XIX
On perjantai-ilta ja vankinaoloaikamme yhdestoista päivä.
Olemme kaikki sisällä. Pöydällä palaa heikosti valaiseva, pyöreä lyhty, joka heittää keltaisen heijasteen kautta huoneen ja tekee akkunien takana sisään katsovan pimeän vielä syvemmäksi. Olkiin uponneina makuukarsinan puolella tavoittelevat muutamat jo yöuntaan. Toiset puhelevat keskenään venytellen. Pöydän päässä, oleskelukarsinan puolella pelaavat neljä miestä ainaista skruvia ja keskemmällä pöytää tuijottavat kaksi silmäparia shakkinappuloihin. Muutamat joutilaat katselevat pelaajia. Uusi venäläinen vieraamme on kaivanut esiin salkkunsa ja istuu ja kirjoittelee jotakin. Huoneessamme vallitsee tyyni syysillan rauha Ei mitään särähtäviä ja rajuja ääniä, ei voimakkaita liikkeitä. Ilonilmauksetkin menestyksestä ovat tavallista vaiteliaammat.
Samassa avautuu ovi. Kaksi kyy ovenaukeamassa.
— Achtung!
Kaikki ryntäävät seisaalleen, yöpuulla olevatkin.
Tulijat viittovat rauhoittumaan ja astuvat samalla keskemmälle huonetta.
Katseemme tähtäytyvät kysyvinä heihin.
Toinen upseereista kaivaa jotakin poveltaan. Se on sähkösanomakaavake.
Jotain tietoja on siis tullut!
Ryhmitymme upseerien ympärille. Peremmällä olevat seisovat penkillä ja kurottautuvat.
— Danzigista on tullut tieto, — sanoo hän vihdoin ja hänen silmänsä loistavat ilosta voidessaan kertoa meille tämän kauan odotetun tiedon, — että teidät on vapautettu!
Sitä ylitsevuotavaa riemua, joka meidät valtaa, ei saata kuvitella.
Vankilasta vapauteen lasketun vangin ilo on siitä vain kalpea heijaste.
— Hurraa! Hurraa! kaikuu avarassa parakkihuoneessa.
Vasta Danzigista saapunut venäläinen vieraammekin elostuu. Hänessäkin herää hiljainen toivo.
Niin valoisalta ja kirkkaalta kun äsken kaikki näytti, saivat muutamat kuitenkin tuntea pettymystä, joka tuntui sitäkin karvaammalta, kun se tuli hetkenä, jolloin sitä osasi vähiten odottaa.
Sähkösanoma sisälsi nimittäin määräyksen, että vain kuusitoista suomalaista oli laskettava vapaaksi, lukuunottamatta molempia perämiehiä ja luotsia, joitten oli seuraavana päivänä matkustettava Berliniin.
— Berliniin, Berliniin, he tavailivat. Mitä sinne? Mitä siellä on tehtävää? Eiväthän vaan aikone pakoittaa tai ostaa saksalaiseen laivastoon… Upseeritkaan eivät tiedä miksikä sinne kutsutaan. He ovat vaan saaneet määräyksen ja heillä on ollut kunnia ilmoittaa se meille.
He onnittelevat meitä ja toivottavat hauskaa matkaa. Sitten he poistuvat.
Parakkihuoneessamme herää liike ja elämä. Unisimmatkin nousevat vuoteiltaan ja rupeavat puolipukimissaan lyömään korttia — muuta ilmaisumuotoa eivät he löydä ilolleen. Eräs kiertää savukkeen ja lähtee ulos yöhön polttamaan sitä ja ajattelemaan tätä melkein uskomattomalta tuntuvaa uutista. Ensimäinen perämies kiroo taas. Mutta toinen on lohdullinen ja tyytyväinen. Saa nähdä edes Berlinin. Sellaista iloa ei kaikille vihollisvaltain alamaisille tällaiseen aikaan suodakaan… Mutta surullinen näky on tuo pitkä, tumma venäläinen konsuli. Hän ei osaa ajatella, että me pääsemme pois ja hänen täytyy jäädä tänne yksin. Hän kysyy taas ja taas sitä samaa asiaa. Hän vaipuu eräänlaiseen hervottomuuteen ja tuskaan, joka miehellä vastaa naisen kyyneleitä… Häntä koetetaan lohduttaa. On kuin se auttaisi ja hän ryhtyy kuumeisella kiireellä kirjoittamaan kotiinsa kirjettä, vaimolleen ja lapsilleen… Lupaamme viedä sen mukanamme.
Toiset alkavat vielä tehdä matkavalmistuksia. Heistä tuntuu vain kun ei huomenna enää olisi aikaa, sillä kello kahdeksaltahan aamulla on oltava jo asemalle lähtöä varten valmiina.
Niin, useimmilla nukeilla lapsikin mieluimmin leikkii.
* * * * *
Finali vankileirillä muodostuu mieliin painuvaksi. On kuin sattuma olisi tahtonut meille näyttää mihin ankara ja armoton sotakuri johtaa.
Vähän sen jälkeen kun upseerit ovat poistuneet huoneestamme, kuulemme seinän takaa, vartioston huoneesta, hirveätä melua: kirousta, sadatusta, ulvontaa, huutoja, jalkojen töminää. Välillä se silmänräpäykseksi vaikenee, mutta alkaa uudelleen ja ylimpänä joukosta kuuluu huuto:
— Sitokaa hänet!
Melu häviää. Silloin tällöin kuuluu vain sadatus tai isku jalalla lattiaan.
Hetkistä myöhemmin tulee telttaamme eräs vartiosotilaista. Kuultuaan, että meidät oli vapautettu, tulee hän onnittelemaan… Häneltä saamme kuulla myös syyn hirveään meluun seinäntakana.
— Siellä vain sidottiin eräs humalapäinen sotamies… Entinen vanki, joka on aikoinaan tehnyt murhiakin… Oli kaupungilla vähän nauttinut ja humalapäissään hyökännyt luutnantin päälle pistin kädessä keskellä katua ja jumalan kirkasta päivää… Kun tuli nyt takaisin leiriin pantiin raudat käteen ja saanee hän nähtävästi tästä mielettömyydestään istua viitisen vuotta kuritushuoneessa…
Tiedustelimme mistä hän oli niin julmistunut luutnanttiin?
— Hyvä kuri vaikuttaa toisiin ärsyttävästi, vastasi hän.