IV
Gottlantia lähetessämme klo 8 aikaan aamulla alkaa eteläiseltä taivaanrannalta näkyä merenpintaa pitkin itäänpäin ajautuvaa savua.
Siellä täytyy olla laivoja.
Aivan oikein. Hiljalleen nousee merestä raakapuulla ja tähystyskorilla varustettuja mastoja, sitten savutorvia ja vihdoin kokonainen sarja jykeviä laivanrunkoja. Kaukaa katsoen näyttävät ne olevan yhdessä rivissä. Suurimmat itäisellä sivustalla, pienemmät lännessä.
Silhuetteina piirtyvät ne kirkasta aamutaivasta vastaan. Niitten yksityiskohtia ei näy. Suurina, jättiläispiirteisinä massoina kohoavat ne merestä. Ne ovat kahdenkymmenen vuosisadan mammutteja, teräksisiä mammutteja, tulta sylkeviä mammutteja, joitten ääni on jyrisevä ja uhkaava ja viha mammutin vihaa kammottavampi. Ne ovat meren jättiläisiä, jotka eivät pelkää sitä sen ärjyessä, jotka tyyneinä ja rauhallisina liikkuvat sillä, hallitsevat sitä.
Ne lähenevät. Suurenevat. Yksityiskohdat alkavat vähinerin erottua.
Niitä on seitsemäntoista. Yhdeksän suurempaa, muut pienempiä.
Signaalilaitteet ja sähkölennätin toimivat. Eri laivojen mastokoreissa vilkutellaan valonheittäjillä. Augsburgilla vastataan. On kuin sähkönuolia viskottaisiin ylös taivaalle…
Kello yhdeksän tienoissa saavutetaan laivasto.
Se kulkee hiljaista vauhtia etelään. Ei kuitenkaan yhtenäisenä suorana viivana, kuten etäämpää näytti, vaan kaakkoisesta luoteiseen suuntautuvassa viivassa. Torpeedoveneet viimeisenä.
Itäistä syrjää pitkin höyryää "Augsburg" kaikkien ohi. Vasta viimeisen rinnalla hiljentää se vauhtiaan.
Se on amiraalilaiva. Sen mastossa liehuu Saksan laivastolippu.
Laivamme komentosillalla tarttuu upseeri huutotorveen. Lyhyin ja selvin sanoin kertoo hän matkan tuloksen. Lippukielellä puhutaan ahkeraan. Kun raportti on annettu huudetaan amiraalilaivalta:
— Tehtävä on hyvin suoritettu!
Toiset väittävät huutajan olevan keisari Vilhelmin pojan, prinssi
Henrikin.
Senjälkeen kiihtyy taas Augsburgin vauhti Se jatkaa matkaansa suoraan eteenpäin. Se sivuuttaa amiraalilaivan. Eskaderi sitävastoin suuntaa kulkunsa kaakkoiseen ilmansuuntaan, edeten ja pieneten, lopulta kokonaan kadoten näköpiiristämme.
* * * * *
Koko aamupäivän joutiloidaan kannella. Toiset marssivat edestakaisin. Toiset ovat kyyristyneet suuren savutorven suojaan ja koittavat siitä lähtevässä lämmössä paikata rikkinäiseksi jäänyttä yöuntaan. Erittäinkin pienille, viluisille harjaajapojille, Kalleille — kuten heidän yleinen ja yhteinen nimensä kuuluu — ja lämmittäjille on tämä nurkkaus tervetullut paikka. Muutamat istuvat taas jykevillä rantapollareilla ja eräs nojaa heidän takanaan reilinkiin.
Viimeksimainitussa ryhmässä on vilkas keskustelu käymässä. Puhutaan vielä "Uleåborgista". Eräs miehistä selvittelee parhaillaan villiä mielikuvaa.
— Ajatelkaa, pojat, miten kamalata olisi ollut, jos joku olisi jäänyt ammuttavaan laivaan?
— Hirvittävä tapaus, myöntää reilinkiin nojaava mies lakoonisesti.
— Mutta ei keulassa mitään vaaraa olisi ollut, huomauttaa toinen istujista. Sehän säilyi tulelta niin kauan kuin laiva oli nähtävissä.
— Se on totta, myönsi ensin mainittu.
— Olisikin pitänyt piiloutua jonnekin, uhmailee taas toinen istujista.
Eivät olisi saksalaiset löytäneet. Pari miestä esimerkiksi. Ja kun
torpeedo olisi lähtenyt, olisi ottanut pelastusveneen ja alkanut soutaa
Raumaa kohden…
Hullu, mutta mieltäkiinnittävä tuuma, vahvistaa reilinkiin nojaava mies.
Keskustelevien ympärille on kasaantunut kuuntelijoita.
— Mutta, katkaisee puheen eräs kuuntelijajoukosta, jota seikkailuhalu ja intomielisyys ei ollut vielä sokaissut, mutta jos veneet olisivat ehtineet palaa sitä ennen? Miten sitten?
Mutta keskustelevat nuorukaiset, jotka vielä ovat melkein intiaaniromaanien lukuijässä, eivät anna myöten.
— Siinä tapauksessa olisi löytänyt ehkä jonkin pelastusrenkaan tai korkkivyön tai…
— Tai pahimmassa tapauksessa voidrittelin (Uleåborg oli voilastissa), nauraa eräs toinen kuuntelijoista.
Juttua kestää. Yhä merkillisimpiä päähänpistoja esiintuodaan. Toiset tekevät pilaa puhelevien kustannuksella.
Vihdoin tulee päivällisaika.
Meidät johdetaan ruokailuhyttiin. Istutetaan taas pitkien pöytien ääreen. Ruoka-astiat jaetaan.
Ruokaa tuodaan suuressa sammiossa. Se on puurontapaista. Siinä on pippuria ja ryytejä niin runsaasti, että kitalakea kirvelee.
Runsaasti sitä kukin kuppiinsa ammentaa. Mutta harvat kolmesta kauhallisesta kolmea lusikkaa enemmän syövät.
Joku joukosta huutaa:
— Syökää, pojat, hyvää ruokaa.
Parastelaiset eivät ole tottuneet saksalaisten ryytiruokiin. Suuta vääntäen koettavat kuitenkin vähän syödä.
— Ei ole ihmisruuaksi, sanoo eräs joukosta.
— Tuskimpa suomalainen maatiaissikakaan tällaista söisi, leikkaa toinen.
Nauretaan. Kaunista ruokapöytäpuhetta!
Mutta miten onkaan, maistuu se saksalaisille ja itävaltalaisille, ja kummastellen he suomalaisten huonoa ruokahalua katselevat.
Syötyämme lähdetään taas kannelle. Nyt on englantilaisten ruokailuvuoro. Maistuukohan heille keitos paremmalta?
Iltapäivä kuluu samallaisessa marssimisessa kuin aamupäiväkin.
Naisväki, joka ei koko aamupäivään ole poistunut peräkannelta, käy meitä nyt tervehtimässä.
He ovat oloonsa tyytyväiset. Erittäinkin kestitykseen. Makuusijat tosin eivät olleet niin kehuttavat. Heille oli annettu laivan sairaala keulassa, heiluvine sänkyineen, käytettäväksi. Oli likaista. Toiset eivät kuitenkaan kovinkaan paljon siitä piitanneet. Mutta "trissa" ei tyytynyt. Kuin tiikeri häkissään kulki hän koko yön lattiaa edestakaisin. Samoin keittäjätär. Pari oli itkeä pillittänyt koko yön tätä surkeutta, ja toivoneet olevansa "Uleåborgissa"… Mutta toista oli päivällä. Ihan karsain silmin olivat miehet katselleet niitä herkkupaloja, joita heille kannettiin. Tarjottiinpa vielä viiniäkin… Niin, ja kirjoittaakin saatiin kotiin. Tuotiin postikortteja ja lyijykyniä… Lisäksi vielä jakoivat Augsburgin kuvakortteja.
He olivat hirveästi ihastuneita saksalaisiin upseereihin.
— Senkötähden, huomauttaa eräs joukostamme tehdyllä mustasukkaisuudella, senkö tähden on meidät kokonaan unohdettu tänne keulaan yksin?
Myöhemmin iltapäivällä kuletaan läpi hiililaivavyöhykkeen.
Kaukana ei enää olla Saksan rannikolta.
Koko matkan on kuljettu Ruotsin rannikkoa pitkin, päättäen siitä, että sivuutamme eräitä saaria, jotka nähtävästi kuuluvat Ölandin saaristoon.
Kello viiden tienoissa nautimme mustaa iltapäiväkahvia. Tällä kertaa saamme kahvin kanssa kuitenkin suuren viipaleen mustaa, pehmeätä limppua, joka jonkun verran korvaa päivällisen niukan ruoan.
Kello kuuden seutuvilla kutsuu vihellin koko laivan väestön ja vangit tai matkustajat, kuten meitä kutsutaan, keulakannelle, komentosillan taakse. Joka puolelta laivaa tulvii sinne väkeä sankoin parvin.
Komendantin ilmestyttyä näkyviin komentosillalla, mustat kannet kainalossa, vaikenee voimakas surina yht'äkkiä.
On saapunut sotasähkösanomia.
Komendantti lukee jokaisen sähkösanoman sanan painolla ja ponnella. Ne kertovat voitosta Ranskassa. Yhdistyneet ranskalaisenglantilaiset joukot on lyöty suurin tappioin. Maubeugen luona. Linnoitus valloitettu. Sotavankeja on otettu kuusikymmentätuhatta. Tykkejä yhdeksänsataa. Sen lisäksi on saatu ampumatarpeita, muonavaroja y.m. sotasaaliiksi.
Sähkösanomien johdosta puhuu komendantti muutamia innostavia sanoja.
Senjälkeen huudetaan keisarille kolmenkertainen eläköön!
Laivan väestö hehkuu innostusta. Riemu tulvii jokaisen kasvoilta.
Sähkösanomat tulkitsee toinen upseeri englanninkielelle, englantilaisia sotavankeja varten ja lausuu lopuksi, hillityn riemun ja vahingonilon sekaisella äänellä pahoittelunsa siitä, että hänen on ilmoitettava tämä ikävä uutinen heille.
Senjälkeen kaikki taas hajaantuvat.
Matkustajat, jotka ovat olleet pubeissa laivan upseerien kanssa kertovat vallalla olevan yleisen mielipiteen, että meidät vapautetaan päästyämme Saksaan. Mutta mitään varmaa lupausta eivät upseerit voi antaa, sillä heistä ei riipu vapautuksemme. Ja vaikka monikaan näin matkan alussa ei osaa arvioida vapauden suurta merkitystä, on joukossa niitä, joitten tuntoa tämä sanoma rauhoittaa. Sillä jäädä vangiksi sodan loppuun, joka ties kestää kuinka kauan ei olisi kovinkaan hauskaa. —
Hämärä tulee täällä paljon aikaisemmin kuin Suomessa. Havaitsee selvästi, että kotorannoilta on edetty pitkät matkat.
Kuu tekee nousuaan. Kevyt kohoava sumu kimmeltää sen hohteessa kuin harsomainen hopeakudonta. Meri on ihmeellisen kaunis, siinä on jotakin neitseellisen hentoa.
* * * * *
Jo päivemmällä teimme ikävän huomion. Tupakat alkavat loppua. Toisilla kyllä vielä on. Näyttää kuitenkin siltä kuin he eivät olisi niinkään kärkkäitä niitä jakamaan.
Eräs neuvoo meitä laivan kauppaan. Koetamme ostaa suomalaisella rahalla. Ei, suomalainen raha ei kelpaa.
Käännymme erään nuoremman upseerin puoleen tiedustellen, voisiko mahdollisesti laivalla saada vaihtaa Suomen paperirahaa. Kohteliaasti tarjoutuu hän yrittämään. Mutta palaa tyhjin toimin.
— Mihin tarvitsemme saksalaista rahaa? hän tiedustelee.
Olisimme ostaneet savukkeita.
— Paljonko? hän kysyy.
— Noin kaksikymmentä viisi, vastaan.
Hän katoaa hetkeksi. Tullessaan takaisin, ojentaa hän meille savukelaatikon.
— Ellette pahastu tästä pikku palveluksesta.
Ne ovat oivallisia englantilaisia savukkeita.
Olemme iloissamme tästä odottamattomasta kohteliaisuudenosoituksesta.
Parhaimmalla saksankielellä koetamme tavailla kiitokseksi:
— Danke schön! Danke schön!
* * * * *
Kellon sivuutettua yhdeksänlyömän alkaa keulasta kuulua rätisevää pauketta. Suuntaamme sinne katseemme. Kuuluu suhahdus. Raketti lentää ilmaan. Niitä lasketaan lukemattomia, erivärisiä. Kuin lentotähdet tekevät ne ilmassa kauniin kaaren ja sammuvat pudotessaan alas.
Danzigiin ilmoitetaan tulostamme.
Kauan ei meidän anneta kannella katsella tätä ilotulitusta. Meidän on mentävä kannen alle keulaan. Siellä ovat kaikki venttiilit suletut ja himmeä valo heijastaa ympäri hyttiä. Englantilaiset ovat jo alhaalla.
Meistä laaditaan luettelo. Siihen merkitään ristimä- ja sukunimet, syntymävuosi ja -päivä, syntymä- ja kotipaikka, niin, ja ammatti. Jokainen vuorostaan saa käydä antamassa nämä tiedot. Sitten on englantilaisten vuoro.
Tämän jälkeen alkaa odotus. Meitä ei päästetä enää kannelle, sillä kuletaan jo Danzigiin miinoitettuja reittejä. Kaikki varovaisuustoimenpiteet on otettu lukuun.