SYDÄMMIÄ IHMISTELMEESSÄ.
Jokainen sen suuren nurkkakunnan jäsen, jota sanotaan maamme sivistyneeksi yleisöksi, tietää, että tätini, Aurora Pomeranslund (syntyisin von Sportelsköld) on tullinhoitajattarena V:n kaupungissa Itä-Suomessa; miehensä on, näet, samassa kaupungissa tullinhoitajana. Sportelsköldien suku on vanha, kuuluisa ja laaja; tätini siis tietää tehneensä "mesalliansin" mennessänsä naimisiin eno-parkani kanssa, ja antaakin hänelle siitä joka päivä helliä viittauksia. Muuten hän on lihava, viidenkymmenen vuotinen, kookas ja hajasäärinen eukko; hän on pitänyt miestään Herran kurituksessa, hän on opettanut lapsiansa puhumaan franskaa, hän tarkastelee väsymättä lähimmäisensä tekoja, hän ylenkatsoo kaikkia ihmisiä, jotka eivät ole aatelisia, vielä vähemmän von Sportelsköldeja, hän on, lyhyesti sanoen, "ett i allo respektabelt fruntimmer". Vaikka etsisin esimerkkiä ihmis-, eläin- taikka kasvi-maailmasta, en löytäisi muuta kuin numero 0, johon voisin verrata enoani, Pomeranslundia; hän on, näet, pyöreä, pieni, vähäpätöinen ja hiljainen. Perheessä on vielä kaksi lasta: poika Feodor, pitkä, näppärä luutnantti venäläisessä sotapalveluksessa, joka mielellään kertoilee irstaita renttujuttuja ja laulaa väärin, ja tytär Constance, jota kaikki tädit suvussa ylistävät sivistyneen fröökinän ihanteeksi; hän puhuu viittä kieltä, on kaksi kertaa käynyt Pietarissa ja kahdesti Tukholmassa, soittaa Beyeriä ja Spindleriä "con tutta la forze della desperazione", on lukenut Kalevalan franskaksi käännettynä, on ihan vapaa omista ajatuksista ja tyhmästä runollisuudesta — on täydellinen.
Vuonna 1863 keväällä matkustin nuorena ylioppilaana kotipitäjästäni Helsinkiin V:n kautta. Äitini, joka maakyläisessä viattomuudessaan piti korkeasukuista kälyänsä ylevämpänä olentona, oli ankarasti teroittanut mieleeni käydä "visiitillä" siellä. Tätini otti minut vastaan armollisella hymyllä, samaten Constance, joka kuitenkin teateri-kuiskauksella äitinsä korvaan arveli minun olevan "un peu rustique". Feodor serkkuni vannoi olevan "helv— lystiä" nähdä minua. Pian kuitenkin minä vähäpätöinen olento jäin syrjään, ja kohisevana koskena puheen juoksu — tätini luona oli vielä neljä vierasta mamselia — kääntyi toiseen suuntaan. Seitsemän kimeätä diskanttiääntä, joita luutnantin falsettitenori säesti, vingutti yht'aikaa; välistä tottumaton korvani vain sai kuulleeksi sanat "paali", "valkoinen tyllihame", "luutnantti Dunasjeff", "ensimmäinen valssi", "Mirgorodin rykmentti" y.m. Viimein monen nöyrän kysymyksen ja monen rukoilevan silmäyksen avulla sain vähän vihiä asiasta. Kaupungissa oli paraikaa Mirgorodin rykmentti, jonka huomispäivänä oli määrä lähteä Puolaan. Kun mirgorodilaiset upseerit olivat rynnäköllä valloittaneet kaupungin kaunottarien sydämmet, olivat nämä päättäneet pitää heille suuret jäähyväis-tanssiaiset samana päivänä, jolloin minä tulin kaupunkiin. Tanssipuuhat täyttivät siis kokonaan V:laisten naisten mielen, ja Mirgorodin rykmentti oli se aurinko, jonka ympäri heidän unelmansa planeeteina kiersivät. Tätini huone oli nähtävästi se yhtymäpaikka, jossa keskusteltiin noita tärkeitä kysymyksiä illan puvuista, omista ja vieraista, esim. oliko krinoliini enää muodinmukaista vai olivatko, niinkuin eräs Helsingin mamseli väitti, kaikki "sivistyneet" ihmiset sen jo jättäneet. Kun nuorten fröökinäin ja mamselien joukko lisääntyi lisääntymistään, tuli keskustelu yhä kiivaammaksi ja yhä ikävämmäksi. Yht'äkkiä luutnantti, joka ikkunasta katsoi ulos kadulle, sai koko seuran vaikenemaan, kun hän kimeimmällä falsettiäänellänsä huusi: "taivaallista! magnifique! superbe!" Kuusitoista nenää kääntyi samassa ikkunaan päin ja kaksineljättä silmää katsoi ulos kadulle. Siellä korkea, hoikka ratsastajatar lensi täyttä laukkaa mustan oriin selässä. Koko hänen olentonsa loisti kuin ilmassa harhaileva meteori-kivi; uhkea muoto, kaksi tulta säihkyvää silmää, sininen harsovaate, musta verkahame — siinä kaikki, mitä silmäni voi selittää; samassa ylpeä ratsastajatar oli kadonnut.
"Kuinka kaunis hän on!" — "Ihana!" — "Eipä ollut hänen 'beau jour' tänä päivänä." — "Min'en ymmärrä mitä kaunista ihmiset voivat nähdä tuommoisessa rakuunassa." — "Hirmuisen koketti!" — "Ja kevytmielinen sitte!" — "Minun mielestäni tuommoinen siivottomuus loukkaa jokaisen sivistyneen naisen mieltä." Viimeinen ääni oli tätini. Heräsin niinkuin unesta ja kysyin syvästi hengittäen: "Kuka se oli?" — "Onneton", lausui luutnantti juhlallisesti, "mistä maailman nurkasta sinä olet tullut, kun et tunne Puolan kaunottarien kuningatarta ja lemmettärien sisarta? Lankee polvillesi ja jumaloitse Vanda Lubomiskaa." — "Everstinna Vanda Lubomirskaa", oikaisi tätini, "hänen miehensä, varsin sivistynyt mies, on everstinä Mirgorodin rykmentissä." — "Puolan kaunottarien kuningatar", nuo sanat koskivat sydämmeeni kummallisesti — tämä tapahtui keväällä 1863. Aioin lähteä V:n kaupungista jo puolenpäivän jälkeen; nyt muutin päätökseni ja pyysin pilettiä illan tanssiaisiin.
V:n seurahuone loisti sinä iltana uhkeimmassa komeudessaan; koko V:n "sosieteetti" — kaikki muka, jotka puhuivat ruotsia — oli, näet, kokoontunut niin lukuisana kuin suinkin oli mahdollista. Muuten olivat pidot ulkomuodoltaan aivan sotaisat; siviilikuntaa pidettiin silminnähtävästi välttämättömänä pahana. Pitkiä venäläisiä kenraaleja ja lyhyitä vänrikkejä samaa sorttia, lihavia majoreja ja laihoja luutnantteja vilisi salissa ja häiläköi nuorten naisten ympärillä, kun kaupungin tavalliset kavaljeerit sitä vastoin seisoivat nurkassa, katsellen maailmaa yleisesti ja V:n kaupungin kaunottaria erittäin kamalimmassa "Weltschmerz"-mielentilassa. Naiset istuivat pitkissä riveissä, toiset iloisesti hymyillen, toiset teeskennellyllä kainoudella luoden silmänsä lattiaan. Puvut olivat loistavia, tätini uusi silkkihame herätti yleistä kateutta, ja Constancen ystävät kiittivät hänen punaisia kukkiansa "taivaallisiksi". Kanssapuhe oli niin hengetöntä, tyhmää, vetelää, kuin suinkin; nuoret keikarit lepertelivät ahkerasti kuin palkan edestä nuorten naisten kanssa, punssi oli hyvää, jäätelöä runsaasti — pidot olivat kaikin puolin onnistuneet.
Silmäni lensivät naisten rivejä myöten havaitakseen Vanda Lubomirskaa, mutta turhaan. Ensimmäinen valssi oli jo tanssittu, eikä häntä näkynyt; oli jo ruvettu polkkaamaan. Tämä keskeytyi kuitenkin yht'äkkiä, kaikki nousivat ja tähystelivät salin oveen. Sieltä astui käsikkäin sisään mies ja nainen, jotka olisivat nostaneet huomiota monessa komeammassakin paikassa, kuin V:n vähäpätöisessä seurasalissa. Mies oli tavallista pitempi, hoikka ja miehekäs, kasvot olivat säännöllisen kauniit, mutta marmorinkaltaiset, jääkylmät; suu hymyili, silmät välkkyivät, mutta kumpikin näyttivät kuitenkin ihan liikkumattomilta. Hän oli puettu komeaan univormuun ja rinnassa rippui monta tähteä. Se oli puolalainen eversti Kasimir Lubomirski. Nainen hänen kainalossaan — sen havaitsin pian — oli tuo aamulla nähty amatsooni. Hänkin oli pitkä ja jotenkin lihava. Pää oli ylpeässä kenossa, ja silmät katsoivat rohkeasti, vaikka samassa levottomasti, ympärillensä. Jalat olivat ihmeellisen hennot ja pienet, niinkuin slaavilaisilla naisilla ylipäänsä, astuminen oli jäntevää ja keveää. Iho oli hieman kellertävä, mutta tämä vivahdus erinomaisesti kaunisti hänen kalpeita kasvojaan ja hartioitaan, jotka olivat ikäänkuin Canovan veistämät. Hänellä oli musta samettihame ja leveä kultavyö; korkea kultainen otsaripa piteli hänen tuuheata, sinimustaa tukkaansa, jonka kiharat valuivat olkapäille asti. Hänen kaulassansa riippui suuri kiiltokivinen risti.
Tiesin tulleeni tanssiaisiin ainoastaan hänen tähtensä; sillä hänen ilmautumisensa aamulla oli herättänyt minussa sekä uteliaisuutta että kummallista sääliä, jota en voinut selittää. Tuntui niinkuin olisi minulla ollut oikeus ottaa osaa hänen kohtaloonsa, jonka romantillinen ylioppilasmielenkuvitukseni tietysti kuvaili varsin kirjavaksi. Nyt hän minua suututti. Koko hänen ulkonäössään ja käytöksessään oli jotakin epänaisellista, jotakin julkeata, joka loukkasi siivoudentuntoani, joka oudostutti minua. Tämä suuttumus yltyi yltymistään. Tuskin oli hän astunut saliin, kun venäläisiä upseereita joukottain pyöri hänen ympärillänsä, ja hänet vietiin tanssista toiseen. Eversti Lubomirski jätti pian vaimonsa ja siirtyi toiseen kamariin pormestarin ja kahden venäläisen kenraalin kanssa korttia lyömään. Vanda tanssi melkein bakkhantisella ihastuksella. Hänen liikkeissään oli raivokasta intoa; koko hänen olentonsa, jalat, kädet, silmät tanssivat. Hän haasteli, nauroi, ilveili, keikaili nuorten upseerien kanssa. Nuori sydämmeni suuttui. Olin mielessäni kuvaillut runollista ihannetta ja tapasin tavallisen virnakan.
Jouduin kovin pahoilleni; kaikki, tätini, serkkuni, Vanda, venäläiset upseerit, V:n kaupunki, viipymiseni iljettivät minua. Väsyneenä ja kyllästyneenä jätin tanssisalin vilvoittaakseni tanssista tulistuneita kasvojani ja menin porstuaan. "Olet lapsellinen taas", kuiskasi pilkallinen ääni rinnassani, "mitä tuo kaikki sinuun koskee?" Tiesin niin olevan, enkä voinut sitä kuitenkaan auttaa. Silloin tunsin käden varovasti tarttuvan takkiini. Kääntyessäni näin tutut kasvot; se oli eräs nuori talonpoikaisvaimo omasta kotipitäjästäni.
"Tekö, Vappu, olette täällä?" kysyin kummastellen.
Hän sanoi hyvää päivää ja kiitti onneansa, kun tässä oudossa ihmistelmeessä näki edes yhdenkin tuttavan.
"Mutta mistä tulette?"
"Kotoa".
"Kotoa." Tämä sana soi korvissani aivan toisin kuin nuot yksinkertaiset katrilli-sukkeluudet ja tuo rämisevä tanssisoitanto, jotka koko illan olivat korviani kiduttaneet. Oli niin ihanaa kuulla suomalaista ääntä tuossa ruotsalais-venäläis-franskalaisessa sekasotkussa. Lämpimästi puristin Vapun kättä.
"Mutta, Vappu-kulta, mitä teillä täällä on tekemistä?"
Hän oli vaiti ja osoitti ainoastaan kantelettansa, jota hän kantoi kädessään. Tiesin Vapun hyväksi laulajaksi, olin usein käydessäni metsällä ihmetellyt hänen suurta, hongistossa kaikuvaa soprani-ääntänsä; tiesin hänet myöskin taitavaksi kanteleensoittajaksi, vaan en kuitenkaan ymmärtänyt, kuinka hän oli joutunut tänne.
"Ja kuinka teidän nyt on, Vappu?"
"Käyhän se laatuun."
"Ja miehenne, lapsenne, ovatko nekin täällä?"
"Ne jäivät kotiin", vastasi Vappu hiljaa. "En olisi jättänyt heitä, mutta kun täytyi."
Tiesin että viime vuosi oli kova nälkävuosi kotiseuduillani. Vapun mies ei ollut saanut mitään huonosta suotorpastaan, vaimo oli siis kerjäläissauva kädessä lähtenyt mieron tielle ja perhe hajonnut mikä minnekin, niinkuin nälkävuosina usein tapahtui.
Muutamilla nuhtelevilla jokapäiväisillä korulauseilla, semmoisilla, joita rikas aina niin pian ja sukkelasti viskaa köyhälle, todistin, miten väärin hän oli tehnyt.
Vappu purskahti itkuun. "Koko syksyn olimme syöneet pettua. Näin lapsien kalpenevan ja laihtuvan, sydäntäni usein karvasteli… erittäinkin pikku Santerin… hän oli aina niin tyytyväinen, niin hiljainen… monta yötä itkin ja rukoilin apua Jumalalta. Moni naapurimme läksi maantietä kulkemaan, ja kuulimme Mäkelän Jaanan saaneen paljo rahaa, monta sataa, kaupungeissa kanteleen soittamisella. Tuumattiin, koettaisinko minäkin samaa keinoa, vaan minä en tahtonut; tahdoin jäädä kotiin, vaikka kuolisin. Tuli sitten joulu. Olisin mielelläni hankkinut lapsille jotakin parempaa jouluksi, mutta en saanut. Nuo, kun silloinkin näkivät pöydällä tavallista kovaa petäjäistä, heti itkemään. Pikku Santeri, vaikka valitti nälkää, ei tahtonut syödä, sanoi vaan: 'äiti-kulta! mene kaupunkiin ostamaan leipää ja puuroa meille jouluksi'. Rintani oli pakahtua. Tuskissani kysyin mieheltäni, voisimmeko elää kevääseen asti. Hän ei vastannut mitään. Minusta tuntui kuin Jumala olisi puhunut lapsen suusta, menin ulos rukoilemaan, mutta lapsen sanat kuulin sielläkin. Kovin sen yön itkin, mutta nöyristyin kuitenkin viimein, koska niin oli Jumalan tahto."
Katkerasti nyt kaduin äskeisiä ajattelemattomia sanojani.
Vappu-raukka! "No, onko matka onnistunut?"
"Jumalan kiitos, hyvät ovat ihmiset vielä maailmassa. Joka kaupungissa sain sievän summan. Kaksi kertaa jo lähetin rahaa kotiin. Kuukauden kuluessa olen hankkinut niin paljon, että voimme elää kesään saakka". Vapun silmät loistivat.
"Au diable", vingutti ylhäältä eräs falsettitenori; "kolmas katrilli on jo alkanut; missä viivytkään? Johan, Constance sinua odottaa."
Kaunis serkkuni otti minut vastaan vähän nyrpeänä epäkohteliaisuudestani, erittäinkin kun tuo korea luutnantti Shlisinski — kaksi pientä viikseä ja kaksi suurta epolettia — myöskin oli pyytänyt häntä tanssimaan.
Puhelumme kulki eteenpäin niinkuin raskas reki rospuutassa. Hän vakuutti ilman tänäpäivänä olevan eilistä vähän lauhkeamman, ja hiukan epäiltyäni huomasin hänen olevan oikeassa. Sitten tarkastelimme, oliko mamseli B. fröökinä R:ää kauniimpi ja oliko polkka valssia huvittavampi; sen asian selväksi saatuamme, mamseli G:n kihlaus johtui mieleemme, ja koska hänen sulhasensa asui pääkaupungissa, tuli Helsinki puheeksi; Helsingistä jouduttiin teateriin, teaterista sanomalehtiin ja sanomalehdistä Puolan kapinaan. Minä nuorena ylioppilaana olin tietysti lämpimällä osanotolla seurannut onnettoman Puolan kansan urhoollista, vaikka turhaa yritystä, ja palavalla innolla, paljoa palavammalla, kuin mitä oikea "sivistynyt" ihminen pitäisi tanssisalissa sopivana, lausuin siitä ajatukseni. Constance oli toista mieltä. Hän tosin ihaili "Puolan vapaushymniä", masurkaksi mukailtuna, mutta toisaalta eräs Puolan juutalainen oli pettänyt hänen veljeänsä, kiskoen tältä 6 ruplaa 75 kopeekkaa, olipa tämä vielä antanut kaikille Puolalaisille nimen "ett helv— pack". Minä kiivaasti puolustin mieltymystäni näihin onnettomiin.
Samassa havaitsin takanani seisovan naisen pudottavan viuhkansa. Ottaessani sen maasta näin että viuhkan omistaja oli Vanda Lubomirska. Tuo entinen haalea hymyily, joka tavallisesti teki hänen poskensa niin irjuviksi ja hänen suunsa niin rumaksi, oli kadonnut; punaiset huulet hohtivat ja innostunut ääni vapisi, kun hän franskaksi kuiskahti minulle "kiitos". Oliko se viuhkan vai Puolan tähden? Tuokion perästä hän taas oli entisen-tapainen — jaaritteli ja virnisteli hartaasti tanssijansa, erään venäläisen upseerin, kanssa.
Kiitin onnetarta, kun katrilli viimein loppui. Silloin eräs pieni, keikkanokka herra astui esiin ja pyysi huomiota eräälle suomalaiselle kanteleen-soittajattarelle, joka oli "engagerattu" sivistyneen yleisön huvitukseksi. Puhuja lisäsi, että tämä huvitus oli varsin tavallista Helsingissä. Arvasin pian että Vappu oli se soittajatar, enkä erehtynytkään.
Salin perällä oli puusta tehty lava, joka oli koristettu viheriöitsevillä ansari-kasveilla ja kukkaruukuilla. Sinne Vappu vietiin laulamaan. Kaikkien silmät kääntyivät häntä tarkastamaan tuolla uteliaalla, tuiki tyhmällä tavalla, joka on puolisivistyneissä tavallista. Vappu ei ollut siitä huolivinaan, vaan viritti tyynesti kanteleensa ja alkoi laulaa erästä meidän kauniimpia kansanlaulujamme. Jo ensimmäisen säveleen helähdellessä äänekäs lörpötys salissa yht'äkkiä ikäänkuin vastoin tahtoansa vaikeni, ja yleinen äänettömyys vallitsi. Vappu seisoi nöyränä ja vakaana; hänen harmaat silmänsä loistivat lämpimästi, ruskeista poskista vilahti näkyviin sisällinen hyvyys ja hartaus, harmaa hame oli niin siisti ja sievä, koko olennossa kuvastui kaunis henkinen ja ruumiillinen puhtaus. Ääni oli korkea ja heleä, vaikka vähän kimeä sopraani.
Suloisia lauluja Vappu lauloi, armaita Suomen luonnon synnyttämiä, hämärän yksinäisyyden lapsia, synkän surun kannattamia. Hän lauloi sinertävien kesä-iltain rauhaa ja tähtikirkkaitten talvi-öitten ylevyyttä, hän kertoeli vaahtoisen kosken yksitoikkoisesta levottomuudesta ja järvenaaltojen monimuotoisesta vaihtelevaisuudesta. Hongistossa humisi salaisia ääniä, aholla mehukkaat mansikat punoittivat, paleltuneen kasken vierestä nousi savu uudistalon pirtistä, syksy-yön hiljaisuudessa kulki kalastaja veneessänsä pitkin järven lainehtivaa pintaa. Hyljätty tyttö valitti petetyn lemmen kaipausta; emoton orpo itki turvattomana surunsa tuskaa; mies katsoi synkin silmin, miten toivonsa vaipui maahan hallayön jäädyttämien tähkäpäitten kanssa; käkikin kukahteli surkuttelevaa lohdutusta. Oi, laulu, synkkä, yksinäinen, riemuton! Se puhui satavuotisista taisteluista luontoa vastaan, satojen kesäin pettyneistä toiveista ja satojen talvien lakkaamattomasta kurjuudesta, mutta myöskin satavuotisesta urhoollisuudesta ja luottavaisesta hartaudesta.
Vaikka Vapun ääni soi kauniilta ja syvältä, ei siinä kuitenkaan ollut tuota aistillista, liehakoitsevaa hellätuntoisuutta, joka miellyttää tavallisen kuulijan korvaa. Kuitenkin se kummallisesti koski mieleen. Se soi niin kysyvänä, niin vaikeroivana, niin nuhtelevana! Nuo valittavat säveleet ikäänkuin pistivät rintaan, itkettivät sydäntä! Niihin kätkeytyi surullisen äidin kyyneleet!
"Mikä intonation!" kuiskasi Constance takanani veljellensä; tämä kohautti ylenkatseella olkapäitänsä ja rupesi hyräilemään erästä ariaa Verdin Traviatasta. Päästäkseni tästä yksinkertaisuuden jääkylmästä rastas-tipusta olin menemäisilläni pois, kun uusi hiljainen laulu koski korvaani. Mistä se tuli? En nähnyt ketään. Outo oli sävel, oudot sanat, mutta sydämmeni sanoi: Vanda Lubomirska on sen laulaja.
Niin olikin. Hän istui lavan alapuolella kasvien varjossa; kaksi tumman-viheriäistä sypressi-puuta melkein peitti hänen päänsä ja pujotteli oksiansa hänen mustiin hiuksiinsa. Hän oli ottanut kultaisen otsarivan päästään ja puristi sitä kovasti käsillään; hänen kiharansa olivat siis valloillaan ja yksi oli hiipinyt kaulaa myöten alas hänen povellensa. Rinnan sisimmästä pohjasta laulu lainehti salamielisenä ja suloisena; huulet eivät liikkuneet — hän oli kokonaan haltioissaan. Suuret silmät tuijottelivat haaveksivasti tyhjään ilmaan, hän oli unohtanut maailman ympärillänsä, laulun siivillä hän lensi kaukaisen isänmaansa verisille kentille. Ääni oli syvä ja niinkuin vähän peitetty kontra-altti, nähtävästi muodostunut nykyisen italialaisen opera-musiikin mukaan. Mustassa hameessaan hän sypressi-puiden varjossa oli haudalla surevan kuningattaren näköinen.
Aavistin, sekä itsestäni että upseerien harmistuneista silmäyksistä, että Vanda lauloi puolalaista kansanlaulua. Sekin oli surullinen, mutta siinä soi ihmeellisen raivokas, kiivas, melkein hekumallinen suru. Se puhui palavasta rakkaudesta ja ylpeästä rohkeudesta, kuolettavasta vihasta ja polttavista suudelmista. Tuliset orhit lensivät sotakenttäin yli, terävät kalvat kimeltelivät auringon säteissä, komeat naiset halailivat innostuneita ritareita; kirjava melkein riemuitseva suru hehkui Vandan laulussa; mutta se oli kuitenkin surua, sillä tuo kirjava riemu peitti katkerimman epätoivon.
Tuskin oli viimeinen sävel kaikunut Vandan huulilta, kun ankarat bravo-huudot salista hänet herättivät. Huumauksissa hän tuijotteli ympärilleen; silloin silmä sattui hänen mieheensä. Eversti Lubomirski oli, kuullessaan bravo-huutoja, tullut saliin ja heti käsittänyt asian laidan. Hänen kauniit kasvonsa olivat kalpeat vihasta ja koko muoto oli mustan, uhkaavan pilven kaltainen. Hän tarttui kiinteästi vaimonsa käsivarteen ja puristi sen melkein siniseksi. Vanda keikahutti kiivaasti päätänsä, ankarasti värisivät hänen huulensa suuttumuksesta; hurja, vihainen taistelu kummankin silmäysten välillä alkoi muutamaksi tuokioksi. Mutta miehen marmorinkaltainen jääkylmyys voitti, Vandan pää vaipui voimattomana, väsyneenä rintaa vasten. Eversti sanoi kohteliaasti muutamia sievistely-lauseita franskaksi ympärillä seisoville valittaen, että puolisonsa heikko terveys pakotti heitä jo lähtemään, otti Vandan käsivarren kainaloonsa ja poistui hänen kanssansa pidoista.
Silmäni etsiskelivät Vappua. Hänkin oli poissa.
* * * * *
Vasta saman vuoden Juhannukseksi pääsin kotiin. Ei ollut enää kuin muutama virsta jäljellä tuohon rakkaaseen punaiseen taloon hongiston keskellä. Maantie kulki kirkkomaan ohitse. Poikkesin sinne hetkeksi rakkaita hautoja tervehtimään.
Muuan vaimo istui uudella hautakivellä; olin ennen nähnyt nuo kasvot; mutta murhe oli ne nyt kamalasti kalventanut. Se oli Vappu.
Hän säpsähti ajatuksistaan heräten, kun ojensin hänelle käteni.
"Terve viimeisestämme!"
Hän nyykäytti päätänsä ystävällisesti.
"Onko teiltä ketään kuollut?", kysyin sääliväisesti.
Vappu ei vastannut mitään; osotti vaan pientä valkoista ristiä edessänsä; siinä seisoi: "Pikku Santeri, kuollut 1863 kuuden-vuotisena."
"Vappu-raukka! Paras lapsenne! Kultaomenanne! Olitteko läsnä lapsen kuollessa?"
Kaksi suurta kyyneltä vieri Vapun poskille. "Poissa oli Santerin kova äiti, ja kuitenkin hän huusi nimeäni viimeiseen asti."
Koetin parahilla ja viisaimmilla sanoilla lohduttaa Vapun murhetta.
Hän kiitti minua rauhallisesti, melkein kylmästi, ja osotti vain sormellansa valkoiseen ristiin kirjoitettuja sanoja: "Autuaat ovat murheelliset, sillä he saavat lohdutuksen."
* * * * *
Ote eräästä luutnantti Feodor Pomeranslundin kirjeestä.
Varsovasta 25 p. Heinäkuuta 1863.
— — — "Apropos des dames" voin kertoa sinulle helv— lystillisen jutun, jota yleisesti täällä Varsovassa nauretaan, vaikka se on julkinen salaisuus. Olet kaiketi sanomalehdistä lukenut ankarasta taistelusta Czerniko-luostarin luona, jossa kapinoitsijat joutuivat tappiolle ja kaikki kaatuivat. No! arvaappas, kuka oli heidän päällikkönsä? Kuka muu, kuin vanha perk— viehättävä tuttavamme Vanda Lubomirska, joka upseerin valepuvussa soti kapinoitsijain armeijassa. Eikö se ole mitä mehevintä? Asia on ihan varma, vaikka sitä pidetään salassa; tahdotaan näet säästää hänen miestänsä, joka juuri näinä päivinä on nimitetty kenraaliksi urhoollisuudestaan sodassa kapinallisia Puolalaisia vastaan. — — — — —
End of Project Gutenberg's Kaarlo Bergbomin kirjoitukset I, by Kaarlo Bergbom