XVIII
Kapteeni Stenbockin ja Danzigiin jääneen väestöosan kohtalosta ei meillä ollut vähintäkään aavistusta. Luulimme että he olivat päässeet vapaalle jalalle ja palanneet kotiin.
Kuudennentoista päivän iltapuolella tulee asiasta puhe. Että kapteeni on jättänyt meidät tänne ja lähtenyt Suomeen, sitä pitävät eräät synkkämielisimmät suorastaan rikoksena. Hänen velvollisuutensa olisi ollut koettaa panna kaikki voimansa alttiiksi, hankkiakseen meille vapautemme… Arvostelut kapteenin otaksutusta menettelystä ovat suorastaan murhaavia.
Mutta sattuu usein niin, että se, josta puhutaan pahaa, on aivan saapuvilla. Ja niin tapahtuu nytkin.
Silloin kun juuri häpeällisimmät syytökset tehdään, kuuluu automobiilin surinaa maan tieltä. Eräs uteliaimmista ryntää akkunaan. Automobiili suhahtaa ohi, menee kaupunkiin.
— Oli aivan kuin kapteenin kasvot olisivat katsoneet akkunasta, hän sanoo.
Kaikki hätkähtävät. Joku lausuu epäilyksensä. Asiasta ei enempää puhuta.
Mutta tuskin on puoli tuntia äskeisestä näystä kulunut, kun sama automobiili ajaa leirille. Akkunassa näkyy todellakin kapteenin pää ja kun ovi avautuu, astuu kapteeni omassa persoonassaan vaunusta. Hän on samanlainen kuin ennen. Tukeva, hartiakas. Ikä on hopeoinut tukan, paksut silmäripset ja lyhyen, pyöreäksileikatun parran. Silmissä on syvä, terävä ja ystävällinen katse. Säännöllisillä, vähän kapeahkoilla kasvoilla miellyttävä, ylevä ilme. Hän on puettu, harmaaseen yksinkertaiseen pukuun ja pehmeään hattuun, tukeutuu vahvaan sauvaansa.
Nähdessään meidät, hän nostaa hattuaan ja nyökkää päätään.
Hän ei ole yksin. Automobiilistä astuu esiin myös pitkään mustaan takkiin ja knalliin puettu ijäkkäämpi herra. Hän on Ruotsin konsuli Danzigissa. Ja vielä kolmaskin pitkä, tumma herrasmies, jonka tunnemme siksi venäläiseksi konsuliksi, joka oli Uleåborgilla matkustajana ja jäi muitten mukana Danzigiin.
Kapteeni vaihtaa muutaman sanan luutnantin kanssa. Sitten tulee hän seuralaisineen luoksemme ja kättely aikaa.
On huvittavaa katsoa miten häpeissään ja noloina ne ovat, jotka kapteenista pahaa puhuivat. He eivät tohdi katsoa edes hänen rehellisiin ja avoimiin silmiinsä.
Meillä on paljon kerrottavaa ja tiedusteltavaa.
— Miten on Danzigiin jääneitten käynyt?
— Vuorokauden saivat he olla vankilassa ja päästettiin senjälkeen vapaaksi. He matkustivat sitten suoraan Danzigista eräällä norjalaisella höyrylaivalla Karlskronaan ja ovat kai jo olleet kotvan aikaa kotonakin.
Ja itsestään kertoo kapteeni:
— Olisin minäkin päässyt, mutta en silloin lähtenyt. Tahdoin jäädä Saksaan, saadakseni viranomaisilta hankituksi teille vapauden. Nyt on minun mahdoton enää lähteä. Saatuansa tietää, että minä olen aikoinaan, kuulunut Venäjän laivastoon, pidättivät he minut sotavankina. Kuitenkin on minulle annettu oikeus liikkua vapaana kunniasanaani vastaan. Tämän jälkeen en kuitenkaan saa poistua Bütowista. Hauskaa ei suinkaan ole jäädä tänne ties kuinka kauaksi, saamatta edes kirjoittaa perheelleen. Hyvä kuitenkin, ettei ole rahoista puutetta. Veljeltäni Ruotsissa saan miten paljon vain tarvitsen.
— Niin, ja teidän vapauttamisenne. Olen melkein vakuutettu siitä, että pääsette vapaiksi. Mutta miten pian se tapahtuu sitä en osaa vielä sanoa.
Ruotsin konsuli puuttuu puheeseen:
— Olen vakuutettu, hän sanoo, että voin hankkia teille vapautenne kahdeksan — neljäntoista päivän kuluessa.
Me olemme iloisia. Me ihan hehkumme ilosta. Mutta kuitenkin tunnemme pientä pettymystä, sillä totta tosiaan odotimme saavamme jo ennen toivotut hyvät uutiset. Mutta hyvä näinkin.
Senjälkeen kysyy kapteeni, jos me tarvitsemme jotakin. Alusvaatteemme ovat ehkä kaikki lopussa ja ehkä puuttuu muutakin.
Hän lupaa toimittaa meille seuraavaksi päiväksi alusvaatteita ja sukkia ja käskee sen, joka muuta tarvitsee, ostamaan vain hänen konttoonsa.
Hän jättää meille hyvästit ja lupaa käydä katsomassa seuraavana päivänä.
Ruotsin konsuli ja hän astuvat senjälkeen automobiiliin. Kone pannaan käyntiin ja kiitää tomupilven seuraamana kaupunkiin.
* * * * *
Uudelle vieraallemme on laitettava makuukarsinaamme vuode lisää. Tällaiseen asuntoon ei hän näytä olevan oikein tyytyväinen, mutta hän alistuu kohtaloonsa. Leirin ruokaan ei hän koske. Hänellä on itsellään mukana leikkeleitä, mehua ja leipää. Se on hänen ruokansa. Muitten kanssa ei hän paljoa puhele. Kuljeskelee vain yksin avarassa ulsterissaan vaikenevana, surumielinen ilme pyöreillä kasvoillaan.
Seuraavana päivänä saamme kuulla hänestä enemmän. Kapteeni tietää kertoa. Hän oli esiintynyt vähän epäilyttävästi. Jo Augsburgissa kysyttäessä hänen ikäänsä ei hän ollut sitä heti muistanut ja pitkän ajattelun jälkeen oli vastannut olevansa yli viidenkymmenen vuoden, jota hän ei ulkonaisista merkeistä päättäen ollut. Epäiltiin hänen sanoneen ikänsä suuremmaksi vain siksi, että oli hämärästi muistanut, ettei yli sotilasijän olevia pidetä vankeina. Jotakin siihen suuntaan oli myös puhuttu, ettei hän olisikaan mikään Ruotsin konsuli, vaan joku miinainsinööri. Itse hän ei puhunut mitään, paitsi muutamia sanoja ikävöivästä perheestään kotona.
Tämä päivä on muuten täynnä pikkutapahtumia. Aamulla lääkärin tarkastuksen jälkeen jaetaan meille vankinumerot: lankaan kiinnitetty ruskea pahvinpalanen, jolle on painettu järjestysnumeromme… Vanki n:o 105. Se on nyt minun arvoni ja asemani vankileirillä.
Päivemmällä saapuvat alusvaatteet ja sukat. Melkein jokainen tarvitsee yhden parin kumpaakin lajia.
Sitten tulee naismainen hento ja tanssiva valokuvaaja, hyvinhoidettuine viiksineen ja silkin hienoine hipiöineen ja ikuistuttaa meidät sekä huoneessamme että ulkona.
Päivällisen jälkeen palaa kapteeni erään upseerin seurassa leirille.
Hänellä on oiva ajatus mielessään.
Leirille on rakennettava suomalainen sauna.
Hän onkin jo saanut siihen leirin päällystön suostumuksen. Nyt on vain valittava paikka. Sen täytyy olla mäenrinne. Niitä ei ole aivan lähellä. Keksitään kuitenkin sellainen parakeista etelään, noin satakunnan metrin päässä.
Saunaa täällä kaivataan. Koko Bütowissa ei ole kuin yksi sauna ja sekin perin kehno. Ja me kuvittelemme jo mielessämme miten kiukaat kihisevät kun niille viskaamme vettä ja löyly nousee kosteana ja kuumana ja kihelmöi selkänahassa. Löylyä sitä oikein tarvittaisiinkin, sillä monet eivät ole olleet kuukausimääriin lauteilla hikoilemassa.
Mutta sitten tulee mieleemme taas vapauttamispuuhat. Entä jos tieto tulisikin ennenkuin olisimme ehtineet saada saunan valmiiksi. Kuka sen osaisi silloin valmistaa ja kuka sitä käyttäisi. Eiväthän saksalaiset juuri löylysaunaa käytä.
Rakennuspuuhat päätetään siirtää tuonnemmaksi, sillä kauan ei enään joka tapauksessa kestä ennenkuin Danzigista tulee joko myöntävä tai kieltävä vastaus.
Ja siihen saunapuuhat raukeavatkin, sillä se, jota niin kauan olimme odottaneet, tuli vihdoinkin.