Kaarlo Bergbomin kirjoitukset 2. Tutkimukset ja arvostelut

by Kaarlo Johan Bergbom

RANSKAN TOINEN KEISARIKAUSI JA SEN KIRJALLISUUS I-III.

I.

Kun vallankumous viime vuosisadan lopulla viskasi kumoon kaikki Ranskanmaan olevat olot, näytti siltä kuin olisi yksi kohta jäänyt koskematta. Tämä oli kirjallisuus. Kuninkaanvalta oli kukistettu, aatelisto maasta paennut, ja kuitenkaan ei kieli eikä runous voinut päästä niistä siteistä, joihin 17:s vuosisata, juuri kuninkaanvallan ja aateliston loistoaika, oli ne pakoittanut. Eikä kumma; valtiolliset myrskyt ottivat kansan mielessä liiaksi tilaa, että kirjallisuus ja taide, jotka varsinkin vaativat rauhaa, olisivat voineet kukoistaa. Napoleonin valta kukistui ja restauratsionin mukana rauhakin palasi ja kirjallisuus sai uutta eloa. Mutta kehitys vanhasta uuteen ei tapahtunut vähitellen, vaan äkillisesti ja rajusti. Kirjallisuudessakin uudistui nyt sama näytelmä kuin ennen valtiollisella alalla. Klassillinen kirjallisuus syöstiin vallastansa yhtä helposti ja yhtä nopeasti kuin ennen kuningas istuimeltansa; kirjallisuudessakin valtapuolueet pian saivat voiton. — Chateaubriandin ja Béranger'n tekemät välitysyritykset onnistuivat yhtä vähän kuin Lafayetten ja Mirabeaun vallankumouksen aikana. Kumoava onkin koko tämä romanttinen kirjallisuus — kuten sitä kutsuttiin klassillisen vastakohtana. Siinä on yltäkyllin aatteita, uljaita, usein yleviäkin, vaikka kuohuvia ja sekaisia, vieläpä siinä on havaittavana enemmän tarkoitusta kuin tekoa, väkeviä intoja ja varsin vähän mieltä, kiihottunutta spiritualismia (henkisyyttä) ja törkeätä materialismia (aineellisuutta) — kaikki kumoavan aikakauden tunnusmerkkejä. Eheitä, suuria taideteoksia tämä kirjallisuus on synnyttänyt ainoastaan harvoja, mutta voimaa ja henkeä ei voi kieltää siinä olevan. Klassikot olivat etenkin pyrkineet ilmilausumaan yleisiä tunteita ja perusteita selvässä, miltei kaunopuheisessa muodossa, romantikot päinvastoin etsivät tahallansa outoja, jopa ihaillakin aineita, jotka he sitten pukivat hehkuvaan muotoon; klassikot tahtoivat tunnustaa kauneutta ainoastaan somatekoisessa, romantikot päinvastoin asettivat ohjeeksensa "le beau c'est le laid" (kauneus on rumuus); edellisten perusajatus oli sopusointu, jälkimäisten vastakohta; edellisten pääansio oli järjestys, jälkimäisten loistava vaikutus. Valtioelämässä tämä uusi kirjallisuus anastaa paljoa mahtavamman sijan kuin vanha; sen etevimmät edustajat, niinkuin Chateaubriand, B. Constant, Guizot, Thiers, Lamartine, Montalembert, olivat myöskin hallituksen ja puolueiden päämiehiä. Mutta valtiollisissakaan asioissa ei tämä kirjallisuus voinut kieltää kumouksellista luonnettansa. Alussa, Bourbonien aikana, romantikot kyllä olivat kuninkaallisempia kuin hallitus, mutta pääasiallisesti vastenmielisyydestä Napoleon I:n valtaa vastaan. Vuoden 1830 vallankumous muutti asiain laidan ja lopetti heidän sekä rakkautensa että vihansa. Pienin osa kirjailijoita, "doktrinääri"-nimiset, antoi suorastaan tukea Ludvig Filipin vallalle, suurin osa, erittäinkin runoniekkoja, kuului vastustuspuolueihin ja heittäytyikin viimein hurjaan sosialismiin. On kummallista nähdä, kuinka samat miehet nuoruudessaan 1820 pauhasivat kaikkea vastaan, mitä vallankumouksen aika oli tuottanut, ja 1840 taas katsoivat kaiken autuuden mahdottomaksi samaisen vallankumouksen ulkopuolella; niin esim. Lamennais, Lamartine, Michelet, Quinet y.m. Totta on, etteivät nämät kirjailijat ole synnyttäneet vuoden 1848 vallankumousta, yhtä vähän kuin Voltaire ja Rousseau olivat synnyttäneet viime vuosisadan vallankumouksen, mutta heidän retorinen kaunopuheisuutensa on osaltaan paljon virittänyt ja sekoittanut kansan mieltä. Runolliset ja suorasanaiset kirjailijat riemuitsivat, kun vallankumous oli syttynyt; nyt muka ahdasmielisen porvaristovallan kaaduttua jokainen väärin halveksittu älyniekka voisi vapaasti puhua ja profeteerata kansan edessä, tuon vapaan, jalomielisen kansan edessä. Vallankumouksen ensimmäinen hetki olikin aatteen miesten, pian toiminnan sankarit tunkivat heidät syrjään. Lamartine esim., joka 1848 oli vallankumouksen pääjohtaja, pääsi 1849 töin tuskin lainsäätäjä-kokoukseenkaan. Mutta ei siinä kyllin. Runoilijat saivat lisäksi nähdä vallankumouksen kallistuvan ihan toiseen suuntaan, kuin heidän ihanteelliset toiveensa olivat ennustaneet — se loppui sotilasvaltiuteen. Mihin nyt jäivät ne kultaiset sadot, joita toivottiin vallankumouksesta? Runoilijat olivat leikitelleet ihankuin lapset tulen kanssa ja seisoivat, sittenkun tupa oli palanut tuhaksi, saamattomina, alakuloisina. Uudesta tuvasta, joka rakennettiin vanhan sijaan, heidät sysättiin pois tai otettiin siihen vastaan armoille. Vuoden 1848 vallankumouksen tauottua, oli koko tämä romanttinen kirjallisuus — sillä romanttinen se vielä muotonsa puolesta oli, vaikka sen sisällys oli muuttunut — tehnyt tehtävänsä. Tällä ei kuitenkaan ole sanottu, että se pyrintöinensä, harrastuksinensa ei olisi vaikuttanut mitään tulevaisuuteen. Tulevan onnellisemman kirjallisuuden on nouseminen siitä maasta, jota tämä on perannut, tulevan kirjallisuuden on omistaminen tämän romanttisen avut, ihankuin ennen Ranskan klassillinen kirjallisuus Ludvig XIV:nnen aikana selveni renesanssin jaloista, vaikka himmeistä aatteista; Mutta Ludvig XIV:nnen hallituksen ja renesanssin välillä on aikakausi — Richelieu'n, Mazarin'in ja Hôtel de Rambouillet'n, — jona kansan henki ihankuin seisahtui hetkeksi kootaksensa uusia voimia. Samalla tavalla toinen keisarikausi kirjallisuuteen katsoen näyttää levon ja valmistuksen ajalta.

Ettei toisen keisarikauden kirjallisuus tarjoo mitään rehottavaa eikä viehättävää näkyä, voi siis kyllä käsittää. Uusia aatteita ei ole, sitä vähemmin uutta runouden muotoa; mutta vanhojakin aatteita, jotka ennen olivat synnyttäneet Ranskan kansassa ylpeyttä ja voimaa, halveksitaan nyt ja katsotaan epäilyksen silmillä. Vapautta, joka vei kumoukseen, kammoksutaan, uskontoa, joka vei tekojumalisuuteen, pelätään, runous, joka asetti tarkoitusperänsä korkeammalle, kuin mitä sitten voitiin toteuttaa, hyljätään. Vanhan ylenpalttisuuden ja kiihkomielisyyden sijaan ovat jäykkämielisyys ja pahastelemus tunkeutuneet; nautinnon halu ja huimaavat rahapuuhat ovat vähitellen vieneet voiton aatteellisista pyrinnöistä. Yhtä nurja kuin väärä olisi kuitenkin katsoa tämä masentuminen koko toisen keisarikauden varmaksi tunnusmerkiksi taikka, niinkuin sentään monikin tekee, sanoa keisari siihen syyksi, sillä onhan tämä keisarikauden ensimmäinen aikakausi, jona se kokoo voimiansa ja oppii tuntemaan asiain tilan. Sen asema Euroopan politiikassa on jo vakautunut — sitä todistaa itämainen ja Italian sota. Sisällisten asiain hoidossa hallitus sitä vastoin horjuu erilaisten periaatteiden välillä, tai oikeimmin sanottuna, sen ainoa periaate näkyy olevan pitää kaikki puolueet kurissa. Kirjallisuudessa vallitsee nyt sama saamattomuus ja nerottomuus kuin valtioelämässäkin. Runoilijatkin epäilevät ihanteitansa ja kiintyvät ikäänkuin epätoivossa oleviin oloihin.

Tässä on kuitenkin oikea vaisto ohjeena. Terve realismi on murrosaikoina sekä luonnollisin että helpoin muoto, jossa kirjallisuus voi saada aikaan jotakin ansiokasta. Tämä käytännöllinen suunta on kuitenkin valitettavasti toiselta puolen suuresti lisännyt keinotekoista kirjallisuutta, niinkuin vielä moni oikeakin taideniekka luulee ruokottomuuden olevan samaa kuin realismin.

Mutta tämä yleinen kuva ei käsitä kokonaan tämän ajan ranskalaisen kirjallisuuden ominaisuutta, vaikka se osottaa viimeisen miespolven luonnetta. Onhan vielä olemassa kirjailijoita, joiden pääteokset ja mieli ovat yhteydessä menneen aikakauden kanssa, mutta jotka vielä näinäkin aikoina jatkavat kirjailijatointaan. Nämät kirjailijat kyllä eivät anna tämän aikakauden kirjallisuudelle sen varsinaista muotoa; mutta ensinnäkin nuo vanhat ovat sankareita nuorten maatiaisten rinnalla, ja toiseksi heidän tuotteensa ovat runolliselta kannalta melkein etevimmät. Nykyisten Ranskan olojen suhteen nämät miehet ovat asettuneet eri kannalle. Toiset ovat, vallankumouksen tyhjään rauettua, kadottaneet ryhtinsä, heidän voimansa on kukistettu ja he horjuvat harhaluulon ja epäluulon välillä. Toiset ovat vetäytyneet pois asioiden johdosta, kun vallankumouksen antamat katkerat kokemukset ovat heihin kipeästi sattuneet. Kuitenkaan ei heidän luottamuksensa aatteihinsa ole hävinnyt. Toiset taas eivät ole mitään oppineet eivätkä mitään unohtaneet, toivovat vielä kaikkea hyvää kumouksesta eivätkä sano millään tavalla suostuvansa nykyiseen Ranskan halaukseen. Heidän päämiehensä on Victor Hugo.

Victor Hugo on koko tämän ajan elänyt maanpakolaisena ja lujasti kieltäytynyt ottamasta vastaan keisarin monta kertaa tarjoomaa anteeksiantoa. Tasavaltalaisen puolueen nimessä hän on väsymättä ja leppymättä taistellut sitä hirmuista tyrannivaltaa vastaan, joka muka nyt sortaa Ranskan jaloa kansaa. Victor Hugo on maanpaossa kirjoittanut sekä lyyrillistä että satiirista runoutta, hän on yritellyt sekä maailman-epopeiaa että maailman-romaania. Kaikista näistä hänen teoksistaan huokuu miehekäs ja ylevä henki meitä vastaan, me ihailemme runoniekan neroa, ja kunnioitamme hänen mielensä innokkuutta, joka on pitänyt voimassa vanhan uskonsa vapauden aatteihin. Todella onkin hänen uskonsa luja, mutta se muuttuu valitettavasti kyllä usein taikauskoksi. Victor Hugon vakaumukset nojautuvat vähemmän vakaviin periaatteihin kuin määrättömiin, useimmiten taiteellisesta pohjasta lähteneihin tunteihin. Sen tähden ei hänessä olekkaan yhtään johdonmukaisuutta; hän jumaloi Napoleon I:tä ja kiroo Napoleon III:tta; hän kiihoittaa ranskalaisten sotilaallista kunnianhimoa ja hän saarnaa kansainvälisten sotien loppumista ja ja iankaikkisen rauhan alkua maailmassa. Lisäksi Victor Hugon runollinen voima on entistään heikompi. Useat paikat hänen tämän-aikuisissa kyhäyksissään muistuttavat vielä runoniekan jo ammoin menneestä, kauniimmasta lyyrillisestä ajasta, mutta hänen useinkin loistava kaunopuheisuutensa on muuttunut tyhjäksi sanasotkukai. Erittäinkin lentokirjassansa "Napoleon pieni" ja pilkkarunoissaan "Les châtiments" tämä sanarikas pöyhkeily on vienyt voiton sekä totuudesta että kauneudesta. Näissä molemmissa kirjoituksissa V. Hugo kaikin voimin koettaa häväistä nykyisen Ranskan oloja. Niitä voisi välistä verrata vallattomiin pilkkakirjoituksiin ensimmäisen vallankumouksen ajalta. Viha on tässä V. Hugolta vienyt ei ainoastaan älyn, mutta siveydenkin. Nämät kirjat sisältävät mitä ilkeimpiä herjauksia Napoleonia vastaan. Niiden laatu voidaan helposti arvata, kun esimerkiksi Napoleonia verrataan "sikaan, joka piehtaroi jalopeuran taljalla" — ja semmoinen lause kuitenkin on lauhkeimpia. Mutta sen ohessa on näiden kirjain sisällys eloisaa, vaikka tuiki epätarkkaa vallankumouksen kirkastamista. Yleisen äänioikeuden V. Hugo katsoo valtiollisissa asioissa viisasten kiveksi, mutta hän unohtaa, että samassa kaikki hänen hyökkäyksensä ovat kadottaneet otansa; tulihan Napoleon juuri saman yleisen äänioikeuden kautta keisariksi. Suurin syy näiden pilkkakirjoitusten pikaiseen unohtumiseen on ollut se, että V. Hugo niissä osottautui huonoksi ennustajaksi. Kaikki mitä "Napoleon pienessä" ennustetaan, esim. että keisari joutuisi venäläisen valtiotaidon orjaksi, ei ole käynyt toteen. Paljoa tyydyttävämmän näyn tarjoo kokoelma lyyrillistä runoutta, "Les contemplations". Tämän kokoelman V. Hugo julkaisi 1856. Runolliselta kannalta tämä teos on V. Hugon etevin viime ajalta. Erittäinkin ne runoelmat, joissa kirjailija esittelee yksinomaisesti ranskalaisia aineita taikka tunnustuksia omasta sydämmestään, "Mémoires d'une âme", ovat viehättävän suloisia. Niissä on kuvia runoniekan lapsuudesta ja kouluajasta, lemmenlauluja ja unelmia, muistoja kirjallisista taisteluista hänen nuoruudessaan, kaikki täynnä runollista voimaa ja suloa. Niissäkin runoelmissa, joissa hän jälittelee Sarny'ta ja viime vuosisadan rakkauden-runoilijoita, hän ymmärtää samalla ihanalla ja hehkuvalla viehkeydellä ylentää aistillisuutta. Mitä suloisin on vielä moni niistä runoelmista, jotka kuvaavat runoniekan harrasta yhteyttä luonnon kanssa. Eräässä esim. jutellaan, kuinka tämä huomaa metsässä perhosen halaavan kukkaa; ujostellen kukka tahtoo pistäytyä piiloon, mutta perhonen nuhtelee näin: "mitä vielä — onhan tuo runoniekka ja hän kuuluu perheesemme". Mutta "Les contemplations'issa" on myös kipeitä kohtia, joilla V. Hugo jo niin runsaasti on edistänyt yleisön kauneudentunnon turmeltumista. Yhteiskunnan ilkeimpien haavojen lohdutonta kaivelemista ja inhottavain yksityisseikkojen kuvailemista tavataan tässäkin; mutta vaikuttimena tähän kirjoitustapaan ei ole halu synnyttää näistä matalista kohdista sen mahtavampaa sointua, vaan oikeana vaikuttimena näkyy olevan luonteenomainen taipumus rumaan ja outoon. Se on aina ollut Victor Hugon perisynti; mutta nuorena, tahtoessaan olla ainoastaan taideniekka, hän voitti runouden voimakkaalla muodolla, nyt sitä vastoin, pyrkiessään olemaan tietoviisas ja profeetta, hän leveästi saarnata paahtaa. Tuota vanhaa virttä työn epätasaisesta jaosta, rikasten kovuudesta köyhiä kohtaan, hallituksien hirmuvaltaisuudesta vingutetaan väsymättömästi. Pahinta kuitenkin on, että tämän kurjuuden runoileminen usein lähtee enemmin runoniekan mielikuvituksesta, joka etsimällä etsii mahtivaikutusta, kuin hellästä sydämmestä. Eräässä runoelmassa esim., "Chose vue un jour de printemps", V. Hugo kuvailee kaikenlaista surkeutta viheliäisten majassa — alastomia lapsia, nälkää, vilua ja puutetta isää ja äitiä keskenään tappelemassa ja sen vastakohdaksi kevätaurinkoa, joka iloisesti loistaa ulkona, ihankuin tämä kurjuus olisi kevätauringon vika.

Korkealaatuisemman yrityksen V. Hugo teki "Légende des siècles'issä". Hänen tarkoituksensa tässä laajassa kertomarunossa on kuvailla, kuinka ihmiskunta on luomisestaan saakka edistynyt edistymistänsä. V. Hugo on usein tavallisella ujoudellaan verrannut itseänsä Danteen, ja siltä näyttääkin kuin hän tahtoisi "Légende des siècles'in" "Divina Comedian" vastineeksi. Vuosisatojen tarinan sankari ei ole mikään yksityinen mies — se on ihminen yleisessä merkityksessään tai oikeammin ihmiskunta. Totta on, että tämä aine on ylevin, mitä runoudessa voidaan kuvailla, mutta se tunkeutuukin arveluttavalla tavalla historian ja filosofian aloille. Tähän runolajiin germaanilaisten miettivä luonne kuitenkin sopii paremmin kuin ranskalaisten. "Légende des siècles" ei siis olekkaan "Faust'in" veroinen. Mutta ranskalaiset itsekin ovat laatineet filosofisia runoelmia, joissa historia aukenee avarampiin ja mahtavampiin näköaloihin kuin V. Hugon tarinassa, esim. E. Quinet'n Ahasveruksessa ja Prometheuksessa. Merkittävä on, että historian suuria miehiä ja tapauksia harvoin kuvaillaan tässä V. Hugon epopeiassa; tavallisesti runoniekka on valinnut jonkun vähäpätöisen tarinan, johon hän sitten yrittää panna yleisemmän merkityksen. Myönnettävä on, että moni niistä kappaleista, jotka ovat "Légende des siècles'issä", on pieni mestariteos rohkean runollisuutensa puolesta. Mahdikkaita vastakohtia, ihanteellista väriloistoa, kaikuvia säkeitä on myöskin runsaasti tässä niinkuin V. Hugon muissa runoelmissa. Vähemmän onnistuneita ovat kuvaukset raamatusta ja vanhan ajan historiasta. Rooman perikatoa, jonka toki pitäisi oleman selvän V. Hugolle, joka ennen niin voimakkaasti on esittänyt "Neron pidot" ja "Gladiaattorien tappelun arenalla", ei kuvailla, mutta ennustetaan loppumattoman sanavirran juoksuttamisella. Tultuaan keskiaikaan V. Hugon runous luontuu paljoa selvemmäksi ja tarkemmaksi. Kaarle Suuren harhailevat ritarit ja paladiinit, jotka yöt päivät huviksensa tappelevat keskenänsä, kuvataan sekä lämpimästi että humoristisesti — vaikka kyllä yleisillä piirteillä. V. Hugo ei kuitenkaan mieltymyksestä keskiaikaan unohda läänitysvallan pimeätä puolta. Julmat keskinäiset metelit, täynnä surmaa ja hävitystä, antavat tilaisuutta kamalain taulujen esittämiseen. Astuessaan keskiajasta V. Hugo taas kadottaa asiain johdon. Semmoisten kappaleiden rinnalla, joiden yhteyttä sen aikakauden kanssa, jota ne ovat edustavinaan, ei voi parhaimmallakaan tahdolla käsittää, on muita, joissa aikakauden suuntaa kuvaillaan niin epäselvillä vertauskuvilla, että lukija ihan hämmentyy. Mitä oivallisimpia ovat sitä vastoin runoelmat nykyajasta. "Les pauvres gens" ja "le crapaud" nimiset kappaleet voidaan ihanan suoruutensa tähden hyvin verrata Runebergin tai Béranger'n kauneimpiin laatukuviin. Tässä V. Hugo oikein osottautuu köyhän kansan runoilijaksi; tästä nähdään paremmin kuin kaikista hänen sosiaalisista kaunolauseistaan, että kansaa hellivä sydän sykkii hänen runossansa. Melkein harmillinen vastakohta näille suorille ja teeskentelemättömille runoelmille on epopeian viimeinen kappale, jonka aineena on kahdeskymmenes vuosisata. Silloin hätä, murhe, kurjuus muka katoavat maailmasta ja ilo, rauha ja varallisuus pääsee silloin vallalle. Kaikki tämä autuus saadaan aikaan — ilmalaivan keksimisen kautta, joka merkillinen keksintö on sallittu kahdennenkymmenennen vuosisadan tehdä. Tuota ilmalaivaa V. Hugo ei käsitä vertauskuvalliselta kannalta, vaan sitä kuvaillaan teknillisellä tarkkuudella, luultavasti tulevain rakentajien hyödyksi. Tuommoisten hahmostusten perästä ei kukaan liene utelias tuntemaan niitä filosofisia, vielä tekemättömiä runoelmia, joissa V. Hugo tarkoittaa siirtää aineensa ajasta iankaikkisuuteen ja niin täydentää vuosisatain tarinan — erittäinkin kun näille runoelmille on luvattu niin pimikköisiä nimiä kuin "Le fin de Satan" (Pirun loppu) ja "Dieu" (Jumala).

"Légende des siècles'issä" osotti V. Hugo runolliset ajatuksensa ihmiskunnan historiasta; hän tahtoi samalla lailla "Les misérables'issa" antaa täydellisen kuvauksen nykyajan elämästä. Tämä romaani on valokuva nykyisestä Parisista, ihankuin "Notre-Dame" romaani loihti keskiaikaisen Parisin lukijan eteen. Runolliselta kannalta tämä uusi romaani ei kuitenkaan vedä vertoja runoniekan nuoruuden teokselle. Taiteellinen puoli ja kirjailijan sosiaalinen tarkoitus eivät ole elimellisessä yhteydessä, vaan seisovat yhteen sulamatta rinnakkain — ja siitä koituu haittaa romaanin sekä laatimukselle että henkilöille. Moni näistä, esim. Jean Valjean, Gravoche, Javert y.m., on perustukseltansa merkillinen, ja useinkin runoilijan kuvitusvoima on tehnyt heidät lumoavan selviksi, mutta yhtäkkiä hän muistaa näiden henkilöiden myöskin olevan aatteiden edustajina; Jean Valjean esim. edustaa rahvasta, Javert lakia j.n.e. Nytpä heitä peitetään semmoiseen filosofiseen himmeyteen, että on mahdoton käsittää heidän oikeata muotoansa. Esipuheessa V. Hugo mainitsee kolme koinhaavaa meidän aikamme pahimmiksi — miehen halventumisen proletaarisuuden kautta, naisen hukkumisen haureuteen ja lapsen pimentymisen taidottomuuden kautta; mutta turha olisi itse romaanista etsiä ajatusjohtoinen selitys, mistä juuresta nämät koinhaavat saavat syntynsä. Omissa mietteissään V. Hugo kyllä syyttää siitä lakien kovuutta, mutta hänen henkilöissänsä taas ilmaantuu ainoastaan tavallisia, ihan yksityisiä tunteiden ristiriitoja. Ainoa varmaperäinen, terve mieliperuste, jota voitaisiin hakea koko "Les misérables'ista", on V. Hugon jalo into kansan opetuksen ja kansan sivistyksen hyväksi. Tätä kiitettävää intoa hän ilmottaa ei ainoastaan tässä romaanissa, vaan myös hartahimmilla lauseilla kirjassaan Shakespearesta. Sitä vastoin runoniekka kansan jumaloitsijana ("la sainte canaille") on yhtä epäselvässä kuin väärässäkin. Tuosta rauhallisesta, vakaasta, ahkerasta kansasta, johon valtakunnan kulmakivet nojaavat ja joka senkin tähden viimeiseen asti epäilee järkyttää näitä kulmakiviä, ei Victor Hugo pidä lukua, vaan Parisin levoton, kevytmielinen roistoväki edustaa kansaa. Mitä luonnollisintahan on, että tasavaltainen vuodelta 1848 puolustaa vallankumousta, mutta kummalliselta kuitenkin soipi, kun Victor Hugo asettaa kapinan ja vapauden samalle kannalle. Pahin seikka tässäkin kohdassa on, ettei runoilijan tarkoitus ja teko käy käsitysten. Mariossa hän esim. selvästi tarkoittaa kuvailla sen jalon nuorison esikuvaa, jolle tulevaisuus kuuluu, ja kuitenkin sama Mario on miedoimpia, voimattomimpia henkilöitä. Samalla tavalla ovat muut nuoret vallankumoojat "Les misérables'issa" väärän idealismin tuottamia. Usein, lukiessamme heidän urotöistään, muistuu Don Quixote mieleemme. Viehättäviä ja raittiita sitä vastoin ovat enimmiten ne paikat, joissa V. Hugo ilman valtiollista tarkoitusta kuvailee Parisin kansan elämää. V. Hugo tuntee joka nurkan suuressa Ranskan pääkaupungissa ja hän osaa myöskin tehdä kaikki lukijalle silminnähtäväksi — kadut, huoneet, historialliset muistomerkit tulevat ihankuin eläviksi ja seisovat Ranskan historian tapausten todistajina. Hän tuntee vielä ihmisetkin ja heidän luonteensa; me näemme elävässä kuvauksessa tuon rauhattoman, irstaan parisilaisen poikaveitikan, "le gamin de Paris", joka harrastaa kahta tointa: "hallituksen kumoamista ja housujensa paikkailemista"; näemme koko sen säätyluokan, jonka sankari tämä "gamin" on, sekä tavallisessa elämässä että suurissa kohtauksissa, ja näemme hänen jokaisesta liikunnostaan, että edessämme liikkuu oikeita ihmisiä eikä aatteisia valekuvia, niinkuin Mario tai Javert. Kokonaisuutena "Les misérables" kyllä ei ole mikään romaanin esikuva, mutta siinä on paikkoja, ja useitakin, joita ainoastaan oikea runoilija ja vain suuri runoilija on osannut kirjoittaa.

"Les misérables'in" perästä Victor Hugo ei ole kirjoittanut mitään merkittävää. Laajuudeltaan hänen Shakespearen juhlaksi julkaisema kirjansa runoilijain kuninkaasta on suurimpia, mutta siinäkin on paljoa enemmän kaunolauseita kuin ajatuksia — muutamia täysipainoisia kultarakeita keksitään kuitenkin runsaan hiekan seasta. Shakespearesta Victor Hugo puhuu tässä kirjassaan varsin vähän, sitä enemmän — itsestänsä. Muun muassa saadaan siitä tietää V. Hugon olevan Ranskan vallankumouksen runoniekan; V. Hugon käsityksen mukaan seisoo näet historiassa aina jokaisessa ajankäänteessä kaksi miestä toistensa rinnalla, toinen teon ja toinen ajatuksen, toinen voiman ja toinen hengen; Lutherin rinnalla seisoo Shakespeare, Cromvellin rinnalla Milton, Richelieun rinnalla Corneille ja Napoleon Suuren rinnalla seisoo — V. Hugo itse. Samalla tavalla kuin V. Hugon "Shakespeare", näyttää myös hänen ihan uusi kokoelmansa lyyrillisiä runoelmia antavan enemmän syytä moittimiseen kuin ylistämiseen.

Jos jätämme V. Hugon sikseen, eivät nuo vanhat tasavaltaiset vuodelta 1848, jotka ovat pysyneet entiselle vakaumuksellensa uskollisina ja sen tähden elävät maanpakolaisina, ole jaksaneet kirjallisuudenkaan alalla säilyttää yleisön vanhaa suosiota. Tavallisesti ranskalaiset eivät voi pysyttää mielensä jäntevyyttä maanpakolaisuudessa; heiltä puuttuu silloin malttia ja kärsivällisyyttä. Samaten kuin Antheus kreikkalaisessa tarinassa koskemalla maata, joka oli hänet synnyttänyt, sai uusia voimia, tarvitsevat ranskalaiset kirjailijat Parisin ilmaa virkistyäksensä. Tässä kohden nämät tasavaltaiset maanpakolaiset muistuttavat ensimmäisen vallankumouksen siirtolaisista, jotka myöskin vieraissa maissa niin vieraantuivat omasta isänmaastansa, että tämä viimein ei ymmärtänyt heitä ensinkään. Samalla lailla nämät tasavaltaiset kirjailijat ovat ihankuin kangistuneet vanhoihin aatteisiinsa, eivätkä havaitse saarnaavansa kuuroille tai kylmäkiskoisille. Niin on maanpakolaisuus tehnyt paremmat ahdasmielisiksi ja yksipuolisiksi ja lisännyt huonompien vanhaa taipumusta pintapuolisuuteen. Runoilijain joukossa seisoo E. Quinet V. Hugota lähinnä sekä runollisen älynsä puolesta että vihatessaan nykyisiä Ranskan oloja. Ihankuin V. Hugokin on E. Quinet väsymättä runollisesti ja suorasanaisesti näinäkin aikoina ylistänyt vallankumousta ja houkutellut sen uudistusta. V. Hugon neroa E. Quinet'llä ei ole, mutta hän on paljoa aatteellisempi ja johdonmukaisempi. V. Hugon tekemät kokeet todistaa vallankumouksen välttämättömyyttä pilkkaavat jokaista ajatusoppia, E. Quinet'n ovat myöskin usein mielettömiä, mutta niiden kanssa voi kumminkin sovittelemalla tulla toimeen. Hänen paras teoksensa tältä viime ajalta on näytelmällinen runoelma "Les esclaves" (orjat), jonka päähenkilö on Rooman historiassa mainio gladiaattori (miekkailijaorja) Spartacus. Näytelmätaiteelliselta kannalta katsottuna tämä runoelma on täynnänsä vikoja, mutta siinä ilmenevä jalojen ajatuksien ja tunteiden rikkaus melkein peittää toiminnan köyhyyden. Alexandre Dumas on myöskin vallankumouksen jäljestä asunut Ranskan ulkopuolella, eikä tahtonut muka kärsiä Napoleonin hirmuhallitusta. Hänen huonoja varojansa syytetään kuitenkin oikeaksi vaikuttimeksi tähän tasavaltaiseen päätökseen. Hänen kynänsä on yhtä toimelias kuin ennen, mutta aineet ja aatteet jo rupeevat puuttumaan. Sytyttääksensä mielikuvitustansa hän on kirjallisena huijarina kuljeksinut ympäri koko Euroopan — Suomessakin hän oli 1860 — ja ottanut osaa kaikenlaisiin yrityksiin. Niin A. Dumas 1859 seurasi Garibaldia ja kirjoitti hänen muistokirjansa "Mémoires de Garibaldi", joka kirja on yhtä huono kuin valheellinen. Hänen viimeaikuisista romaaneistansa on "Isaac Laquedem" nostanut jonkunmoista huhua; A. Dumas tahtoi tässä jättiläisromaanissa esittää koko historian Kristuksesta uskonpuhdistuksen aikaan asti. Onneksi hän väsyi jo keisari Neron aikana. E, Sue'n on vielä vähemmin kuin A. Dumas'n onnistunut pysyä ranskalaisen yleisön suosiollisessa muistossa. Sveitsistä käsin, jossa hän asui 1851 vuodesta kuolemaansa (1857) saakka, hän melkein joka vuosi julkaisi uusia romaaneja, mutta niissä ei ole kipinääkään hänen entistä taitoansa; ne olivat kuolleita jo syntyessään.

II.

Ainoastaan vähin osa kirjailijoita, jotka vuoden 1848 vallankumouksessa taistelivat tasavaltaisen puolueen rintamassa, on vielä keisarikaudenkin aikana rohjennut, niinkuin V. Hugo ja E. Quinet, pysyä niin kiinteästi vanhassa vakaumuksessaan, että mieluummin kärsivät maanpakolaisuutta kuin mukautuvat nykyisiin oloihin — enemmistö joko jäi Ranskaan tai palasi sinne kohta saatuansa anteeksiannon. Muutamat ovat sitten lujamielisellä jäykkyydellä vetäytyneet asioista, odottaen parempia aikoja, muutamat ovat muuttuneet keisariuden parhaimmiksi ystäviksi ja tungeskelevat nyt virallisten sanomalehtien toimituksissa. Kovin onni on tavannut vallankumouksen etevintä johtajaa, Lamartinea. Hänen on täytynyt nähdä kaikki vapaudentoiveensa rauenneiksi sekä myöskin havaita, kuinka kansassa nousee nousemistaan ääniä, jotka syyttävät juuri Lamartinea ja hänen vertaisiansa siitä, että vallankumous on tyhjiin supistunut, vieläpä syyttävät heitä nykyisestä diktatuurista. He tahtovat nähdä Lamartinen koko elämässä sekä kirjoituksissa vain turhamielisyyttä ja pintapuolista haaveilua. Tämä vastaponnahdus Lamartinen entistä jumaloitsemista vastaan on kyllä itse perusteeltaan luonnollinen ja oikea, mutta vihamielinen arvostelu on kuitenkin mennyt liiallisuuksiin. Ennen ihailtiin Lamartinea valtiomiehenä ja puhujana runollisuutensa tähden — nyt etsitään hänessä runoniekkanakin valtiomiehen vikoja. Lisäksi ei Lamartinen ole näinä viime aikoina suotu tyvenellä äänettömyydellä välttää arvostelijain soimauksia. Kova onni pakoittaa häntä päinvastoin melkein joka vuosi uusilla kirjallisilla teoksilla ikäänkuin houkuttelemaan vihollisiansa esiin. Asianlaita on näet niin, että Lamartine pramean retkensä vuoksi Itämaihin ja ollen tuhlaavainen tavallisessakin elämässään on joutunut täydelliseen taloudelliseen häviöön; hyvittääksensä velkojiansa hänen on nyt täytynyt käyttää kynäänsä kaikenlaisiin kirjallisiin keinotteluihin, joissa hänen lisäksi on täytynyt taivuttaa mielensä monenkaltaisiin nöyrtymisiin. Ranskan kansa "heittää roponsa runoniekan rikki lyötyyn kanteleesen ja kulkee ohi pää poispäin käännettynä." Kova olisi asiain näin ollen moittia häntä kirjailijana siitä, että hän ihmisenä koettaa täyttää velvollisuutensa, ja vielä kovempi olisi arvostella hänen runollista voimaansa viime ajan heikkojen tuotteiden mukaan, vaikka kyllä on myönnettävä, ettei näitä teoksia huomattaisikaan, jos niissä ei olisi Lamartinen nimeä. Lamartinen kirjoitustapa on tosin sama kuin ennenkin, mutta hänen entinen kuvarikas puheensa on vähitellen kangistunut teeskenneltyyn tekotapaan — hänen runoelmansa viime ajoilta ovat syyskukkia monenkarvaisia, vaikka ilman tuoksua. Hänen novelliensa joukosta on mainitseminen kaksi parasta, "Geneviève" ja "Kivenhakkaaja St. Pointista", jotka ovat voittaneet yleisön suosion liikuttavalla sisällyksellänsä. Kummassakin kuvaillaan köyhien, näköjään jokapäiväisten työmiesten jalomielisyyttä. Suurten historiallisten teosten joukosta viime ajalta on "Restauratsionin historia" ainoa, jossa sentään johonkin määrin ilmenee Lamartinen kyky esitellä historian tapauksia elävästi ja draamallisesti. "Restauratsionin historia" on henkilökuvaustensa puolesta etävämpi mainiota "Girondistein historiaakin", jolla Lamartine ensin ja parhaiten perusti maineensa historioitsijana; juonikkaat diplomaatit Bourbonien hovijunkkarien joukosta sopivat Lamartinen luonteelle paremmin kuin vallankumouksen tylymmät, vaikka suurisuuntaisemmat sankarit. "Restauratsionin historia" ei siis ole ansioton, ja kuitenkin se todistaa, että Lamartinen historiankirjoituksen alalta leikkaama laakeri on pian lakastuva. "Restauratsionin historia" on näet ilmestynyt herättämättä suurempaa huomiota yleisössä, joka asia näyttää kummalliselta, muistaessamme mihin ihastukseen "Girondistein historia" saattoi koko Ranskanmaan. Näiden teosten ero johtuu kuitenkin vain siitä, että ne ovat ilmestyneet eri aikoina. Se on myöskin vaikuttanut teosten eri kohtalon; "Girondistein historia" (1847) oli kipinä ruutihuoneessa, koska Lamartine siinä ymmärsi mukautua silmänräpäyksen vaatimuksiin ja saarnata tasavaltaisuuden ylevyyttä; "Restauratsionin historia" vastaanotettiin kylmästi, sillä sen tarkoitus ei soveltunut yleisön mielipiteihin sinä hetkenä, jona tämä historia julkaistiin. Tämä vuosi oli 1852, juuri sama vuosi, jona Napoleon III kansan yleisellä suostumuksella valtansa viimeiseksi vahvistukseksi otti keisarin nimen ja arvon. "Restauratsionin historiassa" taas on perusajatuksena viha Napoleonin hallitusjärjestystä vastaan, joka muka muuttaa valtion koneeksi. Olivatpa Lamartinen mielipiteet muuten vaikka kuinka erilaiset ja vastakkaiset — tässä vihassa ne kaikki yhtyvät; hänen legitimistiset nuoruutensa muistot ja tasavaltaisuutensa, taiteellinen jumalisuutensa ja filosofis-runollinen valistuksensa sulavat tässä yhteen. — Paitsi "Restauratsionin historiaa" on myöskin mainitseminen "Vuoden 1848 vallankumouksen historia", kuitenkin enemmin kirjan aineen kuin itse teoksen tähden. Vaikka nimi lupaa koko vallankumouksen historian, esittää itse kirja kuitenkin ainoastaan Lamartinen ajatuksia, puheita ja tekoja tässä vallankumouksessa. Tuleville runoniekoille, maalareille ja näyttelijöille, jotka ehkä tahtovat esittää Lamartinen mielenlaatua ja kuvaa, tämä historia voi tarjota paljon viehättävää, mutta puhtaalta historialliselta kannalta tutkimus on jokseenkin yksimielisesti tuominnut sen kuoleman omaksi.

Vallankumous tapasi George Sandin ihankuin Lamartinenkin hänen vaikutusvoimansa ja kunniansa korkeimmalla kukkulalla. Vaikkapa olikin nainen, heittäytyi "Indianan" ja "Lelian" kirjoittaja rohkeasti liikkeiden virtaan, toivoen niistä Ranskanmaan uudestasyntymistä yhteiskunnallisessa suhteessa, samaten kuin Lamartine toivoi tätä uudestasyntymistä valtiollisessa. Vaikkei George Sand juuri suoraan ottanut osaa tapauksiin, on kuitenkin tietty asia, että useat Ledru Rollinin ja Louis Blancin julistukset kansalle ovat lähteneet hänen kynästänsä. Muittenkin hän oli lujasti liittynyt tasavaltaiseen puolueeseen. Hänen täytyi siis myös niinkuin muidenkin nähdä toiveensa turhaan rauenneiksi ja ottaa osaa yleiseen alakuloisuuteen. Valtiokeikaus v. 1852 ei ole lähettänyt häntä maanpakoon, vaan, niinkuin hän itse sanoo, luonut erämaan hänen ympärillensä. Hänen kunniaksensa täytyy sanoa, ettei hänen henkensä jäntevyys ole tykkänään lauennut, niinkuin esim. Lamartinen — päinvastoin George Sand on ymmärtänyt runollisen henkensä voimalla saada tuon erämaankin kukkia kasvamaan. Hänen viimeiset teoksensa eivät enään ota aineeksi yhteiskunnallisia kohtia eivätkä koeta kypsymättömillä mielijohteilla tehdä maailmaa onnelliseksi. Ne ovat selviä, mutkattomia novelleja ja romaaneja ilman opettavaa tarkoitusta; ne vain tahtovat viehättää puhtaalla runollisella sulollaan. Kuitenkin ne ovat toisen keisarikauden miltei virkeimmät ja pysyväisimmät tuotteet kirjallisuuden alalla. Näytelmienkin tekoon on George Sand näinä aikoina ruvennut ja vaikka tämä on hänen heikko puolensa, ei hän siinäkään kohden ole ansiotta, hän kun on ollut Ranskassa ensimmäinen, joka on tohtinut draamallisesti esittää talonpoikain elämää. Näytelmällisillä kyläkertomuksillaan hän on aukaissut rikkaan aarnion tuleville näytelmäntekijöille. Yleensä lämmin ihmisyys, tarkka havaintokyky ja vilpitön siveellisyys ilmaantuu kaikissa George Sandin myöhemmissä teoksissa. Hillitty on hänen ensimmäisen aikakautensa kiihkoinen hehku, joka antoi lumousvoiman "Indianalie" ja "Lelialle", mutta joka myöskin usein himmensi runoniekan katsetta ja vei hänen harhateille — sitä vastoin on hänen elämännäkemyksensä tullut puhtaammaksi ja selvemmäksi. Tämän seikan pitäisi yksinäänkin kyllin todistaman, että George Sandin viholliset ovat väärässä, kun he eivät tahdo pitää häntä muuna kuin siveettömänä sofistina. Hänen pyrintönsä heittää entiset hairaukset on sitä ihmeteltävämpi ja hänen neronsa sitä enemmän arvossa pidettävä, kun näemme miten muut samalta ajalta ja samalla perustuksella olevat kirjailijat eivät ole jaksaneet päästä tähän sopusointuiseen selvyyteen. Onhan V. Hugo esimerkiksi päinvastoin hukkunut hukkumistaan pöyhkeilyyn, Lamartine hervottomuuteen. Sillä emme kuitenkaan tahdo sanoa kaikkia syytöksiä George Sandia vastaan perättömiksi. Valitettavasti on hänen viimeaikaisten teostensa joukossa yksi, joka yltäkyllin todistaa, että vaikka voidaan merkitä useat hänen hairauksensa tämän vuosisadan laskuun, jää muitakin jäljelle, joita tuskin millään voi puolustaa. Tämä kirja ei ole oikea romaani, vaan romaanintapainen kertomus kirjailijan omasta elämästä "L'histoire de ma vie". Julkaisemalla sen George Sand toivoi voivansa kumota nuo pahat kulkupuheet itsestään, jotka yleisössä olivat liikkeellä, mutta hän unohti, ettei naisen elämässä kovinkaan parjaus tee niin suurta vaikutusta kuin puolustus, joka loukkaa häveliäisyyttä. Hän ei juuri selitä näitä kulkupuheita ihan perättömiksi, mutta hän lykkää kaikki vikansa kasvatuksensa ja läheistensä syyksi. Omasta elämästänsä hän ei puhu paljoa, ja peittää erittäin monet lemmenseikkansa hämärään — sitä laajemmin hän esittelee äitinsä törkeätä himollisuutta, äidinäitinsä irstasta uskottomuutta ja miehensä typerää yksinkertaisuutta. Vaikka George Sandin kuvaus kyllä voi olla mitä todenmukaisin ja vaikka totta lieneekin, etteivät hänen likimmäisensä ole vaikuttaneet häneen hyvin, on tämä pyhimpien tunteiden loukkaaminen kuitenkin inhottava. — Kun George Sandin romaaneja ja novelleja näiltä viime vuosilta on melkein epälukuinen joukko, on tarpeetonta tutkia jokaista niistä erittäin. Eräs "Mademoiselle de la Quintinie" -niminen mainittakoon kuitenkin. Tämä romaani on George Sandin myöhempien teosten joukossa ainoa, jossa hän uskaltaa astua vanhaan valtakuntaansa, yhteiskunnallisten kysymysten alalle. Pimeillä väreillä tekijä kuvailee ristiriitoja katolisessa perhe-elämässä, jotka syntyvät pappien aviottomuudesta ja heidän vaarallisesta vallastaan erittäinkin naisväkeen; innokkaasti hän varoittaa Ranskan kansaa paavinpuolueen ja roomalaisen tekojumalisuuden kasvavasta vaikutusvoimasta. George Sandin kuvaus on sitä enemmän mieleen koskeva, kun paavinpuolueen edustajia ei esitetä tavallisiksi viekkaiksi teatterijesuiitoiksi — päinvastoin on romaanin päähenkilö, nuori pappi Moreali, jalomielinen, vaikka heikko ja horjuva. Katolinen kirkko on antavinaan suuremman pyhyyden avioliitolle, tehden sen sakramentiksi, mutta todellisuudessa on tämän kirkon mielestä avioliitto välttämätön paha, naimattomuus ja luostari ovat sitä vastoin muka pyhemmät kuin avioliitto ja perhe. Nuoruudessaan Georg Sandkin, vaikkei ollutkaan oikeauskoinen katolinen, puolusti luostarien tarpeellisuutta erittäinkin naisille, he kun muka olivat liika arkatunteiset miespuolen raakuudelle; nyt hän "Mademoiselle de la Quintiniessä" päinvastoin osottaa, mihin vaarallisiin ristiriitoihin tämä luostarien innokas, kiihoittunut hartaus, jossa hengellisyys ja himokkuus kummallisesti sekaantuu, usein viepi, ja kuinka ihmisen siveellinen kasvatus on mahdollinen ainoastaan perhe-elämässä. — Puhtaalta runolliselta kannalta on tämä romaani kiitettävä. Erittäin kuvaillaan sitä luontoa, jossa kertoelman tapaukset ovat liikkuvinaan — mainio Chamounix-laakso Savoyenissä — ihmeellisellä voimalla.

Michelet'n elämässä on Napoleonin valtiokeikaus ja uusi keisarikausi aikaansaanut vielä katkeramman muutoksen kuin George Sandin elämänvaiheissa. George Sand oli kiivaimmissakin valtiollisissa seikoissa aina parhaasta päästä taideniekka ja sen tähden hän jaksoi paeta niistä oikeaan isänmaahansa, runouden luvattuun maahan. Michelet taas oli, yliopiston joutuessa riitaan papiston ja jesuiitain kanssa, astunut valtiollisten ja yhteiskunnallisten asiain markkinoilla liiaksi esille, että hän eheänä olisi voinut palata tieteen rauhalliseen pyhäkköön. Jo v. 1851 kielsi hallitus Michelet'ä pitämästä luentoja College de Francessa, niiden uljaan vapaamielisyyden tähden, ja kosk'ei Michlet 1852 vuoden joulukuun tapausten jälkeen tahtonut vannoa uskollisuuden valaa keisarille, erotettiin hän virastansa ja hänen täytyi kokonaan vetäytyä yleisistä harrastuksista yksityiselämään. Väsyneenä monesta pettyneestä toivosta alakuloisena nähdessään vastakohdan oman vapaudenihanteensa ja todellisuuden välillä Michelet on heittänyt valtiollisten taistelujen tanteren. Intoa-sytyttävään historiaan, joka ensin vei hänen tälle tanterelle, hän näkyy kyllästyneen — saadaksensa täydellisen rauhan, hän on kiintynyt luonnontieteeseen. Michelet, sama joka ennen rohkeimmilla piirroksilla kuvaili Rooman maailman-valloittavia sankareja tai oman isänmaansa loistavaa historiaa, tarkastelee nyt hellimmällä hartaudella runollisia kohtia lintujen ja hyönteisten elämässä. Onhan tämä vaikuttanut Micheletiin hyvääkin — hän on nuortunut, vaikka melkein liiaksi. Voisihan luulla näiden Michelet'n luonnontieteellisten tuotteiden syntyneen nuoren runoniekan mielikuvituksessa eikä suinkaan uskoa niitä vanhan, koetellun tieteilijän tekemiksi. Tämä käänne Michelet'n kirjoituslaadussa ei suinkaan ole merkityksetön eikä liian kummallinen. Ihan niinkuin Michelet on heittäytynyt luonnontieteesen, ihan niinkuin George Sand ryhtynyt suoraan mutkattomaan kertomustapaan, molemmat jättäen yhteiskunnalliset yrityksensä sikseen, on koko kirjallisuuskin herännyt entisestä ihanteellisesta hourauksestaan nykyiseen kuivaan, innottomaan realismiin. Tämä asianlaita on melkein välttämätön ja se onkin aina toipumuksen merkki. Ihminen ei kuitenkaan voi kokonaan kieltää entisyyttään; tarkastellessamme näitä Michelet'n viimeisiä teoksia, löydämme niistä entisen Michelet'n sekä avut että viat, edelliset kuitenkin vähemmässä, jälkimäiset suuremmassa määrässä. kaikissa ("Hyönteinen", "Lintu", "Perhonen", "Meri", "Rakkaus", "Nainen") ilmenee Michelet'n vanha kuvarikas ja loistoisa lausetapa, hänen rikkautensa ylevistä aatteista, hänen taitonsa käyttää vähäpätöisimpiäkin tarinoita painavain asiain selvittämiseksi, mutta myöskin tuo vanha sekoitus jumalisuutta ja irstaisuutta, runollisuutta ja tiedettä, mystillisyyttä ja aineellisuutta. Erittäinkin "Rakkaus" ja "Nainen" soivat milloin viehkeän dityrambin, milloin anatomillisen lääkärin-luennon tavoin. Muuten tuo naisen jumaloiminen molemmissa näissä kirjoissa on herättänyt enemmän naurua kuin ihastusta.

Kaikki kirjailijat, joista tähän asti on ollut puhe, vihaavat sydämmensä pohjasta Ranskan nykyisiä hallitusoloja, he joko käyvät julkista sotaa bonapartelaisuutta vastaan, niinkuin V. Hugo, taikka välttävät, niinkuin Michelet, vähintäkin yhteyttä sen kanssa. Kääntykäämme nyt katsastamaan vastakkaista puoluetta — bonapartelaista. Vaikk'ei heidän seassaan aivan monta loistoisaa kirjaniekannimeä kohtaakkaan, ovat hekin aivan merkittävät varsinkin sen vuoksi, että he ovat nyt ranskalaisen yleisön johtajina, että he ovat viime ajan miehiä. Etevimpänä heistä on epäilemättä mainittava keisari Napoleon itse. Keisari näet luetaan ei ainoastaan valtiolliselta kannalta ensimmäiseksi nykyajan ranskalaiseksi älyniekaksi; myöskin kirjalliselta kannalta hän voittaa kaikki muut nykyisen bonapartelaisuuden päämiehet. Totta on, että enin osa hänen teoksiansa on kirjoitettu ennen vallankumousta 1848 eikä siis juuri kuulu tähän, mutta nämätkin teokset ovat vasta keisarikauden aikana herättäneet yleisössä suuremman huomion. Se tapahtui erittäinkin v. 1858, jolloin kokoelma kaikista Napoleonin kirjoituksista toimitettiin painosta. Napoleonin vapaamieliset ja varsinkin hänen tasavaltaiset vastustajansa ottivat kuin ottivatkin tilaisuudesta vaarin selvästi muka osottaaksensa erotuksen maanpakolaisen kiehtojan sanojen ja voitolle päässeen keisarin tekojen välillä — josta sitten hyvä syy parkuen soimaamaan häntä kavaltajaksi ja viekastelijaksi. Kun tasapuolisesti tarkastelemme näiden syytösten pontta ja perää, huomaamme tuskin ollenkaan tai ainoastaan vähäpätöisissä asioissa vastakohdan entisten ja nykyisten mielipiteiden välillä — päinvastoin, jos erotamme nuot julistuksissa ja lentokirjoissa välttämättömät valtiolliset korupuheet, julistavat "L'idée Napoleonienne" (ilmestynyt 1840) ja kirjanen "1680 et 1830" (ilmestynyt 1841) selvästi nykyisenkin bonapartelaisuuden ohjelmaa. "L'idée Napoleoniennessä" hän esimerkiksi selittää; kuinka joka valtakunnassa on tarpeen joko aatelisvalta taikka perinnäinen hallitsijasuku edustamaan kansan pysyväisiä etuja; kun nyt muka aatelistoa Ranskassa ei ole eikä semmoista milloinkaan siellä voi syntyä vallankumouksen jälkeen, onkin Napoleon I:n tarkoitus perustaa vahva perintövalta oikea jopa tarpeellinenkin. Samaten puhui keisari jo maanpakolaisena prinssinä jokseenkin ylimielisesti monesta valtiosäännön perusteesta; esim. ministerien vastuunalaisuus Ranskassa on hänestä paljasta mielettömyyttä. Jo silloin (1843) oli siis koko nykyaikainen liberalismi hänelle vastenmielinen. — Kaikki Napoleonin kirjoitukset saavat milt'ei suuremman mieltäkiinnittävän voiman siitä ihmeellisen voimakkaasta johdonmukaisuudesta, jonka ne todistavat aina hänessä olleen. Tuskallisimmassakaan tilassa hän ei milloinkaan kadota järkähtämätöntä luottamusta historiallisen tehtävänsä välttämättömyyteen. Jos luetaan mikä hyvänsä hänen teostensa joukosta, esim. kirjeet äidille sen jälkeen kun hänen yrityksensä Strassburgissa oli rauennut tyhjäksi tai luennot, jotka hän vankina kirjoitti Hamissa, tai hänen puolustuksensa peerikamarin edessä — ei missään ole horjuvaisuuden tai epäilyksen jälkeä. Tämä luja usko antaa koko miehelle runollisen loihtuvaikutuksen ja hänen kunnianhimollensa ihanteellisen voiman, joka myöskin kuvastuu kirjoituksissa. Napoleonin vihamiehet ovat kyllä selittäneet hänen rohkeutensa uskalikon röyhkeydeksi, mutta senpä keisarin tunnettu terävä ymmärrys ja harkitseva viisaus kumoo. Kaikissa keisarin arveluissa ja ajatuksissa ilmenee raitis ja tarkka mieli; erittäinkin vierasten kansojen suhteen hän osottaa tasapuolisuutta, jota harvoin Ranskan miehellä tapaa. Tutkiessaan Englannin ja Saksanmaan oloja, hän kuitenkin aina pitää silmällä Ranskan yleisön ja omaa suhdettansa Ranskan kansaan. Voihan sanoa kaikki Napoleonin kirjalliset teokset alusta pitäen hänen omien valtiollisten yritystensä ja tekojensa puolustukseksi. Kuvaillessaan vallankumousta Englannissa v. 1688 hän silminnähtävästi tarkoittaa ei Jaakko II:ta, vaan Ludvig Filippiä, ei Vilhelm Oranilaista, vaan itseänsä. — Semmoinen puolustuskirja suurinta kokoa on todellisuudessa myöskin Napoleonin kirjallinen pääteos, hänen historiansa Caesarin elämästä ("La vie de Caesar"), johon hän viime aikoina on ryhtynyt. Tähän asti on siitä ilmestynyt kaksi osaa, toinen menneenä, toinen tänä vuonna. Kun tämä teos ei siis vielä ole lopussa, olisi lopullinen arvostelu siitä liian aikainen, mutta jo esipuheesta ja johdatuksesta näkyy kirjoittajan tarkoitus jokseenkin selvästi. Yleisesti Rooman tasavallan viimeiset ja keisarikauden ensimmäiset ajat tarjoovat monta kohtaa, joita sopisi verrata tämän vuosisadan tapauksiin erittäin Ranskassa — ja jos onkin Napoleon III:nnen elämä paremmin Augustuksen kuin Caesarin, antaa Pharsalilaisen voittajan nimi kirjalle ihankuin suuremman merkityksen. "La vie de Caesar" on kirjoitettu historioitsijan rauhalliseen kirjoitustapaan; kirjoittajan arvelut nojautuvat hyviin tietoihin eikä omaperäisiin mielipiteisiin, suoria viittauksia nykyisiin oloihin ei siinä ole, ja kuitenkin kirjoittajan tarkoitukset siinä kohden ovat silmiinpistävät. Niin esimerkiksi "doktrinäärit" vuodelta 1830 ja kaunopuhujat vuodelta 1848 voivat ottaa itselleen runsaan osan tuosta melkein ylenkatseellisesta hylkäystuomiosta joka "La vie de Caesar'issa" kohtaa Ciceroa ja Catoa. Sekä kirjan että kirjailijan sankari on sitä vastoin Caesar; Napoleon ei ainoastaan kuvaile tätä urosta lämpimällä ihastuksella, vaan osottaa myöskin, että Caesarin kansanvaltainen yksinhallitus yksinään on voinut pelastaa Rooman perikadosta vieläpä antaa sille uusia voimia pysyä pystyssä muutamia vuosisatoja. Tämä ajatus, joka tosin kovin eroaa entisestä tavallisesta Rooman keisarikauden käsittämisestä, onkin meidän aikanamme saavuttanut jokseenkin yleisen suostumuksen. Mainio saksalainen Rooman historioitsija, Mommsen, jonka tutkimuksiin Napoleon muutenkin usein nojautuu, on samaa mieltä; Ranskassakin ovat St. Priest ja Mérimée jo ennen nykyistä keisarikautta lausuneet samanlaisia ajatuksia. — Vielä on moni tarkastaja, tyytymätönnä Caesarin ylistämiseen syyttänyt Napoleonia mielettömästä neron jumaloimisen suosimisesta. Siihen on muistaminen Napoleonin omat sanat "L'idée Napoleoniennessä" sedästänsä; mitkä sanat yhtä hyvin sopivat Caesariin ja häneen itseensäkin: "Kovin se erehtyisi, joka luulisi suuren miehen kaikkivaltiaaksi ja hänen luovan voimansa ainoastaan itsestään; keksiminen, käyttäminen, johtaminen, ne ovat etevän hengen ensimmäiset avut."

Jos kirjallisuudesta voisi päättää, mikä valtiollinen mielipide Ranskan yleisössä vallitsee, ei se olisi suinkaan bonapartelaisuus niin kansanmielinen kuin se todellakin on. Senaatissa, lainsäätäjäkokouksessa, vieläpä sanomalehdissäkin on valta bonapartelaisten käsissä; kirjallisuudessa he taas ovat vähemmistöpuolueena, jos ei paljoudeltaan, niin kuitenkin laadultaan. Jokseenkin suuri joukko bonapartelaisia kuuluu taantumuksellisten riviin, jotka johonkin määrään ovat ottaneet osaa keisarikauden valtiollisiin asioihin varsinkin Italian sotaan asti. Kirjallisuudessa he usein viljelevät vallankumouksen historiaa, mutta näkevät siinä tavallisesti ainoastaan Ludvig XVI:nnen teloituslavat. Aatteet 1789:stä, joiden kuitenkin aina pitäisi olla Ranskan ylpeytenä ja Ranskan valtion kulmakivinä, ovat heistä syynä kaikkiin vahinkoihin. Vallankumousta vastustava korupuheisuus on tullut muodin ja keinottelun asiaksi, ihankuin sosiaalinen retorisuus oli ennen. Nämät kirjailijat eivät suinkaan varo epämieluisia väitelmiä. Niin esim. Granier de Cassagnac, puolueen etevin tukipylväs senaatissa, eräässä kirjassaan väittää, että vallankumous v. 1789 syttyi siitä syystä, kun Ludvig XVI tahtoi tehdä viimeisetkin orjat vapaiksi. — Toisen lahkon edustajana kirjallisten bonapartelaisten seassa on Romieu. Tämä rietas, vaikka taitava, kirjailija on julkeasti selittänyt Ranskan kansan siveellisen voiman tyhjentyneeksi; nyt on sen tähden muka ruumiillisen väkivaltaisuuden ja Caesarin aika tullut. Nautinnonhimo ja rahakeinottelut, jotka toisen keisarikauden aikana ovat kasvaneet kasvamistaan, antavat Romieu'n sofismille totuuden näyn, mutta kumma kuitenkin, että tämä väite tehdään juuri bonapartelaisten joukosta. — Halvannäköinen, vaikka kyllä tärkeä on La Guéronnièren sija keisarillisessa kirjallisuudessa. Kaikki etevimmät lentokirjat, joilla keisari on selittänyt taikka puolustanut valtiollista tilaa, erittäinkin ulkomaan suhteen, pidetään La Guéronnièren tekeminä, niin esim. "Napoleon III ja Englanti", "Napoleon III ja Italia", "Paavi ja kongressi" y.m. — Muiden muassa jotka ovat kirjallisuudessa astuneet bonapartelaisten puolelle, on mainitseminen: Nisard, St. Beuve, Demogeot, T. Gautier, O. Feuillet, E. About, puhumatta koko joukosta tilapäisiä runoilijoita ja sanomalehtikirjoittajia.

III.

Olemme ennen sanoneet, ettei kirjallisuudessa ja yleensä Ranskan kansan kirjallisessa osassa ollut paljon napoleonilaisuuden puolustajia ja ystäviä; olemme myöskin jo maininneet etevimpien tasavaltaisten kirjailijain käytöksen nykyistä keisarikuntaa kohtaan. Nämät vuoden 1848 tasavaltaiset kuitenkin ovat vastustuspuolueen keveänä ratsuväkenä, pääväkenä keskirintamassa ovat kohtuulliset vapauden puolustajat, jotka sivistyksen ja edistyksen nimessä kiistävät sortavien tapausten voimaa vastaan. Ranskan akatemiassa on tämä antibonapartelainen vastustus saanut oikean pesäpaikkansa; tämä ei milloinkaan unohda, ei puheissaan eikä vaaleissaan, osottaa millä karsaudella sen johtavat jäsenet katsovat keisaria ja hänen vapaudenlupauksiansa. Suurin osa näitä akatemian vastustusmiehiä on vanhoja orleanisteja ja Ludvig Filipin miehiä, niinkuin Guizot, Thiers, Villemain, Cousin y.m., mutta kohtuulliset legitimistitkin, niinkuin Berryer, ja vapaamieliset paavinpuoluelaisetkin, niinkuin Montalembert ja Lacordaire, ovat myöskin yhtyneet liittoon näiden kanssa. Erittäin viimeisen Italian sodan jäljestä, kun näet eripuraisuus Napoleonin ja paavin välillä ensin syntyi, on kirkollisen puolueen vaikutus akatemiassa kasvanut. Myöskin Guizot, vaikka protestantti, ja Thiers sekä Villemain, vaikka ovatkin vanhoja voltairelaisia, ovat ruvenneet paavin ja hänen maallisen valtansa puolustajiksi. Eräs Cousinin lause on ikäänkuin avaimena tähän arvoitukseen, hän näet sanoi: "Puolustan paavia, koska rakastan spiritualismia, sillä hän on ainoa henkisyyden edustaja maailmassa nykyistä aistillisuutta vastaan, joka uhkaa meidät niellä; paavin valta on sielujen ainoa valo. Olkoot ajatuksemme muuten vaikka kuinka erilaiset, meidän sekä kirkollismielisten että filosofien pitää kuitenkin liittymän yhdeksi puolueeksi tässä kohdassa." Ylipäänsä on tämä Ranskan akatemian tarkoitus yhdistää kaikki vanhat puolueet nuorta bonapartelaisuutta vastaan muutenkin näkyvä; niin esimerkiksi neuvoo Guizot keskisäätyä sopimaan vanhan aateliston ja legitimistien kanssa, sillä "ne (keskisäädyt) eivät yksinään jaksa kantaa vahvaa hallitusta"; niinpä Prévost de Paradol kirjassaan "Les anciens partis" selittää, että "vanhat" puolueet, legitimistit, orleanistit, tasavaltaiset, ovat oikeastaan uudet, joiden pitää liittyä yhteen itsevaltaista keisariutta vastaan, kun muka tämä nykyinen ylenvaltiuden ja kansanvaltaisuuden liitto jo vanhastaan aina on tuottanut Ranskalle onnettomuutta. Tämä uppiniskaisuus arvattavasti ei ole Napoleonin mieleen, mutta kun akatemia on vapaa laitos, ei hän ole voinut estää sen jäseniä julki lausumasta, mitä tahtovat. Muuten tämä vastustus ei ole erittäin vaarallinen keisarille, sillä se pysyy enimmiten ainoastaan kirjallisuuden rajain sisällä eikä pyri eikä uskalla valtiolliselle alalle. Tältä alalta ovat kaikki nekin akatemian johtajat, jotka Ludvig Filipin aikana olivat asiain etunenässä, melkein kokonaan vetäytyneet syrjään; he ovat enimmiten ryhtyneet nuoruutensa kirjallisiin teoksiin, jotka valtiollisten toimiensa tähden olivat jättäneet lopettamatta. Niin on esim. Guizot näinä viime aikoina jatkanut Englannin vallankumouksen historiaansa aina Kaarlo I:n surmasta Stuartien palaamiseen asti; Thiers on lopettanut konsulaatin ja ensimmäisen keisarikauden historiansa; Cousin on entisiin lisännyt uusia elämäkertoja mainioista rouvista XVII:nnellä vuosisadalla (esim. M:lle de la Fayette, M:lle de Hautefort, Herttuatar Chevreuse, M:lle Scudéry y.m.). Kaikki nämä teokset siis ajan suhteen kyllä ovat osaltaan toisen keisarikauden synnyttämiä, mutta hengeltään ne kokonaan kuuluvat 1830 ja 1840 vuosikymmenien kirjallisuuteen. Samanlainen on Guizot'nkin muistelmain laita, joiden julkaisemiseen hän myös näinä viime vuosina on ryhtynyt. Guizot'n vihamiehet ovat näistä muistelmista ottaneet syytä osottaaksensa, ettei Guizot ole mitään oppinut eikä mitään unohtanut, ja kummallista onkin nähdä, kuinka jäykästi hän vielä nytkin pysyy kaikissa vanhoissa mielipiteissään, vaikka vallankumous 1848 ja tapaukset sen jäljestä todistavat hänen useinkin olleen väärässä. Mutta jos hänen monenlaisia ja suuria ansioitansa vertaillaan harvoihin, vaikka valitettavasti paljon onnettomuutta tuottaneihin vikoihinsa, kylläpä silloin saadaan miehestä meidän vuosisatamme jaloimpia. Mutta tämän hetken miehiä Guizot ei ole yhtä vähän kuin kaikki vanhat "doktrinäärit" ja yleensä kaikki vastustukseen kuuluvat akatemialaiset. Tämä "juste milieu"-puolue on nytkin vaikuttanut hyvää; se on suojellut ranskalaisen sivistyksen muistojäljet tunkeutuvasta barbaarisuudesta, mutta päätarkoitukseen — kaikkien vanhain puolueiden liittoutumiseen bonapartelaisuuden kumoamiseksi — ovat sen voimat olleet liian heikot; siihen ei muutamat korupuheet akatemiassa eikä joku keskustelemus Bourbonin ja Orleansin perheitten välillä riitä.

Hyväksi onneksi nousee nousemistaan joukko nuoria kirjailijoita (sillä eipä se vielä ole järjestetty puolue), jotka ovat saaneet ihankuin perinnöksi vanhojen "doktrinäärien" vapaudenyritykset. Nämät nuoret ovat, ihankuin vanha "juste milieu"-puoluekin, vihamielisiä nykyistä hallitusmuotoa kohtaan, mutta pohjaltaan heidän tarkoituksensa sopii varsin hyvin napoleonilaisuuden periaatteisiin, ja siinä onkin ero heidän ja "doktrinäärien" vastustuksen välillä. Jälkimäisten pääharrastus oli valtiollinen vapaus, heidän perikuvansa oli Englannin valtiojärjestys, heidän tunnussanansa valtiosäännöllinen parlamentti; edelliset taas saarnaavat yhteiskunnallisen vapauden välttämättömyyttä Ranskalle, ottavat paremmin esimerkkinsä Amerikasta; heidän tunnussanansa on keskityksen masentaminen. Mahdollista, jopa uskottavaakin on, että juuri tästä vastuksesta syntyy se hapatus, jonka tulee tunkeutua napoleonilaisuuteen ja antaa sille pysyviä voimia. Kaikki vapauden yritykset Ranskassa tähän asti ovat rauenneet turhiin, sillä liiallinen keskitys Parisissa on tehnyt maan vapauden mahdottomaksi. Ne, jotka pyrkivät masentamaan tätä liikaa keskitystä ja pelastamaan maalaisrahvasta hallituksen ja Parisin alinomaisesta holhouksesta, ovat siis oikeassa ja heidän yrityksensä ovat ihan ajanmukaisia. Mutta historia osottaa vielä, että Ranskan kansalle on tarpeen myös voimakas ja luja hallitus, joka voi mahtavasti ryhtyä Euroopan asioihin, minkä vaatimuksen napoleonilaisuus epäilemättä paraiten täyttää. Napoleonilaisuus nojautuu lisäksi enimmiten talonpoikaissäätyyn eikä voi siis perinpohjin olla vihollinen keskityksen rajoittamiselle. — Näistä kirjailijoista, jotka enimmän ovat vastustaneet keskitystä, on kreivi Alexis Tocqueville etevin. Hän kun ymmärsi kansanvallan siksi tarkoitusperäksi, johon kaikki Euroopan kansat ja erittäinkin ranskalaiset pyrkivät, oli hän jo ennen (1835) kirjassaan "Kansanvalta Amerikassa" viisaustieteellisellä tarkkaälyisyydellä tutkinut kansanvallan olemusta, etuja ja vaaroja. Jo silloin hän osotti, että kansanvalta ja diktaattorivalta yhdessä liitossa ovat kaikista hallitusmuodoista se, joka väkevimmin tukehduttaa kaikki hyvät kansalaisavut. Tämän ajatuksen hän vielä selittää toisessa kirjallisessa pääteoksessaan "L'ancien regime et la revolution" (1856) (Vanha valtiojärjestys ja vallankumous). Eräs tarkastaja on väittänyt, että Tocquevillen ja vapauden välillä ei ole avioliitto rakennettu rakkaudesta, vaan ainoastaan sovinnollisuudesta, ja totta onkin, ettei hän jumaloi vallankumouksen vapautta eikä nykyistä kansanvaltaa, mutta hän ei toiselta puolen myöskään ota osaa legitimisti-kirjailijain harhaluuloihin. Heidän (esim. Carnén, Raudot'n, A. Tocquevillen oman isän y.m.) seassa on muuttunut melkein uskonkappaleeksi, että viime vuosisadan vallankumous on synnyttänyt keskityksen Ranskassa; ennen oli muka maalaisaatelisto vastapainona hallituksen ja Parisin ylelliselle mahtavuudelle. Tocqueville osottaa tämän vastapainon olleen enemmän näennäistä kuin todellista, keskitys on hänestä yhtä hyvin Richelieun ja Ludvig XIV:nnen aikojen lapsi kuin vallankumouksen tuote. Tocquevillen teoksessa hänen vastahakoisuutensa pelkkiä teoreettisia perustelmia kohtaan on varsin suureksi ansioksi luettava, semminkin kun tämä ansio on niin harvinainen ranskalaisten valtioviisasten joukossa. Hänen tietonsa perustuvat aina syviin tutkimuksiin pienimmissäkin seikoissa. — Muutkin taitavat kirjailijat ovat liittyneet Tocquevilleen ja vapauden nimessä väittäneet Ranskanmaan ja hallituksen onnetonta keskitystä vastaan, olipa tämä hallitus sitten kansanvaltainen tai ylenvaltainen: niin esim. Jules Simon ("Vapaudesta"), Duergier d'Hauranne ("Parlamentillisen hallituksen historia Ranskassa 1814-1840"), Lasteyrie ("Ranskan vapauden historia"), Remusat ("Vapaamielinen valtioviisaus") y.m. Englannin ja Pohjois-Amerikan vapaita valtiomuotoja kaikki nämä kirjailijat katsovat esikuviksi, mutta he koettavat kiertää vanhojen "doktrinäärien" erehdystä, jotka huolimatta kansojen eri tunteista tahtoivat orjallisesti jäljitellä Englannin valtiosäännöksiä. — Suurta huhua ja suosiota on nostanut Laboulayen pilkkakirjoitus "Paris en Amerique" (Parisi Amerikassa). Terävällä älyllä kirjailija tässä pilkkaa ranskalaisten taipumusta kumarrella jokaista valtaa paitsi viisautta ja vapaata uskontoa; hänkin katsoo tämän taipumuksen samaten kuin enimmät muut pahat kohdat Ranskan kansan luonteessa ylellisestä keskityksestä syntyneeksi.

Jos nyt käännymme nykyisen Ranskan kaunokirjallisuuden puoleen, täytyy meidän ensiksikin myöntää se melkein köyhäksi. Lyyrillisiä runoniekkoja kyllä kasvaa kasvamistaan, uusia teatterihuoneita rakennetaan miltei joka ainoa vuosi, oikeita romaanitehtaita perustetaan, mutta henki ja voima on paennut tästä kirjallisuudesta — se kantaa keinotekoisuuden eikä runollisuuden merkkiä. Totta on, ettei yleensä Euroopassa runollinen tuotteliaisuus tätä nykyä ole suuri, mutta Ranskassa asianlaita on kuitenkin pahempi kuin missään muussa maassa. Tämä huomataan paraiten nykyisen ranskalaisen kaunokirjallisuuden vähästä vaikutusvoimasta suureen eurooppalaiseen yleisöön, verrattuna siihen humuun, jonka Ranskan romaanit ja draamat herättivät 1830 ja 1848 vuosien välillä. Jokainen on moittinut "Monte Cristoa" ja "Parisin mysterioita" siveettömiksi, miltei viheliäisiksi kyhäyksiksi, mutta jokainen on niitä lukenut, kun sitä vastoin nuoremman polven runolliset aiturit, Baudelairet, Flaubertit, Feuilletit, Feydeauit ovat usein ihan tuntemattomia muussa Euroopassa. Lyyrillisessä runoudessa tämä suuri voipumus erittäinkin ilmautuu; siitä puuttuu sekä alkuperäisyyttä että taiteellista makua. Jokseenkin iso joukko näitä nuoria laulurunoilijoita jäljittelee V. Hugo'ta ja koettaa voittaa tämän runoniekan hänen pahoilta puoliltaan, ylenkatsoen hänen aatteidensa rikkautta ja hänen ihanteellista innostustaan. Théophile Gautier'n runoelmissa "Emaux et Camées" on V. Hugon vastakohtien himo kiihoitettu korkeimmalle kukkulalleen; kummallinen törkeyden ja pöyhkeyden sekasotku on Gautier'sta mitä kauneinta ja korkeinta runoudessa. Kootessaan adjektiiveja hän luulee tekevänsä runoutensa selväksi ja käsitettäväksi, mutta aistillinen materialismi on astunut selvyyden sijaan. Vaatteista, vartalomuodosta, huonekaluista hän puhuu leveästi; ihmisen sielusta ja sydämmestä hän ei tiedä mitään. Loistavien värien rikkautta ei voida kieltää ilmenevän Th. Gautier'n paraimmissa runoelmissa, vaikka nekään eivät ole oikeita kuvia, vaan pikemmin paletteja, joihin maalaaja on tahrannut monenkarvaisia, mielettömiä pilkkuja. Arsène Houssaye on myöskin jäljitellyt V. Hugon loistavaa ja välähtelevää kirjoitustapaa kuitenkin vähemmällä taidolla, mutta suuremmalla maulla kuin Th. Gautier. Samaan joukkoon kuuluu Th. Banville, joka etenkin osottaa taitonsa vaikeissa runomitoissa, oudoissa sanakäänteissä ja teeskennellyissä kuvissa. "Hän leikittelee säkeillänsä ihankuin intialainen nuorallatanssija leikittelee palloillansa". Hän on myöskin antanut suurimmalle runokokoelmallensa merkillisen nimen "Odes funambulesques" (nuorallatanssivat laulut). — Toista puolta V. Hugon runoudessa on Charles Baudelaire ruvennut liioittelemalla jäljittelemään. V. Hugo on välistä ottanut käsitelläkseen aineita, jotka ilkeytensä ja rumuutensa tähden tuskin kuuluvat runouden alaan. Samanlainen pyrkimys rumuutta kohden on etevimpänä tunnusmerkkinä myös Charles Baudelairen runoelmissa. Kaikenlaista pahuutta ja ilkeyttä tämän ajan elämässä esitellään inhoittavalla julkeudella näissä runoelmissa, joille hän on antanut kummallisen nimen "Les fleurs de mal" (Pahuuden kukat). Tämä runokokoelma on herättänyt suurta huomiota, vaikka kyllä tämä huomio on ollut meluavan rähinän kaltainen. Ranskalainen yleisö hämmästyi näiden runoelmain omituisuudesta, jotka näyttivät ikäänkuin olisivat olleet kirjoitettuja delirium tremensissä ja kuitenkin sai sama yleisö tietää sensuurin pyyhkineen pahimmat kappaleet. Kun Baudelairen runotar ei irstaile eikä kiroo Jumalaa eikä pilkkaa maailmaa, niin se ottaa laulun esineeksi aineita, semmoisia kuin "käärme, joka tanssii", "vampyyri", "raato", "kalma", "spleen", "kuolon tanssi" y.m. Ja kuitenkin Baudelairessa on oikeankin runoniekan ominaisuuksia, sillä hänessä on sekä intoa että voimaa; mutta ulkomaailman samumtuuli on jo hänen hengestään polttanut runouden kukat — ne olivatkin lakastuneita jo maailmaan syntyessään. — Baudelairen täydellinen vastakohta on Laprade. Baudelaire on luonteeltaan rohkea, Laprade on lempeä, toisen runous on aineellista, toisen mystillistä; toisen uskonto on epäileväisyys, toisen kristillinen panteismi; toinen liittyy V. Hugon, toinen Lamartinen taikka oikeimmin Ballanchen seuraajoihin. Laprade on filosofinen runoniekka; hän näkee kaikissa luonnon ja elämän ilmiöissä ainoastaan korkeimpien perikuvien heijastuksia. Mielellään hän myöskin etsii pyhiä salaisuuksia vanhain kreikkalaisten jumaltaruista. Ensin hänen selityksensä olivatkin yleisesti ihmisellisiä (Eleusis, Psyche, Cybele, Hermes y.m.), nyt erittäin kristillinen tarkoitus on niissä nähtävänä ("Poëmes évangéliques", "Symphonies", "Idylles héroiques"). Yleisesti Laprade on jokseenkin vieras nykyiselle Ranskan yleisölle; sivistyneet antavat hänelle mitä ranskalaiset sanovat "succès d'éstime'ksi", suuri joukko moittii häntä liian oppineeksi, lyhyesti sanoen: ikäväksi. Myöntää täytyykin, että Lapraden tarkoitus on hänen taitoansa suurempi, hän usein joutuu hämäryyteen ja teeskenteleväisyyteen. Vanhan ranskalaisuuden etevimmät avut, äly, keskitys ja kaavaustaito puuttuvat Lapradelta melkein kokonaan. Nämät avut puuttuvat vielä enemmän toiselta runoniekalta, E. Grenier'ltä. joka ihankuin Laprade, mutta rohkeammin, mielellään valitsee mystillisiä aineita (esim. vaeltavan juutalaisen kuolema, Prometheuksen pelastus y.m.). — Lecomte de Lisle ei ainoastaan ota aineitansa vanhasta Kreikasta kuten Laprade, hän myöskin tarkoittaa kreikkalaisesta runoudesta saada jotakin vastaponnahdusta nykyisen runollisuuden muotoa vastaan. "Poëmes antiques" (Muinaisaikaiset runoelmat) nimisen runokokoelman esipuheessa hän sanoo: "Homeron, Sofokleen ja Aiskylon jäljestä on rappeutuminen tavannut ihmiskunnan henkeä… Shakespeare, Dante ja Milton ovat barbaareja… koko kristillinen runous on barbaarinen." Valitettavasti Mr. Lecomte de Lisle ei liene määrätty tekemään nykyistä aikaa sivistyneemmäksi, sillä hänen kykynsä ei ole hänen itseluottamuksensa vertainen. Lecomte de Lislen "Poëmes et poësies", "Poëmes antiques" ovat kylmiä akateemisia luentoja kreikkalaisesta tai intialaisesta tarustosta virheettömissä säkeissä. Jos Lecomte de Lisle toivoo runouden uudestasyntymistä vanhasta Kreikasta, niin Maxime du Camp ("Les chants modernes", "L'eunuque", "Mes convictions") toivoo sitä luonnontieteistä. Hän on suuttunut meidän vuosisatamme runoniekkoihin: "höyrylaivat keksitään ja he laulavat — Venuksesta, aaltojen tyttärestä; sähkö keksitään ja he laulavat — Bacchuksesta, viinimarjan ystävästä." Runouden tarkoitus Du Campin mielestä on "auttaa tiedettä", "ohjata teollisuutta" (eräässä Du Campin runoelmassa, jota hänen ihailijansa kiittävät hänen miltei parhaakseen, hän laulaa — "koron vapaudesta"), sillä tämä vuosisata on näet "koneiden" eikä "unelmien" aika. Tähän asti ei ole kuitenkaan tämä rautateiden ja koneiden runollisuus tuottanut muuta kuin kuivia selityksiä taikka teeskenneltyjä allegorioja. Yleensä onkin kuvaileva runous varsin muodinmukainen nykyisessä Ranskassa (niinkuin ainakin häviön aikoina). Siinä laadussa Autran, joka idylleissään ("Les paysans", "Les laboureurs et les soldats", "La vie rurale" y.m.) kuvailee Provencen luonnon suloisuuksia, on saavuttanut suurimman suosion.

Romaanikirjallisuuden alalla ei ole tuotteliaisuus nykyaikana Ranskassa paljoa suurempi kuin lyyrillisessä runoudessa, ja kuitenkin on toisen keisarikauden aikana ilmestynyt suurempi joukko kelvollisia romaaneja kuin kelvollisia lyyrillisiä runokokoelmia. Ainoastaan terveet tunteet, ainoastaan aatteellinen kuvitus, synnyttävät voimakkaan lyyrillisen runouden — tämä miespolvi Ranskassa on tämmöisen runouden synnyttämiseksi liian kyllästynyt kaikkiin aatteihin, jopa liian väsynyt. Terävä havaintokyky, kekseliäisyys ja sukkeluus (mitkä avut eivät milloinkaan ole ranskalaisilta puuttuneet) jaksavat sitä vastoin yksinäänkin synnyttää jokseenkin hyviä uuteloita ja romaanejakin. Alexandre Dumas'n, Balzac'in, Sue'n näennäistä mielikuvituksen rikkautta ei ole nykyisissä romaaninkirjoittajissa; sitä vastoin he valmistelevat teoksiansa suuremmalla tarkkuudella ja tiedolla. Olemme jo ennen sanoneet kaunokirjallisuuden toisen keisarikauden aikana realistiseksi ja se onkin sanottu enemmän romaanikirjallisuudesta kuin mistään muusta runoudenlajista. Mutta nykyisten romaaninkirjoittajienkin seassa on pieni joukko kirjailijoita, joita kutsutaan realisteiksi, he kun ovat ylimmilleen saattaneet tarkoituksen orjallisesti kuvata luontoa. Vaikka nämät kirjailijat eivät tahdo tunnustaa yhtään esikuvaa kirjallisuudessa sanoen luonnon ainoaksi mestarikseen, näkyy kuitenkin heidän teoksistaan selvästi, että he ovat lukeneet Balzac'in romaaneja. Itsenäisin ja etevinkin tästä joukosta on kieltämättä "Madame Bovary'n" tekijä, G. Flaubert. Tämä romaani ja tämä kirjailija jakoivat ilmautuessaan arvostelijat kahteen vastakkaiseen viholliseen leiriin. Toiset (esim. vanha St. Beuve) ennustivat "Madame Bovary'sta" uuden käänteen Ranskan romaanikirjallisuudessa, toiset lukivat sen kehnoon kirjallisuuteen. Totta onkin, ettei tämä romaani tarjoo paljon runollista nautintoa; se on kolkko, törkeä kuvaus, jonka yli ihanteen aurinko ei luo yhtään sovinnon sädettä. Kirjailijan siveellinen kanta voipi antaa epäilykselle sijaa; Flaubert ei suinkaan ihannoi pahuutta ja himollisuutta, hän päinvastoin kuvailee niitä mitä ilkeimmiksi, mutta tuo melkein anatominen tarkkuus, jolla raaimman himollisuuden syttymistä esitellään, on kuitenkin aina loukkaava. Ja vaikka kaikki nämät syytökset ovat todenperäisiä, on tämän romaanin vaikutusvoima kuitenkin mitä suurin; jos suutummekin kirjailijaan vaikka kuinka, on meille kuitenkin mahdoton olla lukematta hänen teostansa loppuun asti. Kirjan henkilöt eivät ole lainkaan viehättäviä ihmisiä, heidän riettautensa on ainoastaan heidän kurjuutensa vertainen, ja kuitenkin me seuraamme heidän elämänvaiheitaan säälillä ja pelolla — sillä he elävät, he ovat lihaamme ja vertamme. Vielä suuremmalla taidolla (vaikka useinkin sopimattomalla laajuudella) Flaubert kuvailee elotonta luontoa, esim. vaatteita, huoneita, huonekaluja y.m.; ne näyttävät meistä vanhoilta tutuilta. — Toisessa "Salammbo" nimisessä romaanissaan Gustave Flaubert on muuttunut varsin kauvaksi pois nykyisestä Ranskasta, sekä ajan että paikan suhteen. Aine on otettu kreikkalaiselta historioitsijalta Polybiolta; "Salammbossa" kuvaillaan näet sotaa, jota Kartaago kävi vieraita palkkasoturejansa vastaan. Flaubert on ahkerasti tutkinut kaikkia lähteitä, jotka koskevat Kartaagon hämärää historiaa; oppineet itämaisten kielten ja olojen tutkijat (esim. Renan) ovat kiittäneet hänen kuvauksiansa varsin tarkoiksi. Ja kuitenkaan ei "Salammbo" ole suinkaan juuri huvittava; se on kylmä, miltei ikävä kertomus. Suureen historialliseen romaniin Flaubortin voima on liian heikko; hän ei ole jaksanut antaa henkeä vanhan Kartaagon kiviraunioille. Samoin ovat ihmiset tässä romaanissa ainoastaan lihamöhkäleitä, joita saamme nähdä verenhimossa taikka törkeän hekumallisuuden hommassa; heidän sielujensa tunteet ja ajatukset ovat meille vieraita ja tuntemattomia. — G. Flaubertin rinnalla mainitaan usein Ernest Feydeau, joka myöskin on liittynyt liiallisen realismin edustajiin. Tällä kirjailijalla on kuitenkin kaikki Flaubertin viat, vaikka tämän taito häneltä puuttuu. Feydeaun ihmiset, jotka enimmiten kuuluvat "le beau mondeen" (ylimyspiireihin), sen sijaan kuin Flaubert paremmin liikkuu alhaisissa ja keskisäädyissä, eivät ole tavallisia ihmisiä niinkuin Madame Bovary; he päinvastoin rupeevat isotteleviin vaatimuksiin, maailma muka ei ymmärrä heitä, he ovat kaikki Byron'eja ja George Sand'eja pienoiskoossa, he ovat ihanteita, mutta pahuuden ja siveettömyyden ihanteita. Kaikista Feydeaun romaaneista ("Fanny", "Daniel", "Catherine Overmeier" y.m.) tuulahtaa meitä vastaan kummallinen hajuveden ja loan sekoitus. — Champfleurytä pidetään usein Ranskassa realistien runoilijakunnan päämiehenä, vaikka hän itse suoraan kieltäytyy tästä kunniasta. Champfleury ei ryhdy erinäisyyksiin semmoisiin kuin Flaubert ja Feydeau, hän ei huoli muusta kuin yksinkertaisimman todellisuuden valokuvaamisesta. Lausetavan tarkkuus, keksintö, taiteellinen muoto ovat hänestä joutavia; pitkillä sivuilla hän voi kuvailla jotakin lakkia taikka hametta.

Nämät ovat varsinaisten realistien etevimmät edustajat. Mutta onhan muitakin kirjailijoita, jotka myöskin sekä tarkkuudella että rakkaudella noudattavat luontoa, vaikkeivät pöyhkeile suurenlaisilla vaatimuksilla, ja jotka siis ovat realisteja puhtaammassa merkityksessä. He kirjoittavat enimmiten uuteloita, suoria lyhyitä kertomuksia, ja siinä he tekevätkin hyvin. Lavea, suuri romaani on näet englantilaisten ala, ei ranskalaisten luonto eikä kieli siihen sovellu; mutta suorassa, selvässä kertomuksessa he ovat Euroopan muita kansoja etevämmät. Vielä nytkin on enemmän kuin voisi uskoa semmoisia uuteloita, joissa selvä keskitys, keksintö ja sukkela havaintovoima ovat suuressakin määrässä nähtävinä. Näiden tämmöisten tekijöistä mainittakoon esim. Jules Sandeau, jonka kuvaukset korkeimmista säädyistä ovat ihan merkittäviä ("Mlle de la Leiglière", "Sacs et parchemins" y.m.); Murger sitä vastoin ottaa aineita somiin uuteloihin parisilaisten ylioppilaiden ja taiturien mustalaiselämästä, siitä alasta, joka Ranskan kirjallisuudessa kutsutaan "la bohème'ksi"; Edmond About, joka kuitenkin usein on mielitellyt yleisön huonoa makua (esim. "Madelon'issa"); Assolant, joka on paras sukkelissa piirroksissaan Amerikasta; V. Cherbuliez; O. Feuillet, joka kuitenkin on etevämpi näytelmissään; Fromentin y.m. Näihin kuuluvat myöskin novellien kirjoittajat Erckmann ja Chatrian, jotka viime vuosina ovat suuressa määrässä vetäneet puoleensa yleisön huomiota teostensa sekä hyvän sisällyksen että tarkoituksenkin tähden. Novelleissaan ("Waterloo", "Le conscrit de 1808") he esittävät aineita Napoleon I:n sodista; tummankolkoilla väreillä he kuvailevat näiden sotain onnettomia tapauksia; he osottavat kaikille, mikä verenhimoinen epäjumala tuo ranskalaisten "la gloire" (kunnia) on, josta ahkera, rauhallinen, alhainen kansa ei huoli ensinkään, vaikka sen kuitenkin tämän hyväksi täytyy uhrata viimeinen veripisaransakin.

Toisen keisarikauden näytelmäkirjallisuudessakin on sama muutos nähtävänä kuin romaanikirjallisuudessa. Suuret historialliset draamat, kirjoitetut V. Hugon ja A. Dumas's tekotapaan, eivät ole kokonaan hävinneet teatterista, mutta ne ovat muuttuneet paljaiksi huvituskeinoiksi uteliaalle sivistymättömälle yleisölle; niissä ovat nyt pääasiana loistavat dekoratsionit ja komeat vaatteet taikka hevoset ja kanuunat, ihmiset taas jäävät syrjäasiaksi, josta ei paljo huolita. Nämät näytelmät siis ovat kirjallisuuden kannalta ihan mitättömiä. Sitä vastoin tavallisesta elämästä saadut aiheet ovat tätä nykyä muodinmukaisia; yhteiskunnalliset draamat ovat tunkeutuneet historiallisten murhenäytelmien sijaan, saarnaavat komediat ovat työntäneet Scriben juonikomediat syrjään. Tragedia ja komedia tarkemmassa merkityksessä ovat viime aikoina tulleet yhä harvinaisemmiksi; tavallisesti nykyiset kirjailijat tekevät porvarillisia näytelmiä, joissa sattumus päättää, kääntyykö loppu murheelliseksi vai iloiseksi. Rikkautta keksinnössä, runollista intoa ja rohkeutta, jota suuressa määrässä oli 1830 ja 1840 vuosikymmenien näytelmissä, ei voida enään hakea viime ajan kirjallisista tuotteista; sitä vastoin näytelmäkirjailijat valmistelevat teoksiansa suuremmalla tarkkuudella ja taideopillisemmalla taidolla. Kaikissa näissä asioissa tämän ajan realistinen tarkoitus astuu näkyviin; nykyiset näytelmät ansaitsevat huomiota etenkin nykyisen Ranskan yhteiskunnan valokuvina. Valitettavasti nämä valokuvat eivät kykene muuhun kuin kuvaamaan nykyisiä Ranskan oloja niiden pahimmalta puolelta, useimmiten käytetään aineita joko tuosta huimaavaan korkeuteen nousseesta pörssikeinottelusta taikka niiden ihmisluokkien irstaisesta elämästä, joita Ranskan kirjallisuudessa kutsutaan "le demi-monde'ksi". Pahin seikka on, että näiden saarnaavien kirjailijain oma kanta on varsin epävakainen; he eivät voi käyttää aineitansa vapaasti, he ovat samain valheluulojen orjina, joita vastaan he sotivat. Niin esim. usein viime ajan näytelmissä vastustetaan kasvavaa rahanhimoa ja rahan jumaloimista, hyviä avuja ja puhdasta omaatuntoa selitetään rikkautta paremmaksi, mutta loppu kuitenkin aina on, että näytelmän hyvät henkilöt, tullaksensa oikein onnellisiksi, saavat jonkun miljonan kaupanpäällisiksi. Vielä vaarallisempi on asia "demi-monde"-kirjallisuudessa. Useat kirjailijat saarnaavat sitä ilotyttöjen vaikutusvoimaa vastaan, joka nykyisen keisarikauden aikana on tullut melkein mahdiksi, he osottavat pimeissä kuvauksissa, mitä vahingoita perhe-elämälle siitä syntyy, mutta hekin uskovat koko yhteiskunnan ainoastaan liikkuvan tuommoisten naisten keskipisteen ympäri; he soimaavat yleisten naisten elämää, mutta katsovat runollista ja kiihoittunutta rakkautta mahdolliseksi ainoastaan siinä; perhe-elämälle jää hyvät avut — ja ikävyys. Mutta kaunottaret eivät mielellään oleskele porttojen seuroissa, ja nämät "demi-monde"-näytelmät eivät siis tyydytä runouden eikä siveyden kannalta. Kirjailija, joka on erittäin tehnyt tämän "demi-monde"-kirjallisuuden mieluiseksi yleisölle ja antanut sille nimenkin, on Alexandre Dumas nuorempi, mainion romaanintekijän poika. Totta on, että jo V. Hugon "Marion de Lorme'ssa" ja "Angelo'ssa" julkiset ilonaiset ovat päähenkilöinä, mutta niissä hellitti historiallinen aine asian rohkeutta. A. Dumas on ensiksi uskaltanut (näytelmässään "La dame aux camélias") esitellä tuommoisen jokapäiväisestä elämästämme otetun naisen viehättävässä valossa; yleisö ensin hämmästyi, mutta kohta se tottui semmoisiin aineihin ja osotti viimein suurimman mieltymyksensä siihen. Tämä A. Dumas'n Marguerite Gautier ("La dame aux camélias'n" päähenkilö) tahtoo muutamilla hellätunteisilla sanoilla Jumalasta, rakkaudesta y.m. kuolinvuoteellaan sovittaa koko elämänsä synnit; tähän surkeaan kääntymykseen ei korkeampi siveys eikä taide voi suostua, sillä taide puolustaa innostuksessa syntyneitä rikoksia, mutta leppymättä se hylkää heikkouden pahuudet. Yhtä liukkaalta alalta kuin "La dame aux caméliassa", ovat aineet otetut A. Dumas'n muihinkin komedioihin ja näytelmiin ("La question d'argent", "Le fils naturel", "Le Demi-monde", "Le père prodigue" y.m.). Kaikissa ovat muutama taikka muutamat julkiset naiset päähenkilöinä, näytelmän muut jäsenet ovat joko itsekkäitä hekumoitsijoita taikka ikäviä, kylmiä, hyviä ihmisiä. Huvittava ei tuo seura, johon me astumme A. Dumas'n näytelmissä, suinkaan siis ole; henkilöt siinä ovat sekä pahoja että yksitoikkoisia. Sitä suuremman kiitoksen ansaitsee taideopillinen tekotapa A. Dumas'n teoksissa. Kirjailija tuntee ainoastaan ahtaan piirin, mutta hän tuntee sen perinpohjin; hän esittelee tavattomalla taidolla henkilöittensä sielullista kehkeämistä, hänen esityksensä on selvää, hänen kirjoituslaatunsa nerotonta, mutta myöskin tiivistä ja raitista. Myöskin täytyy myöntää, että A. Dumas jokseenkin sievästi peittää aineidensa vahingollisimmat kohdat; sattumukset hänen näytelmissään ovat aina siivompia kuin henkilöt. — Tämä ei suinkaan ole tavallista V. Sardoun komedioissa; niissä päinvastoin aina on muutamia huvittavia kohtauksia, muita tekijä sitten valmistelee suurimmalla huolimattomuudella; sisällinen välttämättömyys puuttuu Sardoun sekä henkilöiltä että tapauksilta. Sardoun teokset eivät siis ole Dumas'n vertaisia taiteelliselta kannalta, mutta hänellä on voimakkaampi ilveilevä sukkeluus ja suurempi keksintökyky sivuhenkilöiden kuvailemisessa. Etevimmät Sardoun komedioista ovat: "Les pattes de mouche" (Kynätahrat), "Piccolino", "Les ganaches", "Les femmes fortes" (Urheat naiset), "Nos intimes" (Ystävämme), "Les vieux garçons" (Vanhat pojat), "La famille Benoiton" (Benoitonin perhe) y.m. V. Sardoun avut ja viat ovat myöskin T. Barrièren, vaikka hän on vielä hiukan raaempi ("Les filles des marbres", "Les faux bonhommes", "Les fausses bonnes femmes", "L'héritage de M:sr Plumet" y.m.) — Ihan toisenlaatuinen kirjailija on Ponsard. Ranskalaiset pitävät tavallisesti ylellisessä kunniassa kaikkia, jotka kirjoittavat runomittaan; kun nyt Ponsart aina kirjoittaa sekä murhenäytelmänsä että komediansakin virheettömillä, akateemisilla kuusmittasäkeillä, niin luulee yleisö häntä oivalliseksi runoniekaksi. Jos ihminen tulisi runoniekaksi hyvien tarkoituksien ja hyvien yrityksien kautta, voisi kiittää Ponsardia mitä parhaimmaksi kirjailijoiden joukossa, mutta valitettavasti tuo terve järki, joka on Ponsardin runollisena esikuvana, ei jaksa yksinään synnyttää korkeimpia taideteoksia, vaikka se tavallisessa elämässä voi olla mitä oivallisin. Ponsardin teokset eivät ole syntyneet luonnollisesta runollisesta luomisvaatimuksesta, — päinvastoin on joku taiteellinen taikka siveellinen harmi pakoittanut häntä julkilausumaan hyvät ajatuksensa ja siihen hän on sattumalta valinnut draamallisen muodon. Niin hän nuoruudessaan vihastui V. Hugon ja muiden romanttisten runoniekkain kirjavaan muodottomuuteen; sen tähden hän murhenäytelmässään "Lucrèce" koetti aikaansaada kääntymyksen vanhoihin klassikoihin, Racineen ja Corneilleen päin. Yleisö oli silloin kyllästynyt pitkiin historiallisiin draamoihin ja Ponsardin koe onnistui. Mutta Ponsardin voimat olivat liian heikot ajan pitkään kannattamaan tätä uutta käännettä. Kun hänen draamansa "Ulysse" vuonna 1853 ei menestynyt "Théâtre français'ssä", sanoi hän jäähyväiset korkeammalle näytelmälle ja rupesi siveyttävään komediaan. Miehekkäästi hän saarnasi näytelmässä "L'honneur et l'argent" (Raha ja kunnia) ja "La bourse" (Pörssi) sitä rahan- ja nautinnonhimoa vastaan, jotka vievät kaikki siveelliset ja kunnialliset tunteet nykyiseltä miespolvelta. Yleisö oli kyllästynyt "demi-mondeen" ja vaati rehellisiä henkilöitä, jaloja ajatuksia, jonka tähden "L'honneur et l'argent" saavuttikin yleisön suosion. Tarkoitus Ponsardin komedioissa on siis kiitettävä eikä hänen kaunopuheiselta innostukseltansa puutu voimaa eikä loistavuutta, mutta hyviä näytelmiä nämät komediat eivät suinkaan ole; niissä ei ilmene keksintöä eikä sukkeluutta vähimmässäkään määrässä ja henkilöiden kuvaus on liika kuiva. Ponsardin viimeisten teosten laatuun ovat E. Serret ("Bonheur passe richesse", "Un mauvais riche" y.m.) ja M:me de Girardin ("L'école des journalistes", "Lady Tartuffe") kokonaan yhdistyneet.

Taitavin Ponsardin noudattajista on Emile Augier. Ponsardin uljuus ja rehevä käytös puuttuu hänen nuoremmalta kilpailijaltansa, sitä vastoin Augier'lla on jonkunlainen vilkkaus ja pontevuus, jotka ovat sangen tarpeellisia komediantekijälle, mutta joita turhaan etsitään Ponsardin komedioista. Toiminta Ponsardin draamoissa on mutkattomampi, Augier'n elävämpi; Ponsardin kirjoitustapa on puhtaampi, Augier'n tarkempi. Augier otti ensimmäisissä draamallisissa kokeissa ("La cigué", "Le jouer de flûte") aineensa vanhasta ajasta; sitten hän rupesi tekemään sielutieteellisiä kuvauksia perhe-elämästä ("Philiberte", "Gabrielle") ja historiasta ("Diane"); sitten demi-monde tuli muotiin ja Augierkin eksyi sen piiriin ("Le mariage d'Olympe", "Les lionnes pauvres"); hän on myös kirjoittanut siveysopillisia näytelmiä, joissa hän saarnaa "kunniaa" "onnetonta rahaa" vastaan "(Le pierre de touche", "La ceinture dorée", "Maitre Guerin"), taikka porvarillisia avuja, aatelisia ilkeyksiä vastaan ("Le contagion"); muissa komedioissa hän taas puolustaa aateliston ylevämielisiä ajatuksia porvariston typeryyttä ja turhamaisuutta vastaan ("Le gendre de Mr. Poirier", "Les éffrontes"); kerran hän on rohjennut valtiolliseenkin aineeseen ("Le fils de Giboyer"), jossa kovia läjähdyksiä annetaan sekä porvaristolle että aatelis- ja paavilaispuolueille. Augier on siis ottanut osaa melkein kaikkiin nykyisiin näytelmäkirjallisuuden eri haaroihin. Älykäs käsitysvoima ja tarkka ihmistuntemus arvattavasti tarvitaan semmoiseen tuotteliaisuuteen; niitä ei Augier'lta puutukkaan. Muuten hän ei ole semmoinen kylmä epäilijä kuin A. Dumas. Vaikka hänen esityksensä on realistinen, hän kuitenkin pitää elämän ihanteelliset vallat arvossa, hän toivoo nuoruuden ja aatteiden voimasta parempaa tulevaisuutta Ranskan kansalle. Ja kuitenkaan ei Augier'n paremmatkaan näytelmät voi oikein meitä tyydyttää. Kirjailija tarkoittaa hyvää, mutta hänen ajatuksensa siitä eivät aina ole selviä; itse ristiriita, jonka ympäri näytelmän toiminta liikkuu, on usein väärä; ihmisten pahuudet ja turhuudet hän kuvailee sekä terävästi että sukkelasti; hänen hyvien ja ihanteellisten henkilöidensä luonteissa on useimmin joku välivaihe, joka antaa henkilöille ihan väärän muodon. Augier'lta puuttuu, samoinkuin muilta nykyisen Ranskan kaunokirjallisuuden edustajilta, riittävä sisällinen siveyden varasto. Puhtaalta runolliselta kannalta on Augier'n näytelmissä moittimisen syytä; nykyisen Ranskan yhteiskunnan kuvina ne sitä vastoin ovat pysyväiset. — Sitä ei voida ennustaa O. Feuillet'n teoksille, vaikka tämä kirjailija on nykyisen yleisön ja erittäinkin naisten suuressa suosiossa ja vaikka hänen näytelmissään ilmaantuu paljo herkkätuntoista runoutta, paljo miellyttävää suloutta ja näppärää havaintoaistia. Tahtoessaan tehdä henkilönsä erinomaisiksi, O. Feuillet usein ainoastaan tekee ne teeskennellyiksi; ensin hänen suora ja hempeä kirjoitustapansa sekoittaa meitä ja vetää meidät puoleensa, mutta pian havaitsemme kivulloisen ja miedon hengen asuvan teoksissa. Valitettavasti tämäkin hellä kirjailija ottaa parhaimman runomahtinsa ("Dalilah" ja "La Rédemption") "demi-monden" arveluttavalta alalta. Jos hän sitä vastoin käyttää jonkun aineen säädyllisestä elämästä, on hänen innostuksensa ja runollinen voimansa heikompi ("Alix", "Le roman d'un jeune homme pauvre", "Monjoye", "La belle au bois dormante" y.m.). Oivallisia ovat O. Feuillet'n pienet draamalliset laatukuvat ("Le clé d'or", "Le pour et le contre", "Les cheveux blancs", "Le village", "Une fée" y.m.), joissa hänen soma ja miellyttävä taitonsa pääsee näyttäytymään täydessä vapaudessaan ilman sitä sielutieteellistä teeskenteleväisyyttä, joka haittaa hänen suurempia teoksiaan.