KARL JONAS LUDVIG ALMQVIST.
Viime kuussa kuoli Bremenissä tämä yhtä nerokas kuin onneton ruotsalainen kirjailija kaukana isänmaastansa, yleisön vanhan rakkauden, jopa melkein vihankin unhottamana. Tuo hurja jumaloiminen, jota osa aikalaisia hänelle osotti, on ihan vaiennut, kateus ja herjaushimo ovat myöskin väsyneet tahraamasta hänen muistoansa; pitkä, viisitoistavuotinen maanpakolaisuus on sovittanut hänen rikoksensa ja hänen hautansa ääressä on yleisesti ainoastaan säälin ääni kaikunut. Almqvist ihmisenä ei rikoksellaan enään pimitä runoniekan loistavia ansioita, Almqvist runoniekkana voipi ainoastaan tulevaisuudessa saada lopullisen tuomionsa. — Almqvist oli syntynyt Tukholmassa vuonna 1793. Hän tuli ylioppilaaksi Upsalassa v. 1808 ja maisteriksi v. 1815. Hän oleskeli sitten muutamia vuosia Tukholmassa kanslistina kirkollistoimistossa. Kevytmielinen ja pintapuolinen henki, joka silloin vallitsi Tukholman sivistyneissä seuroissa, inhoitti nuorukaisen viehkeätä ja ihanteellista mieltä. Niinsanotut "göötit" Upsalassa olivat silloin Ruotsin kirjallisessa elämässä mahtavimmillaan. He kammosivat kaikkea ulkomaista henkeä sekä elämässä että kirjallisuudessa, tahtoivat tehdä tapansa umpikansallisiksi ja haaveksivat ainoastaan muinais-skandinavilaisia oloja, uljaita viikingejä, voimallisia odalmiehiä y.m. Suuri joukko nuorukaisia, (niinsanottu Manhemin liitto), johon Almqvistkin kuului, päätti toteuttaa nämä mietteet ja muutti sentähden Vermlannin sydänmaihin, ruvetaksensa siellä oikein talonpojiksi, oikein muinaisiksi uutisasukkaiksi. Tämä elämä näytti kuitenkin paljoa runollisemmalta nuorukaisten mielikuvituksissa kuin se todella oli. Heidän kiihkonsa oli palava, mutta voima oli tahtoa heikompi ja toinen toisensa perästä heistä kyllästyi pian tähän kansalliseen metsäidylliin ja pakeni Tukholmaan ja Upsalaan takaisin. Vaikka koko tämä koe oli jotenkin lapsellinen, se kuitenkin oli suureksi hyödyksi Almqvistin kirjalliselle kehitykselle. Silloin hän näet oppi tuntemaan ruotsalaisen rahvaan elämää ja havaitsemaan minkälaisia runollisuuden aarteita on köyhäin alhaisissa majoissa, jotka aarteet hän sitten käytti aineeksi Ruotsin kirjallisuuden kahteen kauneimpaan uuteloon: "Grimstahamns nybygge" ("Putkinotkon uutispaikka") ja "Kapellet" ("Kappeli").[44] Muutettuaan Vermlannista takaisin Tukholmaan, Almqvist rupesi pedagogiseen toimeen, ollen ensin opettajana Karlbergin sota-akatemiassa, sitten (1829) rehtorina Tukholman uudessa alkeiskoulussa. Tässä toimessa hän kirjoitti historiallisia, matemaattisia ja kieliopillisia oppikirjoja, jotka todistavat, kuinka monipuoliset hänen pyrintönsä ovat olleet, vaikka ne tässä oppikirjain sepittämisessä arvattavasti ovat kirjalliselta kannalta vähäpätöisiä. Parhaasta päästä hän kuitenkin antautui runouteen ja kaunokirjallisuuteen. Jo Upsalassa hän oli liittynyt romanttiseen kouluun ja kirjoittanut kaikenlaisia runollisia kokeita sen ajan kirjallisiin kalentereihin, mutta vasta 1830-luvulla hänen teoksensa alkoivat herättää suuren yleisön huomiota, erittäinkin nuo lyyrilliset, draamalliset ja eepilliset kappaleet, jotka tavataan kokoelmassa: "Törnrosens bok". Koko Ruotsi ihastui rikkaaseen mielikuvitukseen, plastilliseen voimaan ja värien loistoon, jotka yht'äkkiä ilmautuivat tässä teoksessa; Almqvistia kiitettiin milt'ei etevimmäksi ruotsalaisten runoniekkojen joukossa. Mutta tämä kunnia ei tyydyttänyt Almqvistin rauhatonta henkeä, hän ei tahtonut olla ainoastaan runouden, vaan myöskin yhteiskunnallisen elämän uudistaja. Hän kirjoitti mainion uutelonsa "Det går an", jossa hän puolustaa vapaan rakkauden oikeuksia kirkollista avioliittoa vastaan ja meni "Aftonbladet" lehden toimitukseen, jonka lehden jyrkät vapaamieliset siihen aikaan olivat korottaneet oikeaksi valtiolliseksi mahdiksi. Ulkonaisesti Almqvistin kirjallinen tila oli nyt loistava: hänen runolliset ystävänsä muodostivat suuren puolueen yleisön joukossa ja hänen sosialistiset yrityksensä kiihoittivat monessa ihastuksen innostukseksi; kirjallisena tarkastajana "Aftonbladetissa" hän hallitsi kirjallisuuden. Mutta toiselta puolen olivat juuri hänen harrastuksensa myöskin herättäneet vihaa; yhteiskunnalliset vastustajat liittyivät hänen runollisiin vihollisiinsa, ne todistivat hänen tarkoitustensa vaarallisuuden, ne syyttivät hänen teoksiansa epäkristillisiksi ja siveettömiksi, ja moni tahtoi tehdä hänen oman siveytensäkin epäluulon alaiseksi. Valitettavasti Almqvist itse antoi heille surkean tilaisuuden riemuitsemaan. Hän todistettiin näet syypääksi vekselinväärennykseen ja luultiin vielä, hyvinkin painavista syistä, myrkyttäjäksi. Välttääksensä rangaistusta hän pakeni salaa (1851) Ruotsista Amerikkaan, jossa hän sitten eleli aikansa viime vuoteen asti, jolloin hän muutti Bremeniin. Tarkkoja tietoja ei ole hänen elämästään tältä aikakaudelta, vaikka sanomalehdet välistä ovat hänestä jutelleet kaikenlaista perätöntä.
Harvoin on elänyt niin monipuolinen nero kuin Almqvist. Hän on harrastanut monenlaisia pyrintöjä, hän on ollut osallisena kaikissa huomattavimmissa liikkeissä, jotka ovat tällä vuosisadalla kirjallisuuden alalla koskeneet Ruotsia. Kummallisinta kuitenkin on, ettei Almqvist milloinkaan ole koettanut ottaa välittävää asemaa puolueiden kesken, hänellä kun oli niin paljon liittymäkohtia kaikkien kanssa; päinvastoin hän on kirjoituksissaan melkein aina vienyt joka puolueen omituisuudet äärimmäisyyteen. Hän on, ihankuin vanhan taruston Proteus, aina ollut sekä uusi että samanlainen joka muodossa. Jos likemmin tarkastamme, mitkä henkiset sytykkeet pääasiallisimmasti ovat vaikuttaneet Almqvistin teosten sisälliseen henkeen ja muotoon, niin näemme siinä kohden etenkin kolme: saksalais-ruotsalainen romanttisuus, ranskalais-ruotsalainen vapaamielisyys ja kansanvaltainen ruotsalaisuus. Almqvistin romanttiset runoelmat ovat milt'ei enimmin hankkineet hänelle tavallisen yleisön suosiota. Näissä runoelmissa tavattava värien loistavuus, kukkien ja koristuksien rikkaus, suloinen, puoleksi peitetty hempeämielisyys ja haaveellinen eriskummaisuus vaikutti erittäin nuorison viehkeisiin sydämmiin. Niissä on unelmien valta; mielikuvitus ja mielenväreet hallitsevat siinä itsevaltiaina kuningattarina, joita sekä sisällys että muoto palvelevat orjina. Nämät runoelmat ovat suureksi osaksi pieniä lyyrillisiä kappaleita, joissa hempeä hentomielisyys on etevin avu; mutta tavallisesti ne ovat myöskin niin epäselviä muodoltaan, että ne kyllä jaksavat herättää, vaikk'eivät tyydyttää tunteitamme; ne tekevät meihin soitannollisen eikä runollista vaikutusta. Molemmat suuret ballaadit "Schems-el-Nikar" ja "Arthurs jagt" ovat kuitenkin siinä kohden poikkeuksena, ne ovat kauneimpia, mitä on ruotsiksi kirjoitettu. Almqvistin romanttisissa draamoissa ilmaantuu hänen runollinen voimansa vielä kirkkaampana; melkein kaikissa on kohtia (tavallisesti kuitenkin lyyrillisiä), jotka voisivat olla Goethen tai Shakespearen kirjoittamia; mutta täydellisesti eivät nekään meitä tyydytä. Draamassa näet kärsimme vielä vähemmin kuin lyyrillisessä runoudessa mielikuvituksen rajatonta omavaltaisuutta; emme ainoastaan tahdo tietää "mitä", mutta myöskin "miksi", ja Almqvistin draamoissa "punctum satiens" on aina hämärässä. Etevimmiksi näistä draamoista voidaan katsoa "Svangrottan i Ipsara" ja "Ramido Marinesco", josta runoilijamme Runeberg on kirjoittanut nerokkaan tarkastelman.
Almqvistissa oli romanttisen koulun haaveellinen idealismi saanut johdonmukaisimmin ilmauksensa; mutta hän osottaa myöskin tämän idealismin hajoamista. Vihasta aikojemme tavallista, kuivaa, tasoittelevaa sivistystä vastaan olivat romantikot kuljeksineet, ihankuin entiset vaeltavat ritarit, kaukaisimmillekin maille, kaukaisimpiinkin oloihin, kaukaisimpiinkin aikoihin saakka, hakeakseen runouden kadotetun paratiisin; usein ne jo luulivat sen löytäneensä, kun mielikuvitus loi heidän silmäinsä eteen kauniita kangastuksia, mutta ne olivat valitettavasti vain kangastuksia; väsyneenä Almqvist kääntyi takaisin tältä harharetkeltä ja näki runottaren istuvan hänen oman kuusensa juurella, hänen oman kansansa majoissa. Hän otti aineensa alhaisen rahvaan elämästä, koetti lämpimällä rakkaudella etsiä runollisuutta jokapäiväisimpien ihmisten sieluista, ja hän onnistui oivallisesti. Ei ainoastaan "Kapellet" ja "Grimstahamns nybygge", mutta myöskin "Aramintha May", "Målaren" ovat yhtä taiteellisia muodoltaan kuin asiallisia sisällykseltään; Almqvistin vanha epäselvyys on kadonnut ja hänen kuvailutapaansa voidaan kutsua klassilliseksi; hän on välttänyt sekä turhamaista kirkastamista että törkeätä luonnollisuutta. Mutta vaikka tämä idyllin maailma on runollisesti viehättävä, se kuitenkin ajan pitkään tuli ahtaaksi. On aina kiitettävää, kun kansan jokapäiväistä elämää kuvaillaan vastakohdaksi liika kiihoittuneen mielikuvituksen unelmille — mutta totta myöskin on, että korkeampi runous tavallisesti vaatii korkeampia aineitakin kuin ne, jotka muodostavat idyllisen runouden sisällyksen. Ei siis kumma, että Almqvist välistä jätti sekä Skällnoran Britan että Grimstahamn'in Juhanan elämänvaiheet ja tarttui suurempiin ja aatteellisempiin kysymyksiin. Hän kuvaili ristiriitoja alhaisten säätyin suorien, luonnollisten ihmisten ja korkeampain säätyin irstasten ulkokullattuin henkilöiden välillä, hän tahtoi todistaa, kuinka ahtaat ihmisten ajatukset Jumalasta, rakkaudesta y.m. ovat, hän puolusti kansanvaltaisia uudistuksia ja saarnasi sivistyneiden ulkonaista mieltä vastaan. Totta kyllä on, että Almqvist on koskenut moneen nykyisen elämän kipeään haavaan ja että hän on puhunut monta painavaa sanaa Ruotsin oloista, mutta hänen henkensä kaksi perisyntiä, epäselvyys ja halu liioitteluun, ovat vielä suuremmaksi haitaksi hänen yhteiskunnallis-runollisissa teoksissaan kuin ne olivat runollisissa kuvauksissa. Vielä hämmentävämmältä tuntuu tämä filosofisen tarkkuuden puute niissä Almqvistin kirjoituksissa, joissa hän on käyttänyt tieteellistä esittelytapaa. Hänen terävä ymmärryksensä havaitsee tavallisesti pian kaikenlaisia satunnaisia vastakkaisuuksia ja puutteita, hänen mahtava mielikuvituksensa muodostaa keveästi yleisiä näkökohtia näistä havainnoista, mutta todeksi näyttäminen jääpi häneltä kesken; hän joko unohtaa taikka ei ota tietääkseen asian pääkohtaa taikka hän peittää sen tyhjillä korupuheilla. Ainoastaan vakaumuksen miehet hallitsevat maailman vaiheita, epäileväiset viepi elämän väkevä virta neuvottomina sinne tänne, ja Almqvist oli skeptillisen aikakauden skeptillisimpiä lapsia. — Olemme jo viitanneet, kuinka Almqvistin hyökkäykset nykyistä yhteiskuntaa vastaan osaksi syntyivät hänen kansanvaltaisesta mielestään, mutta ulkomaan liikkeet antoivat kuitenkin myöskin suureksi, milt'ei suurimmaksi osaksi näille pyrinnöille suunnan. Nuorsaksalaisten kirjailijain saarnat "lihan vapauttamisesta", ranskalaisten sosialistien väitteet avioliiton ristiriitaisuudesta oikeata siveyttä ja luontoa vastaan, ja molempien selitykset että kristinusko oli jo "voitettu kanta" maailman historiassa, ne ne silloin saattoivat ulkomaiden kirjallisuudet ja yhteiskunnatkin kuohuun ja niiden etevimmäksi puolustajaksi Ruotsissa Almqvist pian joutui. "Colombinessa" hän kuvailee turmeltua ilotyttöä, joka tulee "puhtaaksi" ja "viattomaksi" rakkautensa kautta erääseen nuoreen kreiviin; romaanissa "Drottningens juvelsmycke" seisoo pakanallinen luonnonlapsi, Tintomara, kirkkahimmassa, hengellisessä valossa Kustaa III:nnen sivistynyttä hovia vastaan; näytelmässä "Isidorus af Tadmor" ja "Marjamissa" esitellään apostolit jotenkin yksinkertaisiksi, paitsi Paavali, joka oli täydellinen hullujenhuoneen asukas — alkuperäinen kristinusko, jonka edustajana Johannes on, näyttää Almqvistin mielestä olleen S:t Simonismia. Upsalan tuomiokapituli oli kuitenkin arvattavasti toista mieltä, koska se katsoi Almqvistin oikeauskoisuuden epäilyksen alaiseksi ja kaksi kertaa lähetti hänelle sekä varoituksia että kysymyksiä hänen oikeista ajatuksistaan (hän oli näet v. 1838 vihitty papiksi). Almqvistin onnistui kuitenkin sofismeilla suoriutua tästä pulasta. Suurimman harmin toiselta puolelta, ja ihastuksen toiselta, on kuitenkin aina "Det går an" herättänyt, — Vaikka kaikissa näissä Almqvistin viimeisissä kirjoituksissa on paljon moitittavaa, täytyy toiselta puolen kuitenkin tunnustaa, että hänen runollinen mahtinsa on yhtä voimakas kuin ennen. Monta sivua, erittäin novelleissa "Tintomara" ja "Det går an", olisi joku muu ruotsalainen runoilija turhaan koettanut jäljitellen kirjoittaa.
Almqvist on George Sandin, Heinen, Byronin ruotsalainen veli, hän on sitä Wertherin ja Renén sukua, joka todella on meidän vuosisadan onnettomimpia tunnusmerkkejä. Täynnä jaloja ihanteita, he eivät kuitenkaan jaksa toteuttaa niitä; he sanovat silloin aina joko olevaiset olot taikka ihanteensa syypääksi tähän, mutta unhottavat oman heikkoutensa. Harvat hetket he elävät rauhassa Jumalan ja itsensä kanssa; tavallisesti he horjuvat ylimielisyyden ja epätoivon, innostuksen ja pilkan, haaveellisen spiritualismin ja törkeän materialismin välillä. He ovat suuria miehiä ja kuitenkin heidän kansansa ei lausu heidän nimiänsä puhtaalla ilolla, he ovat suuria runoniekkoja ja kuitenkin tulevaisuus on säästävä ainoastaan vähimmän osan heidän teoksistaan, sillä sekä miehiltä että teoksilta puuttuu yksi sekä elämän että runollisuuden ensimmäisiä ehtoja — eheys.