SUU SOATTAA SUVEN RITTAA, KIELJ KÄRPÄN NAKKII —
Sen sananlasku kuullessaa kyejtmiehesä suusta peäst Pietu Perhone oekee röhänaura. Se kyejtmies olj kertonna, miten kaks akkoo riitel kunnialloukkauksesta, ja ku toene sitte sae aekamoese sakkonapsaukse, sano immeiset, että:
— Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpän nakkii.
Ja se kuulu Pietu Perhosesta niin motovalta, että se monnee erj kertaa nauroo röhötti iha mahasa pohjasta ast. Mut vaekka sananlasku miestä miellytti, ei se taenna ymmärtee sitä muestluuhusa kätkee, niinku Maukosvaenoo sano jokkaese hyvän sanan panovasa taskuusa taltee. Muuten se Pietu olj matkalla Kuopioo moaliskuun markkinoelle ja ajjoo körryyti kestkievarkyyjjillä sen tähe, että aekomuksena olj ostoo hevone markkinoelta. Ja ku sillä lisäks vielä olj kihlaatumispuuhat mielessää, soatto se tuummailla silläe tavalla, että ku kestkievarkyyjjillä kulukoo oekee omalla reellää ajjae, pannoo se immeiset uskomaa, että siinä ei oukkaa mikkää illomies, voan ököeläjä.
Se Pietu olj, neät, tammikuun markkinoella peässynnä tutustummaa Kellarlahe tyttäree, siihe korreesee Susannaa, ja se panj jo hetj ens topakassa peän pyörälle: Pietu rakastuva rätkäht niin pahoin, että korvanlehettii alako punottoo, niinku niistä oes ruvenna verta tippumaa. Ja siltä olj näyttännä, että olj veret heilahtanna Susannassae. Ku sitte pari vuorokauvve aekana tuontuostae, Kellarlahe ukko Iisaki, Susanna isän, varjelevvae silimäe ulukopuolelle peästyvä, millon rahtyörissä, millon karusellissä ja kilipa-ajopaekalla sekä millon missäe tavattii, joutu asjat niin pitkälle, että Pietu sae luvan Susannalle kirjuttoo. Ja sillonkos syvän huputti, niinku pajapale, ja vähällä olj Pietu ruveta laulae tanssimaa, että:
Jopas minä löysin lökkänän, jota oun kauvva ehtinnä.
Mut osas se kuetenni ihtesä hillitä ja aesoessa pittee. Kottiisa markkinoelta tultuvaa se kuetennii peäs runo-into irrallee ja siks ensimäene kirja alako värssyllä:
Ku ensikerra naputin sun kammaris ikkunapielee, niin hetj jo enskatannolla sinä ilahutit miele,
vaekka ei se Pietu millonkaa ollunna naputtanna Susanna ikkunapielee. Kaekissa tappauksissa olj kirjalla niin hyvä vaekutus, että mitä vilikkae kirjuttamine alako, ja lopuks sovittii, että Pietu tulloo moaliskuun markkinamatkallaa Kellarlahtee yöks, ja jos isä soahaa taepumaa, lähetää yhessä markkinoelle sormukset ostamaa. Mut se isän taepumine voe olla niin ja näe: se Iisakki nimittäe olj semmoen karilas, ku vanaha tervaskanto, eikä sitä keännelty, niinku tuulmyllyvä. Ite asjassa se kyllä olj kerrassaa kunnolline ukko ja oekee työhullu. Voan jos sen turkki sattu nuri mänemää, s.o.: se sattu suuttumaa, niin sillon olj parasta pysyvä loetolla. Ja sen leppymine olj yhtä lujassa, ku tervaskanto moassa. Ku Susanna kaeke tämä tuns ja ties, jyskytti sen syvän yhtä paljo rakkauvesta ku pelostakkii…
Mut Pietu syvän jyskytti voan rakkauvesta kauniina moaliskuu iltana Kellarlahe pihhaa ajjoo suhhauttaessaa. Ite Iisakki tulj vastaaottamaa. Pietu tek tikusta asja: alako tievustella, oesko hevosta myötäväks. Ja oljhaa hevosia kymmenkunta. Mittees muuta ku mäntii tallii kahtomaa ja valihtemmaa. Ja ku Pietu olj ottanna selevä Iisaki mielelloavusta, osas se sanasa satuttoo niin paekallee, että samalla tiellä käytii navetat, lammaskarsinat ja pahnattii tarkastamassa — ja loppue lopuks pyys Iisakki vierasta jeämää talloo yöks, niin että Pietu peäs tarkoetuksessa perille. Sitte hierottii hevoskauppoo ja jos jottae hoasteltii. Pietuva ihmetytti, ettei Susanna tullunna ollenkaa näkyvii — jospa tuota lie ujostuttanna… Moata ruppeemise aekana Pietu sae kuetenni kuulla, että paha kurklintu on Susannaa kulettanna kulukkutauvvi, niin että sen täytyy pysyvä vuoteessa. Ku Iisakki mänj kammariisa makkoomaa, läks Susanna sen verra liikkeelle, että käv tervehtimässä sekä anto ottoo sormestaa mitan, ku se Pietu lupas ostoo siihe sormukse.
Oamulla jatko Pietu matkoosa, luvate tullessaa käyvvä hevoskaupa peättämässä ja sae kyejtmieheksee kestkievarii ast vanaha verkonkorjooja. Pietu olj puhelias ja mielellää lask leikkijä. Kellarlahe pellopeässä olj asumato mökkiruja, joka uhkas jok'ikkiine silimäräppäys koatuva lusahtoo. Pietu kysäs, että:
— Assuukko tuossa kukkaa?
— Ei asu.
— Mut enssyksynä siinä assuu. Minä meinoon naejja tuo Kellarlahe tyttäre ja tulen ite talloo asumaa sekä muutan vanaha isännä tuohon mökkitöllii.
— Vae niin… No, onhaa se ukko jo kauvva talossae asunna, niin että saeshaa tuo koettoo, miltee töllissä olo tuntuu.
Pietu alako mueta pilojaa puhella ja olj siinä uskossa, ettei kyetjmies vielä niin vanaha ou, ettei se leikkijä ymmärrä…
Mut ku verkonkorjooja tulj takas, mänj se hetj ukko Iisaki luo ja sano, että:
— Jos ei omakaa elämän ou kovi metistä, niin kyllä vielä tulloo surkeet päevät isännällennii, kuhhaa tuoho mökkitöllii jouvvutte asumaa.
— Miten niin?
Ja nyt verkonkorjooja kerto ukko Iisakille yövieraa uhkaukset. Mut sillompa Iisaki turkki keänty hetj nuri: se suuttu niin silimittömäst, että tuskin millonkaa lie niin kovast vihatullee syttynnä, iha, neät, taes talo perustukset täristä häne himmastaissaa. Mut saeraa tyttäresä luo mäntyvää se pysyttellii rauhallisena ja kysäs, että:
— Onko sulla ollunna minkäänlaisia riittaeluja sen yövieraan kansa?
Vastoo suoraa isälles.
Susanna olj tottunna isseesä tottelemmaa ja puhel kaekki rehellisest.
— Vae niin. No sitte sinut on vietävä leäkärii, että suluhasmiehe takas tullessa out terve, sano ukko Iisakki sekä läks kammarista ulos.
Olj öylöspäevänä ollunna puhetta viijjä Susanna kirkolle, jossa piirleäkär asu, ja asettoo sukulaestalloo niin kauvvaks ku paranoo. Mut ku Susanna ties Pietun tulon, sae se homman estetyks. Mut ku ite ukko nyt toemee tarttu, tulj lähtö siunooma-aejja kulluissa valamiiks.
Näestä tappauksista tietämätä peuhas Pietu markkinoella, niinku markkinoella peuhataa. Ost se mieleisesä hevosennii sekä peättel, että jos niiks tulloo, ostetaa Kellarlahesta toene hevone, eihää neät Pietukaa "Köyhälästä" kotosi ollunna. Lisäks se Pietu ost sormuksettii, kiiltävät ja korreet, sekä muutamia muetae kalleuksija Susannalle ja tuomisija ukko Iisakille.
Moaliskuun aurinko paestoo hellitti pilivettömältä sintaevaalta, ku Pietu hiljollee ajjoo karittel markkinoelta. Se olj ostanna kommee karhunnaha ja ku se lämmitti alta, ryijy peältäpäe ja aurinko ylläältä, rupes Pietuva niin paenostammaa, että se vetj ryijjy peitteeksee ja kaevaatu umpsokkeloo nukkuvaksee vähä aekoo. Mut hevone kuluk kulukuvaa vällii hölökkäjuoksuva pistämällä ja vällii kävelemällä. Ja mikä kumma sen peähä lie pistännä, niin se osas keäntyvä Kellarlahe pihhaa, jossa talli lähelle seisaht ja rupes heinänrippeitä suuhusa hammuilemmaa. Muutamia miehiä mänj sitä kahtomaa ja lopuks tulj ite isäntäkkii. Se tuns, kennenkä rek on, sekä nost peiteryijjyvä. Ja siellä Pietu olj vetelemässä makkeinta untaa. Se sattu havahtammaa, tapas kavahtoo reestä ylös ja rupes sanomaa, että:
— Terveesijä markkinoelta…
— Pysy voan yksissä lämpösissäs ja vie sinne terveises, josta itekkii out. Ja paena se mielees, että ennen sinä ite out tuolla mökissä, ku minä, ouppa niin suuresta talosta ku outtii. Eläkä kirjuttele meijjä Susannalle, jos tahot selekänahkas ehjänä säelyttöö.
Samalla tarttu Iisakki ratastimmee, pyöräytti hevose ympärj, otti moasta pitkän karangan, jolla lyyvvä lävväytti hevosta selekää. Se läht mänemää moantielle semmoesta kyetiä, ku ajakka.
— Ei tuommoese reissumiehe perrää ansaehe kahtoo, sano Iisakki sekä läht mänemää tuppaa, jonne toesettii miehet häne jälessää tulj.
Ku Susanna tulj takas kottii, pitj sen hetj kirjuttoo Pietulle erokirja ja pyytee, ettei sekkää ennee kirjoellae vaevoes.
Mut männessää Pietu muest sen kyejimieheltää kuulemasa sananlasku, jonka syvän tottuuve nyt vasta peäs käsittämmää, sekä huohmas, että es'issäe paenamattomassa "viisauve kirjassa" oes paljo oppimista. Ja ku sitte vuoskausia outti Kellarlahe Iisaki kuolemata, voejjaksee naemapuuhat uuvvellee alakoo, mut joka ei kiusallakkaa kuollunna, niin toeste kyssyissä, miks Pietn ei mää naemisii, vastas se, että:
— Suu soattaa suven rittaa, kielj kärpä nakkii.
Asjootuntemattomat ei sitä ymmärtännä, voan Pietu ite ymmärs. Mut myöhäene ymmärtämine on huono ymmärtämine.