XX
Varhain lauvantai-aamuna nousemme vuoteistamme. Ensiksi pesu, sitten kahvi. Sitten käyvät harjat. Puhdasta jälkeä laitetaan. Toiset panevat valkoista kaulaan, toiset lainaavat paitoja, ostavat housuja ja vaihtavat kravatteja toisiltaan.
Pian ollaan valmiina. Mutta kello ei ole vielä seitsemääkään.
Jotkut lähtevät jättämään hyvästit englantilaisille. Heidän mielialansa on apea ja painunut. Mutta he ovat tyyniä ja rauhallisia.
Eräs nuori poika rukoilee ottamaan kirjeen vanhalle äidilleen.
— Se on ankarasti kielletty, selitetään — Sitä ei tohdi…
Mutta poika rukoilee kyyneleet silmissä, hän pyytää pyytämällä tätä pientä palvelusta vanhan rakkaan äitinsä tähden.
Epäröiden ottaa joku sen vastaan. Poika ei tiedä oikein miten hän auttajaansa kiittäisi…
* * * * *
Seisomme ulkona ja katselemme leirin aamupuuhia. Eräs venäläinen tulee luoksemme. Hän puhuu suomea. Kertoo olevansa hallikauppias Viipurista ja hän pyytää meiltä samaa palvelusta kuin englantilainen. Postikortti vaimolleen Viipuriin. Minä otan sen toimittaakseni perille…
Kun vihdoin matkaamme tuleva aliupseeri saapuu, olemme olleet ainakin tunnin jo valmiit. Heilutamme lakkiamme hyvästiksi upseereille, jotka seisovat keskellä pihaa lähtöämme katsomassa. Vihdoin alkavat rivit liikkua. Ja me palaamme asemalle, läpi kaupungin, samaa tietä, jolla tullessamme saimme kokea mitä katkerinta häväistystä. Mutta miten erilaista nyt onkaan. Ihmisiä on kyllä liikkeellä, katsojia ovissa, akkunoissa ja katukäytävillä. Mutta ei enää ainoatakaan vihamielistä katsetta, ei ivallista lentävää sanaa, ei pilkkanaurua. Minne vain katsoo näkee ystävällisesti hymyileviä kasvoja ja hyvästiksi nyökkääviä päitä.
— Ne ovat suomalaisia, kuiskataan.
Asemalla ei ole vielä ketään. Jäämme asemapihalle odottamaan. Kapteenin piti tulla junalle… Tuolta hän tuleekin. Hän koettaa olla iloinen ja tyytyväinen kuin mekin, mutta en malta olla panematta merkille syvää yksinäistä ikävän piirrettä, jonka hän kokee peittää. Hän jakelee meille neuvoja ja osviittoja. Kertoo, että Danzigissa on meitä vastassa Ruotsin konsuli, jonka huoleksi jää loppumatkamme ja jolta saamme passin Ruotsiin… Sitten pyytää hän, että hänen perheelleen Turussa vietäisiin terveisiä ja kerrottaisiin hänen kohtalostaan. Muutamia pikkuasioita vielä ja sitten on jätettävä jäähyväiset. Juna lähtee 9,16 ja nyt on kello jo 9,05 paikoilla… Lämpimät kättenpuristukset ja tiemme eroavat.
Asemaravintolassa ehdimme nauttia vielä seidelin saksalaista olutta.
Kahden viikon paastoamisen jälkeen maistui se erinomaiselta.
Samassa jytistää juna asemalle. Meitä varten on varattu kolmannen luokan vaunu. Kahden viikon aikana olemme siis yhden luokan arvoasteissakin kohonneet. Silloin laskettiin meidät vain neljäsluokkalaisiksi.
Juna jyrrää hiljalleen. Se on vihoviimeinen paikallisjuna. Pysähtyy joka asemalle. Kulettaa kai sikoja ja härkiä, eniten kuitenkin ihmisiä. Asemilla ei ole juuri ketään. Pikku Berentkin, joka tulomatkalla tarjosi mieluisen voileipä-yllätyksen, on ikävä asemaruoja, josta tuntuu nyt mahdottomalta saada rahallakaan voileipiä… Pelaamme shakkia. Se ei kauankaan miellytä. Nappulat nurkkaan. Korttipelikin tuntuu ikävältä. Ja tuo kirottu juna, kun se kulkisi edes vähänkin nopeammin.
Ainoa mikä kykenee pitämään meitä vähän vireessä on aliupseerin puheet, jotka kyllä ovat täynnä saksalaista paatosta, mutta koskevat kuitenkin päivän tekstiä.
Hän on ollut nimittäin sotanäyttämöllä, mutta on nyt levähtämässä. Hän kertoo, että rintamamiehiä vaihdetaan pienien väliaikojen päästä, jotta aina on tuoretta väkeä taistelussa. Hän on ollut itäisellä näyttämöllä, takaisin lyödyissä joukoissa. Hänen kuvauksensa taisteluista ovat kammottavat. Kanuunat ja kuularuiskut ovat tehneet julmaa jälkeä. Kuolleita ja haavoittuneita on suurissa kasoissa ja verta… ah… olisitte nähneet saappaanvarsiani… Kysytte jos siellä ei peljännyt? Peljännyt, ei. Aluksi, ensin kun ei ollut kuullut kivääritulen laulua, jota järeät tykit ja kuularuiskut säestivät, vähän kammotti. Ajatteli: palaakohan tuolta vielä takasin. Mutta taistelu huumaa. Se kuolettaa kaikki hermot. Yksi vain elää: innostus. Ei murhaan, vaan voittoon. Sotamies ei ajattele, että hän murhaa. Hän tekee kaikki vaistomaisesti, mitään ajattelematta. Nähdessään toverin sivultaan kaatuvan, ei ehdi edes surkutella, vielä vähemmin murehtia. Seuraava hetki voi olla oma kohtalonhetki… Ja olisitte nähneet miten saksalaiset ottelivat. Sellaista urheutta ja uljuutta. Ei säästelty vaivoja ja vaaroja. Kuolemaa suorastaan halveksittiin. Sillä kaikki olivat vakuutetut siitä, että saksalaiset taistelevat oikean ja jalon asian vuoksi ja suuria päämääriä silmälläpitäen.
Hän luottaa täydellisesti meidän saksalaisystävällisyyteemme, hän on huvitettu seurastamme, tarjoo meille sikaarejaan…
Eräällä asemalla parin tunnin matkalla Danzigista täytyy meidän odottaa seuraavaa junaa lähes kaksi tuntia. Mikä jumalattoman pitkä aika! Kello kuuden tienoissa saavumme vasta Danzigiin.
Asemalla on, kuten kapteeni kertoi, meitä vastassa Ruotsin konsuli sihteereineen. Kuljemme kautta asemarakennuksen maanalaisten käytävien ja suuren hallin, josta eroaa käytävät poliisilaitokseen, johonkin pankkiin ja ties mihinkä.
Menemme ulos ja pysähdymme käytävälle, jossa konsuli antaa meille matkarahat Ruotsiin (400 Rmk.) ja yhteisen passin. Yleisöä tunkee ympärillämme, katselee ja tiedustelee. Poliisilla on täysi työ pitää heitä loitolla.
Täällä jättää aliupseeri meille jäähyväiset ja toivottaa hauskaa matkan jatkoa. Kiitämme häntä.
Nyt olemme vapaat. Viimeinen, jolla oli jonkinlainen vartiopalvelus meille tehtävänä, meni.
Asemalla ovat asiat pian selvitetty. Sitten lähdetään joukolla asemasta vasemmalle, puiston syrjää kaartavaa katua eteenpäin. Päävartion edustalla olevan torin toisella puolella on Hotell Vanzelow. Sinne menemme kaikki. Huoneet jaetaan. Toiset joutuvat kaksivuoteisiin perhehuoneisiin, toiset yksinäisiin. Koetellaan ensiksi sänkyjä. Sillä kuukausi on kulunut siitä kun viimeiksi oikeata sänkyä näki… Ihan resooreilla! Päällä untuvapatja. Miten makeasti siinä mahtaakaan maata!
Ennen maatamenoa syödään. Wienerschnizelit ovat tilatut kasviksineen. Parsaakin saa nähdä! Mikä herkku muun hyvän ohella! Ja saksalaista olutta.
Syömme. Pala palalta katoaa ruoka lautasilta ja kasvisruuatkin, joitten arvoa eivät paraistelaisemme osaa oikein mitata, häviävät. Lopulta tuijottavat tyhjät kulhot meitä vastaan ja toteavat itsehavaitsemammekin näyn: kaikki loppu.
Nälkäisinä tuijottavat miehet lautasiinsa, ikäänkuin vasta syöty ateria olisi ollut alkuruoka.
Mutta lisää ei tule. Turha odottaakaan. Vähän pettyneinä noustaan pöydästä ja mennään takaisin huoneisiin. Rappuja noustessa lohduttaa eräs:
— Kyllä oli hyvä, ettei enempää ollut. Olisi syönyt itsensä vielä sairaaksi…
— Puhu joutavia, ärjäsee toinen tyytymättömänä.
Toiset ryhtyvät vielä kortinpeluun. Muutamat uskaltavat katsomaan kaupunkia. Loput riisuutuvat ja heittäytyvät lämpimään, pehmeään vuoteeseen, jommoisessa makaamisen nautinto on jo osittain unohtunut.