohtu se tämmöesestä yhä lissee ja sano, että:
— Kuule, puhu suoraa, jos rahhoo tarvihet. Mulla sitä on ja minä sitä sulle annan.
Ku tarjous olj kolome erj kertoo tehty, sano Ville Väkköne lopuks, että:
— No, neljätuhatta markkoo voesit antoo.
— Tuossa se on ja maksa sitte ku jaksat.
Lähtiissää Ville Väkköne kyllä lupas maksoo, mut maksamata se unehtu. Ku herrastuomar makas kuolintauvvissaa ja jokkuu varatuomar olj tekemässä testamenttia sekä huohmas muestkirjaa kirjuttoo töherretyks, että "Puustelli-isäntä Ville Väkköne on soanna laennaks neljätuhatta markkoo", sano se, että:
— Ompaa tuo Väkköne vetännä nenästä herrastuomarijjae. Se on nyt konkurssitilassa, eikä pesästä kyvetä ies penninkuutamota soamamiehille jakamaa.
— Vetj se peijakas nenästä. Mut jos se ryökäle tässä oes, niin puestasin sitä korvista, että peä tärisis.
Herrastuomar olj kuetennii niin heikko, ettei nostamata voenna ies kättää liikuttoo… Mut sillon se olj terve ja riski, ku sitä nenästä veittii…