SUMUJÄRVEN PAPPI HAMMASLEÄKÄRINÄ.
Viina, sauna ja terva — niissä se olj se kolominaesuus, josta vanaha aejja immeiset sae apuva kipristyksiisä ja tautloehesa. Ja kyllä Kivutar-akka on niin kauvva immeisiä kiusanna, ku niitä on ollunnae. Mut mihinkäpä sitä osas muuhu turvaatuvakkaa, ku siihe kolominaesuutee, leäkärit ku olj yhtä harvinaesia ja yhtä hoeloetuvilla, ku atteikittii. Ja jos paekkakunta vielä lisäks sattu olemaa niin moalima takana, ku Sumujärve seurakunta, niin kyllä immeiste olj pakko oppija syntymää, saerastammaa ja kuolemaa iliman leäkärii ja atteikkii apuva tahikka sitte turvaavuttava taekurii ja poppamiehii. Sivumänne sannoissa taes lukkari virkaa kuuluva se, että osas hoavoja sittoo ja muutamia vammoja parannella. Mut ku esmerkiks Sumujärve lukkariks olj otettu mies, jolla voan olj kulukkuva huutoo, että kirkonseinät täris, ei sillä mittää parantamis- ja leäkehtimistaetoja ollunna. Pappi toassiisa olj koko pittää viisae ja oppinei mies, voan sen omaloatusuuven tähe pitj monnii mutkae kautta kulukee, ennenku ies korvoosa lokkautti, soatikka leäkehtimmää ja sopotuksia antammaa rapes — jos rupes ollenkaa nuuhu, ku koerrankonstii ja pilantekkoo.
Mut pilastakkii voe vällii tulla täys tos ja vielä — apukii, niinku kerra tapahtui Mäkelä Kalle-isännälle. Se isäntä mänj muuta asjoo kirkherra luo ja tulj samalla valittanneeks soaneesa melekei koko viiko kärsiä hirmuesta hammastautia. Makkoomisesta ei ou ies ietiäkkää, voan ei sitä uskalla suuhusa pistee ruokoo, eikä juomookaa…
— Ja sitä oun ruvenna pelekeemää — sano isäntä lopuks — ettei tässä lopuks taejja muu ettee tulla, ku järkesä mänettämine…
— Mut etköö, hyvä noapur, jo ou järkees mänettännä, ku et ou tullunna apuva tautiis ehtimää?
— Elekeepä sannoo sillä laella. Minä sitä oun apuva ehtinnäe: kävin Puskalan muorilla jo hierottamassa ja kuppuuttamassa ja Siekkilässä jalakojan hauvvottamassa, mut mistää ei ou tullunna apuva. Nyt olin mänössä seppä Rautase luo kiskottammaa hampaeta suustan poes ja jos voan ei oes helepotusta muuten lähtennä, oesin kiskottanna jokkaese hampaa. Suureks ikäväks ei seppä ollunna kotona. Ku nyt soan asjan toemitetuks teällä kirkherran luona, pittää ruveta tuummimaa, hirteenkö mään vae järvee, ku parast'aekookii tuska yltyy, niinku Rytköse tappelu.
— Mitteepäs tuota hirtee taekka järvee määt, kumpaesessae tappauksessa voet mänettöö henkes. Parasta on männä semmoese miehe luo, joka tietää roho hammastautii.
— Missee se semmoene mies on?
— No, esmerkiks tässä iha nenäs eissä.
— Luojalle kiitos, että satunj tänne tulemaa! Vae tietää se kirkherra roho hammastautii…
— Et ou taenna kuulla, että mulla on ollunna hammas suussan syntyissän ja semmoene mies on myrnysmies, joka tietää roho hammastautiinnii.
— No, jos kirkherralla on sitä rohtoo, antakee Herran nimessä mulle sitä.
— Miks eipä tuota soattas antookkii. Mut on minusta kummoo, että vasta viimme tingassa keännytää sen miehe puolee, joka rohon tietää, voan sitä enne juostaa niin kupparit ku popparittii…
— Elekee luullakkaa, kirkherra, että minä en oes tahtonna tulla teijjä luoksenne, jos tältä tuskaltae oes kyvennä käsittämmää, mihinkä sitä pitäes männä. Mut ku immeine on iha toestaetosena, iha toestaetosena. Nyt minä rukkuelen teiltä sitä rohtoo ja jos ei ou kotonanne, niin hain sitä vaekka mistä ast…
— Kyllä sitä on kotona joka asunnossa ja on sitä sinunnii kotonas ja on sitä sinun mukanassii…
— Siunatkoo… Minunnii mukanan… Sanokee se, vaekka sanomine mitä maksas, että peäsisin tästä tuskasta…
— No, luppootkos sitä rohtoo käyttee?
— Käytän, käytän… Sanokee ja meärätkee neuvvosta maksu…
— Kärsimys on hammastauvvi paras rohto, kärsimys…
Kaekeks onneksee sattu kirkherra vilikasemmaa Mäkelän isäntä-Kallee. Sen hoamu olj muuttunna ja se kahtel sopelle löyteeksee sieltä halon, ku koplastuvvaa kuvettaa ei sattunna tupeksia vyölle, että oes puukkosa koavassunna… Eikähää puukko oukkaa savolaesmiehe tappeluase… Ja omaks onneksee olj Kallellennii, ettei asetta löytännä, ja taes se olla niin silimittömäks suuttunnakkii, ettei se mittää huohmanna — ei ies lähtee kirkherra peälle asseettomana rynteemää… Vaekka ei se oes kirkherroo tavannakkaa, se ku olj luekahtanna toesee kammarii, vieläpä olj panna ove jäläkeeeä reikelii…
Mut ku isäntä-Kalle vähä aekoo seiso, niinku Lotin emäntä suolapahtaana, ja vihapuuska mänj tipotiehesä, ei se tuntenna mittää pakotusta hampaissaa, vaekka koettel hammasta purrakkii. Ja se Kalle oes ollunna valamis sanomaa, ettei sillä ou hammastautia millonkaa ollunna — niin hyvältä elämä tuntu. Koko ruummis olj siinä suuttumispuuskassa huhahtanna niin lämpöseks, että hik tippu pitki ihhoo — se se vei hammastauvvinnii…
Kaekessa sovussa sitte kirkherran kansa toemitettii asjat ja lähtiissää Kalle kiitti kirkherroo hyvästä rohosta sekä muellennil hoasto, että ku kirkherralla on ollunna hammas suussa jo syntyissää, tietää se parraa roho hammastautii. Mut harjottiko kirkherra sen erän perästä hammasleäkärin ammattia, siitä ei ou tietoo.