TOINEN NÄYTÖS.
(Hautaholvi. Kaikkialla ristejä ja hautapatsaita.)
ENSIMMÄINEN KOHTAUS.
PAOLA (tulee haaveissaan). Mihin pakenen omaa itseäni? En tahdo mitään nähdä enkä muistaa. Taivaan pyhät! Kätkekää sieluni unen suloiseen unohdukseen, kunnes hänen suudelmansa herättää minut elämään! Kun hän oli täällä, kun hänen lempeä silmänsä valaisi sydämmeni, hälveni entinen maailmani kuin unelma, mutta nyt on niin kuin hän itse olisi unelma, ja kosto, viha, nuoruuteni veriset toverit, seisovat taas elävinä, katsovat minuun tylyin silmin, huutaen: Paola, meidän olet sinä! Muista ken olit, muista mitä teit! (Levottomasti.) En, en tahdo muistaa! Manfred, nouse sydämmeni pohjasta, sinä valoisa kuva, ja säikäytä pois yöni pimeät aaveet! Sinun nimelläsi minä pelastun heidän vallastaan. Kuinka arka kuitenkin olet, raadeltu sydämmeni, onnesikin sinua tuskastuttaa! Manfred, Manfred, miksi viivyt? Jos tietäisit kuinka hartaasti ikävöiden lempeni levittää sylinsä sinulle, niin pilven siivin rientäisit tänne. Jo illan silmät ummistuvat ja varjojen hahmot sulautuvat yhteen. (Aukaisee oven ja katsoo ulos.) Kuinka synkeä on yö! Kaikki niin kuoleman hiljaista, niin autiota, ainoastaan ilman rannalla… tuolla… mustissa pilvissä myrsky ja salama, tuomio ja kauhistus nukkuvat kamalata untaan. Mutta tuolla vielä yksinäinen veripunainen säde tunkeutuu pilvien lomasta… tunkeutuu tuskalla — — voi, nyt se hukkuu pimeyteen… Säde-parka, oletko elämäni kuva?
(Sulkee oven.)
TOINEN KOHTAUS.
PAOLA. NOORA.
NOORA. Paola!
PAOLA. Noora, äiti armas!
NOORA. Paola, isäsi kutsuu sinua! Hän tahtoo kuulla iltarukouksesi.
PAOLA (arasti). En osaa sitä. Isäni minua kauhistuttaa! Kun eilen rukoilin, niin se koski hänen elämäänsä, mutta nyt — Noora, suojele minua!
NOORA. Suojele sinua! Eilen se oli mahdollista, nyt ei enää. Oi, jospa voisin hengelläni ostaa takaisin tekoni!
PAOLA. Äiti-kulta! Minun on syy… minun yksin!
NOORA. Ja kuitenkin…
PAOLA. Mitä tarkoitat?
NOORA. En mitään. Ajatukseni ajelevat toisiansa niinkuin syöjättäret rautaruoskilla!
PAOLA (levottomana). Älä pelkää!
NOORA. Gorellon tarkka silmä minua vapisuttaa! Jos hän ilmoittaisi jotain, niin olisimme hukassa.
PAOLA. Minä pyydän lohdutusta ja sinä tarjoat myrkkyä.
NOORA. Mutta kenties myös pelastusta. Kuule, Paola! Ilmaiskaamme suoraan kavaluutemme, ennenkuin se itsestään hirmuisella tavalla tulee ilmi ja vihollinen petoksemme kautta tunkeutuu linnaan. Vartijoita asetettakoon estämään jokaista pääsemästä sisään.
PAOLA. Olethan mieletön! Etkö muista hänen palaavan tänne vielä tänä yönä?
NOORA. Unhota hänet!
PAOLA. Sitä en voi, sitä en saa.
NOORA (katkerasti). Etkö saa?
PAOLA. Sammuttaa elämän ensimmäinen kipinä, upottaa valon ensimmäinen säde kylmyyteen ja yöhön… sekö olisi Jumalan käsky, rakkauden lähteen? Ja kun hän palaa…
NOORA (kylmästi). Jos hän palaa!
PAOLA. Isänsä sydämmen hän lupasi lepyttää.
NOORA (pilkaten). Ezzelinon sydämen! Onko hänen rinnassansa mitään sydäntä? Petetyt olemme, ja kenties on Manfredkin petturi!
PAOLA. Mikä käärme minua pistää! (Lujasti.) Mitä! Epäilystä! Polvillani rukoilen sinua, Manfred, anna anteeksi! Ennen epäilisin itseäni.
NOORA. Minun täytyy silloin…
PAOLA. Jää! Teko oli minun! Minun olkoot myös seuraukset! Älä koske kohtalooni!
NOORA. Täytä se siis, kurja! (GORELLO tulee sotamiesten kanssa.) Kuka siellä? Gorello!
KOLMAS KOHTAUS.
Entiset. GORKLLO.
GORELLO. Vartioitkaa joka ovea. (Käy ympäri ja tarkastaa.) Kaikki on hyvin! Miekat pois nauloista, vieläpä haudoiltakin! (Aikoo mennä.)
PAOLA. Gorello!
GORELLO. Mitä?
PAOLA. Mitä toimitat?
GORELLO. Olen toimittamassa pitoja noille vieraille, jotka tänä yönä tekevät sen kunnian…
PAOLA. Puhu selvemmin!
GORELLO. Vieläkö selvemmin? No niin, joku lintu on viserrellyt, että
Ghibellinit tekevät tänä yönä salaisen hyökkäyksen!
NOORA (Paolalle). Nyt kuulet!
PAOLA (tukehtumaisillaan). Uskaltaisivatko?
GORELLO. Muuan ihmetyö on taas alakuloisia elähyttänyt. Manfred on noussut kuolleista ja johtaa heitä meitä vastaan.
NOORA. Manfred!
GORELLO (terävästi). Kummastutko? Totta tiedät että hän, jonkun kirotun avulla, on päässyt pakenemaan linnasta! Mutta tulkoon Ezzelinoja vaikka kuinka paljo; me odotamme heitä! (Menee.)
NELJÄS KOHTAUS.
PAOLA. NOORA.
NOORA. No, joko kuulit? Mitä nyt sanot?
PAOLA. Ei, ei, se on mahdotonta! Niin kauan kuin Jumala elää, ei olisi semmoista petosta keksitty! Ja kuitenkin…
NOORA. Vieläkö epäilet? Lähetä varotus tuolle kullallesi! Kyllä hän palaa, mutta salamurhaajana.
PAOLA (vähän mietittyään). Kutsu tänne Lionardo!
NOORA. Vieläkö epäilet?
PAOLA (lujasti). Etkö kuullut? Lionardo tänne! (NOORA menee hämmästyneenä.) — Epäilenkö? En jaksa enää ajatella; päässäni riehu hirmuisia unelmia ja aivoni ovat sekauksissa, ikäänkuin myrkyllisen piston huumaamina. Pelasta minut hulluudesta Manfred, Manfred! Etkö näe että tahtovat sinut Paolalta ottaa? Puolusta häntä ja itseäsi! Entä jos tuo mahdoton olis mahdollista, entä jos olisin hyljännyt isäni ja isänmaani, Jumalan ja taivaan, jossa veljeni istuvat marttyyreinä, yhden perkeleen tähden! — Mutta voivatko enkelitkin valehdella, voiko sydämmeni valehdella, voivatko valatkin valehdella, jotka ijankaikkisesti sitovat ihmisen tuonelan kamalimpaan kadotukseen?
VIIDES KOHTAUS.
PAOLA, LIONARDO, NOORA, sitten GORELLO ja ANGELO.
LIONARDO. Kutsuit minua, Paola.
PAOLA. Mitä on tapahtunut?
LIONARDO. He valmistavat hyökkäystä.
PAOLA. He… valmistavat… hyökkäystä!
LIONARDO. Yön hiljaisuudessa häärivät hälyten ja meluten. Varmaan jotakin on odotettavissa.
PAOLA. Ja Manfred! Onko hän… heidän… (Ääni takertuu kurkkuun.)
LIONARDO. Olen lähettänyt Angelon vakoamaan. Luultavasti hän pian palaa.
PAOLA. Mutta vaikka hyökkäisivätkin päällemme, miksi pelkäisimme? Eivätkö muurimme ole yhtä lujat, sotamiehiemme kädet yhtä vahvat kuin ennenkin?
LIONARDO. Vihollisella on liittolainen, yötä avuliaampi, aseita voimakkaampi, sotajoukkoja mahtavampi — epäluulo, tuo näkymätön hiipivä kummitus, joka sotamieheltä katkaisee jännitetyn hermon, tekee tarkan silmän sokeaksi mutta pakenijan jalkoihin sitoo lentimet.
PAOLA. Epäluulo… meissäkö?
LIONARDO. Turmiollinen kulkupuhe on salaisesti levinnyt sotamiehiimme ja tehnyt heidät kunnottomiksi. Sanotaan että petos on tekeillä, että joku linnassa on salaisessa liitossa vihollisten kanssa.
NOORA. Petos? Kaikki pyhät varjelkoot!
PAOLA (purskahtaa ilkeään nauruun).
NOORA. Paola! Sinä olet hirmuinen.
PAOLA. Mahdollisuuden portit aukenivat minulle ja minä katsoin sen helvettiin.
NOORA. Voi minua, voi minua onnetonta!
PAOLA. Petosta! Petosta meissä, joiden ritarikilven kunnia on ollut nunnan rukousta puhtaampi! Kuulkaa, esi-isieni hahmot, kuule sinä, Giordano, esi-isäni, ankara ja jalo esi-isäni, jos on mahdollista, niin lähetä salama, joka polttaa meidät pois maasta, ettei nimemme maine, ettei linnamme rauniotkaan voisi todistaa häpeäämme.
LIONARDO. Alan aavistaa kauheita! Paola, onneton, oletko…
GORELLO (tulee). Angelo etsii teitä!
LIONARDO. Häntä vastaan! (ANGELO tulee.)
GORELLO. Tuossa hän on!
LIONARDO. Pian, Angelo, mitä tiedät?
ANGELO. Kahdelta puolelta ryntäävät päällemme! Suurin joukko hyökkää muureja vastaan ja pienempi itse linnassa karkaa selkäämme pikkuportin kautta, joka heille aukenee…
NOORA. Taivaan pyhät!
ANGELO. Ja sen portin avaa heille erään naisen häpeä.
PAOLA. Erään… naisen… häpeä…
ANGELO. Riettaalla ivalla he nauraen kertoilevat, että Manfred on houkutellut salaisen avaimen eräältä aatalta…
PAOLA (kimeästi kiljuen). Aatalta! Todellakin aatalta! Ja jos olisikin naista, niin kurjaa, niin hyljättyä, niin ilkeätä, että myisi isänmaansa vieraan himollisesta suudelmasta… niin olkoon hän kirottu! Ellei häntä rangaista, niin omalla kädelläni hänet…
NOORA. Paola!
PAOLA. Surmaan!
(Rumpuja, torvia ja sotamelskettä kuuluu.)
Kuulkaa pasuunoita! Maailman viimeinen päivä on tullut! Maailma on irtautunut saumoistaan ja eksyy säihkyvänä säkenenä avaruuteen, sillä täysi on Jumalan vihan malja; tullut on tuomion päivä…. tuomion ja koston!
GORELLO (tulee). Aseisiin! Vihollinen on täällä! Ryntää jo muureja vastaan! Lionardo! Giordano antoi sinulle miekkansa.
PAOLA (voimalla temmaten miekan GORELLON kädestä). Minulle miekka!
Pois taisteluun! (Menee.)
KAIKKI. Pois taisteluun! (Seuraavat häntä.)
(Näyttämö on muutamia hetkiä tyhjänä; sotamelske ulkona kasvaa kasvamistaan.)
KUUDES KOHTAUS.
ALBERICO. SCHIO (tulevat miehineen salaportin kautta).
ALBERICO. Hiljaa! nyt olemme perillä! Nyt saamme omin silmin havaita todeksi kulkupuheen, joka sanoi salatien johtavan Brentasta linnaan.
SCHIO. Manfred-parka! Nyt hän varmaankin kahleissaan raivoo! Mutta emmekö jo astu eteenpäin?
ALBERICO. Ei vielä; emme ole vielä kaikki täällä! (Heidän puhuessaan tulee sotamiehiä salaportin kautta.)
SCHIO. Olithan sinä Ezzelinon teltassa, kun riita syntyi isän ja pojan välillä.
ALBERICO. Muistathan kuinka yhtäkkiä näimme Manfredin nousevan Brentasta, niinkuin taikavoiman avulla. Aavistimme heti että tässä oli jokin salaisuus. Hän polvistui isänsä jalkoihin ja rupesi latelemaan kaikenlaista sekasotkua rakkaudesta, pelastuksesta, josta emme saaneet selkoa. Ezzelino vaati häntä ilmaisemaan pakotiensä, mutta Manfred vastusteli. Ezzelino silloin tapaansa myöden pilkkasi Manfredia, sanoen hänen jonkun hupakon avulla päässeen linnasta. Manfred tuosta kiivastuneena rupesi soimaamaan isäänsä. Tunnet Ezzelinon, kun hän suuttuu! "Poika, mitä yö-retkesi Ezzelinoon koskee?" hän huusi ja käski viedä Manfredin vankeuteen.
SCHIO. Ankara mies, ja kuitenkin hän oli melkein kuolla luullessaan
Manfredin hukkuneen.
ALBERICO. Manfred teki vastarintaa ja taistelussa riistettiin hänen kaulastansa tuo kallis avain, jonka Ezzelino kohta arvasi linnaan kuuluvaksi.
SCHIO. Ja nyt ovat sudet pyydettävät omassa luolassaan.
ALBERICO. Nyt on täällä väkeä kyllin. Eteenpäin, mutta hiljaa! (Lähestyvät toista porttia, mutta samassa portti aukenee ja GORELLO miehineen seisoo siinä.)
GORELLO. Saat tuntea suden hampaat! (Pistää SCHION kuoliaaksi.)
ALBERICO. Haa! Petosta! Ezzelino ja keisari!
GORELLO. Moroni ja Italia! (Taistelevat. Ghibellinit kaatuvat taikka pakenevat.)
GORELLO. He ovat saaneet mitä heidän tuli saada.
LlONARDO (tulee). Gorello! Vihollinen ryntää suurin joukoin vallien yli! Joka mies, joka vaimo muureille!
KAIKKI. Muureille! (Menevät.)
(Näyttämö on hetken aikaa tyhjänä. Sotamelskettä jatkuu.)
SEITSEMÄS KOHTAUS.
PAOLA (tulee kuin haltioissaan). Mihin pakenen? Mitä tämä?… verta!… kuolleita!… Haa, nyt muistan! nyt on tuomion päivä… kuolleet nousevat haudoistansa ja avaavat sydämmensä Jumalan luettaviksi. Pian on Paolan vuoro… mutta hänen rinnassaan ei ole sydäntä, vaan kivi, ja Jumala on itkevä säälistä… Ja sitten… tulee… Manfred… avaa rintansa… hyi, siinä on sydämmen sijassa käärme, niin ilkeä, niin häijy, että taivaat kauhistuen kääntyvät pois ja Jumala vihassaan heittää koko maailman luomattoman tyhjyyden sisimpään pohjaan. Huu!
(Vaipuu kolkkoon liikkumattomuuteen.)
KAHDEKSAS KOHTAUS.
PAOLA. NOORA.
NOORA (tuskaisena). Paola, missä viivyt? Voi, kadotuksen päivää! Vihollinen on tunkeutunut linnaan, ja — ole varullasi kuulemaan mitä pahinta.
PAOLA. Mitä pahinta… semmoista ei enää ole…
NOORA. Isäsi kaatui…
PAOLA. Isäni… (Melkein hymysuin.) Siis kuollut… niinkuin minäkin! (Eri tarkoituksella.) Pian hänet tapaan.
NOORA. Paola, olet hirmuinen! Etkö kuullut!… vihollinen on voittajana… Pois!
PAOLA. Odotan Manfredia! Hukkukoon maailma, tässä on paikkani!
NOORA. Vieläkö uskot hänen tulevan?
PAOLA. Vaikka hän piilisi kallio-lukkojenkin takana, vaikka hän jättiläis-voiminkin ponnistaisi vastaan… niin isäni kylmä käsi… veljeni veriset hahmot ajavat hänet tänne… elävänä taikka kuolleena!
NOORA. Kamala oli rakkautesi! Kamala on vihasi! Oi, kovan onnen lapsi! Kuule vielä kerta ääntäni! Katso harmaita hiuksiani! Muista rakkauttani sinuun! Paola! kadotus odottaa! (Hänen kaulassansa.) Paola! Paola!
PAOLA (lempeästi). Itketkö sinä vielä? Vieläkö ihmistä on, joka Paolaa itkee? Äiti, armas, kultainen! (Suutelee häntä liikutettuna.) Jää hyvästi! Terveiset minulta isäni ruumiille, terveiset kaikille, mitkä minulle olivat kalliit! (Juhlallisen kolkosti.) Jää hyvästi!
NOORA (rukoillen). Lapseni! (Häntä kohtaa PAOLAN jääkylmä katse.) Jää hyvästi! (Menee.)
YHDEKSÄS KOHTAUS.
PAOLA, myöhemmin MANFRED.
PAOLA. Isäni kuollut! Noora poissa! Nyt on enää vain yksi lanka, jossa olemukseni riippuu! — Vihako se on, vai rakkaus, vai hulluus? en tiedä… se on nämä kaikki yht'aikaa; se on Manfred! (Samassa kello kaukana lyö kaksitoista, PAOLA säikähtyy.)
MANFRED (tulee salaisesta portista, kasvot kalpeina, vaatteet märkänä, kahleenkatkomia yllä). Paola!
PAOLA. Haa! Vihdoinkin sinä tulit!
MANFRED. Pois! Pian pois! Aika on tärkeä. Paetkaamme! Rakas, armas, ikävöitty Paola, tule! Minä kaikki selitän. Oletko minua epäillyt?
PAOLA. Sinuako epäillyt? Niin, paetkaamme! (Ikään kuin osoittaen hautaa.) Jo morsius-kamari odottaa meitä. Tuolla on pappi… hän on kalpea… ja tuolla häävieraita… veljeni… ja isäni… heillä on punaiset häävaatteet.
MANFRED. Paola, rakkautesi tähden, katso minuun! Etkö tunne! minua?
PAOLA (lähestyy häntä). Ja tuossa on sulhaseni! Niin, paetkaamme! Mutta ensin tämä suudelma! (Halaa häntä.) Silmä vasten silmää, sielu vasten sielua! (Suutelee häntä ja pistää samassa tikarinsa Manfredin rintaan.) Kavaltaja!
MANFRED (kaatuen). Paola… älä… voi, hirmuista erehdystä… en ole… kavaltaja!
PAOLA (kauhistuen). Et ole kaval… (Ääni takertuu kurkkuun.)
MANFRED. Kuule, ennenkuin kuolema sulkee huuleni… Paola armaani… silmittömän vihan sumu on himmentänyt rakkautemme kirkkaan valon… Se avain…
PAOLA. Avain!
MANFRED. Väkivalta sen minulta tempasi!
PAOLA (tyrmistyneenä). Väkivalta!
MANFRED. Isäni… polvillani tunnustin hänelle rakkauteni… hän soimasi sinua riettaasti pilkaten… en sitä kärsinyt .. tartuin miekkaan… julmistuneena isäni pani minut kahleisiin… ja silloin löysivät avaimen…
PAOLA. Ja minä…
MANFRED. Epätoivosta mielettömänä näin yön lähestyvän… lupaukseni… rakkaus antoi voiman katkaista… kahleeni… ja minä tulin… (Innostuneena.) elävänä taikka kuollee… (Ryömii PAOLAN jalkoihin.)
PAOLA. Jumala, miksi rangaistuksesi salama viipyy… Rakas, armas!
MANFRED (heräten, autuaallinen hymy huulilla). Ethän vihaa minua, ethän epäile enää uskollisuuttani!… Tuo silmäys, se kuolemankin voittaa… Sano vielä kerta enkelin äänelläsi… (Vaipuu taas maahan.)
PAOLA (epätoivosta huudahtaen). Manfred!
MANFRED. Ah! (Kuolee. Äänettömyys.)
PAOLA. Hiljaa! Tuommoisena kerran ennen sinut näin; ja kenties… (Koettelee hänen kättänsä.)… Voi! jääkylmä on kätesi! Voi! lakastuneet silmiesi tähdet! Kuollut! Kuollut! Ja minä hänen murhaajansa! Armas, rakas sulhaseni, anna anteeksi! Rakkauteni sinut surmasi, ainoastaan rakkauteni! En voinut sinusta luopua, ja kun elämä ei sinua minulle sallinut, etsin sinua kuolemassa! Nyt olet omani; nyt minä saan vapaasti halata suloisia kiharoitasi, nyt saan pelkäämättä suudella kalpeita huuliasi — nyt, kun olet kuollut! (Vaipuu maahan hänen ruumiinsa päälle. Sotamelske on lakannut.)
KYMMENES KOHTAUS.
EZZELINO. Sotamiehiä. NOORA vankina. Muita vankeja.
EZZELINO. Voitto on meidän! (Sotamiehille.) Minä annan teille linnan ryöstettäväksi. Kaikki omaisuus, tavarat, naiset on teidän.
SOTAMIEHET. Eläköön Ezzelino!
EZZELINO (katsoo vankeja päin). Missä on Giordanon tytär?
PAOLA (nousee). Tässä — ja (osottaen Manfredia) tuossa on poikasi!
EZZELINO (vavisten). Manfred!
PAOLA. Rakkautemme hylkäsit! Nyt olemme vihityt, ja jos tahdot vainoasi jatkaa, niin seuraa meitä! (Pistää tikarin rintaansa.) Manfred! (Kuolee.)
EZZELINO. Poikani, rakas poikani!
NOORA. Jumalassa on oikeus! Nyt riemuitse voitostasi! (Vaipuu itkien
PAOLAN ruumiin päälle.) Paola!