HEINRICH HEINE
Luonnekuva
On neroja, jotka kohottavat päänsä niin korkealle ja niin ihmeellisellä tavalla yli muiden, että tuskin huomaamme, nostaessamme ihailevan katseemme heidän puoleensa, heidän seisovan jaloin maan pinnalla. Niitä on sekä toiminnan että ajatuksen maailmassa. Kunkin kansakunnan henki synnyttää muutamia semmoisia yksilöitä ja panee heihin kaiken sen voiman, jonka se on saanut tekoja luodakseen, kaiken sen toivon, josta sen on suotu vain uneksia. Nämä nerot ovat kuin jaloja salaisia metallisuonia, joiden katselija ihmeekseen näkee paisuilevan rosoisten vuorten uumenissa. Se mies, jonka olemusta ja toimintaa aion tässä esittää, ei kuulu heidän joukkoonsa. Hän on pikemmin yksi niitä, jotka kuvastavat vain yksityisten ajankohtien elämää, ilmaisevat vain hetken tunteita ja toiveita. Murrosaikoina on sellaisilla yksilöillä sentään usein arvaamaton merkitys; varsinkin jos he kuuluvat johonkin noista suurista sivistyskansoista, jotka ovat näytelleet pääosia historian draamassa, kasvaa mielenkiintomme heitä kohtaan tietysti yhä suuremmaksi. Niin onkin laita sen miehen, jonka kanssa nyt joudumme tekemisiin, ja tämän miehen nimi on Heinrich Heine. Hän syntyi Düsseldorfissa v. 1799, ja jo sukuperällä oli suuri merkitys hänen vastaiselle toiminnalleen. Hän oli näet juutalainen. Jollei siitä yksistään voikkaan johtaa sitä vihaa, jolla hän kaiken ikänsä vainosi kristinuskoa, niin varmaa kuitenkin on, että melkoisen osan sitä myrkkyä ja raivoa, jota hän purki hyökkäyksiinsä, olivat hänelle perinnöksi jättäneet hänen juutalaiset kantaisänsä, heidän 18 vuosisataa kestänyt kidutuksensa, jonka kuluessa heidän ei sallittu keventää sydäntänsä edes kirouksilla. Juuri tässä demonisessa kostonhalussa kuvastuu Heinen juutalaisluonne — sanasukkeluutensa ja purevan rivoutensa hän olisi kyllä voinut lainata Voltairelta. Ne valtiolliset myrskyt ja myllerrykset, joiden riehuessa runoilijan lapsuuden aika kului, vaikuttivat nekin puolestaan suuntaamuodostavasti hänen tuleviin harrastuksiinsa. Niillä suurilla markkinoilla, joilla siihen aikaan kaupiteltiin Saksan pikkuvaltioita, oli pieni Bergin herttuakunta, jonka pääkaupunki Düsseldorf oli, moneen kertaan siirtynyt huijarilta huijarille, kunnes viimein joutui Murat'n käsiin. Ranskan sotilaat ja Ranskan vapaus sai aikaan suuren mullistuksen kunniallisen Düsseldorfin kaikissa oloissa. Heine itse on kirjassaan "Le Grand" mainiosti kuvannut, kuinka jyrkkänä vastakohtana tämä vilkkaus oli äskeisen ajan elämälle. Tämä aika, tämä elämä jätti monta siementä lapsen sieluun, joista sitten versoivat useat nuorukaisen lämpimistä tunteista ja miehen suurista ajatuksista. Etenkin sai hehkuva innostus Napoleonia kohtaan Heinen haltioihinsa. Niinpä mainitussa "Le Grand"-kirjassa, jonka nimi jo antaa salaisen aavistuksen sen sisällyksestä, niin siinä kauniissa ballaadissa Venäjän vankeudesta palaavasta krenatööristä, joka kuulee kerrottavan Napoleonin häviöstä ja maanpaosta ja silloin päättää kuolla ja käskee hautaamaan ruumiinsa sotilaspuvussa, kivääri kupeella.
"Niin makaan vait ja kuuntelen vaan
Kuin vartia korvin herkin,
Kunis tykkien jyskehen kuulla saan
Ja raikuvan rynnäkkömerkin.
Yli hautani keisari ratsastaa,
Ma huomaan joukkojen ahdon;
Taas haudasta nousen ja puolustaa
Sua keisari, keisari tahdon."
Nämä lauseet ansaitsevat sitä enemmän huomiota, kuin ne kirjoitettiin heti Napoleonin kukistumisen jälkeen, aikana, jolloin Euroopassa jokaikinen kynällekykenevä nulikka ymmärsi herättää epäluuloja sitä kohtaan, ken puolueettomasti ihaili tätä uuden ajan Prometheusta. Niin suuresti kuin tämä kaatuneelle nerolle osotettu ihaileva kunnioitus koituukin Heinelle kunniaksi, vei se hänet sentään liian kauas, sillä se ennen kaikkea esti hänen ottamasta sydämmellään ja sielullaan osaa siihen isänmaalliseen innostukseen, joka ilmeni Saksan nuorisossa vapautussodan aikana — ne harvat isänmaalliset laulut, jotka hän tällöin sepitti, ovat joltisenkin laihoja ja sisällyksettömiä. Bonnin yliopistossakin, jossa hän harjoitti opintojaan, hän pysytteli kokonaan erillään niistä "isänmaallisista vehkeilyistä" (Vaterländische Umtriebe), jotka olivat vallalla ylioppilaspiireissä ja jotka saivat ilmimuotonsa niin sanotuissa "Burschenschafteissä" (ylioppilasliitoissa). Sitä enemmän vetivät häntä puoleensa muut harrastukset, jotka vaikka silloin olivatkin mitä läheisimmässä yhteydessä isänmaallisen kanssa, kuitenkin olivat alkujaan aivan toiselta taholta ja jotka ennen pitkää niistä irtaantuivatkin — nim. romanttiset harrastukset. Romanttisen koulun päämies, August Wilhelm Schlegel, oli silloin professorina Bonnissa ja oli yliopiston kaunistus ja kunnia. Jo ulkoasullaan — hienolla maailmanmiehen käytöksellään ja likeisillä tuttavuussuhteillaan Euroopan kirjallisten sekä valtiollisten arvohenkilöiden kanssa — hän vaikutti valtavasti sekä hurmaavasti oppilaihinsa. Heine oli niiden joukossa innokkaimpia. Vaikka isä oli määrännyt hänet lakimieheksi, ei hänen vilkas, haaveellinen luonteensa tuntenut siihen minkäänlaista kutsumusta; lakitieteelliset opintonsa hän löikin kokonaan laimin, sen sijaan hän kävi ahkerasti Schlegelin kollegioissa, sepitteli kirjallisuushistoriallisia kirjoitelmia ylen romanttiseen tyyliin ja tulkitsi lukuisissa soneteissaan mitä ylenpalttisinta ihastustaan itse Schlegeliä kohtaan. Romantikot johtivat Heinen keskiajan ihmeelliseen satumaailmaan, sillä ei feodaalielämän ritarillinen loisto, ei katolisen mystiikan kauhean kaunis syvyys häntä viehättänyt — ei, vaan muinaisgermaanisen luonnonuskonnon muistot, jotka usein ovat keskiajan runojen ja satujen perustana, tuo eriskummaisen kammottava Blocksbergin maailma, tuo eriskummaisen vieno keijukaismaailma, ne ne häntä enimmän viehättivät. Romantikoilta hän lisäksi oppi — jos semmoista voidaan oppia — nuo kansanlaulun herttaiset tunteen-ilmaisut ja tuon likeisen tutustumisen luonnon salaisimpaan, herkimpään äänensävyyn, jotka ovat tunnusmerkillisiä useille hänen ballaadeilleen, varsinkin ihanalle "Loreleille". Tärkeätä oli lisäksi sekin, että Heinen nuoruuden ja lapsuuden vuodet kuluivat lähellä satujen ylistämää Reiniä, jonka rantamilla keskiaikaiset linnat ja tarut olivat säilyneet paremmin kuin muualla. Bonnista Heine siirtyi ensin Göttingeniin lakitieteellisten, sitten Berliniin filosofisten opintojensa vuoksi.
Hegelin filosofian maine oli siihen aikaan korkeimmillaan; Hegelin nimi kohotti Berlinin tieteen pääkaupungiksi, sinne riensi kaikki kasvava sukupolvi ammentamaan viisauden sanoja hänen huuliltaan. Niin Heinekin. Kuitenkaan ei Heine ole koskaan varsinaisesti liittynyt Hegelin järjestelmän oppeihin, voidaanpa sanoa, ettei hän niitä ymmärtänyt. Jonkunlaisen dialektisen terävyyden, säälimättömän kritiikin, jotka olivat hänen vallassaan milloin hän vain niin tahtoi, hän oli kuitenkin omaksunut kuunnellessaan vanhaa mestaria. Vielä enemmän sentään kuin Hegelin kollegioissa käynti vaikutti häneen mieskohtainen yhteys Berlinin filosofis-kirjallisten piirien kanssa, joiden keskipisteenä oli nerokas ja jalo juutalaisnainen Rahel. Heine ei kuitenkaan ylipäänsä viihtynyt hyvin tässä seurassa. Samoinkuin aiemmin romantiikan hän sai nyt Hegelin filosofian aivan valmiina; hän ei ollut lainkaan ottanut osaa niihin suuriin hengen taisteluihin, joiden tuloksia ne olivat; näiden taistelujen suuret sankarit ja heidän etunenässään Goethe ja Hegel olivat taistelunsa loppuun taistelleet ja katsoivat nyt jonkunlaisella haluttomuudella kaikkea, mikä rikkoi heidän rauhaansa; se sukupolvi, joka seurasi heidän jälkeensä, ei ulottunut edes sitä jalustaa korkeammalle, jolla he istuivat valtias-asennoissa kuin Olympian jumalten kuvat, he katsoivat sen vuoksi nuorten harrastusten huomattavia sekä kerrassaan arvottomia puolia yhtäläisellä välinpitämättömyydellä. Oli syntymäisillään henkinen muumiotila, jota vastaan Heine tunsi juutalaisen syntyperänsä, vallankumouksellisten lapsuuden muistojensa, vilkkaasti eteenpäin ponnistelevan henkensä olevan jyrkässä vastarinnassa. Seuraava pikku runo kuvastaa hyvin hänen silloista mielialaansa:
"On hajanaista elämä ja mailman meno mut mull' on sentään professori-eno. Hän taitaa elon yhteen taputella. kuroa kuntoon systemaattiseen, yömyssyillään ja viitan riekalella tuketa reiät mailmanrakenteen."
Heinen oppivuodet olivat nyt lopussa. Silloin sattui hänen elämässään tapaus, joka painoi hänen runottarensa tuotteihin sen omituisen sentimentaalisen leiman, joka niissä niin usein sen jälkeen näkyy: se on, niinkuin hän itse sanoo:
se on se vanha juttu ja uusi iäti; ken kohdaltaan sen koki, sydän häneltä halkesi.
Se oli onneton rakkaus hänen kauniiseen serkkuunsa Eveline von Gelderniin, joka haaveiltuaan jonkun aikaa Heinen kanssa otti asian käytännölliseltä kannalta ja meni naimisiin rikkaalle pankkiirille, "tyhmimmälle kaikista tyhmyreistä", kuten Heine harmissaan hänestä sanoo. Kuin miekan lävistämänä vuoti runoilijan sydän verta, pisara pisaralta, ja jokaisesta tuskanhuudosta, minkä hän päästää, syntyi laulu. Onneton rakkaus ei ollut tosin mitään uutta runouden aikakirjoissa; tuhannet runoniekat olivat aiemminkin siitä laulaneet. Uutta sen sijaan oli Heinen lauluissa käsittelytapa, tuo intohimoinen tunteiden tulvinta, tuo oman tuskan panteistinen jumaloiminen, hän kun teki sydämmensä rikkinäisyydestä kuilun, joka armotta jakoi maailman kahtia. Tämä tuska on oikeutettu; se tunkeutuu jokaiseen jaloon rintaan, kun nuoruuden ihanteet murtuvat, se oli vielä oikeutetumpi siihen aikaan, kun Heinen "Buch der Lieder" syntyi. Vallankumous oli saanut nuorison sydämmen sykkimään vapauden ihanteen puolesta; Napoleonin kukistuessa näytti sen toteutumisen tieltä viimeinenkin este poistuneen — restauratsioni saapui ja tämä ihanne osottautui vain pelkäksi kangastukseksi. Syvä alakuloinen harmi valtasi mielet — eivätkö Heinen laulut olisi silloin tehonneet. Usein on moitittu näitä runoja siitä, että ne muka olivat vain hetken tuotteita, mutta se on pikemminkin niiden ansio. Juuri se, että ne ovat äkkiä yllättävän epätoivon ajatusten purkauksia, ajatusten, joita on mahdoton vastustaa tai välttää, vaikuttaa että niissä ilmenevä tuska ei koskaan tunnu hempeältä, naiselliselta. Mutta myöskin koska ne ovat hetken purkauksia, täytyy niiden vartoa meidän mielessämme samansuuntaista tunnelmaa kuin oli se, joka sai runoilijan haltioihinsa — vasta silloin ne tempaavat meidät mukaansa. Meidän on mielessämme ikäänkuin mukailtava sen aiheen alkusoittoa, minkä Heinen sävelmä sisältää. Mutta kuinka vaihtelevia ovatkaan nämä sävelmät, huolimatta sen alan suppeudesta, jonka piirissä ne liikkuvat, — surumielisestä huokauksesta aina epätoivon ivanauruun asti panee Heine kaikki tuskan soinnokset soimaan. Vuoroin ne ovat vienoja, sydämmellisiä, ruusut tuoksuvat, tuulet hyväilevät onnetonta ja orvokit kuiskaten rukoilevat
"älä siskollemme suo pahaa sa murheinen, kalvas mies" —
vuoroin hän taas valittaa katkerasti, että hänen laulunsa ovat myrkytetyt, sillä hän kantaa povessaan niin monta käärmettä ja ennen kaikkea rakastettunsa kuvaa. Selvimmin ilmenee tämä lohduttomuus runossa "Jumalten hämärä": On tullut toukokuu ja tuonut tullessaan auringon la vihreyden, se kutsuu kaikkia ihmisiä ulos luonnon helmaan, se koputtaa runoilijankin ovelle ja kutsuu ulos kalvasta uneksijaa, mutta tämä ei tahdo, hän ei voi iloita, sillä hän on nähnyt liian paljon:
"Oon läpinähnyt mailmanrakenteen ja liiaks nähnyt; poiss' on ilo multa, ikuiset tuskat sijaan saapuneet. Nään ihmisasumusten, ihmisrintain kivisen kuoren puhki syvemmälle, siell' asuu vilppi, viekkaus ja kurjuus; ja kasvoist' arvata voin inhat aikeet. Punastus kaino immen poskipäillä salaista himon kieltä hehkuin haastaa; pään ympär' ylvään, nuoren intomielen soi ilvehtien narrin tiukuin kuoro; ja irvikuvat vain ja kalvaat haamut maan piirin täyttävät, niin ettei tiedä, tää onko hourula vai sairastupa."
Omituisia ovat ne laulut, joissa Heine antaa koko luonnon puhua samaa tyydyttämättömän kaipauksen kieltä, joka soi hänen omassa rinnassaan. Juuri sen vuoksi kun näiden laulujen esineiltä puuttuu elämä ja kyky ilmaista ajatuksensa, ymmärtää runoilija niin hyvin tulkita niiden avulla sanattomia mielialoja. Niin runossa lotuskukasta, joka meren pohjaan kiinnikasvaneena katsoo sydämmellisellä rakkaudenkaipuulla kuuta, niin runossa kalalokista, joka leijailee taivaan ja maan välillä ja jota yhtä levoton kaipaus vetää niiden kummankin puoleen, niin tuossa kauniissa runossa:
"On Pohjan tunturilla erakko honkapuu. Se alla valkovaipan lumisna uneksuu etelän palmupuusta, mi päivän helteess' on ja vaiti yksin nääntyy reunassa aavikon."
Saman tunnelman tuotteita ovat myös molemmat tragediat "Ratcliff" ja "Almanzor". "Ratcliff" ei oikeastaan ole muuta kuin draamaksi muodostettu ballaadi, jossa on kummitusmainen, kaamea sisällys ja harmaansynkkä skotlantilainen pilvivalaistus. Tärkeämpi on "Almanzor". Heinen murtunut tuska on saanut siinä tilaisuuden kääntää vihansa tiettyyn esineeseen; hän syyttää siinä kristinopin antaneen aihetta siihen rikkinäisyyteen, joka vallitsee elämässämme. Näytelmä tapahtuu heti Granadan kukistumisen jälkeen; niiden maurien joukossa, jotka silloin siirtyivät kristinuskoon, on myös Aly ja hänen tyttärensä Zuleima. Sitä vastoin säilyttää Zuleiman rakastaja, Almanzor, isiensä uskon vakaasti sydämmessään ja muhammettilaisuuden jouduttua perikatoon Espanjassa hän pakenee meren yli Afrikaan. Ikävä ajaa hänet kuitenkin takaisin morsiamensa luo, hän näkee tämän jälleen, he rakastavat toisiaan vieläkin, mutta usko erottaa heidät; Zuleima ei rohkene noudattaa sydämmensä luonnollista kehoitusta, hän näkee aina ankarakatseisen ristiinnaulitun kuvan sulkevan häneltä tien sydämmensä päämaaliin — innokkaasti hän vaatii Almanzoria kääntymään uuteen uskoon, hän tahtoo vakuuttaa tälle, että kristittyjen elämä, että heidän jumalansa on rakkaus. Almanzor sen sijaan todistaa hänelle, että kristinusko on orjien uskonto, ihmishengen jaloimpien, luonnollisimpien tunteiden iankaikkinen itsemurha ja uhriveri sen ainoa oikea tunnuskuva. Zuleima tuntee sydämmessään Almanzorin olevan oikeassa, mutta pelkää helvettiä ja työntää hänen pois luotaan. Almanzor, joka raivoten huomaa rakkautensa esineen liukuvan pois käsistään, estää sen murhaamalla itsensä ja hänet. Kaikki ne synkät seuraukset, joihin kristillinen dualismi äärimmäisiin päätelmiinsä kehitettynä johtaa, kaikki luonnollisen tunteen vavahtelevat vastahakoisuuudet ristin ja kuoleman mysterioita kohtaan ovat esitetyt intohimoisella puolueellisuudella. Paitsi itse tendenssillään ahdistaa kappale lukuisilla pienillä suoranaisilla, usein joltisenkin tarpeettomilla hyökkäyksillä kristityitä. Niinpä esim. kun Almanzor, matkustajana, pyytää yösijaa Alyn linnassa, vastaa portinvartia vihaisesti: 'Ja mitä vieraanvaraisuuteen tulee, niin se on
Vain vanha tapa pakanuudenaikuinen, vapaaksi jost' on tää hurskas huone päässyt. Siis hyvästi!'
Heinen hyökkäykseltä kristinuskoa vastaan taittaa "Almanzorissa" kuitenkin kärjen se seikka, että kaikki tämän uskon tunnustajat, jotka kappaleessa esiintyvät, ovat uskonluopioita ja lähtevät siis pohjaltaan samoista edellytyksistä kuin ne, joita vastaan he taistelevat.
* * * * *
Samaan aikaan kuin "Buch der Liederin" (Laulujen kirjan) kirjoitti Heine teoksen, joka hetkellisesti herätti vielä suurempaa huomiota ja toi ilmi toisen puolen hänen luonteestaan. Se oli hänen teoksensa "Reisebilder" (Matkakuvia). Nuorekkaan vapaa, jopa vallaton sävy on näille matkakertomuksille ominainen, mutta yleisöstä tuntui niin miellyttävältä tehdä nuoren ja rakastettavan ylioppilaan seurassa pienoinen kiertomatka ympäri Saksanmaata, Englantia ja Italiaa; hän lausui huomautuksensa niin kainostelematta kaikesta, hänellä oli aina sukkelia päähänpistoja, hän tunsi niin hyvin vanhat tarinat ja hän kuvasi niin ihanasti Pohjanmerta suurenmoisissa meritauluissa. Toisinaan hänen leikinlaskunsa tosin oli melkoisen vapaata ja välistä hän saattoi yleisön sangen arveluttaviin seuroihin, mutta se annettiin hänelle halusta anteeksi hänen rakastettavuutensa ja hyväkuntoisuutensa vuoksi. Iloinen ylioppilas paha kyllä huomasi sen kuitenkin ja antoi ylimielisyytensä vietellä itsensä liian usein kutittamaan yleisön heikkoja puolia. Paljon on valitettu sitä, etteivät Heinen päähänpistot säästä mitään, ettei ole mitään hänessä itsessään eikä muissa, jota hän pitäisi pyhänä. Mitä "Matkakuviin" tulee, on tämä valitus kuitenkin useimmittain väärä. On pidettävä mielessä, mihin aikaan ne ilmestyivät — tuona restauratsionin tukehduttavana, painostavana ja valheellisena aikakautena, jolloin vallassa oleva ylimystö liitti monien vanhojen syntiensä lisäksi viimeisen ja suurimman — ulkokultaisuuden. Kun Heine sen vuoksi koomillisella paatoksella kertoo, että ennen oli hänen ihanteenansa olleet omenakakut, mutta nyt muka rakkaus, vapaus, totuus ja krapukeitto, niin se tosin kuuluu ankaralta, mutta ne ihanteet, joita silloin sanottiin vapaudeksi, totuudeksi ja rakkaudeksi olivat vain tyhjiä puheenparsia, naamioita, jotka peittivät kuolleiden kasvoja, eivätkä siis arvokkaampia kuin krapukeitto tai omenakakut. Ne kaksi sananpartta, joilla aika varsinkin ylvästeli, olivat saksalainen isänmaallisuus ja uskonnollinen hurskaus. Isänmaallisuus oli tyhjä korusana, sillä se tahdottiin itsekkäiden etujen vuoksi kytkeä kiinni oloihin, jotka meidän aikanamme ovat mahdottomat, joiden tarkoituksena oli palauttaa keskiaikaiset laitokset ja keskiajan henki, lyhyesti sanoen: samalla kun siitä pidettiin suurinta melua, tunnettiin sitä todellisuudessa kaikista vähimmin. Uskonnollinen hurskas oli myös tyhjä korusana, sillä siinä ei ollut yhtään voimaa; ylimystön hermot olivat heikontuneet vanhojen irstailujen ja vallankumouksen järkytysten vuoksi, se haki nyt lepopaikakseen hiljaista luostarikappelia, johon valo virtasi hillittynä, jossa hymisi uneen tuudittava urkujen soitto ja pyhimysten kuvat seisoivat hiutuvina komeroissaan — kauranliemihoitoa heikoille vatsoille, jolle Heinen nuorekas voima oli oikeutettu nauramaan. — Mutta tästäkin ajasta tuli loppu. Liian monta epäterveellistä höyryä oli kokoontunut, liian monta painostavaa pilveä kertynyt yhteen, silloin välähti salama, joka pani valtaistuimet vapisemaan, Heinäkuun vallankumous puhkesi ilmi ja vapaat raikkaat tuulahdukset kiertelivät taas ylt'ympäri Eurooppaa. Heine tervehti innostuneena näitä tapahtumia, hän selitti, että nyt oli hetki lyönyt, jolloin 18:n vuosisadan rikkinäisyys sovitettaisiin, nyt oli Eurooppa vihkiytyvä morsiamensa vapauden kanssa ja hänen laulunsa olivat tilaisuutta varten sepitettyjä häähymnejä. Hän tunsi Saksanmaan liian ahtaaksi ja matkusti Parisiin. Ryhmä kirjailijoita muodosti piirin hänen ympärilleen, jotka samojen aatteiden elähyttäminä piirsivät uudenaikaisen vapaamielisyyden lippuunsa. He sanoivat itseään "nuoreksi Saksaksi". Heine oli heidän lipunkantajansa ja profeettansa. Ne kirjoitukset, jotka hän näiden vaikutusten alaisena sepitti, eivät yleensä tarjoa kovinkaan virkistävää näkyä, ne ovat sisällykseltään pääasiallisesti tieteellisiä ja valtiollisia, ja kuuluvat siihen kirjallisuusalaan, joka pakosta Heinelle epäonnistui, koska häneltä puuttui varmoja periaatteita ja historiallista silmää. Ne ovat kirjoitetut loistavalla suorasanaisella tyylillä, joka siroudessa ja taipuvaisuudessa hakee vertaistansa, musertavalla älyn terävyydellä, mutta kuten aina on laita kirjoitusten, joita häiritsevät yllämainitut Heinen tapaiset virheet, on niissä onnistunutta ainoastaan se mikä on kielteistä, poleemista laatua; mitä positiivista niissä sen sijaan on, se on tavallisesti tyhjää jaaritusta. Heine ei voi näissä kirjoituksissaan koskaan pidättyä päähänpistoista, olivatpa ne kuinka kyynillisiä, kuinka sopimattomia, kuinka loukkaavia tahansa, mutta juuri sen vuoksi että hän ei pysty teeskentelemään, ei hänen kykynsä koskaan häikäise eikä saa lahjotuksi arvostelukykyämme, vaan antaa meille tilaisuuden itse punnita asioita. Heinen poleemiset sukkeluudet olivat tähdätyt, voidaan sanoa, koko silloista Saksanmaata vastaan. Ne olivat suunnatut vapautussotien nuorisoa vastaan, joka nyt oli ehtinyt varttua mies-ikään ja astunut hallitsemaan yleistä ajatustapaa. Ne olivat rehellisiä, isänmaallisia, hurskaita kunnon miehiä, mutta niin ahdasmielisiä, että se himmensi kaikki nämä heidän hyvät ominaisuutensa ja oikeutti Heinen hyökkäykset, niin hävyttömiä ja vastenmielisiä kuin ne olivatkin. He eivät olleet samanlaisia kuin ylimyksellinen seurapiiri ennen vuotta 1830, ei, heidän hurskautensa oli vilpitöntä, heidän isänmaallisuutensa lämmintä, heidän siveellisyytensä korutonta, mutta he seisoivat kivettyneinä vuoden 1815 kannalla eivätkä käsittäneet, että aika oli vierähtänyt eteenpäin. Mieletön viha kaikkea ranskalaista ja ylenkatse kaikkea ei-germaanista vastaan, epäluulo kaikkea uskonnollista valistusta kohtaan, oikea säädyllisyydenraivo ne olivat välttämättömiä ominaisuuksia jokaiselle, ken heidän silmissään tahtoi käydä tosisaksalaisesta. Tämä oli Don Quixottemaisuutta ja Heine oli sen Cervantes. Ero on vain siinä, että Cervantes todella seisoo kuvattavansa yläpuolella ja levittää sen vuoksi kaunista, sovittavaa valoa surullisen ritarinsa yli, Heine sitä vastoin taistelee poleemisella, epäkauniilla katkeruudella.
Yltiögermaanisen suunnan pääedustaja kirjallisuudessa oli niin sanottu "Schwabilainen koulu", ja Menzelin toimittama Stuttgartin "Litteraturblatt" sen äänenkannattaja. Tässä lehdessä nostettiin nyt kova huuto, Saksanmaa julistettiin olevan vaarassa, koska sitä uhkasi Heinen ja koko nuoren Saksan salaliitto uskontoa, siveellisyyttä ja isänmaata vastaan. Jos olisi pysytty kirjallisen polemiikin rajoissa, ei luonnollisesti olisi ollut mitään muistuttamista, mutta salaisilla viittauksilla saatiin liittokokous 1835 julkaisemaan Heineä ja hänen mukanaan seuraavia kirjailijoita: Gutzkowia, Wienbargia, Laubea, Kühneä ja Mundtia vastaan käsky, että heidän kirjoituksensa epäuskonnollisina ja epäsiveellisinä kiellettäisiin; eikä vielä siihenkään tyydytty — vaan harjoitettiin ennakkosensuuria ja ulotettiin sama kielto niihinkin kirjoituksiin, joita nämä kirjailijat mahdollisesti vastaisuudessa aikoivat julkaista. Kajottiinpa heihin mieskohtaisestikin. Heine ja Laube olivat Parisissa, heitä ei sen vuoksi voitu saada käsiin, mutta Gutzkow ja Kühne pantiin vankeuteen. Että kaikki tämä paljon enemmän hyödytti kuin vahingoitti Heineä, oli luonnollista, se martyyrinosa, minkä nämä tapahtumat hänelle määräsivät, sai yleisön mielen kääntymään kokonaan hänen puolellensa ja hänen vihamiehensä himmensivät häpeällisellä menettelytavallaan omien aatteidensa puhtautta. Liittokokouksen päätös herätti kaikkialla niin suurta tyytymättömyyttä, ettei sitä voitu toimeenpanna, vaan se oli muutaman vuoden kuluttua peruutettava.
Ne kirjoitukset, jotka Heine tähän aikaan, s.o. heti Heinäkuun vallankumouksen jälkeen julkaisi, ovat koottuina sarjassa nimeltä "Der Salon". Ensimmäisenä on novelli "herra Schnabelewopskin muistelmia", kirjoitettu vielä matkakuvien tyyliin, mutta sen sisällyksen ruokottomat kohdat ovat paljoa tahallisemmin tarkoitettuja. Näkyy kuinka Heine iloitsee sydämmestään keksittyään jotakin, joka saattaa oikein herättää suuttumusta säädyllisellä taholla, tai niinkuin hän itse sanoo, kuinka pikkukäärmeet hänen rinnassaan mielihyvästä purivat toinen toistansa pyrstöön. Jos jätetään eräät todella koomilliset kohdat lukuunottamatta, laskee lukija kirjan kädestään tuntematta tyydytystä. Aivan toisenlainen on tunne lukiessa läpi toista novellia "Der Rabbi von Bacharach", legendaa keskiajan juutalaisvainoista. Omituinen on tämän runoelman kohtalo, ainoan todella ehytmuotoisen, mikä on Heinen kynästä lähtenyt — se on keskeneräinen, mutta se ei ole runoilijan omaa saattia, vaan siihen on syynä aivan satunnainen onnettomuus. Koko loppupuoli käsikirjoitusta joutui näet liekkien uhriksi eräässä tulipalossa Berlinissä.
Vielä huomattavampia ovat seuraavat teokset, joiden pohjatarkoituksena on liittää Saksanmaa ja Ranska lähemmin yhteen. Se on tärkein positiivinen saavutus, mikä Heinen toiminnalla tähän aikaan on ollut, että hän asiallisesti poisti sen tyhmän-ylpeän epäluulon, joka vallitsi Saksassa läntistä naapuria kohtaan, samoinkuin hän yritti esittää ranskalaisille, että heillä oli sangen vähän käsitystä kaikesta siitä, mitä suurta sittenkin oli hänen isänmaassaan. Hän julkaisi ranskaksi teoksensa "de l'Allemagne", jossa hän omalta kannaltaan johti ranskalaisen yleisön Saksan filosofian ja romantiikan koukerteleviin labyrinttipuistoihin. Mitään varsinaista karakteristiikkaa niistä filosofeista, joista Heine puhuu, ei siitä käy hakeminen, hän kertoo esim. naiivin avomielisesti Jakob Böhmestä, että se on ikävä mies, jota hän ei ole viitsinyt koskaan lukea, Paracelsuksesta hän ei mainitse juuri muuta kuin että tämän oli tapana käyttää tulipunaisia housuja, hän puhuu laveasti siitä, mitä naiset luulivat Fichten "Ichin" olevan ja sen semmoista. Nämä pikkuseikat ovat tympäisseet useimpia vakavia lukijoita ja saaneet heidän jättämään tärkeät seikat huomaamatta. Heinen "de l'Allemagne" oli varsinaisesti tähdätty Madame Staëlin samannimisen kirjan käsitystapaa vastaan. Tämä kirjailijatar oli katsonut kaikkia Saksan oloja silmälasien läpi, jotka hän oli lainannut romanttiselta ystävältään A.W. von Schlegeliltä; sen vuoksi oltiin hänen esityksensä mukaan vakuutettuja siitä, ettei Saksanmaan filosofiassa ja runoudessa ollut muuta kuin mystiikkaa ja symboliikkaa, sinikukkia ja herttaista yksinkertaisuutta. Heinen päätarkoituksena sitä vastoin oli todistaa, ettei koko filosofia alkaen Kantista ja Hegel lukuun otettuna ollut muuta kuin taistelua elämästä ja kuolemasta oikeaoppisuutta vastaan, että poliittisen vallankumouksen opit Ranskassa olivat olleet vain idyllimäistä leikkiä verrattuina Saksan filosofian vallankumousoppeihin. Ja tässä suhteessa täytyy ihailla Heinen tietäjäsilmää, sillä ei Strauss, Feuerbach eikä B. Bauer ollut silloin vielä esiintynyt, jotka toiminnallaan todistivat, että Hegelin filosofia historiallisesti vei näihin johtopäätöksiin.
Mitä Heine on kirjoittanut Ranskan oloista, tavataan teoksissa "Französisehe Zustände" ja "Lutetia". Ne koskettelevat pääasiallisesti politiikkaa ja saarnaavat alusta loppuun Ranskan vapauden erinomaisuutta, s.o. pysyttelevät yleisen liberalismin puitteissa, jonka puheenparret lopulta itsestään puhkaisevat kuorensa. Heine kokee käsitellä asioita viisaasti ja järkevästi, mutta se ei luonnistu. Hän on siksi runoilija sielultaan ja sydämmeltään, että hän vasta silloin, kun hän kirjoittaa itsetiedottomasti sydämmensä pohjasta, todella saa huomattavaa aikaan, mutta jos hän tahtoo järjellään todistaa ja selittää, niin hän muuttuu kerrassaan tyhjänpäiväiseksi ja ikäväksi. Vaikka poliittiset ja uskonnolliset kirjoitukset ottavat suurimman sijan tällä ajanjaksolla, ei hänen runottarensakaan sentään vaiennut. Ne runot, jotka hän silloin loi, ovat kootut sarjaan "Neue Gedichte". Samat tuskan säveleet kuin "Laulujen kirjassa" soivat tässäkin uudelleen, monet tosin yhtä sydämmellisinä ja heleinä, mutta usein yllättää omituinen loppukäänne, jota kyllä joskus tavataan "Laulujen kirjassakin", mutta joka "Uusissa runoissa" on varsinaisena tunnusmerkkinä. Ei mikään ole niin altista ivalliselle mukailulle kuin sentimentaalisuus. Antaa särkyneen nuoruudenihanteen aueta elämään jalosti altistuen, kuten Schiller, siihen ei Heinellä ollut kylliksi siveellistä vakavuutta, murtua taas näiden ihanteiden mukana kuten Hölderlin, siihen hänellä ei ollut kyllin voimaa. Kohotettuaan kerran tuskansa Jumalakseen, jäi hänelle siis tehtäväksi poikamaisella vahingonilolla lyödä rikki epäjumalankuvansa ja nauraen näyttää, että se oli hyvin haurasta ainetta. Edellisen aikakauden "Weltschmerzin" (maailmantuskan) sijaan astui nyt yhtä mahtava "Weltwitz" (maailmanpila). Välistä hän yksinkertaisesti tekee naurunalaiseksi korkealle pingoitetun tunteellisuuden, ja lukijan täytyy hymyillä sille aristofaniselle sukkeluudelle, jolla se aikaansaadaan, vaikkei runoilija itse ole vapaa siitä virheestä, jota hän ivailee. Niin hän ivallisesti mukailee väärää luonnonhellämielisyyttä runossa "Merelle katsoi neiti":
"Merelle katsoi neiti
ja nyyhki 'ah' ja 'voi'.
Kun päivä länteen laski,
se kaihon mieleen toi.
Oi neiti — vanha kasku!
On turha surra näin!
Jos etupuoli' on lasku,
niin nousu on takaapäin."
tai esteettistä kaunosieluisuutta, kun hän antaa teeseuran kuivan hovineuvoksen luona keskustella platoonisesta rakkaudesta. Välistä hän taas alottaa ilvehtien ja laskee iloisesti leikkiä, mutta silloin nousee vanha tuska haudastaan ja tuijottaa alakuloisesti häneen, hän ei voi jatkaa pitemmälle, vaan puhkee murhemielin kyselemään:
Mitä mielit orpo kyynel?
Sa kaihdat katsehen vaan.
Jäit muistona muinaispäiväin
siin' ainiaks asumaan.
Niin hän nauraa runossa "Unterwelt" (Manala) sovinnaisen elämämme latteimpia suhteita. Pluto ja Proserpina ovat kytketyt avioliiton ikeeseen, mies tahtoisi riitaisen puolisonsa häiritsemättä saada rauhassa ryyppiä punssia Lethen vedellä sekoitettuna, Proserpina taas kaipaa huokaillen ruusuja ja satakieliä, aurinkoa ja kevättä, hän panee kyllä toimeen vieraspitoja Charonille, mutta tämä on pohkeeton mies ja kauhean ruma — siis äärettömän ikävä seuratoveri nuorelle naiselle. Yht'äkkiä katkaisee runoilija tämän parodieeraavan sävyn ja huudahtaa jalon tuskan vallassa:
"On toisinaan kuin silmäis helo sumentuis suureen tuskahan; sen tunnen kaihon kalvavan: on mennyt lempi, on mennyt elo!
Suruisna nyökkäät. Enää hempi ei elvy nuoruushetkien, ei kirpoo taakka tuskan sen: on mennyt elo, on mennyt lempi."
Paha kyllä ovat ne runot, joissa sukkeluus ja sentimentaalisuus ovat näillä molemmilla tavoilla sekaantuneet, luvultaan vähemmistönä. Useimmissa Heine vakuuttaa meille, kuinka äärettömän onneton hän on, kuinka hän kantaa tuskien Atlasta povellaan, hän liikuttaa meitä, hän on itsekin heltynyt, kun hän yht'äkkiä puhkeaa nauraa hohottamaan, että hän on osannut niin hyvästi narrata lukijaa. Niin noissa rakkaudentunnustuksissa, jotka päättyvät kevytmieliseen loppukäänteeseen — esim.
"Oot toden totta ihantein, ei muita mieli nouda, sen päälle sadat valat tein; mut tänään en töiltä jouda.
Vaan tule taasen huomenna, niin uutta liekkiä lyömme todistamahan tunnetta; sen päälle yhdessä syömme."
Samoin tuossa kuvakokoelmassa, jossa hän esittää joukon Parisin ja Berlinin ilotyttöjä kaikissa mahdollisissa asennoissa. On uskomatonta, kuinka pitkälle Heinen myrkyllisyys ja kyynillisyys tässä kohden saattaa mennä, niinkuin runoissa "Jüngstens träumte mir: spazieren" j.n.e. tai "Du fragst, mein Kind, was Liebe ist". Omituista kyllä, että juuri tämä laji Heinen runoja nauttii suurinta yleisönsuosiota ja että se on saanut enimmän jäljittelijöitä. Kuitenkin herätti hänessä tämä kutakuinkin yksinkertaisilla keinoilla hankittu maine usein inhoa. Hän laulaa:
Harvoin ymmärsitte mua, harvoin myös mä teitä kai. Rapakossa kohdattua heti sielut sillan sai.
Yksityisenä henkilönä Heine oli hyväntahtoinen, voidaanpa sanoa sydämmellinen ihminen, hänen suhteensa äitiin ja sisareen oli liikuttava, hänen kirjevaihdossaan huomataan harvoin kyynillisyyksiä, joita hänen julkiset tuotteensa ovat tulvillaan. Joka kerta kuin jalompi tunne hänessä puhkee ilmoille, vaikka hän koettaa sitä estää tai heti yrittää haihduttaa sen vaikutuksen, hän saa meiltä anteeksi ne monet kerrat, jotka hän on syntiä tehnyt. Niin niissä runoissa, joissa hän kuvailee ikävätänsä Saksanmaahan, tai kertoo, kuinka katkeraa maanpako on; hän selittää tosin, että semmoiset kuvittelut syntyvät hänessä seurauksena huonosta ruuansulatuksesta tai muusta sen tapaisesta, mutta me emme häntä usko, hienot välittömät piirteet todistavat kauniisti häntä vastaan. Vihdoin kasvoi ikävä hänessä liian vahvaksi ja vuonna 1843 hän teki lyhyen matkan isänmaahansa. Siellä olivat sillä hetkellä olosuhteet hiukan seestyneet; Fredrik Wilhelm IV oli astunut Preussin valtaistuimelle ja hänen mukanaan luuloteltiin vapaudenkin päässeen valtaan. Vapaamielisyys, niin hyvin uskonnollinen kuin valtiollinen oli nyt päässyt voitolle kirjallisuudessa tai — mikä Saksassa merkitsee samaa — yleisessä ajatustavassa. Heine sen sijaan katsoi siellä kaikkea samoilla silmillä kuin siitä erotessaan; se teos, joka on kirjallisena tuloksena hänen matkastaan "Deutschland, ein Wintermärchen" (Saksanmaa, talvinen tarina) on vielä tähdätty germaanista keskiajanhälinää vastaan, joka tosin vielä kummitteli jossain nurkkapääkaupungissa, mutta pääasiassa kuitenkin oli jo näytellyt osansa loppuun. Hän oli vieraantunut isänmaastaan, hän tunsi katkerasti sielussaan, ettei rankaisematta voida tehdä ivaa kaikista niistä siteistä, jotka liittävät ihmistä kansakuntaan. Hän oli pahasti kohdellut isänmaataan, se oli aina antanut hänelle anteeksi, niinkuin äiti usein rakastaa enimmin juuri sitä lastaan, joka hänelle surua tuottaa, hän oli nauranut sen hellyydelle, mutta huomasi nyt, että isänmaa oli vähitellen kääntänyt rakkautensa hänestä pois, sillä hän ei ollut enää sama — 14-vuotinen oleskelu vieraassa maassa oli tehnyt hänenkin vieraaksi. Heine tunsi vaistomaisesti tämän epäsuhteen, mutta sen sijaan että hän olisi yrittänyt uudelleen solmia kaikkea, mikä oli rikkoutunut, hän yhä enemmän laajensi juopaa. Kaikki hänen hyökkäyksensä Saksanmaata vastaan tästä lähin huokuvat kiukkuista katkeruutta. Niin paikottain jo runoelmassa "Saksanmaa", niin monissa hänen myöhemmissä runoissaan, kuten "Der Wahlesel'issä" ja häväistyslaulussa Baierin kuninkaasta Ludvigista. Se kirja, jossa Heine kuitenkin enimmän paljasti salaisen vihansa kaunan, jota hän tunsi, kun ajansuunta Saksassa alkoi kallistua toiselle polulle eikä hänen kulkemallensa, on hänen kirjoituksensa "Heinrich Heine über Ludwig Börne". Se herätti tyytymättömyyden myrskyn, runoilijan vihamiehet astuivat voitonriemuisina esiin vanhoine syytöksineen, lisäten niihin uusia, hänen ystävänsä olivat hämillään, yleisö kuohuksissa. Pääasiallisesti olivat yksityisseikat syynä ensimmäiseen katkeroitumiseen. Börne oli aina osottautunut ystävälliseksi Heineä kohtaan, tämä sitä vastoin kätki vihansa jonkun aikaa, mutta tuskin oli Börne maanpaon marttyyriuden uuvuttamana laskenut väsyneen päänsä ikuiseen lepoon, ennenkuin Heine esiintyi hänen vihamiehenään. Lisäksi loukkasi yleisöä Heinen iljettävä kuvaus Börnen suhteesta M:me Wohliin. Ettei Heine luonteeltaan lainkaan ollut altis hartaaseen ystävyyteen, näemme koko hänen elämästään; ettei hän sen vuoksi pystynyt käsittämään jaloa ja puhdasta suhdetta Börnen ja hänen ystävättärensä välillä, oli luonnollista, mutta vaikkapa näiden henkilöiden suhde olisi ollut rikollinenkin, olisi kuitenkin Heinen — Heinen pitänyt olla viimeinen mies sanelemaan mahtipontisesti, kuinka hänen tunnettaan loukkasi, kuinka tämä epäsiveellisyys tympäisi häntä ja muuta sen semmoista. Mutta kaikki nämä ovat verraten sivuseikkoja. Kirjan päätendenssi se tekee sen hyljättäväksi. Tavallisesti katsotaan Heinen ja Börnen vaikutusta täydelleen samanlaatuiseksi osaksi syystäkin, sillä Börne saarnasi yhtä latteata liberalismia kuin koko nuori Saksa, hänestä oli tasavaltainen valtiomuoto ainoa ja korkein hyvä, voimakas kansallishenki taas sivuseikka. Börnen mielipiteitä ei Heine ahdistakkaan, vaan hänen demokraattista luonnettaan. Heine sitä vastoin oli sielultaan ja mieleltään aristokraatti, henkisen kyvyn aristokraatti. Börnen läheinen suhde Saksan sosialisteihin ja tasavaltalaisiin herätti hänen vastustajassaan kateutta ja vavistusta. Heine tunsi vaistomaisesti, että Börne oli olemukseltaan paljoa lähempänä demokraattiskansallista yhteyspuoluetta, jonka oli tulevaisuus ja joka nykyisin on Saksanmaan tuki ja toivo, kuin nuorta Saksaa ja sen epämääräisiä vapaamielisiä puheenparsia. Vaikka Heine käyttää halveksivaa sävyä, kuultaa kuitenkin mitä katkerin kateellisuus koko hänen teoksensa pohjalta. Heine ei ollut tuntenut vähintäkään säälivää kunnioitusta vanhoja taistelijoita kohtaan, jotka eivät olleet pystyneet seuraamaan mukana ajan yhä eteenpäin kiitävässä taistelussa; nyt kun hänet jätettiin jälkeen, oli luonnollista, ettei yksikään sovittava ajatus asettunut häntä puolustamaan.
Heinen seuraava tärkein teos "Atta Troll" saa alkunsa samasta vierauden tunteesta, joka vallitsi hänen mielessään Saksan oloja kohtaan näinä aikoina. Tässä on runoilija kuitenkin täydelleen oikeassa ja lukija on kokonaan hänen puolellaan. Tässä ei diletanttimainen nerokkuus ylpeästi aseta ivansa maalitauluksi ankaraa, mutta syvää luonnetta; ei, tässä puolustaa Heine neroa, runouden iankaikkista oikeutta hetken hyväätarkoittavia, mutta ahtaita puolueharrastuksia vastaan. Runoelma on suunnattu tuota Saksassa siihen aikaan kaikkialla raivoavaa poliittista lyriikkaa vastaan, jossa runoilija luulotteli täyttäneensä kaiken vanhurskauden, jos hän vain niin ahkerasti kuin mahdollista höysti säkeitänsä epämusikaalisilla, runomittaan vaivoin sopivilla sanoilla, semmoisilla kuin "konstitutsioni", "edustajakokous", "tasavaltaishyveet" y.m.s. Atta Troll on karhu, joka tanssii pikkukaupunkien toreilla Pyreneitten vuoristossa, vihdoin hän riuhtaiseksen irti kuljettajansa käsistä, pakenee metsiin ja julistaa kaikilla eläimillä olevan yhtäläiset oikeudet ihmisen ylimysvaltaa vastaan. Aseensa haalii runoilija romantiikan vanhoista kätköistä, sieltä on hullunkurisen naurettava narrinmiekka ja häilyvä kypärän töyhtö; noita-akan seurassa hän lähtee ahdistamaan petoa surman suuhun, mukanaan myös noita-akan poika, joka ei oikeastaan ole muuta kuin ruumis yöllä, mutta päiväksi virkoo henkiin äidin taikavoiteiden avulla. Noidan mökissä hän näkee taas hurjan metsästyksen, joka niin usein uskalsi lähteä liikkeelle keskiajan kuutamoisina öinä, mutta jonka meidän rautatiemme ja metsänhoitomme on karkoittanut tiehensä; hän näkee jälleen nuo yhtä kauheat kuin suloisen houkuttelevat haamut, tulisten orhien selässä hän näkee kaikkien aikojen ja kaikkien seutujen maanpakolaisjumalat kiitävän huimaa vauhtia ohitsensa; ylpeän jumalnymfin Dianan, keimailevan kelttiläisen keijukaisen Abunden, villin juutalaisnaisen Herodian; viimemainittu kantaa käsissään Johannes kastajan päätä, jonka hän on demonisessa rakkaudenkuumeessa hakkauttanut poikki, Herodia katsoo omituisesti runoilijaan, tämä tuntee sydämmessään hiuduttavaa vavistusta juutalaista ruhtinatarta kohtaan ja kummitushaamu vie kaikki hänen aivojensa ajatukset ja hänen sydämmensä tunteet mukanaan kylmään hautaan Jeryscholaimiin. Ja miten eloisaa huumoria — harvinaista Heinellä — tulviikaan tämä runoelma. Kuinka koomillinen onkaan kuva eläinten tasavallasta, jonka Atta Trollin mielikuvitus maalaa, ikäänkuin tulevaisuuden ihanne, jolloin jokaikinen aasi on ylennetty valtionvirkaan, leijona sen sijaan kiskoo jyväsäkkiä myllyyn, ja jolloin yksin juutalaisetkin saavat samat oikeudet kuin muut eläimet, kuitenkin yhdellä ehdolla, nimittäin:
"Turuill' älkööt juutalaiset yritelkö tanssin tahtiin; tämän kiellon annan heille eduks oman taiteheni.
Sillä tyylinaisti sekä liikkeet plastilliset puuttuu tältä rodulta, se ma'un yleisöltä turmelis."
Kuinka hullunkurisen hupainen onkaan kuvaus schwabilaisesta runoilijasta, jonka noitavaimo on muuttanut sylikoiraksi, ja jonka täytyy pysyä tässä hahmossa, siksi kunnes puhdas neitsyt Sylvesterin yönä ottaa vaivakseen lukea Gustav Pfizerin runot uneen uupumatta, ja kuinka vähäiset ovat runoilija paran toiveet nähdä tämän toteutuvan. "Atta Troll" ilmestyi kokonaisuudessaan 1847. Kahtena seuraavana vuonna kulkivat suuret valtiolliset myrskyt yli Saksanmaan, silloin unohtuivat helposti kaikki, jotka eivät suoranaisesti ottaneet osaa näihin taisteluihin; mutta rauha palasi ja saksalainen yleisö muisti jälleen maanpaossa elävää runoniekkaansa. Se tieto, joka sille saapui hänestä oli surusanoma. Runoilija makasi halvattuna, sokeana ja kauhean selkäydintaudin kiduttamana; anteeksiantava osanotto valtasi yleisön, kaikki kynäniekat, jotka kävivät Parisissa, kokivat hankkia itselleen pääsyn Heinen luokse ja levittivät hänestä sitten uutisia ja huhuja, usein mitä kummallisinta laatua. Muun muassa kerrottiin yht'äkkiä, että "Almanzorin" ja "Der Salonin" kirjoittaja oli muuttunut hurskaaksi; oikeaoppiset nostivat heti kuorossa riemuhuudon tämän julkijumalattoman kääntymisen johdosta ja vaikka yleisön olisi pitänyt olla terävänäköisempi, sai hän kuitenkin siltäkin osakseen kiitosta tai moitetta, aina sen mukaan millainen oli kunkin käsitys.
Pohjaltaan oli Heine aivan sama kuin ennenkin. Hän selitti tosin "tunnustuksissaan", että hän oli palannut takaisin isän Jumalan luokse, jätettyään sikseen sikojen paimentamisen hegeliläisten tykönä, että hän oli ollut ateisti niin kauan kuin ateismi oli esteettis-ylimyksellisen piirin asia, mutta nyt, kun se alkoi haista tupakalle ja rasvanahkalle, ei hän enää tahtonut olla tekemisissä sen kanssa, — kaikki suurella mielihyvällä, — mutta juuri siinä tavassa, jolla hän kertoo tästä kääntymisestään, pistää vanha pukinsorkka näkyviin. Heine oli kaikkien dogmaattisten lauseparsien jyrkkä vastustaja, nyt olivat hänen oppilaansa järjestelmällisesti kehittäneet hänen omat antikristilliset hyökkäyksensä lihan vapauttamisesta uskonkappaleiksi, joita suurella mahtipontisuudella saarnattiin, uudet lauseparret suututtivat häntä nyt yhtä paljon kuin vanhat ennen.
Ainoa tärkeä teos, joka häneltä tähän aikaan syntyi, oli runokokoelma "Romanzero". Jos silmäilemme sitä vain pikimmältään, huomaamme todeksi sen, mitä edellä on samottu. Siinä nauretaan kristillisiä oppeja, varsinkin ehtoollis- ja taivasoppia yhtä väsymättömästi, Mabillen puolialastomia tanssijattaria ylistellään lauluin yhtä julkeasti kuin ennenkin. Kuten nimi osottaa, on "Romanzero" pääasiallisesti kokoelma ballaadeja. Ballaadeja tavattiin jo "Buch der Liederissä" ja "Neue Gedichteissä". Ne olivat kenties kauneimmat niiden monien kauniiden laulujen joukossa. Seisoen useimmiten kansanlaulun pohjalla ne olivat yksinkertaisten metsäkukkien kaltaisia, jotka huolellisesti puutarhoihin istutettuina kehittyvät kaksin verroin. Kuinka kauniita olivatkaan "Kaksi krenatööriä", "Pyhiinvaellus Kevlaariin", "Merenneidot", "Rouva Martha", "Tannhäuser", "Pekka parka" ja niin monen monet muut. "Romanzerossakin" on ihania, kuten esim. "Hastingsin taistelu" ja "Jehuda ben Halevy", mutta ylipäänsä ne ovat niin eriskummaisia, niin kauheita, että me luemme niitä melkein henki kurkussa. Sama mystillinen kaipaus, jonka runoilija ennen näki luonnossa, on näissäkin, mutta vääristettynä irvikuvaksi. Niin esim. kertomuksessa Intian valkoisesta elefantista, joka unissaan rakastuu parisilaiseen hempukkaan ja kuolee surkeasti rakkaudenkaipuuseen. Ihmeteltävin taito, mitä Heine oli tähän asti ballaadeissaan osottanut, oli runollinen kyky virittää sielumme mihin tunnelmaan tahansa ja sitten temmata meidät mukaansa. Kauhistuttavaan hän pystyi yhtä hyvin kuin herttaiseen; "Romanzerossa" pysyy hänen kykynsä yhä samana, mutta hän ainoastaan viehättää, vaan ei tyydytä meitä. Korkeinta, mitä eriskummallisella hirvittävällä tyylillä voidaan luoda, on kai ballaadi Vitzliputzlista, Mexikon sodanjumalasta, jolle ihmisiä uhrataan. Ainoana läpikäyvänä tunteena "Romanzerossa" on tuskallinen pöyristys kuoleman edessä. Runoilija näkee kaikkialla kukoistavia naamioita, joiden takaa räikeästi nauravat luurangot irvistävät. Helmikuun 18 päivänä 1856 loppui Heinen 7-vuotinen tuskallinen kärsimys. Hän on haudattuna Montmartren hautausmaahan Parisissa. Monet Ranskan ja Saksan suurista miehistä, varsinkin kirjallisista, olivat saattamassa runoilijavainajaa viimeiseen leposijaan, kuitenkin ilman pappia ja ilman upeita hautajaismenoja, sillä hän oli itse määrännyt:
Jääköön messu laulamatta, lukematta pyhä kaadosh; vaietkohon haudallani luvun, laulun laiha paatos.
On sanottu meidän vuosisataamme vallankumouksien vuosisadaksi ja silloin pääasiallisesti ajateltu niitä valtiollisia mullistuksia, jotka sen kuluessa muuttivat Eurooppaa. Jos asiata tarkemmin katsomme, niin huomaamme, että tämä yleinen muodonmuutos on jokaisessa kansakunnassa ilmennyt luonteeltaan aivan erilaisena. Mitä erittäin tulee Saksanmaahan, voimme muutamin sanoin merkitä tämän uudistuksen siten, että kansallinen elämä muuttui kirjallis-runollisesta valtiollis-yhteiskunnalliseksi. Saksanmaan historia viime vuosisadan lopussa ja tämän alussa ei laisinkaan ole niissä ulkonaisissa tai sisäisissä oloissa, jotka vallitsivat sen satalukuisten valtioiden kesken tai niiden suhteessa ulkovaltoihin, sen historia kuvastuu pääasiallisesti siinä suurenmoisessa tieteen ja taiteen kehityksessä, joka silloin kohotti Saksanmaan ennen tuskin aavistettuun korkeuteen; pyhän Rooman valtakunnan todellisena keisarina ei ollut se mitätön Habsburgilainen, jota maailma siksi luuli — ei, se oli Goethe, suvereenisessa imperaattorirauhassaan hallitseva olympolainen; todellisena ministerinä ei ollut se mateleva itävaltalainen diplomaatti, joka uskotteli itselleen ja muille asian niin olevan, ei, se oli Hegel, joka filosofisilla säännöksillään asetti varmat ohjeet ihmisten uskolle. Tämän ulkonaisen ja sisäisen elämän välillä vallitsevan huutavan vastakohtaisuuden vuoksi on tahdottu tuomita koko tämä sivistys epäkansalliseksi, keinotekoiseksi, mutta samoinkuin historiassa tapahtuu, että joku kansa esiintyy poliittisessa suhteessa lujana ja voimakkaana, vaikka sen sivistys on ulkomainen, niin keskittyy tässä päinvastoin koko kansakunnan voima henkiselle alalle, niin että se kokonaan anastaa sen toimintatarmon. Totta on, että verraten harvoin näin tapahtuu — ainoastaan yksi suurempi esimerkki Saksanmaan ulkopuolelta voidaan siitä mainita — nimittäin Italia, jossa uuden ajan alussa huomaamme vallitsevan samanlaiset olot. Mutta kuinka suurenmoiseksi kehittyikään Saksanmaan henkinen voima; muinaisen Kreikan loistorikkaiden päivien mentyä on tuskin kertaakaan säteillyt seitsentähtinen, jonka olisivat muodostaneet niin mainehikkaat nimet kuin nämä seitsemän: — Goethe, Schiller, Hegel, Fichte, A. von Humboldt, Mozart ja Beethoven. Mutta juuri sen vuoksi kun tämä korkea kultuurikanta oli niin vieras ulkonaiselle elämälle, oli se niin lyhytikäinen. Vuoden toisensa perästä tarvitsee majesteetillinen mänty kasvaakseen täyteen mittaansa, ruusupensas syntyy muutamassa kesässä, mutta kuihtuukin sitä nopeammin. Tämä vierauden suhde kehittyy vähitellen vihamielisyydeksi; kirjallisuutta ja varsinkin taidetta alettiin katsoa elämän ainoaksi päämääräksi, rehellistä kansalaista, hurskasta kristittyä ivaili esteettisesti sivistynyt, korkeammalla kehitysasteella seisova nero poroporvariksi. Muoto piti sisällystä vallassaan, joka lopulta vei taiturimaisesti haeskelemaan kaikista kaukaisinta ja oudointa, siinä mielessä että siten tavattaisiin mieltäkiinnittäviä puolia. Tämä oli sen suunnan pääasiallinen tunnusmerkki, johon Saksanmaan sivistys kallistui ja jota on hiukan epämääräisesti ja sopimattomasti nimitetty romanttisuudeksi. Uskonnossa haettiin etupäässä kristillistä mytologiaa; romantiikan kristillistä suuntaa ovat sen ystävät ylenmäärin vetäneet esiin, mutta tämä ylistys on rakettu jotenkin juoksevalle hiedalle. Kristillisyyttä sen protestanttisessa merkityksessä ajatteli kaikista romantikoista tuskin muut kuin yksi ainoa syvemmällä vakavuudella ja tämä ainoa mies oli vain puoleksi saksalainen — Steffens. Että he kaikki lopulta päätyivät keskiaikaiseen katoliseen mystillisyyteen, vaikka olivatkin alkaneet helleenisestä taideuskonnosta, muinaisgermaanisesta panteismistä tai itämaisesta symboliikasta, oli luonnollista, kun mytologia oli kaiken etsimisen esineenä ja kun siitä löytyi ainakin jonkunlainen vastike kristilliselle mytologialle. Politiikassa täytyi romantiikan suosia taantumuksellisia pyrintöjä, sillä rikas ylimyskunta ja sivistynyt itsevaltius on otollisin maaperä, josta nerohenkinen taide-elämä, jota romantikot pitivät elämän päämääränä, saattoi versoa. Se välinpitämättömyys, jota koko tämä sivistys osotti kansan valtiollista ja kirkollista elämää kohtaan, oli vihdoin vienyt sellaiseen hajaannukseen, että taantumuksen täytyi pakosta tulla; tämä taantumus ilmeni isänmaallisina liikkeinä, jotka näihin aikoihin vieraan vallan sorron synnyttäminä, antoivat Saksanmaan elämälle uutta sisällystä. Nämä liikkeet olivat luonteeltaan jaloja, ne saivat aikaan vaikutuksia, joita saksalaiset aina ylpeydellä muistelevat; nuorekas, kuumeisen levoton jännitys ajoi kansakunnan rajusti karistamaan elämästään pois hajaannuksen, uusi ihanne luotiin, joka sillä hetkellä elähytti ja johon sillä hetkellä voitiin uskoa, mutta jota aikaa voittaen oli mahdoton toteuttaa. Pääsyynä, jonka vuoksi nämä liikkeet eivät pystyneet tekemään niin valtavaa vaikutusta kuin niiden suurenmoisesta alusta saattoi luulla, oli se, että niillä oli liian yksipuolisen kansallinen leima. Kuvaavaa on siinä suhteessa se, ettei pyritty herättämään uudestaan eloon uskonpuhdistuksen aikaa, vaan käännettiin aina katse Hohenstauffien aikoihin, jotka tosin enemmän mairittelivat kansallista turhamielisyyttä, mutta pohjaltaan olivat paljon vähempiarvoisia. Voidaan sanoa tätä suuntaa germaaniseksi. Ranskalaisen ylivallan painosta äärimmäisyyteen ajautuneena, täytyi tämän suunnan, voidakseen todella musertaa sen ikeen, suunnata vihansa myöskin kaikkia niitä suunnattomia vapauden ja valistuksen edistysaskeleita vastaan, jotka Ranska oli astunut; sen täytyi esiintyä vihamielisesti ei ainoastaan Napoleonia, vaan myös koko vallankumousta vastaan. Mutta siinä onkin tämä germaanisen suunnan Akilleen-kantapää, että kun se oli musertanut vieraan ylivallan, kun se oli taistellut suuren vapaudentaistelun, se ei enään tiennyt mitä se oikeastaan tahtoi, se eksyi turhanpäiväisiin unelmiin. Saksan kansan etujen hajaannus oli nyt suurempi kuin koskaan; aatteellinen elämä taiteen ja tieteen piirissä ei enää tyydyttänyt; yksinomainen germaanilaisuus oli 1815:n jälkeen menettänyt sisällyksensä — sen murroksen, jonka täytyi koskea kaikkia tähän saakka vallinneita pyrintöjä, näemme olennoituneena Heinessä. Heine taistelee tietoisesti yksipuolista kansallistuntoa vastaan, mutta esittää samalla kertaa romantiikan rappeutumista — hän on hengen maailmassa viimeinen noita kuninkaita jumalan armosta, jotka Herderistä alkaen olivat hallinneet Saksanmaan elämää. Hän tarjoo meille näyn, joka on harvinainen murrosaikoina, sillä kaikki saksalaisen siirtymisajan suunnat vuosien 1815 ja 1848 välillä ovat kertyneet hänessä ikäänkuin polttopisteeseen. Kuvaavaa Saksalle on, että semmoisen aikakauden edustajana on runoilija. Jyrkässä ristiriidassa ankarasti kansallisia harrastuksia vastaan, jotka olivat vihamielisiä ulkomaista kohtaan, katsoi Heine yleismaailmallista liberalismia ainoaksi aatteeksi, jolla oli nykyisin oikeutuksensa, ja Saksan perinnäissuuntaa voitetuksi kannaksi, josta olisi Ranskan esimerkkiä noudattaen irrottauduttava. Mutta samalla kertaa sai Saksan esteettinen kultuuri hänessä äärimmäisimmän, johdonmukaisimman ilmaisunsa. Sen viimeinen kehitys — romantiikka — oli lopulta mennyt niin pitkälle, että se nerohenkisellä ironialla kohteli kaikkea elämän siveellistä vakavuutta. Heinessä se vihdoin käänsi tämän ironian omaa itseään vastaan ja, kuten sfinksi, se oli hukassa heti kun sen arvoitus selitettiin. Romantiikka oli etsinyt kaikille ajoille yhteistä mystillistä uskontoa, ymmärrettävää ainoastaan salaisuuteen vihityille, korkeimmille sieluille, jota erilaiset, alinomaa vaihtelevat mytologiat vertauskuvallisesti ilmaisivat. Paitsi että Heine rikastutti tätä jumal-laumaa uudella, jakobiinimyssyyn ja tanssijattarenpukuun puetulla järjenjumalattarella — "la déesse de la raison'illa" — koki hän osottaa, että tämä kansalaumalta salattu uskonto, joka oli kuulunut neroille ihmiskunnan historiassa, oli ollut semmoinen, — ettei heillä ollut minkäänlaista uskonnollista vakaumusta ollutkaan. Ja juuri tämä uskonnollisen vakaumuksen perinpohjainen olemattomuus oli Heinen usko. Yksityisenä henkilönä hän oli sydämmeltään juutalainen, hänen yksilölliset sympatiansa olivat pysyväisesti kiinni hänen lapsuudenuskonsa muistoissa, mutta hänen todellinen käsityksensä oli kaukana juutalaisuuden ankarasta yksijumalaisuudesta; protestanttisuuteen hän kuului ulkonaisen uskontunnustuksen puolesta — hän oli Berlinissä siirtynyt uuteen uskoon voittaakseen etuja virkauralla — mutta oli kokonaan vieras sen sisäiselle olemukselle — aivan samasta syystä kuin romantikotkin — katolisuutta kohtaan hän "tunnustuksissaan" väittää tunteneensa erityistä mieltymystä, mutta häntä viehätti vain sen taiteellinen puoli, johon kaikilla runoilijaluonteilla on sydämmessä jonkunlaista taipumusta — mitään syvempää vakavuutta ei näissä Heinen katolisissa sympatioissa ollut.
Toinen kohta, jossa Heine esittää historiallisen seurauksen aiemman kultuurin yksipuolisesti kirjallis-taiteellisesta suunnasta, on se neron itsensä-jumaloiminen ja itsensä-kuvastaminen, joka on niin suuressa määrin kuvaavaa Heinelle. Jokainen murros, joka ylenkatseellisesti rikkoo suhteensa perinnäisen kanssa, on vastenmielinen, mutta kaksin kerroin, jos se tapahtuu röyhkeän nerokkaan subjektiivisuuden nimessä. Kukaan ei ole kai kiemaillut tunteillaan ja mieliteoillaan yleisön edessä niinkuin Heine, kukaan ei ole kai niin suvereenisen julkeasti ylvästellyt omalla suuruudellaan ja merkityksellään. Kukaan ei ole kai riisunut saksalaisten "göttliche Grobheit'ia" (jumalallista karkeutta) kynäsodassa vastustajien kanssa niin putipuhtaaksi kaikesta totuudentunnosta. Mutta samalla kuin Heine osottaa itsessään seuraukset Saksanmaan aiemmasta kultuurista, hän esittää myös sen hajaantumisen. Hän oli tietoinen siitä, että sisäisen henkisen elämän yksipuolinen oikeutus nyt oli lopussa, taiteilija huomasi, että taide, siinä merkityksessä kuin sitä oli näihin saakka käytetty, ei enää pystynyt osaansa suorittamaan. Juuri siitä hajaannuksesta, kun vakaumus runoilijan jumalallisesta tehtävästä ja tuskallinen tietoisuus, ettei hän enää ollut kutsuttu sitä suorittamaan, menivät ristiin, sai Heinen "maailmantuska" alkunsa.
Ne luonteeltaan hajoittavat ja mullistavat suunnat, joiden olennoitunut ilmestys Heine oli, ovat olleet sangen tärkeitä Saksan kansan henkiselle elämälle. Voidaanpa melkein vuodelleen merkitä, minkä ajan ne olivat vallitsevina. Vuoden 1815 restauratsionin herättäminä, ne osottautuivat tehokkaiksi vasta Heinäkuun vallankumouksessa 1830, jonka jälkeen ne pysyivät ylinnä aina vuoden 1848 vallankumoukseen asti; nykyisin on niiden valta, vaikkei vielä niiden vaikutus, melkein mennyttään. Heineläisyys ei näet esiintynyt suinkaan yksinomaan kirjallisuuden alalla, vaan skeptillinen nuorhegeliläisyys uskonnollisella, yleismaailmallinen liberalismi valtiollisella alalla olivat ilmiöitä, jotka olivat alkuisin samasta lähteestä. Pistosanansa koko tämä puolue lainasi Heineltä, mutta mikä hänellä kävi sukkelasta mieleenjuohtumasta tai kauniista vertauksesta, sitä kehiteltiin dogmaattisella vakavuudella, kuten syviä filosofisia ongelmia ainakin. Miten tärkeäksi onkaan esim. kohotettu Heinen hullunkurinen oikku jakaa kaikki historian kansat ja henkilöt lihaviin ja laihoihin, tai millaista vallattomuutta onkaan harjoitettu hänen kauniilla vertauksellaan, että pyhän hengen ritarit muka ovat meidän aikamme todellisia profeettoja ja pappeja. Mainitsimme jo, että koko tämä suunta oli kriitillistä, kielteistä laatua, että se vaikutti vanhaa hävittäen, voimatta oikeastaan rakentaa mitään uutta sijaan; kun sen vuoksi uusi, voimakas kansallishenki alkoi liikkua Saksan kansan taajoissa kerroksissa, ei enää niinkuin vuosisadan alussa nuorekkaana unelmana, vaan varmana päämäärältään ja varmana sisällykseltään, silloin kalpenivat skeptillisyyden himmeät tähdet, vaikka ne olivat loistaneet yön pimeydessä, sentään uuden vakaumuksen auringon kohotessa. Kansallinen yhteys, ei ainoastaan valtion, vaan myös elämän ja tiedon aloilla, on sen puolueen tunnussana, joka ennen pitkää on sulkeva piiriinsä koko kansan. Kaikenkaltaiset hajoittavat ainekset, joita on niin ylenpalttisesti Saksassa, taistelevat sitä vastaan — taistelua on kestänyt kauan, sitä kestää vieläkin, ja ken tietää kuinka kauan sitä on kestävä. Jo vuosien 1847 ja 1848 vallankumouksissa näytteli liberaalinen nuori Saksa taatusti nolointa osaa niiden kolmen harrastuksen joukossa, jotka olivat synnyttäneet näiden vuosien vallankumouksen, nim. sosialistisen, liberaalisen ja kansallisen. Että heineläisyys oli häviävä, sikäli kuin nämä myöhemmät tendenssit voittavat jalansijaa, sen tunsi suunnan alkuunpanija ja hän vainosi niitä sen vuoksi mitä katkerimmalla vihalla. Kuvaavaa on siinä suhteessa se syvä, voitaisiinpa sanoa vaistomainen katkeruus, jolla Heine taisteli protestanttisuutta ja Preussia vastaan. Hän menetteli siinä uupumattoman johdonmukaisesti kaiken ikänsä, antamatta oikkujen tai personallisten mielihalujen johtaa itseänsä harhaan, jotka muuten niin helposti saivat hänen horjumaan. Että jäykkä oikeaoppisuus, jonka muodossa edellinen, ja brutaalinen patukkavalta, jonka muodossa jälkimäinen esiintyi, välttämättömästi herätti hänessä oikeutettua suuttumusta, että tämä suuttumus purkautui kaikella sukkeluuden ja tulisuuden voimalla, kun ei näillä kummallakaan seikalla ollut yhtään rakastettavaa tai runollista puolta, joka olisi voinut lauhduttaa häntä, se oli luonnollista; mutta toiselta puolen hän tunsi myös salaa vavisten, että protestanttisuuden ja Preussin pääperiaatteista oli tuleva Saksa helpoimmin kehittyvä ja hän vihasi niitä sen vuoksi kaksin verroin, tosin vaistomaisesti.
Koko tämä Saksanmaan kehitys tällä vuosisadalla tarjoo meille suomalaisille sangen mieltäkiinnittäviä aineita tarkastettavaksi. Vaikkakin ne esteet, jotka ovat näyttäneet sulkevan tien meidän kehitykseltämme kansallisella pohjalla, eivät olekkaan samaa laatua kuin Saksan oloissa, on niissä kuitenkin niin paljon yhtäläisyyttä, että voimme niistä oppia, ellemme ehkä niin paljon mitä meidän on tehtävä, niin ainakin mitä meidän on vältettävä. Voimme omassa maassamme huomata niiden neljän suunnan rinnakkaisvirtauksia, joita olen koettanut esittää Saksanmaan elämää kuvaavina tällä vuosisadalla. Ja samoinkuin varmasti uskomme, että tulevaisuus on meille luova niin hyvin kieleltään kuin sivistykseltään todella suomalaisen Suomen, tahdomme myös mielellämme toivoa, että alinomaa kasvava ja vahvistuva kansallishenki on liittävä tämän suuren saksalaisen sivistyskansan yhdeksi kokonaisuudeksi, johon he pyrkivät — niin pimeältä kuin moni seikka tällä hetkellä näyttäneekin.