XV
Me suomalaiset elämme alituisessa toivossa ja odotamme jokaisen päivän olevan viimeisen vankilapäivämme. Mutta päivät kuluvat ja asema ei sanottavasti valkene. Sähkösanoman lähettänyt osatoverimme saa kyllä pari sähkösanomaa, joista toinen vahvistaa tiedon, että hänen veljellään on sen niminen veli. Toisessa sähkösanomassa lähettää veli terveisiä. Olemme vakuutettuja, että ainakin hän tulee pääsemään vapaaksi ja niin uskoo hän itsekin.
— Se on sangen todennäköistä, sanoo hän; mutta älkää luulko, että teitä unohdan, jos niin käy. Ei, niin suuri raukka en sentään ole.
— Hyvä on, kun setä on ministerinä, nauraa eräs joukosta, johon vakava puhe ei ole tehnyt sanottavaa vaikutusta.
Vapautusjulistusta ei vaan kuulu.
* * * * *
Vankilan yli-insinööri on käynyt Danzigissa. Jo mennessään lupasi hän vaikuttaa hyväksemme Danzigissa. Hän kertoo, että sotilaspiireissä ollaan yleensä myötätuntoisella kannalla meihin. Meidän tulee vaan lähettää uusi kirjelmä sinne.
Nyt ei se kuitenkaan ole enää helppoa. Posti- ja sähkölennätinhallitukselta on tullut uusia määräyksiä, jotka kokonaan ovat sulkeneet meidät muun maailman yhteydestä. Sähkölennätin ja postilaitos eivät nim. saa ottaa lähetettäväksi minkäänlaisia tiedonantoja vangeilta.
Mitä nyt tehdään?
Täytyy kuitenkin yrittää. Ryhdytään puuhaamaan uutta kirjelmää. Siihen liitetään korkeita suosittelijoitakin. M.m. eräs prinsessa, upseereita, professoreita, jollaisia tuttavuuksia joillakuilla joukostamme on.
Kerrotaan huolistamme upseereille. Se auttaa. He lupaavat lähettää kirjelmän virkateitse. Jos siihen ei saada kolmen päivän kuluessa vastausta, lupaavat he vielä tiedustella sähköteitse asian viipymistä.
Toivomme virkoaa taas, samoin elämänhalummekin. Ehkäpä sittenkin on pian koittava vapautushetkemme. Tai saadaan ainakin varmuus siitä onko tänne jäätävä tai ei.