XVI
Huvittavaa on tehdä huomioita saksalaisten sota-innosta. Hurjalla riemulla puhuvat he yhtenäisistä voitoista Ranskassa. He luottavat täydellisesti lopulliseen voittoonsa. Heissä elää ehdoton vakaumus siitä, että Saksalla on siveellinen oikeus puolellaan. Muut ovat hyökänneet heidän kimppuunsa, sanovat he. Heidän on puolustettava maitaan ja maansa etuja. He ylpeilevät sotakuntoisuudestaan ja tykeistään ja urhoollisista maansa pojista, jotka panevat henkensä alttiiksi jalon asian tähden. Näyttää siltä kuin heillä ei olisi pienintäkään aavistusta siitä, että, juuri Saksa itse alotti sodan Venäjää ja Ranskaa vastaan. Tuntuupa melkein kuin se olisi kokonaan salattu heiltä. Miten muuten oli tämä tietämättömyys ymmärrettävissä.
Itä-Preussin asiat heitä vähän huolettavat. Venäjän eteneminen siellä. Mutta odottakaapas, uhmaavat he taas, kun saamme sinne järeät tykkimme ja apuväkeä, niin sitten on meidän vuoro.
Innostus on tarttunut pikkupoikiinkin. Vähän väliä saa nähdä jonkun sotaisen koulupoikajoukkueen marssivan leirimme ohi. Huilut soivat. Etunenässä kulkee pikkumies kohotettu johtajansauva kädessä. He soittavat kansallishymniä. Kun johtaja nostaa sauvansa alkavat huilut soida ja rumpunappulat päristä. Kun sauva lasketaan alas vaikenee soitto.
Samoin kulkevat silloin tällöin pienet koulutytöt, hyvin järjestetyissä riveissä ohitsemme. Heillä on opettajat mukanaan ja he laulavat heikoilla, kirkkailla äänillään. Se on innostus, sotainen innostus, joka heistä tulvahtaa, viaton innostus, jolla ei ole aavistustakaan sodan hirvittävästä merkityksestä ja raakuudesta. He näkevät siinä ainoastaan uljuutta ja sankarillisuutta. Heille on sanottu, että Saksaa on loukattu ja sen häväistys on kostettava. Saksalaiset pojat kostavat isänmaansa loukkaukset. Viattomina ja tietämättöminä kantavat he näin uhrinsa isänmaansa alttarille.