ESIPUHE.
Se tosiasia että Kaarlo Bergbom vasta kuolemansa jälkeen astuu yleisön eteen ottaakseen sijan kansansa kirjailijain rivissä johtuu ainakin välillisesti niistä vaikeista oloista, joissa kansallisen sivistyksemme on täytynyt raivata itselleen tietä. Poikaijästä saakka Bergbom ohjattiin rakastamaan suomalaista kansaansa, mutta tämän ohjauksen samoin kuin muun opetuksen sai hän ruotsinkielellä, joka sitoi hänen kielensä ja kätensä. Hän tunsi itsessään runoilijan ja kirjailijan kutsumuksen, mutta kuinka noudattaa sitä, kun sen kansan kieli oli hänelle vieras, jolle hän tahtoi runoilla ja kirjoittaa? Vuosikausia hän harrasti suomenkielen oppimista, kumminkin lopulta surulla ja tuskalla havaitakseen, että hän ei kyennytkään tekemään sitä omakseen siinä määrässä kuin vapaa runollinen luomistoimi edellytti. Sen jälkeen hän alkoi suunnitella tieteellisiä tehtäviä, joita varten hän laajaperäisillä kirjallisuushistoriallisilla opinnoilla oli laskenut harvinaisen tukevat perustukset; mutta silloin esiintyi hänen tielleen toisellainen vastus: ymmärtämyksen puute ja kylmäkiskoinen kohtelu yliopiston puolelta, jonka käsissä avunanto oli. Hetken näytti Bergbom jo olevan määrätty koulunopettajan ykstoikkoiseen päiväläistyöhön, mutta silloin avautui hänelle elämäntehtävä, joka kyllä oli hänen lahjojensa ja tietojensa ja tarmonsa arvoinen, mutta joka kerrassaan vei hänet pois kirjailijan uralta: hän tuli kansallisen näyttämömme luojaksi.
Tämä viittaus Bergbom'in varhempaan kehityskulkuun [tarkempia elämäkerrallisia tietoja Kaarlo Bergbomista antaa Seuran julkaisema Eliel Aspelin-Haapkylän Suomalaisen teatterin historia] selittää, miksi hän itse ei koskaan painattanut muuta teosta kuin tohtorinväitöskirjansa. Hän piti kirjoituksiansa nuoruuden kokeina, jotka eivät läheskään vastanneet sitä mitä hän oli toivonut kerran voivansa luoda, ja kun lisäksi hänen etevin teoksensa, Pombal ja jesuiitat, oli ruotsiksi kirjoitettu, katsoi hän parhaaksi jättää kaikki kirjan muodossa julkaisematta. Ettei hän vanhempana kirjoittanut mitään uutta ja kypsempää tuli taasen siitä, että teatterinjohtajan toimi ei ainoastaan vaatinut koko hänen aikaansa ja työvoimaansa, vaan laadultaan oli sentapainen, että se alituisesti sitoi hänen fantasiansa ja ajattelunsa.
Mutta joskin Bergbom itse antoi vähän arvoa kirjoituksilleen ja jälkimaailmakin tunnustaa, että kansallisteatterimme on hänen elämänsä suurteko, ovat hänen kirjalliset tuotteensa kuitenkin liian merkillisiä unohdettaviksi. Hänen runollisissa teoksissaan viehättää meitä itsenäinen, voimakas luonteenlaatu ja nerollinen taipumus draamalliseen runoiluun ja kirjallishistoriallisissa ja kriitillisissä tietojen runsaus ja omintakeinen käsitys- ja tuntemistapa. Bergbom'in nuoruusajan, 1860-luvun, suomenkielisessä kirjallisuudessa on hänellä merkkisija; ainoastaan Aleksis Kivellä oli suuremmat runoilijalahjat, kirjallisessa sivistyksessä ei kukaan vetänyt hänelle vertoja.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, jolle neiti Paula af Heurlin 27 p. helmik. 1906 laatimallaan lahjakirjalla on luovuttanut yksinomaisen omistus- ja käyttöoikeuden enonsa, Tohtori Kaarlo Bergbom'in, kirjoituksiin, on katsonut kalliiksi velvollisuudekseen toimittaa julkisuuteen arvokkaimman osan näitä kirjoituksia ja on tähän ensimäiseen nidokseen yhdistetty näytelmät ja kertomukset. Myöhemmin on ilmaantuva toinen nidos sisältävä kirjallishistorialliset tutkimukset ja arvostelut. Pitäen silmällä Bergbom'in nuoruudenharrastusta kehittyä suomenkieliseksi kirjailijaksi sekä sitä yleisöä, jossa hänen hengentuotteensa etupäässä voivat herättää mielenkiintoa, on katsottu luonnolliseksi asiaksi, että se mitä hän on ruotsiksi kirjoittanut on suomennettuna julkaistava. Sentähden tapaa lukija tässä ensimäisessä nidoksessa näytelmän Pombal ja jesuiitat Paavo Cajander'in kääntämänä. Pienempi näytelmä, Paola Moroni, ja kertomukset ovat sitä vastoin tekijän itsensä suomeksi kirjoittamat ja niitä on sama kirjailija, hoitaessaan painatusta ja korjauslukua, sen verran muutellut, kuin 1860-luvun osaksi vanhentunut kielenkäyttö on näyttänyt vaativan. Lisäksi annettakoon tässä osassa tavattavista runotuotteista seuraavat tiedot:
Pombal ja jesuiitat (Pombal och jesuiterna) kirjoitettiin kesällä 1863, vähän ennen kun Bergbom täytti 20 vuotta, ja näyteltiin ensi kerran 10 p. toukok. 1865. Esittäjät olivat Åhmanin ja Pousetten seurueen jäseniä, joka silloin näytteli Arkadiateatterissa.
Paola Moroni on kirjoitettu 1870, jolloin se 4 p. huhtik. ensi kerran esitettiin näyttämöllä, rva Charlotta Raa nimiroolissa, sama näyttelijätär, jota varten se oli laadittu ja joka ennen (silloin nti Forssman) oli näytellyt tärkeimmän naisroolin, Donna Theresia Tavoran, Pombal-draamassa. Paola Moroni on ennen painettu Kirjalliseen kuukauslehteen 1870.
Belsazarin pidot on kirjoitettu kevättalvella 1864 ja ilmestyi s.v. pohjalaisosakunnan albumissa, Joukahainen V.
Novellit Julian, Aarnihauta ja Sydämiä ihmistelmeessä ovat painetut
Kirj. kuukauslehteen 1867, 1868 ja 1869.
Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran puolesta:
Eliel Aspelin-Haapkylä.
NÄYTELMÄT
POMBAL JA JESUIITAT
Viisinäytöksinen historiallinen murhenäytelmä