XVII
Pitkät ajat olin minä säästynyt ruuankannosta keittiöstä. Mutta vihdoin on minunkin alistuttava kohtalooni.
Eräänä päivällisenä pannaan ämpäri käteeni ja sanotaan:
— Mene, mene!
Ja minä menen, mikäs auttaa.
Keittiössä ei ole vielä seiniä. Mutta on muuri ja tulisijat ja kolme suurta, ainakin viisikymmentä litraa vetävää pataa.
Padassa poreilee parhaallaan keitos, tahmea ja paksu kuin puuro. Venäläiset kokit liikuttelivat sitä suurilla veistämillään puuliikuttimilla. Paksuja kuplia syntyy keitoksen pinnalle ja hajoavat heti kun liikutin lähestyy niitä kierroksellaan padan ympäri. Kevyt savu nousee keitoksesta ja haju, joka on kaikkea voimaperäisyyttä vailla.
Patojen ääressä seisoo komentava ylikokki, pullearintainen ja pohkeinen matami. Hänellä on käsissään talinpala ja veitsi. Pieniä talinpalasia hän vuoleskelee ja heittää niitä keitokseen höysteeksi. Kuuman ruuan pinnalla sulaa niitten ympärille pyöreä kehä, joka suurenee suurenemistaan. Keskelle jää musta pilkku, nähtävästi talissa oleva lika, joka kokoontuu ydinkohtaan.
Minulle syntyy samanlainen tunne kuin sille, jolle työnnetään väkisin talia suuhun. Rupean tuntemaan pahoinvointia. Tahmea talinmaku kutittaa kitalaessa. Muistan kaikissa entisissä ruu'issa talinmaun ja minulle selviää nyt ruokien äitelyyden syy.
Tartun äkkiä ämpäriini. Pyydän saada pian ruuan ja kiirehdän ruokaa odottavien tovereitteni luo. Ahneesti ammennetaan ämpäreistä kuppeihin. Toiset syövät entiseen tapaansa. Näön vuoksi otan vähän kuppiini, mutta jok'ainoa lusikka, jonka yritän viedä huulilleni tekee vastarintaa.
Sinä päivänä ei keitoksen syönnistäni tule mitään, mutta voileivät tekevät sensijaan kahta paremmin kauppansa.
* * * * *
Vielä uudessakin asunnossamme tapaa leirin muonamestari käydä usein meitä tervehtimässä.
Aina pitää hän hyvää huolta syömisestämme ja kehoittaa vaan ottamaan enemmän, kyllä riittää, kyllä riittää!
Mutta kaikista kehotuksistaan huolimatta on hän tehnyt sen huomion, että suomalaiset syövät vähän, eivät nuuskaa ollenkaan, vaan polttavat sensijaan paljon. Kummallista väkeä!
Eräänä päivänä lueteltuaan koko huolenpitosanastonsa, hän kysyy kummeksien:
— Miksi suomalaiset syövät niin vähän? Onko ruoka huonoa?
— Ei, vastataan.
— No, mikä siihen sitten on syynä?
— He ovat yleensä vähäruokaisia..
Selitys tyydyttää häntä. Ja vielä tänä päivänä hän kai uskoo tähän suomalaisilla löytymättömään hyveeseen.
* * * * *
Sen erän perästä, jolloin kaupungilta tuodut pihvit ja perunat olivat huvenneet yhdeksäntoista nälkäisen miehen kitaan ja loppuneet kesken vasta alkuun päästyä, ei leirille enää tuotu kaupungilta muita kuin voileipätarpeita. Matkustajat, joilla oli yllinkyllin kultaa ja saivat sitä vaihdettua Saksan rahaksi, pitivät viimeaikoina kaupungillakäynnin kokonaan omana huvinaan. Söivät siellä ja vähän joivatkin palan paineeksi. Kaikkialla otettiin heidät mitä suurimmalla kohteliaisuudella vastaan ja mukana oleva aliupseeri salli heille erikoisvapauksia saadessaan itse olla mukana kesteissä.
Eräänä päivänä aterioivat he leiriylänteelle nousevan kadun varrella olevassa pienessä, vanhassa ja soman näköisessä viinituvassa, jonka ulkonäöstä jo olen maininnut. Isäntä taritsee heitä oivallisella ruualla ja juomalla ja käyttää koko kohteliaisuusvarastonsa heitä tyydyttääkseen.
Lopuksi kun he pyytävät saada maksaa tiedustelee isäntä, eivätkö he haluaisi suorittaa laskuaan Suomen rahassa. Hän ottaisi erittäin mielellään heiltä vastaan Suomen rahaa muistoksi itselleen, lapsilleen ja vielä lastenlapsilleen tästä tilaisuudesta, jollaisia ei joka päivä Bütow'issa satu.
Lasku maksetaan Suomen rahassa ja ukko on tyytyväinen, saattelee vieraitaan vielä ovelle ja tekee monta syvää kumarrusta heidän poistuessaan.