XXI
Sunnuntai-aamuna kello seitsemän alkaa varsinainen matkamme kotimaata kohden. Se on suunnattava läpi koko pohjois-Saksan Sassnitziin, josta sitten lauttalaivalla Trelleborgiin, sieltä edelleen Tukholman tai Geflen kautta Raumalle. Kuljemme rannikkotietä. Tällä kertaa kuljettaa meitä pikajuna. Se puskee hurjaa vauhtia eteenpäin. Laskemme toisinaan yli sadan kilometrin nopeuden tunnissa.
Kello kahdelta olemme Stettinissä ja kuljemme yli sen monien siltojen suureen rautatiehalliin, johon ja josta junat yhtä mittaa tulevat ja lähtevät. Täällä on junanvaihto.
Astuessamme junasta näemme perämiehet ja luotsin, jotka samaten ovat muuttamassa junaa. Ehditään vaihtaa muutama sana. He ovat matkalla Berliniin. Tulevasta kohtalostaan eivät he mitään tiedä. Mutta he ovat iloisia ja tyytyväisiä. Kohtelu on ollut suuremmoinen. He ovat saaneet asua ja syödä ensiluokan hotelleissa. Heiltä ei ole puuttunut kerrassaan mitään. Saattajana on heillä vähän parempi upseerikin.
Toiset jo huutavat: kiirehtikää, juna lähtee heti. Juostaan maanalaista käytävää toiselle sillalle. Juna on jo liikkeellä. Ei ehditä mukaan… Kiroillen tarkastellaan aikataulua. Kahdenkymmenen minuutin kuluttua lähtee uusi Hamburgin pika-juna. Sillä päästään ainakin Paasewalkiin, jossa Hamburgin ja Sassniztsin tiet eroavat. Kohta on juna taas asemalla ja kotvan hengähdettyään lähtee Paasewalkia kohden.
Paasewalkissa saadaan odottaa toista tuntia. Aseman ravintolassa syödään ja juodaan. Ostetaan saksalaisia sanomalehtiä.
Voss. Zeitungissa kiintyy katseemme erääseen Suomea koskevaan uutiseen. Se on lähtöisin Köpenhaminasta. Siis epäilyttävä. Siinä kerrotaan, että Helsingissä liikkuvan huhun mukaan ruvettaisiin suomalaisia pakoittamaan sotaväkeen.
Tiedämme aivan varmaan, että tieto on tuulesta temmattu. Mutta sittenkin meitä hermostuttaa, sillä tiedämme, ettei saksalaisten mylly paljoakaan vettä tarvitse. Tuollaisesta viattomasta jutusta voi helpolla kehittyä kohtaloita. Alituisen pelon vallassa jatkamme Paasewalkista matkaamme. Katsomme joka asemaa epäillen. Mutta missään ei näy mitään epäilyttävää. Stralsundissa olemme kahdeksan aikaan ja saamme taas odottaa Rygenin poikki Sassnitziin lähtevää junaa.
Rygenin läpi kuljemme pimeässä ja keskellä yötä saavumme
Sassnitz-Haveniin. Olisimme halunneet jo heti jatkaa matkaamme
Ruotsiin, vaikka jollakin lastilautalla. Se ei ole mahdollista.
Ainoatakaan lauttaa ei lähde ennen kello viittä maanantaina.
Sassnitz-Havenissa on niinmuodoin yövyttävä.
Monopol-Hotellin mukavilla ja pehmeillä höyhenpatjoilla vietämme yömme ja aamulla heräämme mitä ihanimpaan näköalaan Itämerelle. Laaja sininen meri, niin kauas kuin silmä kantaa ja jyrkästi laskeva ranta: mitä ihanin puutarha, josta valkeat huvilatalot kohoavat. On kirkas ja kuulakas ilma. Taivaalla ei ainoatakaan pilveä. Käymme korkeilla, metsän peittämillä vuorilla, jonne tie suurissa kaarissa punaisen kirkon luota kiertää. Sieltä aukeaa laaja näköala kauneudesta kuululle Rygenille, joka korkea- ja pyöreärantaisena, valkeine kalkkivuorineen ja vehreine metsän peittämine rinteineen kohoaa merestä.
* * * * *
Aamiaiselle mentäessä merimieshuoneelle tapaamme erään englantilaisen kapteenin.
— Puhu nyt sinä, joka osaat engelskaa.
Ryhdyn pakinoimaan. Hän on tullut Königsbergistä, jossa oli saksalaisten vankina. Hänet samoin kuin laivansa miehistökin oli pidätetty Memelissä. Puolueettomien valtojen alamaiset ja hän olivat saaneet lähteä pois, hän siksi, että oli neljäkymmentäviisi vuotta täyttänyt jo ammoin sitten, eikä ollut niinmuodoin sotaijässä. Tänne oli kuitenkin pysäytetty ja ties koska pääsee lähtemään.
Minäkin kerron yhtä ja toista seikkailuistamme, joskaan se ei meikäläisiä miellytä sillä he epäilevät tätä ijäkästä englantilaiskapteenia urkkijaksi.
Tarkastan ukkoa. Tuollaisen rehellisen englantilaisen merikarhuturkin alla ei voi löytyä niin alhaisia pyyteitä. Siitä olen varma ja nauran tovereilleni… Eikä ollutkaan. Hän nauroi saksalaisia. Kyllä ne olivat oikeata geshäftsellskapia, jotka osasivat tehdä reklaamia omaksi hyväkseen vangeillakin… Kun meidät pidätettiin, kertoi hän, tiesivät saksalaiset kertoa, että englantilainen alus oli kaapattu ja sataviisikymmentä vankia otettu — todellisuudessa oli meitä ainoastaan viisitoista. Mutta ei tässä kyllin. Pari päivää jälkeenpäin kerrottiin sama uutinen uudelleen ja vankien lukua oli lisätty silloin kolmeliakymmenellä… Vähän samansuuntainen tapaus sattui myöskin Königsbergissä. Sanomalehdet kertoivat, että sinne tuotaisiin 10,000 venäläistä sotavankia. Ne tuotiinkin, mutta niiden summan lopusta sai vähentää ainakin yhden nollan. Korkeintaan oli niitä tuhannen. Näin itse kun ne tuotiin… Sellaista on saksalaisten totuudenrakkaus! nauroi hän lopuksi ja katsoi ruokasalin perällä olevaa baaria, jonka takana nuori pulleaposkinen ja -povinen tyttönen hääri.
* * * * *
Illalla kello viideksi kiiruhdetaan lauttalaivalle. Se on suuri ja valkoinen, kahdella savutorvella varustettu alus, "Prins Gustaf V". Piletit on ostettavat asemalta. Yksi joukostamme lähtee niitä ostamaan, mutta palaa pienen ajan kuluttua huolestunut ilme kasvoillaan.
— Kenellekään venäläiselle ei saa myydä pilettiä, sanoo hän.
— Onhan meillä passi?
— Se ei muuta asiaa.
Koko joukko kiroaa ja sadattelee. Jotkut katselevat syyttävästi minuun.
On se nyt jotakin, että viime tingassa tuli stoppi!
Kielitaitoiset joukostamme lähtevät uudelleen liikkeelle. Jutellaan ja selitetään asiat pitkin ja poikin. Papereitten pätevyyttä luvataan heti tiedustella. Tulee kuin tuleekin myönteinen vastaus. Piletit saadaan… Hihkaistaan ilosta… Mutta vielä ei epävarmuus ja pelko jätä. Tullissa ei enää satu mitään esteitä, eikä muuallakaan. Olemme vihdoin laivassa. Viisi minuuttia ja köydet irtautuvat. Laiva jättää rannan:
— Hyvästi, hyvästi Saksanmaa!
Nyt vasta uskallamme oikein hengittää. Nyt vasta tunnemme itsemme vapaiksi ja riippumattomiksi siitä ikeestä, jonka alla olimme.
* * * * *
Rygenin etäisintä nientä kiertäessämme näemme vielä näyn, joka on viimeinen vilahdus saksalaisista, joita matkallamme näemme.
Kaksi saksalaista eskaderia tulevat läntiseltä ilmansuunnalta, nähtävästi Kielistä ja ohjautuvat Itämerta kohden. Kumpaankin eskaderiin kuuluu yksi risteilijä ja yhdeksän torpeedovenettä ja kaksi vedenalaista venettä. Iltahämärässä katoavat ne pian näkymättömiin.
* * * * *
Kello kymmenen olemme Trelleborgissa. Kautta yön istumme junassa. Seuraavana aamuna yhdeksältä olemme Tukholmassa. Täällä on viivyttävä vuorokausi. Keskiviikkona päivällä kello kaksitoista lähtee laiva, lähtee neljä, kaikki täynnä venäläisiä pakolaisia. Ei kuitenkaan köyhempää ja avuttomampaa. Pääasiallisesti keskiluokkaa ja ylhäisöä. Näissä laivoissa, joskaan ei meidän, matkustaa myös tunnettu venäläinen kirjailija.
Laivalla on elämä vilkasta, iloista. Ohuet harsohuivit lepattavat tuulessa, naisten otsakiharat huojuvat ja silkkihameet kahisevat. Toiset istuvat lukien tai puhellen. Toiset taas astelevat kannella edestakaisin.
Miinavyöhykkeen läpi kuljettaessa Ruotsin saaristossa, ajetaan kaikki kannen alle.
Ilta ja yö on kaunis. Tuuli hiljainen. Ohikulkevien laivojen merkkilyhtyjä näkyy vähän väliä.
Kello yhdeksän ja kymmenen välillä näkyy taivaalla kirkasta heijastusta. Luulemme sen ensiksi jostain valonheittäjästä johtuneeksi. Mutta, ei, se on erehdys. Kokkaan riennettyämme sitä katsomaan, havaitsemme sen revontuleksi, kirkkaaksi, kauniiksi, suurissa laskoksissa heijastavaksi revontuleksi, jonka vertaista harvoin näin etelässä näkee.
Koko yön jyskäävät laivan koneet. Aamuyöstä ne pysähtyvät. Rauman edustalla odotetaan päivän tuloa. Luotsilaivan saavuttua asemapaikalleen, alkaa taas kulku. Puoli kahdeksalta torstai-aamuna olemme Raumalla.
Olemme jälleen Raumalla!
Vaiherikas matkamme on kestänyt kaksi ja puoli viikkoa. (S.H.)