III
Kaikki se mikä tähän asti on tapahtunut on pitänyt meitä ankarassa jännityksessä. Ja vaikka nyt tuleekin pieni väliaika, jolloin uskallamme kotvasen hengittää, väijyvät meitä kuitenkin alituisesti tulevaa kohtaloamme kysyvät ajatukset. Ei tietysti kaikkia. Useat ottavat asian sangen huolettomasti ja nauravat…
Istumme vähäisillä matkatavaroillamme komentosillan takana olevan suuren savutorven suojassa ja kuuntelemme koneitten surinaa suurista ilmanvaihtotorvista.
Siinä on kirjavaa joukkoa. Vanhoja ja nuoria. Itävaltalaisia, saksalaisia, ruotsalaisia, mutta eniten suomalaisia.
Uteliaina tarkastelevat meitä torpeedoveneen matruusit.
Ensi hämmästyksestä toivuttua, aletaan pakista.
Tupakka muistui mieleemme ensi hätään.
— Uskaltaakohan täällä polttaa? kysyy hintelä ja luiseva timperi parastelaisruotsillaan. Hän on ankara tupakkamies.
— Tottakai, koska matruusitkin polttavat.
— Niin, ja olemmehan mekin matruuseja, pilailee ensi matkaa muassa oleva jungmanni,.
Timperi kaivaa "Työmies"-savukkeen taskustaan ja tunkee sen pitkien suippokärkisten viiksiensä väliin. Luotsioppilas, jonka ikä lähentelee jo kuuttakymmentä, mutta jonka suuri vatsa ja pulleat posket kertovat elämän mukavuuden rakkaudesta, ei ole unohtanut sikarejaan. Hän purasee poikki pään ja jakaa tulen timperin kanssa. Toisella perämiehellä ei ole ainoatakaan savuketta. Hän, joka toisinaan koetti ajaa tahtoaan läpi nyrkkivoimalla, mutta joka tavallisesti aina sai matruuseilta selkäänsä, saa samaten kuin muutkin, jakaa savukkeet niitten kanssa, joilla sellaisia on.
Tämä huomaavaisuus hellyttää häntä. Hän tahtoo näyttäytyä solidaariselta. Ja selittää:
— Nyt emme enää ole perämiehiä ja matruuseja. Emme päälliköitä ja työläisiä. Me olemme vankeja. Kaikki yhdenvertaisia.
Savukkeitten jakoa jatkuu. Tulitikut välähtävät. Ne luovat voimakkaan, punaisen heijasteen ahavoittuneille kasvoille ja känsäisille käsille. Mutta ne sammuvat heti. Pimeässä välkkyvät vaan hehkuvat savukkeitten päät, kuin vaanivat peikonsilmät ja kevyt savu nousee joukostamme ilmaan.
Ensimäinen perämies, joka ei ole tottunut suuriin ponnistuksiin ja mielenliikutuksiin, ja jonka komea vartaloja miellyttävä käytös, ulkonäkö ja huikenteleva luonne ovat tehneet hänestä Don Juanin, nousee kalpeana komentosillalle. Hän näyttää olevan peloissaan.
— Mitä hän siellä tekee? kysytään.
— Ehkä vaativat häntä luotsaamaan?
— Kyllä ne tuntevat paremmin nämä vedet kuin perämies, selittää luotsi, jota "förstederska" kutsuu maailman kilteimmäksi mieheksi, huolimatta siitä, että hän on naimisissa, eikä koskaan sylje lasiin, joka hänelle tarjotaan.
Meitä alkaa vähän pelottaa. Ehkä on sittenkin jotain tekeillä?
Ehkä voivat venäläiset väijyä jossain Ahvenanmaan saaristossa, ja hyökätä esiin sivuuttaessamme ne? Tai ehkäpä täällä on jossain miinoja, ja mikä kamala kohtalo olisi seurauksena, jos sellaiselle ajettaisiin?
Mutta yö on kylmä. Raikas tuuli puhaltaa läpi ohueitten pukimien. Kaikki eivät ole osanneet varustaa itseään paksuilla päällystakeilla, kuten molemmat luotsit, ensimäinen koneenkäyttäjä, eräs lämmittäjä ja minä.
Puuttuupa toisilta aivan tarpeellisimmatkin. Tai sitten ovat huonoimmissa työpukimissa. Mutta onneksi ovat toiset varustaneet itseään useimmilla vaatekerroilla, joita sitten jakelevat hädänalaisille.
Pukeutumishommissa aletaan aprikoita koituneita vahinkoja.
Jokainen voi sormellaan osoittaa mitä on jäänyt jälelle. Eikä se paljon ole.
Suurin osa lohduttaa itseään seuraavalla köykäisellä lohdutuksella:
— Minulta meni kaikki! Kaikki, jok'ikinen vaatepala!
Sitten alkaa yksityiskohtainen luetteleminen. Vaatekertoja, housuja, takkeja, alusvaatteita, kultaa, hopeaa, arvoesineitä, työtodistuksia j.n.e. loppumattomiin. Osa laivan kirjojakin on jäänyt.
Keittiömestari sai jo toistamiseen pistää valkeat virkapukunsa sellaiseen pesoon, josta niitä ei koskaan saa, nauraa eräs joukosta.
— Ja kapteeni, hänelle surkeasti kävi! Kokonaista seitsemänkymmentä paria sukkia kalojen lämpimiksi, selitti toinen.
Tiedonantoja jos jonkinlaisia satelee.
— Mutta "förstille" (ensim. koneenkäyttäjä) kävi vielä hullummin. Kolmesataa markkaa vetehiselle. Puhdasta rahaa, jolla olisi saanut jo aimo humalan viikon päiviksi! nauraa hytkyttää eräs aito hämäläispiirteinen lämmittäjä, jonka vahvin puoli on veden ihailu.
— Ja ajatelkaas, puhuu pehmeäkielinen ja pullea keittiömestari, miten tarkka "förstäderska" tahtoi olla. Hän poimi tyhjään käsilaukkuunsa ainoastaan parin vanhoja kenkiä.
Siinä pakistessa tulee jollekin mieleen ruuat.
— Ai, huudahtaa keittiömestari naismaisella eleellä, hellalle jäi kinkku käristymään. Se unohtui kun huusivat…
Tällainen äkkinäinen, hämmästyksen sekainen tunteenpurkaus herättää yleistä iloa ja keittiömestarin kinkku-juttua venytellään pitkin ja poikin.
Kestää sitä juttua. —
Sillävälin on eräs torpeedoveneen matruuseista lähestynyt meitä. Näyttää kuin häntä vaivaisi uteliaisuus. Hän tiedustelee kansallisuuttamme.
— Oletteko ruotsalaisia, koska puhutte ruotsia?
Suurin osa matruuseista on kotoisin Paraisilta.
— Ei, suomalaisia.
— Mutta ettehän te suomenkieltä puhu?
— Ei.
— Eikä se ole venättäkään. Eikä suomenkieltä?
— Ei. Hävettää sanoa, etteivät suomalaiset osaa suomea.
Matruusi hymyilee.
— Mutta eikö laivanne ollut venäläinen? kysyi hän uudelleen.
— Ei, kyllä se oli suomalainen, kotoisin Helsingistä. Suomalaiset laivat purjehtivat Venäjän kauppalipun alla.
Hän on tyytyväinen saamiinsa selityksiin. Nyt saan minä vuorostani tilaisuuden tiedustella asioita huonolla saksankielen taidollani.
— Minne meitä viedään?
— Risteilijä Augsburgille ja sillä Danzigiin.
Minua huvittaa saada tietää vielä torpeedoveneen numero.
— Kaksikymmentäviisi, hän vastaa.
Samassa kulkee ohitsemme komentosillalle upseeri ja muutamia matruuseja. Puhuttelemani matruusi vetäytyy takaisin.
Selitän tovereilleni mitä olin saanut tietää.
— Mukava, ilmainen huvimatka, nauraa eräs joukosta.
— Kansimatkustajina, leikkaa toinen.
Raittiissa öisessä meri-ilmassa virkistämme itseämme edelleen enemmän tai vähemmän tilaisuuteen sopivilla kokkapuheilla, joita seuraavat naurunräjähdykset. Raskas, painostava ja jännittynyt tunnelma on melkein kadonnut.
Vihdoin palaa ensimäinen perämies komentosillalta. Hänen on vastattava lukemattomiin kysymyksiin.
— Miksi ne vaativat sinne?
— Täytyikö siellä luotsata?
— Vaativatko jotakin tietoja muista suomalaisista laivoista?
Hän on tyyten rauhoittunut ja vastaa:
— Ei, minun oli selvitettävä vain laivan paperit.
Hän jatkaa matkaansa laivan perään.
* * * * *
Kello puoli kaksitoista kiintyvät katseemme laivan savutorvissa oleviin merkinantolaitteisiin. Niissä alkaa punainen sähkölamppuvyö kipinöidä. Torpeedo ilmoittaa nähtävästi tulostaan.
Kuletaan edelleen täyttä vauhtia.
Pienen ajan kuluttua alkaa etäämpää näkyä suuri sotalaiva.
Se on risteilijä Augsburg.
Kuin autiolle saarelle rakennettu linnoitus kohoaa se merestä kuutamossa. Se on kauttaaltaan vehreän harmaa. Uhkaavina nousevat suuret tykit keulassa, sivuilla ja perässä. Kaikista kolmesta savutorvesta tupruaa mustaa savua ilmaan.
Sinipukuisia matruuseja seisoo laivan syrjät ja keulakansi mustanaan.
Alipäällystön viheltimet soivat. Matruuseja juoksee edestakaisin.
Komennussanoja alkaa erottaa.
Kohta on torpeedovene aivan risteilijän sivulla. Laivat kiinnitetään toisiinsa köysillä. Kulkusilta asetetaan toisesta toiseen.
"Uleåborgin" väestö ja matkustajat saavat marssia risteilijälle.
Kun kaikki ovat risteilijällä, irrotetaan torpeedovene.
Eteenpäin kulku alkaa. Risteilijä kulkee edellä. Torpeedovene seuraa sitä parinkymmenen metrin päässä alihangan puolella.
Kauan ei tarvitse seisoa kannella. Naiset erotetaan ja kuljetetaan jonnekin.
Miehet taas viedään kiertoteitä kannen alle.
Riippumatoissa, jotka ovat kiinnitetyt kattoon, makaa jo suuri joukko miehiä. Koko keula on täynnä riippumattoja.
Riippumattojen alle on meille levitetty purjekangas. Kyyryssä seljin levittäydymme purjeelle ja laskeudumme istualleen toinen toisemme viereen, niin tiheään kuin suinkin mahdollista. Toiset taas tyytyvät istumaan tynnyreille ja pakkilaatikoille.
Valkeaan matruusipukuun puettu, meitä opastava matruusi selittää — englannin ja saksankielellä, että jos jotakuta nälittää, on saatavana keksejä ja vettä.
Melkein kaikki lähtevät noutamaan keksejä itselleen. Mutta ne ovat kivikovia. Helpolla ei tavallisilla hampailla saa niistä irti.
Kummaksemme havaitsemme, etteivät riippumatoissa makaavat ole laivan väestöä. Ne ovat siviilipukuisia. On niin muodoin täytynyt tapahtua kaappaus jo ennen meitä.
Valkopukuinen matruusi kertookin meille, että ne ovat englantilaisia. Höyryl. "Gauthiod" oli matkallaan pysäytetty ja sieltä viety kaikki englantilaiset matkustajat. Kolmekymmentä kuusi luvultaan.
On jo myöhä. Kello taitaa lähetä kahta aamulla. Epämukavalla makuusijalla, jossa tuskin on tilaa istumiseen koettaa itse kukin nukahtaa. Ja useat onnistuvatkin tässä yrityksessään.
Toisille taas ei uni maita. He koettavat kuluttaa aikaansa puhelemalla vahtien kanssa, joina on nuorempi upseeri ja matruusi. Kummatkin ovat varustetut ladatuilla revolvereilla, joita kantavat vyöllään.
He ovat ystävällisiä ja kohteliaita ja vastaavat mielellään heille tehtyihin kysymyksiin.
Tässä öisessä keskustelussa saamme tietää, että laiva oli juuri jättämässä Pohjanlahden, kun siltä havaittiin "Uleåborgin" valot. Tällöin annettiin määräys torpeedovene n:o 25:lle ja se lähti ottamaan selvää mikä laiva siellä oli liikkeellä.
— Jos, sanoivat vahdit, "Uleåborg" olisi taas kulkenut sammutetuin valoin, kuten "Gauthiod", ei sitä olisi havaittu ollenkaan.
— Mutta merilakihan kieltää laivojen liikkumasta ilman merkkivaloja.
Sehän on suorastaan rikos yleisiä säädöksiä vastaan.
— Sota-aika, vastataan.
Kapteenin menettelylle annetaan kuitenkin täysi tunnustus. Hän on menetellyt siten kuin kapteenin, joka on vastuussa miehistönsä ja matkustajien hengistä, täytyy menetellä. Kulkea ilman merkkivaloja, olisi voinut olla toiselta puolen suuri riski…
Samaa mielipidettä kannattavat kaikki.
Hiljalleen hipuu yö. Virkempienkin päät alkavat nuokkua ja retkahtavat rinnalle myöhäisemmillä aamutunneilla.
Päivän sarastaessa on kaikkein noustava ylös. Englantilaiset kiipeävät riippumatoistaan. He ovat merimiehiä. Sen huomaa jo ensi silmäyksellä.
Haastamme puhetta. He kertovat saman kuin mitä jo aikaisemmin olemme saaneet tietää. He olivat matkalla Venäjältä, jonne heidän laivansa oli jäänyt, kotiinsa. Matkan katkasi kuitenkin saksalaiset. Ja täällä he nyt ovat. Sille ei mitään mahda.
Meidän on lähdettävä kannelle. Aamu on kostea ja kylmä. Värisyttää.
Onkin jo syksy. Kahdeksas syyskuuta.
Suomalaiset saavat haltuunsa ylähangan puolen keulakannesta.
Englantilaisille annetaan taas vastakkainen puoli kävelypaikaksi.
Kaikenlainen kanssakäyminen englantilaisten kanssa kielletään. Samoin poistuminen määräpaikalta.
Kotvan kuluttua käsketään meidät taas alas keulahyttiin, jossa olemme yömme viettäneet. Se on nyt järjestetty ruokailuhuoneeksi. Riippumatot ovat poissa. Samoin purjeet lattialta. Kaksi pitkää pukkipöytää, samallaisine penkkeineen, on sijotettu keskelle kantta.
Niitten ympärille asetutaan.
Kahvisammiot on jo tuotu sisälle. Meille jaetaan miehistön ruoka-astiat. Maissikorppuja, samoja joita saimme yöllä, tuodaan pöytään. Samoin margarinia. Mustaa kahvia, ilman kermaa tai edes "milkkiä" ja ilman sokeria tarjoillaan. Hyvää se ei ole, mutta aamutuimaan erinomaista.
Kapteeni ja luokkamatkustajat saavat nauttia aamukahvinsa kansiupseerien ruokailuhytissä. Alipäällystö ja naiset taas konepäällystön ruokailuhytissä.
Aamukahvin jälkeen noustaan keulakannelle. Kapteeni, luokkamatkustajat ja naiset saavat jäädä peräkannelle. Kaikkien muitten on oltava keulassa.
Aurinko alkaa kiivetä jo taivaalle. Kevyt auer pakenee sitä, Värit kirkastuvat ja voimistuvat. Mutta aamutuuli on vielä kostea ja kirpeä. Yökasteen jäljeltä on kansi märkä. Kaikki vaara on jo ohi. Ollaan Itämerellä. Risteilijä kulkee vähääkään keikkumatta eteenpäin, aivan kuin se täydelleen hallitsisi merta.
Torpeedovene seuraa sitä yhä. Merkkilippukieltä puhutaan. Nähtävästi koskevat tiedonannot yöllistä seikkailua.